Tuulet puhaltaa

Muutama kuukausi on ehtinyt taas vierähtää viimeisestä päivityksestä, hups! Ei siinä, ettäkö elämä olisi ollut tylsää, päinvastoin: paljon on ehtinyt tapahtua, niin hyvää kuin huonoakin. Niin festareita kuin hautajaisiakin. Reissuja ei ole kesällä ollut, ei edes kotimaanmatkailua, vaan koko kesä on kulunut minulle niin rakkaassa Turussa, jee!

Tuli alkukesästä ero Juhan kanssa ja hän muutti takaisin Helsinkiin. Turku ei missään kohtaa tuntunut hänelle kodilta ja minä puolestani en halunnut takaisin isolle kirkolle. Olihan siinä tietty taustalla muutakin, mutta ne eivät kuulu muille kuin meille kahdelle. Kaiken kaikkiaan olen Juhalle enemmän kuin kiitollinen yhteisistä vuosista ja lukuisista seikkailuista. Jäi paljon hyviä muistoja ja tarinoita kerrottavaksi kiikkustuolissa!

Nyt siis kesä on mennyt sinkkuillessa, joka puolestaan on tarkoittanut paljon töitä, kavereita, reenaamista ja Westonsia jokilaivoilla. Kaikkea sopivassa suhteessa tosin: ei liian pitkiä työputkia, en ole unohtanut liikunnan tärkeyttä, olen nähnyt kavereita lähes päivittäin ja pitänyt hauskaa juuri sopivasti (tai ehkä hitusen liikaa). Veneillessä on mennyt monta päivää ja olen hurahtanut uuteen harrastuksen, nimittäin geokätköilyyn. Se on ihan superkivaa! Äiti, sisko ja sedän vaimo harrastavat sitä myös (+olen saanut muutaman kaverinkin kosiskeltua kokeilemaan) ja ollaankin perheen kesken paineltu menemään ties missä kallion koloissa, kukkuloilla ja autioilla saarilla. Ollaan nähty sellaisia paikkoja, joiden olemassaolosta ei ole ollut mitään tietoa. On tullut vedettyä bikineissä luolastoissa, kiivettyä puuhun, ryömittyä mudassa ja naurettua aivan hulluna, kun sisko makasi maassa keskellä Turun keskustaa käsivarsi kokonaan vesirännissä. Ja hei, kuinka moni voi sanoa kävelleensä maan alla viemärissä?

Virallista kesälomaa en ole päässyt vielä pitämään, koska lähden syyskuussa taas reissuun Indonesiaan. Lomapäiväni ovat siis edessä. Onneksi työni Raha-automaattiyhdistyksellä on superjoustavaa ja pystyn säätelemään työmääräni ja kellonajat aika pitkälti niin kuin itse haluan. Heinäkuun helteillä tuli pidettyä vapaata tai sitten maattua päivät rannalla ja illat töissä; sadepäivinä keräilin tunteja pankkiin ja väänsin pitkää päivää. Eikä minun työ oikeastaan tunnu työltä lainkaan ja duunikaverit on huippuporukkaa, joten lähinnä saan rahaa siitä, että lähden töihin pitämään kivaa.

Mitä syksyn reissuun tulee, niin suunnitelmat ovat menneet jonkin verran uusiksi. Alunperin meidän piti Juhan kanssa mennä Lombokille ja Sumballe sukeltamaan ja surffaamaan. Juha on kuulemma edellen menossa Lombokille, mutta itse aion lentää Endeen trekkaamaan yhdelle tulivuorelle ja pamautella maanteitse ja vesitse aina Aloriin asti sukeltamaan. Sitten teen jossain kohtaa Visa Runin ja käyn tutustumassa yhteen maailman uusimmista valtioista, Itä-Timoriin, ja palaan sieltä vielä hetkeksi takaisin Indonesia puolelle, todennäköisesti Lombokille. Hieman erilaista reissua siis taas tiedossa. En malta enää odottaa!

Muutoksen raikas tuuli siis heittelee hiuksia ees taas toden teolla. Totuttelen vieläkin yksinoloon ja omaan rauhaan. Asumiskuviotkin ovat vielä sekaisin, kun jäin nyt yksin asumaan Juhan ja minun yhteiseen kotiin. Remontti on vielä jokseenkin kesken, mutta kun viimeisetkin tapetit on seinillä, niin tervetuloa asuntoesittelyyn! Ja kun kämppä on myyty, niin minua ei enää pidättele Suomessa mikään, bujaka!

Sukelluskauden avaus

Vihaan kylmyyttä. Siksi olen erittäin ihmeissäni, että kuinka innoissani lähdin mukaan sukeltamaan viime sunnuntaina. Työkaverini ilmoitti lauantaina iltavuorossa yhden ystävänsä peruuttaneen seuraavan päivän sukelluksensa ja että yksi paikka on vapaa. Unohdin saman tien, että olemme Suomessa, elämme kesäkuun vaihdetta ja vedet ovat kaukana Aasian 26-30 asteisista.

Sukellus Suomessa on käynyt aikaisemmin mielessä ja tarkoitus olisi jossain kohtaa tänä kesänä tehdä sukellusreissu Hankoon, mutta totta puhuakseni Turun lähialueen kaivokset ja louhokset eivät ole koskaan houkuttaneet. Siitä huolimatta olin mukisematta mukana, kun sukelluskohteeksi varmistui pieni louhos Kemiössä.

Paikasta sen verran, että tämä Stusin kaivos on Kemiön saarella sijaitseva 35 metriä syvä kuoppa (ei luolastoa), josta on louhittu kalkkikiveä vuosina 1898-1939. Vuosien saatossa kuoppa on täyttynyt sadevedellä, maaperäistä lähdettä ei tietääkseni ole.

Muutaman tunnin yöunilla matkaan. Ilma oli sateisen harmaan lauantain jälkeen mukava yllätys, kun auton lämpömittari näytti hurjat 16’C ja aurinkokin pilkisteli. Haimme matkalta sukellustankit ja minulle kaikki muutkin kamat, kun omia ei ole. Muilla kolmella oli omat kamat -kuivapuvut ja kaikki. Olisin toivonutitsekin kuivapukua, mutta sen sijaan sain 7mm hupullisen märkäpuvun, bootsit ja hanskat. Niillä mennään mitä annetaan..

Minulla oli pahat aavistukset sukelluksesta jo ennen veteen menoa. Tiedän palelevani helposti ja minulla on todella huono ääreisverenkierto. Yritin psyykata itseäni ties millä keinoin, että kestäisin kylmyyden, mutta kun tuli aika pulahtaa veteen, kaikki se Heidi-pystyt-siihen -puhe oli ollut turhaa. Vesi oli kylmää. Aluksi vesi pääsi kosketuksiin jalkoihin, sen jälkeen vetoketjusta haaroväliin, sitten selkäpiitä pitkin kihelmöiden aina kaulaan asti. Mutta pahin oli pää. Siinä sen vasta oikeasti tajusin: en selviäisi pinnan alla pitkään.

Aavistukseni osui oikeaan. Ensimmäiset kymmenen minuuttia meni ihan hyvin: laskeuduimme alas 15 metriin ja seurasimme kallioseinämää vastapäivää. Yritin keskittyä kaikkeen muuhun kuin kylmyyteen; kääntelin kivenkoloja ja tutkailin ympärilläni avautuvaa vihreää vettä. Näkyvyys oli viiden metrin luokkaa eli Suomen oloissa käsittääkseni ihan hyvä(?). Seuraavan kympin aikana alkoi ongelmat; sormista lähti tunto ja naamaa kihelmöi ja sattui. Viimeiset viisi minuuttia taistelin ihan vain siksi, että alle puolen tunnin sukellukset ovat mielestäni typeriä. Sellaiseksi tämä oli kovaa vauhtia tulossa, sillä kroppa alkoi krampata kylmyydestä sen verran pahasti, että oli pakko nousta pintaan. Safety Stopissa, viiden metrin syvyydessä, oli jo huomattavasti lämpimämpää ja siinä tuli sinniteltyä yksi kokonainen, pitkä ja tuskallinen minuutti ihan vain siksi, että sukellustietokone niin käski. (Kuulin jälkikäteen, että Suunnon tietokoneet pamauttaa 3min Safety Stopin aina huolimatta siitä millainen sukellus on. Todellisuudessa olisi voinut nousta suoraan pintaan…)

Minä ja parini tulimme ekana ylös. Sukellus kesti huikeat 26min. Jos sukelluksen jälkeen paleltaa, niin on ensisijaisen tärkeää saada kaikki märkä pois päältä ja saada kuivaa vaatetta tilalle. Olin varannut lämmintä päällepantavaa, mutta autoni avaimet olivat edelleen pinnan alla toisen sukellusparin kuivapuvun sisällä. Yritin kekkuloida itseäni ulos märkäpuvustani, mutta sormeni eivät toimineet. Koko kehossa kipristeli. Jalkani olivat niin jäässä, että jokainen askel sattui. Painoin kämmenet auringossa ollutta autoa vasten. Ne lämpesivät sen verran, että sain avattua vetoketjun ja riisuuduttua. Ja kun hieman sen jälkeen sain vaatetta ylleni ja asetuin piknikille aurinkoon, aloin kirjaimellisesti sulaa. Huh.

Selailin tietokoneesta sukelluksen tietoja ja järkytyin: vesi oli ollut pintaa lukuunottamatta neljä astetta lämmintä (vai pitäisikö sanoa kylmää)!!! Hyi helvetti. Ei ihmekään, että palelutti. Pintavesi oli 14’C ja muuten tasaisesta jäätävää.

Täytyy sanoa, että sen lisäksi, että vesi oli vain yksinkertaisesti aivan liian kylmää minulle, niin ei siellä pinnan alla ollut yhtään mitään nähtävää. Seurasimme kallioseinämää, that’s it. Muutama hassu pieneliö pörräili kivillä ja kuoppaan kaatuneita puita ja oksia oli kiva tutkia. Entä kalat? Yksi pieni sintti. Siinä ensimmäisen Suomi -sukellukseni anti.

En sano suoraan, että kadun. Mutta jos saisin päättää uudestaan, niin jättäisin väliin. Joudun harkitsemaan uudestaan sitä Hangon sukellusreissua. Kestänkö sen vai en. Jos päätän kestää, niin sen on oltava loppukesä ja kuivapuku.

Ai niin! Sormenpääni paleltuivat pysyvästi ja tuntoaisti on vinksallaan. Mukavaa.

 

Hetkonen. Onko minulla blogikin?

En ehkä ansaitse vuoden bloggaaja -titteliä, mutta koska tämä blogi ja oma saamattomuuteni on jatkuvasti kummitellut takaraivossani, en aio vielä luovuttaa. Olen ties kuinka monet kerrat kiroillut, kun en ole ikinä saanut meidän unelmien reissuamme päätökseen täällä blogin puolella. Siitä jäi uupumaan kuukausi Sulawesissä ja olisihan sitä voinut kertoilla syksymmällä ihan vain kuulumisiakin, vaikka reissunpäällä emme enää olleetkaan. Paljon on meinaan ehtinyt tapahtua Suomeen paluun jälkeenkin. Pitäisiköhän vihdoin hieman kertoilla, miten se vuosi 2013 sitten päättyikään? Ja kuinka tämä uusi vuosi on alkanut?

Ihmiset lupailevat kaikkea tyhmää aina vuoden vaihtuessa. Yleisimmin lupaukset taitavat liittyä urheiluun ja laihdutukseen tai sitten vain pyritään paremmiksi ihmisiksi: luvataan antaa enemmän aikaa ystäville, ollaan parempia puolisoja, aloitetaan uusia harrastuksia tai palataan teini-iässä lopetettuun ratsastukseen, nautitaan enemmän elämästä, hellitetään nyörejä töissä, mutta aiotaan silti tienata enemmän, aiotaan matkustella ja antaa aikaa myös itselle.
En itse perusta uuden vuoden lupauksista, mutta en myöskään tyrmää ajatusta siitä, että halutaan muuttua. En vain tahdo ymmärtää, miksi sitä ei voi tehdä mihin aikaan tahansa vuodesta. Miksi loppuvuosi vedetään ranttaliksi, possutellaan, jotta voidaan lähteä kuntosalille vuoden alusta? Miksi maataan sohvalla, jotta voidaan hyvillä mielin kaivaa ne kauan laatikossa maanneet kirjoituspaperit ja öljyvärit esille heti, kun vuosi vaihtuu? Miksi sitä omaa tai yhteistä aikaa ei voi olla koska tahansa ja ympäri vuoden?


Julkaisin Facebookissa päivityksen, jossa muistelin hieman viime vuotta. Paljon ehti tapahtua -isoja asioita. Ja kaikki tapahtui täysin ilman tyhjänpäiväisiä lupauksia, joita en kuitenkaan pysty pitämään. Tästä syystä en luvannut tähänkään vuoteen yhtään mitään ja hyvin on vuosi startannut käyntiin. Mutta toisaalta: jos olisin luvannut itselleni pitää yllä tätä blogia, olisinko mahdollisesti tehnyt sen? Vai vain pettänyt oman lupaukseni ja laiminlyönyt tämän joka tapauksessa?

Kerron äkkiseltään viime vuoden kohokohtia täällä koto-Suomessa: palasimme Aasiasta keskellä kesää -parhaimpiin keleihin. En muista toista yhtä täydellistä kesää! Oli aivan huippukelit aina syyskuuhun asti, eikä harmittanut yhtään tulla kotiin. Aloitin työt vasta viikkojen päästä, joten tuli kallistettua kuppia kavereiden kanssa useaan otteeseen niin festareilla kuin mökkeilemässäkin. Oli häitä ja puistobileitä. Tuli ansaittua Ruisrock -kunniamitalikin rintaan; kymmenes kerta Suomen herkullisimmilla festareilla, woop woop!

Asumiskuviot olivatkin sitten aivan hanurista. Oleskelimme Juhan vanhempien luona reilun kuukauden, kunnes vuokrasimme väliaikaisluukun Munkkiniemestä. Tarkoituksena oli asua hetki vuokralla ja tutkailla rauhassa Helsingin asuntomarkkinoita. Jostain syystä halusimme molemmat -enemmän tai vähemmän- asua etelä- tai länsi-Helsingissä ja sain useaan otteeseen itkupotkuraivareita, kun yritin laskea pennosia ja lainatarvetta. Rahat eivät riitä millään. Miten ihmeessä pk-seudulla voi olla niin kallista?! Hyväkuntoisten kaksioiden hinnat pyörivät siinä 200- 220 000€ paikkeilla. Sillä hinnalla saa omakotitalon muualta Suomesta. Mielessä kävi jo kaiken maailman Lohjat ja Nummelat. Käännekohta oli se, kun jossain epätoivoissani totesin Juhalle, että ollakseni täysin rehellinen haluan muuttaa takaisin Turkuun. Seurasi hiljaisuus. Asuntoasioista ei keskusteltu viikkoon. 

Oman kodin etsintää jatkui pitkälle syksyyn -niin Helsingissä kuin Turussa- ja löysimme sen jälkimmäisestä. Niin se Juhan pää vain kääntyi. Muutto puutaloidylliimme ajoittui marras-joulukuun vaihteeseen ja siitä asti olemme harrastaneet ”pientä pintaremonttia” repien seiniä alas, uusien keittiötä, maalaillen ja sisustaen. Todellisuudessa meidän ei olisi tarvinnut kuin heittää matot lattialle ja asettua taloksi, mutta olemme molemmat huonoja tyytymään keskinkertaiseen. Kodin tulee olla itsensä näköinen, ja niin ryhdyimme uudistamaan kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Talo on rakennattu 1890, joten alkuperäistä kunnioittaen kaivoimme olohuoneen seinästä cyproq -levyjen alle haudatun vanhan hirsiseinän esiin. Keittiöstä tulee muuten moderni, mutta seinän laatoitus ja valaisimet jäljittelevät vanhaa. Sisustukseen on lorahtanut aimoannos maalaisromantiikkaa korkeakiiltovalkoisten huonekalujemme sekaan. Paljon on vielä tehtävää, jotta kotimme muistuttaa oikeasti kotiamme, mutta hiljaa hyvä tulee. 

Entä miten työt sitten Turusta käsin? Jaa’a. Toistaiseksi ajamme kerran viikossa Helsinkiin asti töihin. Teemme molemmat kahden päivän sisään sellaiset 30h ja sitten onkin viisi päivää vapaata. Saa nähdä, miten kauan tällaista järjestelyä jaksaa. Toistaiseksi ei valittamista.

Ai niin, käväisimme tammikuussa New Yorkissakin, joten ei se matkustelu täysin ole taakse jäänyt! Pistelen talvisia Manhattan -kuvia sitten kesäkuun alussa. Sen verran tiheästi tätä blogiani päivittelen.

Hyvää alkavaa viikkoa! Ja loppuvuotta! Nauttikaa, älkääkä lupailko tyhmiä.