Munala

Pääsimme kuin pääsimmekin Clarkin kentälle Filippiineille asti. Päästyäni maahantulotarkastuksen läpi ja saatuani leiman passiini uskalsin rentoutua ja ehkä pikkaisen hymyilläkin. Nappasimme Jeepneyn bussiasemalle ja bussin Manilaan. Kello oli yli puolen yön, kun kiertelimme taksilla Malaten pahamaineisia sivukujia etsien Lonely Planetissa mainittua hostellia, Friendly’s Guesthouse nimeltään. Mesta ei ihan vastannut nimeään: vastaanotto oli räkäinen, työntekijä tympeä ja hostellissa haisi todella tunkkaiselta. Järkytyimme, kun kuulimme huoneiden hinnat. Dormeja ei ollut vapaana ja halvin huone kustansi 24€ yöltä! Hullua. Muissa olosuhteissa en olisi nukkunut siellä edes ilmaiseksi, mutta olimme molemmat aivan liian väsyneitä lähtemään rinkat selässä etsimään uutta paikkaa vieraassa kaupungissa, joten hampaita kiristellen otimme huoneen.

All shit comes in threes. Bed bugs ja lippusotku Changin kentällä eivät yksinään riittäneet. Kolmanneksi ketjuun päätyi tämä Manilan ylihintainen homehostelli. Huoneemme oli niin umpimätä, että Tiina menetti äänensä homeesta ja minullakin sattui ja kutitti kurkkua niin, että teki tuskaa yrittää nukkua yöllä. Ilman oli pakko vaihtua, joten nukuimme parvekkeen ovi auki sillä uhalla, että joku tulisi sisään ja kääntäisi kamamme. Hengittäminen sattui edelleen. Lakanat oli vaihdettu luultavasti joskus viime vuosituhannen puolella ja vuorasimme sängyn tiiviisti sarongeilla ja pyyhkeillä, jotta uskalsi pistää itsensä maate.

Huonosti, jos lainkaan, nukutun yön jälkeen nousimme aamulla todella aikaisin kiertämään lähialueen hotelleja. Kovin kauas ei tarvinnut mennä, sillä löysimme erittäin kivan paikan aivan vastapäätä nimeltä Malate Pensionne. Huone oli siisti, ei lainkaan mätä, ei homeinen, ei lutikoita ja hinta puolet aikaisemmasta.

Päivän Manila -missio oli pistää kaikki mahdollinen pesuun, johon lutikat olisivat voineet pesiä, ja saada lähetettyä ylimääräistä tavaraa Suomeen. Vaikka olin juuri pistänyt Juhan mukana monta kiloa kotiin, silti rinkkani oli liian painava. Käsimatkatavaroineen kaikkineen 22-23kg. Halusin tiputtaa painoa viitisen kiloa (nyt en puhu reisistäni ja perseestäni), mutta mikään ei ollut roskiskelpoista, joten mikäpä muukaan auttaisi kuin posti. Tiinalla kertyi 7kg postitettavaa tavaraa ja minulta 5kg. Olo keventyi silmissä.

En vieläkään ymmärrä niitä ihmisiä, jotka matkustavat monta kuukautta pelkällä pikkurepulla, jonka voi ottaa koneen matkustamoon sisälle. Niitä, joille riittävät kahdet shortsit, kaksi paitaa ja lipsut. Vuoropäivinä pyykätään. Itselläni kun on rinkalla painoa edelleen 15kg: kahdet släpärit, vähän hienommat sandaalit ja lenkkarit, sadeasu, paitoja ties kuinka hurumycket, colleget, leggarit, hameita, shortseja, puhumattakaan kosmetiikan ja lääkkeiden määrästä, täbi, kaksi kameraa, epilaattori, kirjoja…. Enkä valehtele kun sanon, että käytän niitä kaikkia. Oikeesti. Siis ihan aikuisten oikeesti.

Halusimme kävellä postikonttoriin ja nähdä hieman Manilaa ja sen keskustaa. Taisin kokea jonkin sortin kulttuurishokin nähdessäni kaikki lukuisat kodittomat perheet ja katulapset, heidän elinolosuhteet ja likaiset vaatteet, jos heillä sellaisia edes oli yllään. Yhdellä kujalla oli selkeästi kodittomien käymälä: paskakekoja vierivieressä ja niiden seassa pyyhkimiseen käytettyjä paskaisia kuitteja ja karkkikääreitä. Seuraavalla kujalla oli pisuaari: hylätyn talon seinusta lillui keltaista ja haisi oksettavalle. Alikulkutunnelit olivat erittäin ahdistavia. Jos ei olisi ollut keskipäivä, paljon ihmisiä ja Tiina vieressä, en olisi uskaltanut astua jalallani niihin. Sen verran minulta onneksi löytyy itsesuojeluvaistoa.

Tunnin kävelyn jälkeen saavuimme postille, selvitimme merirahdin hinnan ja postin aukioloajat seuraavalle päivälle, jolloin tulisimme 12kg pakettimme kanssa. Palasimme hotellille polkupyöräriksalla ja illalla suuntasimme Mall of Asiaan, kuulemani mukaan Aasian kolmanneksi suurimpaan kauppakeskukseen. Onnistuin ottamaan kamerani esille juuri kreivin aikaan, sillä ottaessani kuvaa taustalla alettiin juuri ampua ilotulitteita. Kauppakeskus oli iso, liikkeitä oli paljon ja ruokapaikkoja vielä enemmän. Mikään suuri hämmästys ja kummastus se ei ollut, mutta käymisen arvoinen ainakin jossain mielessä. Keskellä ostaria oli meinaan käynnissä lätkämatsi.

 

Kamalien kokemustemme jälkeen luokittelimme itsemme kategoriaan ”oikeutetut”, kun juttelimme seitinohuista punkkukänneistä. Ratkaisuni moneen ongelmaan on pullo punaista ja snacksejä. Ostimme Mall of Asiasta iltapurtavaksi suolakeksejä ja montaa eri juustoa, ja hotellille päästyämme kipaisimme vielä kaatosateessa seiskareiskassa punkkuostoksilla. Siinä sitten illalla sadetta pidellessä Tiina bongasi Valitut Palat -lehdestään tekstin ja sanoi, että se voisi hyvin olla minun suustani:

”Kreikkalainen filosofi Herakleitos sanoi aikoinaan, että onnelliseen elämään tarvitaan perunoita, juustoa, viiniä ja ystäviä. Uskon, että se pitää edelleen paikkansa.”

Taiteilija Eemil Karila