Köyhäin poikain Hollywood

Pieni kukkula Coronissa on saanut kannettavakseen oman Hollywood-kyltin, joka katselee pikkukaupungin yli merelle päin. Suuremman huomion kuitenkin saa vieressä komeileva isoveli, Mt. Tapyas, jolla on suuri kunnia kantaa kymmenmetristä rautaristiä. Joka ilta isoveljen risti saa kirkkaat valot, mutta pikkukukkula hämärtyy ja jää pimeän peittoon.

Isoveljen risti kuuluu Coronin suosituimpiin kohteisiin, eikä syyttä. 720 porrasaskelman jälkeen avautuu uskomaton näkymä alas merelle. Paras aika kivuta ylös on juuri ennen auringonlaskua tai nousua, jolloin ilmakaan ei ole niin tukahduttavan kuuma. Eipä! Kipusimme ristille Tiinan porskuttaessa edellä ja minä ja Juha perässä. Sydän teki omia rumpusooloja ja paidastani olisi voinut puristaa tuopillisen soijaa.

Päivät Coronissa noudattivat jokseenkin samanlaista kaavaa keskenään: käppäilyä ympäriinsä, paljon ruokaa, pitkiä päikkäreitä ja Jussin ja Inkan treffaamista illallisen ja rommikolan merkeissä.

Aika vilisi silmissä ja päivät vain katosivat kalenterista. Olimme suunnitelleet menevämme Apo Reefille sukeltamaan, mutta aloimme laskea jäljellä olevia päiviä. Niitä ei ollut enää kuin kuusi (Tiinalla viisi), joten jätimme sukellukset väliin. Jos olisimme lähteneet Apo Reefille, koko jäljellä oleva aika olisi mennyt jonkin sortin kulkuneuvossa. Ensin veneellä San Joseen, Mindanaon saarelle, kymmenisen tuntia. Sieltä Jeepneyllä pieneen kalastajakylään, josta veneellä sukeltamaan päiväksi. Sama ralli takaisin San Joseen, josta lentäen Manilaan. Kauhujen venematka Jessabelilla kuulsi vielä liian tarkkana verkkokalvossa, joten päätimme jäädä Coroniin tekemään vielä yhden snorklausretken Siete Pecadosiin, syömään Coron Bistron Coq au viniä, nauttimaan auringosta laiturin nokassa ja pyörimään markkinoilla.

Kettu kiittää ja kuittaa köyhäin poikain Hollywoodia upeasta tunnelmasta ja hienoista kuluneista päivistä. Mikä jottei voisi tulla toistekin.

Tiina jatkoi päivää ennen meitä matkaansa Sri Lankaan ja me Singaporen kautta Malukuun, Indonesiaan. Kiitos Tiina viimeisestä kuukaudesta! Ja pidä itsesi hengissä Sri Lankan surffiaalloissa.

Veneilyä

Sukellusta seuraavana päivänä suuntasimme taas veneellä pois pikkukaupungin hulinasta, jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua. Samoin kuin sukelluksellakin saimme itse valita päivän kohteemme. Edellisenä päivänä emme varsinaisesti onnistuneet viimeisessä valinnassamme; tuosta sukelluksesta voi lukea aikaisemmasta postauksestani. Tällä kertaa olimme huolellisempia ja otimme tarkasti selkoa etukäteen alueen kohteista. Tripadvisor ja Googlen hakutulokset tuli tutkittua tarkkaan.

Mitä kauemmas saaristoon haluaa suunnata, sitä kalliimmaksi veneretki tulee. Valitsimme siis lähimaastossa olevia kohteita. Coronin saaren pohjoispuolella lähellä Coron Townia on monta mielenkiintoista kohdetta joista valita. Toisin kuin nimestä voisi päätellä Coronin kylä sijaitsee Busuanga nimisellä saarella ja Coron niminen saari on sen eteläpuolella. Tällä eteläisemmällä saarella siis on kaksi suosittua järveä: Kayangan Lake ja Barracuda Lake. Jälkimmäisessä kävimme sukeltamassa edellisenä päivänä, vielä oli toinen jäljellä. Lisäksi halusimme käydä Twin Lagoonsilla, joka myöskin on Coronin saarella, pistäytyä jollakin alueen lukuisista rannoista, käydä snorklaamassa Siete Pegadosin luonnonsuojelualueella ja päättää päivämme kylpemällä kuumissa lähteissä.

Saimme venekuskeiksemme herttaisen pojan ja vielä herttaisemman isän. Toisin kuin monet muut kuskit, he olivat aikuisten oikeasti ystävällisiä ja ihania ihmisiä. Yksi monista todisteista oli se, että sillä aikaa kun me valkonaamat makasimme rannalla grillaantumassa, isä ja poika harjoittelivat mp3 -soittimellaan englantia. Vertailun vuoksi muissa veneissä paikalliset polttelivat röökiä kilpaa ja popittivat täysillä Rihannaa. En muista enää heidän nimiään, mutta vene oli Goldwings (jos siis meinaat veneretkelle Coronissa).

Jotta Kayangan Lakelle pääsee, on koluttava huima luku porrasaskelmia ensin ylös ja sitten alas järvelle. Maisema merelle päin lahteen oli henkeäsalpaavan upea, eikä järvi jäänyt yhtään sen varjoon. Meitä varoiteltiin Kayangan Laken ruuhkaisuudesta, mutta yllätykseksemme saimme olla täysin rauhassa. Vain muutama japanilaisturistit polskutteli pelastusliiveissään keskellä järveä.

Päivä oli enemmän kuin onnistunut. Viimeistä suunnitelemaamme kohdetta lukuunottamatta kaikki toteutuivat. Nuo kuumat lähteet skippasimme aivan viime metreillä. Kävimme jo laiturilla asti kuikuilemassa, että millaisia ne ovat ja Jussi kävi dippaamassa varpaitaankin. Totesimme, että yksi tulikuuma palju, jossa vesi oli suorastaan polttavaa, ei ollut 3€ arvoinen. Niinpä siis päivämme päätti huipputason koralliriutta Siete Pegados -luonnonsuojelualueella. Kalaa oli paljon ja montaa eri lajia, korallit olivat kauniita ja mikä tärkeintä -eläviä. Ehdottomasti paras riutta, joka oli Filippiineillä tullut vastaan!

Yhden suuren miinuksen joudun kuitenkin antamaan tälle lähes täydelliselle veneretkelle. Nimittäin muuten niin edullisen veneen päälle tulee maksaa ns. sisäänpääsymaksu CYC Beachia lukuunottamatta jok’ikiseen saaristoon paikkaan ja kohteeseen. Vene itsessään maksoi P340 hengeltä eli sellaiset 7€, mutta tässä kaupanpäällisiä:

Twin Lagoons: P100

CYC Beach: ainut ilmainen ranta, kaikki muut rannat maksavat P100. Miten ihmeessä voidaan rahastaa yleisistä rannoista?

Kayangan Lake: P200

Siete Pegados: P100

Hot Springs: P150

Nämä kun äkkiseltään laskee yhtään, niin veneen hinta yli tuplaantui. Hullua. Noita maksuja selitetään ylläpidoilla, mutta mitä ihmeen ylläpitoa vaatii 5m syvyydessä oleva hylky? Skeleton Wreck siis maksaa yhtä lailla, vaikka onkin pelkkä runko meren pohjassa. Ja jos ylläpitoon kuuluu muutaman laudan asennus laituriksi, niin miten on roskien laita? Periaasialaiseen tapaan muovia oli taas pitkin poikin.

Näihin ilmeisiin, näihin tunnelmiin. Seomoro!

Sukellusta Coronissa

On syyskuun 24. vuonna 1944. Amerikkalainen hävittäjälentäjä viilettää Filippiinien ilmatilassa yhdessä parinkymmenen muun koneen kanssa. Hän näkee alapuolellaan japanilaisen rahtialuksen, pommittaa sen. Hän näkee toisen, pommittaa sen. Hän näkee sotalaivan, pomittaa sen. Hän jatkaa työtään niin kauan kunnes on saanut sen päätökseen. Hän palaa takaisin tukikohtaan ja lähettää vaimollensa kirjeen:

”Hyvä päivä tänään; upotimme juuri kymmenkunta japanilaisalusta. Mitä kotiin kuuluu? Miten lapset voivat?”

Coron voittaa El Nidon 100-0 kamppailussa Palawanin herruudesta. Backpackereiden budjettimajoitukset ovat hyvätasoisia ja paljon edullisempia kuin El Nidossa, ruoka on parempaa ja halvempaa, alueella on enemmän tehtävää ja nähtävää ja mikä parasta: turisteja ei ole tungokseksi asti. Niitä siis löytyy, ei voi väittää. Mutta huomattavasti vähemmän.

Alan jo kuulostaa siltä, että vihaan ihmisiä ympärilläni. Ei nyt ihan niinkään. Nautin suunnattomasti esim. Euroopan ja Aasian miljoonakaupungeista ja rakastan festareiti-ilmapiiriä. Mutta mitä siihen päänsisäiseen idylliseen filippiiniläiskylään tulee, massaturismi jää sen ulkopuolelle.

Kuten El Nidossakin myös Coronissa päämielenkiinto osuu ympärillä olevaan saaristoon, sen kauniiseen luontoon, kirkasvetisiin laguuneihin, valkohiekkaisiin rantoihin ja värikkäisiin koralleihin. Sen lisäksi Coronin alueelta löytyy 12 hylkyä, jotka ovat saaneet erittäin paljon huomioita etenkin sukeltajien keskuudessa. Sanotaan, että juuri Coronin alue on maailman parhaita paikkoja hylkysukelluksille.

Heräsimme ensimmäiseen aamuun Coronissa krapulan puskiessa ohimoilla. Ilta Helldivers -baarissa oli vierähtänyt pikkutunneille Inkan ja Jussin loistavassa seurassa, kammottavaa venematkaa Jessabelilla naureskellen ja toisiimme tutustuen. Olo ei ollut maailman voimakkain, mutta pakko se vain oli nousta ja lähteä metsästämään uutta majoitusta; Sea Dive Resort oli täyteen buukattu. Kun löysimme uuden Guest Housen vähän syrjemmästä ja saimme romumme muutettua, treffasimme taas Jussinkan ja tutustuimme kylän sukellus- ja veneretkitarjontaan. Päätimme mennä sukeltamaan seuraavana päivänä ja tutustua saaristoon sitä seuraavana. Sen lisäksi, että oli edullisempaa tehdä retkiä yhdessä kuin erikseen, nautimme suunnattomasti heidän seurastaan. Ei tarvinnut teeskennellä tai harrastaa small talkia siksi, että kuulumme niin sanotusti ’samaan leiriin’ ollessamme suomalaisia. Heidän kanssaan oli helppo olla, juttu lensi ja rommikola virtasi. Toivon mukaan pidämme yhteyttä vielä joskus, kun palaamme takaisin Suomeen. (Vink, vink, Jussinka!)

Sukellustarjontaa löytyi jokaisesta kadun kulmasta yllin kyllin, riippui täysin meistä itsestämme mitä halusimme. Kolmen sukelluksen hinnoissa oli kuitenkin aikamoinen ero aina 2700 pesosta 3500 pesoon. Sea Dive vaikutti olevan kaikkein suosituin, mutta samalla kallein. Päädyimme -yllätys yllätys- halvimpaan vaihtoehtoon eli Coron Diversiin. Sen lisäksi että hinta oli tuo 2700 pesoa, saimme itse valita sukelluskohteemme. Hylkysukellus on nimenomaan se juttu, minkä vuoksi tuolla pinnan alle mennään, mutta Inka oli veneessä vain mukana ja mahdollisuuksien mukaan snorklaamassa. Hänellä olisi kovin tylsää lillua pinnalla keskellä mitään, kun me muut neljä olisimme parikymmentä metriä hänen alapuolellaan. Yksi hylky on kuulemaan kallellaan niin, että toinen pää on snorklaussyvyydessä ja toinen syvemmällä. Ehkä se voisi olla yksi vaihtoehto? Jussilla oli ollut aikaisemmin korvien kanssa ongelmia, joten kovin syviä hylkyjä emme voi muutenkaan valita. Toisaalta kolme hylkysukellusta päivässä saattaisi käydä kovin tylsäksi. Olisikohan pinnan alla hyviä korallipuutarhoja?

Pienoisen pohdinnan jälkeen valitsimme kolme kovin erilaista sukelluskohdetta:

1. Barracuda lake: Coronin saarella oleva laguuni, jossa veden lämpötila vaihtelee jopa kymmenen astetta. Mitä syvemmälle menee, sitä lämpimämpää vesi on. Näkemisen arvoinen jo itsessään.

2. Olympia Maru: alueen suosituin hylky. Tämä japanilaisalus makaa kyljellään noin 25 metrin syvyydessä ja sen sisällä voi puikkelehtia lähes päästä päähän.

3. East Tangat Gunboat: pieni hylky, syvyys 3-18m. Ihanteellinen myös Inkalle.

Teimme sukelluksen tuossa järjestyksessä. Ensimmäisenä oli siis Barracude Lake. Se on saanut nimensä yksinäisestä barracudesta, joka asustelee tässä pienessä laguunimaisessa järvessä. Märkäpuvut jäivät veneeseen ja BCD:n taskuun pistettiin kilo tai kaksi vähemmän painoa kuin suolaiseen meriveteen. Toden totta Barracuda Lake oli maineensa veroinen sekä pinnalla että pinnan alla. Näkyvyys oli ainakin 30 metriä. Yksi hienoimmista ja samalla oudoimmista sukelluksistani.

Veden lämpötilan vaihtelu alkoi 12 metrin syvyydessä ja lämpeni jatkuvasti syvemmälle mentäessä. Vedessä erottui selkeästi kylmän ja lämpimän veden raja, termokliini. Se sellainen kohta, jossa veden joukkoon näyttää sekoittuneen öljyä. Sukellus tuntui enemmänkin kuumalta kylvyltä. Jossain kohtaa lämmin vesi tuntui jopa hieman liian lämpimältä ja oikein toivoi, että kylmää tulisi jostain. Kerrassaan hieno kokemus. Harmi vain, että sukellus kesti vain 36 minuuttia, kun filippiiniläisen dive masterimme oli päästävä pintaan. Hän meinasi kuulemma menettää tajunsa veden alla. Kuvitelkaa, menettää tajunsa! Seuraavalle sukellukselle lähdimme hieman varautuneina. Joudummeko noukkimaan häntä jostain hylyn sisältä? Osaako joku elvyttää?

Olympia Maru täytti odotukset. Eikä DM:kaan pökertynyt. Puikkelehdimme laivan sisällä, konehuoneessa, ruumassa, jopa vessassa. Varsin onnistunut sukellus.

Mutta sukelluksista viimeinen, East Tangat Gunboat, olikin sitten eri juttu. Kaikki meni pieleen heti alusta asti. Jussi laskeutui korviensa takia hitaammin kuin muut ja kun pääsimme hylylle, hän olikin jo kadonnut näköpiiristä. Dive Master tiesi Jussin olevan hitaampi, mutta ei malttanut odottaa. Näkyvyys oli niin huono, että oli oltava kosketusetäisyydellä edellä olevasta sukeltajasta. Jotain paskasta näkyvyydestä kertoo jo se, että Inka ei edes löytänyt koko hylkyä, vaikka se oli vain parin metrin syvyydessä. Jussi tietenkin jäi jälkeen ja kadotti meidät muut. Hän odotti paikoillaan hetken ja nousi pintaan. Normaalisti kun joku joukosta katoaa, on minuutin verran etsittävä häntä ja noustava sitten pintaan. DM jatkoi ja jatkoi sukellusta huomaamatta lainkaan kadonnutta sukeltajaa. Jossain kohtaa, kun näkyvyys oli edes aavistuksen parempi, pysäytimme hänet. Ensin etsimme kaikki häntä, puolet kiersivät hylyn toiselta puolelta ja puolet tulivat toiselta puolelta vastaan. Näin mielessäni Dive Masterin vain kohottavan olkapäitään tyyliin ”no can do”. Vastoin käsikirjan ohjeita hän oli jatkamassa sukellustamme ilman Jussia. Jos veden alla voisi näyttää paremmin tunteitaan tai kiroilla, olisin varmaan repinyt Dive Masterilta silmät päästä ja haukkunut pystyyn. Tyydyin vihaisiin eleisiin: ”Nyt saatana pintaan siitä!” Niin hän meni ja me jäimme. Jatkoimme sukellusta keskenämme erään ruotsalaisen sukellustietokoneella hylyn viereisellä riutalla vielä parisenkymmentä minuuttia. Päätöntä pyöriskelyä eikä oikein mitään nähtävää. Sanoisinko, että paskin sukellus ikinä. Kun tulimme pintaan, DM oli jo saanut kuulla Jussilta kunniansa ja oli kyllä kovin hiljaista poikaa matkalla takaisin rantaan. Noin ei vain tehdä. Jussi sai anteeksipyytelyjä ja hyvitystä sukelluksista. Ja me muut saimme meriveden viilentämää kättä.

 

El Nido

Niputan El Nidon samaan mappiin Sabangin kanssa: ”ihan kiva”. Ja kun sanon näin, tarkoitan oikeasti: ”käyty eikä enää tarvitse”. Aurinko tahtoi tulla kylään vain muutamana päivänä ja ilman aria paikka on kovin tylsä. Ei siinä, ettäkö ari olisi avain kaikkeen, mutta kyllähän se keli aika paljon ratkaisee.

El Nidon 6000 asukkaan ja yhtä monen turistin valloittaman kylän edustalla on ranta, jos sitä sellaiseksi voi kutsua. Hiekalla ei uskaltanut kävellä ilman lipsuja lasinsirujen vuoksi ja vesi oli matalaa ja sameaa. Saapuessamme illalla El Nidoon meillä kesti pieni ikuisuus saada sopuhintainen majapaikka, mutta takakujalta sellainen löytyi 700 pesolla eli vajaan 15€ hintaan, kun vastaavasti jokainen rannan läheisyydessä kustansi vähintään kympin enemmän. Samoin ruoka oli älyttömän hintaista muihin paikkoihin nähden ja jopa vesipullosta sai pulittaa lähes tuplat Manilan hintoihin. Varsinainen budjettireissaajan rantakohde El Nido ei siis ole, mutta juttu onkin lähisaaristo. Korkeita kalkkikiviseinäisiä paaleja nousee pystysuoraan merestä, pieniä valkohiekkaisia rantoja niiden vieressä, kirkasta vettä ja paljon vehreää kasvillisuutta. Yksinkertaisesti kaunista.

Teimme yhden päiväretken saaristoon. Vaikka maisemat toden totta hivelivät silmiä, sen onnistui pilaamaan ne kaikki muut pällistelijät, joita oli saaristossa samaan aikaan sellaiset miljoona. Voisi siis sanoa, että tungosta ei todellakaan ollut päiväsaikaan El Nidon kujilla vaan vetten päällä. Samassa laguunissa saattoi olla yli kymmenen venettä eli sellaiset sata turistia ottamassa kuvia samasta saatanan kalliosta. Venekuskimme onnistui karttamaan muita ihmisiä jonkin verran, mutta minun, Tiinan ja Juhan mieleen ei tarpeeksi. Saimme vielä kunnian jakaa veneemme neljän parikymppisen taskalaisen kanssa, jotka laulelivat tiimilauluja, kikattivat kilpaa ja käyttäytyivät kuin juuri pillukarvat saaneet teinitytöt.

(Posekuva todistamaan, että en ole päässyt leviämään, vaikka kotipuolessa näin epäilläänkin. Olla hyvässä lihassa saattaa tarkoittaa montaa eri asiaa, haha!)

Yhden päivän omistimme sukelluksille, mutta totta puhuakseni ne olisi voinut jättää väliinkin. Veden alla ei ollut mitään erikoista. Ainakaan mitään, mitä ei olisi nähnyt snorklaamallakin. Kalaa oli vähän ja korallit pommitettuja. Juha pelkäsi vieläkin kätensä puolesta, joten hän jäi pinnalle snorklaamaan sillä aikaa, kun me Tiinan kanssa pulikoimme alapuolella. Safety stopin aikana Juha tuli kyläilemään viidessä metrissä ja nappasi ilmaa vararegulaattoristani. Sukellusten jälkeen rutiinivierailijaksi ylennetty sadepilvikin pääsi visiitille. Ehti jo tulla pikkaisen ikävä. Not.

En oikein tahdo ymmärtää hehkutusta, joka El Nidon ympärillä pyörii. Kylä oli mielestäni luokkaa ”ihan kiva”, josta voi jokainen vetää omat johtopäätöksensä. Valitettavasti paikka vaikuttaa siltä, että siellä olisi kannattunut käydä vuosia sitten. Nyt oli jo liian myöhäistä. El Nidossa oltiin jo ajauduttu siihen tilanteeseen, että ”nyppästäänpä typeriltä länkkäreiltä rahat pois” ja ”kyllä sinne laguuniin vielä kymmenen venettä mahtuu”.

Tunnin mutapolkupomoilun päästä löytyi käymisen arvoinen ranta, El Nidon kohokohta. Meinasi ensin jäädä sekin kokematta, kun pelkästä riksakyydistä olisi pitänyt maksaa 25€. Päädyimme vuokraamaan kaksi mopoa (Tiinalle oma, minulle ja Juhalle yhteinen) järkyttävään 12€/mopo +bensat ryöstöhintaan.

Harmi vain, että rannalla ainut yöpymismahdollisuus olisi ollut teltta; ainuttakaan majataloa tai bungalowia ei ollut lähimainkaan. Lasinsiruja sai sielläkin varoa, ja rannalla lojuvia elukoiden raatoja.

Jatkoimme viiden päivän jälkeen veneellä kohti Coron Townia pohjoisemmas. Venematka sai kunniapaikan top 3 kamalimmat venereissut -listallani. Jos aiot matkata El Nidosta Coroniin tai toiseen suuntaan, älä astu jalallasikaan Jessabel -nimiseen kuolemajollaan. Jälkiviisaana voin todeta, että jos samanmoisia veneitä on uponnut tasaisin väliajoin huikein uhriluvuin ja jotkut matkatoimistot poikotoivat sitä, vene ei voi olla täysin merikelpoinen. Kuulimme jälkikäteen, että kapteenikin on täysin kokematon merelläkävijä ja sen kyllä huomasi.

Jo heti alkumatkasta -tarkemmin ottaen laiturissa- oli ongelmia moottorin kanssa. Se ei tahtonut käynnistyä. Kun tunnin taistelun jälkeen se vihdoin saatiin hurautettua käyntiin, moottorista karahti ilmaan todella paha sivuääni. Satamasta irtauduttuamme lattian alta konehuoneesta alkoi tulla niin tunkkaista ja mustaa savua, että oli vaikea hengittää. Musta pilvi valtasi veneen sisäosan kokonaan. Päätä alkoi särkeä ja kaikki raikkaan ilman paikat olivat varattuja.

Kun pääsimme avomerelle, mukavan lisän matkantekoon toi aina niin ihana päällesaatava eli merivesi, jota roiskui non stoppina jok’ikisen matkustajan niskaan huolimatta siitä istuiko edessä vai takana, sisällä vai ulkona, alhaalla vai ylhäällä. Aallot olivat monen monen metrin korkuisia ja jokainen niistä tuntui vatsanpohjassa. Paikalliset taas kerran oksentelivat kilpaa ikkunasta ulos ja yrjön katku toi minullekin pieniä hissejä kurkkuun.

Filippiiniläiseen tyyliin veneen molemmilla sivuilla oli bambuista tehdyt siivekkeet, joiden tarkoitus on pitää vene tasapainossa aallokossa. Pitelin sormiani ristissä, että ne säilyvät rasahteluista ja lentelevistä köysistä huolimatta ehjinä, muuten se olisi kohtalaisen varma kuolema. Matkan oli tarkoitus kestää 6-8h, mutta kuinka ollakaan moottori päätti hajota muutamaan otteeseen ja kun aurinko alkoi laskea, olivat vitsit vähissä. Coron häämötti jo näkösällä, mutta siellä me kökimme litimärkinä keskellä merta veneessä, joka ihme kyllä oli vielä pinnalla. Märät vaatteet ja tuuli vetivät minut syväjäähän ja hampaiden kalistelu ei tahtonut loppua millään.

Jalkamme koskettivat maata neljä tuntia aikataulusta myöhässä. Saimme kolmen hengen huoneen Seadivesta, Coronin monipuolisimmasta ja suosituimmasta hotellista/sukelluskeskuksesta/aktivitteettijärjestäjästä/ravintolasta/baarista, mutta vain yhdeksi yöksi. Treffasimme helvetinveneessä, Jessabelissa, tapaamamme Inkan ja Jussin illalla Seadiven baarissa, Helldiversissa, ja olimme oluemme ansainneet.

Poika on tullut kotiin

Poika tuli kotiin! Paluumuuttajan kone oli Manilassa 12.1. aamuysin aikaan. Edellinen yöni oli levoton ja veikkaan, että Tiinalla meni jo hermot, kun en muutamana päivänä muusta puhunutkaan kuin Juhan saamisesta takaisin kotiin. Pakkasimme Tiinan kanssa kamamme ja olimme Juhaa vastassa kentällä. Hyvä ettei kyynel vierähtänyt, kun näin oman lippapäisen käsivammaiseni kävelemässä ramppia alas. Vaikemme olleet erossa kuin kolme viikkoa, se tuntui pieneltä ikuisuudelta. Teki niin hyvää olla jälleen yhdessä.

Saimme lennot Puerto Princesaan vielä samalle päivälle tarkoituksenamme tehdä se perinteinen Palawanin kierros, jonka joka toinen Filippiinit-reissaaja tekee: Puerto Princesa-Sabang-El Nido-Coron ja päälle vielä sukellusta Apo Reefillä. Kohtalaisen tiukka aikataulu 21 päivään, jonka suomalainen saa viettää Filippiineillä ilman viisumia. Puerto Princesassa itsessään ei ollut juurikaan nähtävää ja jatkoimmekin heti seuraavana aamuna Jeepneyllä pieneen Sabangin rantakylään Puerto Princesasta pohjoiseen.

Jeepney-matka oli jokseenkin… erilainen. Kuski kaahasi kuin viimeistä päivää pitkin mutkaisia teitä autolla, jossa jarrut olisivat voineet lahota minä hetkenä hyvänsä. Jarrut pitivät aivan hirveää vinkunaa ja niitä piti pumpata toimiakseen. Kaahailua rajoitti äkkipysähdykset viiden minuutin välein, kun joku hyppäsi kyytiin tai pois kyydistä. Ilma oli yhtä ailahteleva ja arvaamaton kuin kuskikin. Pysähtelimme valehtelematta vartin välein sulkemaan ja avaamaan etuikkunaa, sitä sellaista ylösnostettavaa räppänää, sateen yllättäessä ja taas lakatessa. Jeepney oli kattoa myöten täynnä porukkaa, mutta onneksi saimme Juhan kanssa parhaat paikat pelkääjän paikalta ja Tiina heti meidän takaatamme. Osa porukasta joutui roikkumaan auton takana ja osa kastui ja pelkäsi henkensä puolesta auton katolla. Mukavan lisän toi auton rikkinäinen jäähdytysjärjestelmä: yksi mies seisoi konepellillä nojaten etupeileihin ja lisäsi tynnyristä vettä suppiloon -koko kuuden tunnin matkan ajan. Matka Sabangiin oli taas yksi näistä, joista voisi aivan hyvin lukea Hesarin ulkomaat -sivulta. Kolme suomalaista kuoli auton suistuttua tieltä Palawanin saarella Filippiineillä

Sabang olisi kuulemamme mukaan pitänyt olla vilkas turistikohteensa, luolan sisällä virtaavan joen, takia. Ihmettelimme suuresti kylän hiljaisuutta, mutta emme pistäneet ollenkaan pahaksemme. Saimme Juhan kanssa Bungalowin aivan rannan toisesta päästä merinäköalalla ja mukavalla omalla verannalla, josta pystyi helposti pulahtamaan aaltoihin. Keli ei tosin ollut kovinkaan suotuisa muuhun rantahengailuun. Aallot olivat todella isot ja virtaus voimakas. Paikallisilla uimataidottomilla olisi saattanut mennä pupu pöksyyn. Rannalla taisi olla uintikieltokin, mutta me emme moisista välittäneet. Sabangin kylä on pieni ja sen kävely päästä päähän vie aikaa sellaisen vartin verran. Sähköä oli vain illalla 18-23 välisenä aikana eli juuri sopivasti läppärin ja kameran lataukseen.

Seuraavana päivänä suuntasimme laiturille, josta kaikkien veneiden oli määrä lähteä valloittamaan tuota kuuluisaa Unescon luonnonsuojelukohdetta, Underground Riveriä. Laituri oli autio ja lippuja myyvä toimisto kiinni. Merenkäynti oli liian kovaa, joten joki oli suljettu siltä päivältä. Ei ihmekään, että kylä oli niin hiljainen kun kerran ainoalle vetonaulalle ei ollut asiaa. Sateista rokulipäivää seuraavana aamuna laiturilla olikin eri ääni kellossa; porukkaa oli niin paljon, että joelle meno olisi kestänyt monta monta tuntia. Normaalisti vierailijoita on 800-900 päivässä, mutta kiitos sadepäivien vierailijaluku pompsahti 1500:aan. Jälkikäteen kuulimme monilta, että koko Underground River on ihan huuhaa ja ei käymisen arvoinen. Tieto helpotti mieltä ja hyppäsimme kello kahden minibussiin eli ”Lexus  -sukkulaan” kohti El Nidoa ja toivon mukaan aurinkoa.