Ajan kultaamia muistoja Ausseista

Aika kultaa muistot, sanotaan. Yhdyn täysin tähän väitteeseen. Mitä enemmän on kulunut aikaa Australiassa vietetyistä kuukausista, sitä enemmän alkaa muistaa niitä lukuisia hyviä hetkiä, ainutlaatuista luontoa ja henkeäsalpaavia maisemia. Kaikki ne syyt, jotka viime kesänä pistivät minut lähes tulkoon vihaamaan (kylläpä on voimakas sana) Australiaa, ovat jääneet jonnekin takaraivon uumeniin. Sitähän voisi melkein lähteä takaisin. Melkein.

Mutta mikä ihme tämän aiheuttaa? Miksi ne kaikista kamalimmatkin hetket, jotka tuli koettua, tuntuvat nyt kovin erilaisilta kuin silloin? Aivan kuin ne olisivat jotenkin neutralisoituneet. Havahdun yhä useammin omiin ajatuksiini: pieni ääni pääni sisällä yrittää vakuuttaa minulle, että ei se Australia niin paha ollutkaan. Ja mikä kummalisinta:  alan uskoa siihen ääneen. Onko tosiaan niin, että ajan saatossa pääkoppa päivittää muistoja, korostaa hyviä hetkiä ja muokkaa niistä huonoimmista muistoista itselleen mieluisimpia tai jopa deletoi kokonaan?

Päästelin tuhansia ärräpäitä Australiassa kärpästen takia, jotka tunkeutuivat silmiin ja suuhun; nyt lähinnä hymyilyttää, kun muistelen sitä huitomisen ja huutamisen määrää. Onhan se varsin typerää, kun yrittää kertoa jollekin ulkopuoliselle, kuinka kärpäset pilasivat reissumme. Kuinka jätimme monia kohteita väliin siksi, että tulimme hulluiksi ulkona -kärpästen takia. Miten vähäpätöiseltä syyltä se nyt tuntuu…

Tai kuinka itketti ja viha nousi pintaan meidän sohvasurffaillessa perthiläisen narkkarin luona tiedostaen, että olisimme paljon onnellisempia muualla. Nyt pudistelen vain päätäni ja muistelen, että kuinka älytön se koko tilanne olikaan. Siellä me kuuntelimme hörhelön tarinoita jossain pienessä luukussa, jossa jokainen huonekalu oli poimittu tienvarresta ja lattialla oli sentin kerros paskaa. Vain viikkoa aikaisemmin olimme nauttineen Balin surffiaalloista ja sukelluksista ja yövyimme ja söimme kuin kuninkaat konsanaan. Kontrasti oli niin hullu, ettei sitä ymmärrä vieläkään.

Ja kuinka kylmyys piiskasi päin naamaa Queenslandissä, kun satoi viidettä päivää vettä ja yritimme nukkua märissä lakanoissa. Kuinka automme alkoi haista sietämättömän pahalle, kun se ei päässyt missään kohtaa kuivumaan. Kuinka emme voineet pitää auton ikkunaakaan auki, kun sade piiskasi vaakatasossa sisään ja ilmaa oli vaikea hengittää. Ja kuinka yritimme sytyttää kovassa tuulessa retkikeitintä, jotta saisimme keitettyä sitä helvetin pastaa. Jos oikein muistan (Huom! En tosiaan ole varma.) niin pirautin muutaman kyyneleen. Tässä käy hyvin ilmi se, miten ihmeellinen se ihmismuisti toden totta on: muistan meidän hytisseen lähes koomisen näköisinä auton takakontissa, naamat väärinpäin, pukeutuneina jok’ikiseen mahdolliseen vaatekappaleeseen ja kääriytyneenä paksuun täkkiin, mutta en muista omia ikäviä tuntemuksiani tuolta hetkeltä. Ihan kuin näkisin nyt tämän kaiken ulkopuolisen silmin ja vain tutkailen vierestä. Ymmärtääkö joku muu, mitä tällä tarkoitan? Katselen hieman etäämmältä itseäni ja Juhaa ja nauran: auton ikkunat ovat huurussa, vettä tulee niin paljon, ettei eteen näe, värjöttelemme autossa ja tärisemme kuin teinit ensitreffeillä. Nyt näen vain tilanteen koomisuuden, enkä pysty enää muistamaan sitä tunnetta, joka siinä hetkessä oli mukana.

Neutralisoituvatko tunteetkin ajan kanssa? Aloin äsken käydä päässäni kaikennäköisiä kokemiani vastoinkäymisiä ja ymmärsin, että niistä jokaisessa tiedän tunteneeni vihaa, pettymystä tai surua. Kuitenkin käsittelen nämä tilanteet tarinankerronnan kautta, jolloin kerron konkreettisesti mitä on tapahtunut, mutta en kuvaile omaa sisintäni enkä muista, mitä olen siinä hetkessä tuntenut. Esimerkiksi minun ollessani viisivuotias naapurin kultainennoutaja söi lempi-Barbieni. Muistan tilanteen tällaisena:

Taas kerran seuraan tilannetta ulkopuolelta. Näen itseni istumassa nurmikolla ja koiran nappaavan nuken kädestäni. Tällaisen muiston olen tilanteesta luonut päähäni. Ollakseni rehellinen, en edes tiedä miten tilanne oikeasti meni. Olinko nurmikolla vai kenties leikkipuistossa? Veikö koira Barbien kädestäni vai salakavalasti selkäni takaa? Olinkohan minä sittenkin neljän vanha? Olinko vihainen vai surullinen? Itkinkö minä? Oli miten oli, niin en muista omia tunteitani. Muistan vain tarinan: koira söi nukkeni. Irtauduin hieman nyt aiheesta, mutta tällä esimerkillä tarkoitan sitä, että uskon itse luoneeni itselleni sellaisia muistoja, joihin minun on helppo samaistua ja tavallaan ”arponut” yksityiskohdat omaan elämääni sopiviksi. Näin se ihmismuisti taitaa toimia: yksityiskohtia ei vain muisteta huonosti, vaan joissain tapauksissa aivan väärin.

Kun mummuni kuoli, itkin koko yön. Se oli sellaista hysteeristä itkua, joka sattui -niin henkisesti kuin fyysisesti. Oli vaikea hengittää. Juuri nyt muistan olleeni surullinen ja itkeneeni, mutta en pysty uusimaan sitä tunnetta. Kun ihmistä ravisuttaa läheisen kuolema, hetken suruajan jälkeen kaikista vahvimmat muistot liittyvät hyviin hetkiin, eivät huonoihin. Taitaa olla täysin samasta syystä, miksi eronnut pari yrittää lämmittää epäonnista suhdettaan aina vaan uudelleen tajuten hetken kuluttua, että miksi he olivatkaan eronneet. Ikävät tunteet muistaa vasta sitten, kun ne kokee uudelleen.

Tosiaalta myös ilon ja rakkauden tunteet neutralisoituvat ajan kanssa. Itse en ainakaan osaa kuvailla tarkasti, mikä se fiilis oli, kun monien vuosien odottelun jälkeen olin tarpeeksi pitkä Lintsin kaikkiin laitteisiin. Tai miten istuin yhtenä kesänä tuntikausia rantakalliolla. Katsoin onnellisena horisonttiin ihan vain siksi, että meri näytti niin kauniilta. Voiko joku rehellisesti väittää tuntevansa perhosia mahassa vielä monien vuosien seurustelun jälkeen? Itse en enää muista sitä rakastumisen tunnetta. En ainakaan siinä määrin, että osaisin tarkkaan kuvailla sitä sisällä vellovaa ryöppyä ja 24h hyvän olon tilaa. Ja juuri siksi, että emme saa sormia napsauttamalla näitä tunteitamme toistettua, meillä on muistot. Nämä muistot ovat ja pysyvät – ja syvällä. Kuka ylipäänsä haluaisi kantaa mukanaan ikäviä muistoja? Olen päättänyt itsekin toimia ihan tietoisesti näin ja keskittyä Australian uniikkeihin luontohetkiin, joita en tule kokemaan missään muualla maailmassa.

Ajan kuluessa muistot ovat muokkautuneet pääni sisällä ja -kummallista kyllä- niistä kaikista kamalimmistakin näyttää tulleen osa yhtenäistä kokonaisuutta. Nyt ne lukuisat kamalat hetket kuuluvat kaikki meidän reissumuistoihin ja voisin jopa väittää, että ilman näitä huonoja hetkiä Australian etappimme olisi ollut -jos ei nyt sentään mitäänsanomaton, niin ainakin huomattavasti tylsempi. Nyt muistelen jo lämmöllä kyseistä maata, vaikkakin mielestäni maailmassa riittään paljon mielenkiintoisempia paikkoja tutkittavaksi. Australia kuuluu listaani ”tulipahan nähtyä”. Ja vaikka aika tosiaan kultasikin monet hetket reissustamme, en palaisi takaisin -ainakaan hetkeen. En toisaalta päässyt havittelemalleni piknikille Sydneyn oopperatalon eteen, mutta voin hyvin tehdä sen eläkepäivilläni, kun minulla on varaa viettää kaksi viikkoa huippuhotellissa Samsoniten kera, nauttia buffet -aamiaista ja änkeä itseni mukaan jok’ikiselle järjestetylle päiväretkelle.

Tarinoita jättikrokotiileistä

Koska Northern Territoryn Kakadu National Park ja sen tuhannet krokotiilit jäivät meiltä väliin, pistäydyimme Great Barrier Reefin jälkeen katsastamassa Daintree River National Park jonkin matkaa Cairnsista. Sitä pohjoisemmas ei taidakaan päästä ilman nelivetoa.

Bruce Belcher’s Daintree River Cruises oli onnistunut valinta. Jokiristeily kesti tunnin verran ja pääsimme näkemään pitkälti toistakymmentä krokoa, niin pientä kuin suuren suurtakin. Sen lisäksi, että joki suorastaan kuhisi nitä, saimme kuultavaksemme kauhutarinan tappajakrokotiilistä nimeltä Goldie, jolle pikkupojat ovat herkkuruokaa ja toisesta jättipedosta, läski-Albertista, jonka kohtalosta kellään ei tunnu olevan varmaa tietoa.

Daintreen kylässä asuu vain seitsemisensataa ihmistä ja seudun kaunis luonto rehevine mangrovemetsineen ja lukuisine jokisuistoineen ei ole juurikaan muuttunut viimeisien tuhansien vuosien aikana. Perhe Doble rakastui Daintreen syrjäseudun rauhaan ja muuttivat sinne vuonna 2004. He tienasivat mukavan elannon järjestämällä turisteille krokotiilien bongausristeilyjä Daintreen jokiuomissa. Samanlaisia risteilyjä, joissa mekin olimme kamerat kourassa ja sydämet kurkussa.

Helmikuussa 2009 perheen onni kääntyi. Yhtenä sunnuntaiaamuna perheen viisi ja seitsemän vuotiaat pojat, Jeremy ja Ryan, ja lemmikkikoira Champ olivat leikkimässä kotitalon takapihalla, jossa tulvavesi oli noussut tontille asti. Pojat leikkivät pienellä surffilaudalla, kun jättikroko alkoi hiljalleen lähestyä poikien koiraa. Nuorempi pojista yritti estää krokotiilia hyökkäämästä rakkaan koiranpennun kimppuun ja asettui pedon ja lemmikin väliin. Isoveli joutui katsomaan vierestä, kun jättikokoinen hirviö nappasi hänen veljensä kitaansa ja veti mukanaan veteen.

Isä Doble kuuli vanhemman pojan huudot ja riensi rantaan -liian myöhään. Ympärillä oli pelkkä hiljaisuus. Hän huusi poikansa nimeä ja etsi häntä aamusta iltaan, päivästä toiseen, tuloksetta. Etsinnät päättyivät seuraavana perjantaina, kun 4,3 metriä pitkä krokotiili nimeltä Goldie otettiin kiinni. Sen mahalaukku tutkittiin erikoismikroskoopilla ja sisältä tehtiin se kaikkein kamalin löytö: Goldie oli syönyt pienen viisivuotiaan Jeremy -pojan.

 

Krokotiilien määrä on tasaisesti kasvanut vuoden 1971 jälkeen, jolloin niitä alettiin suojella. Ongelmallinen krokotiili, joka on uhkaksi ihmisille voidaan tappaa, mutta ensin selvitetään, että voidaanko peto sijoittaa toisaalle. Eräs Daintreen asukas sanoi, että ongelman hallitseminen on ollut hankalampaa krokotiilimies Steve Irwinin kuoleman jälkeen. Hän oli taitava jäljittämään krokoja, ottamaan ne kiinni ja siirtämään sellaiseen paikkaan, jossa ne eivät olleet uhkaksi ihmisille.

Murheen murtamat vanhemmat eivät antaneet lupaa lopettaa Goldieta, vaikka se olikin tappanut heidän poikansa. Sen sijaan Goldie laitettiin krokofarmille. Doblet tiedostivat Goldien olevan reviirinsä johtajakroko, joka toimi puhtaasti vaistonsa mukaan eikä sitä siksi tule tappaa.

Aikaisempi kuolemantapaus Daintreessä oli vuonna 1985, kun viisimetrinen krokotiili nimeltä Big Jim pisteli poskeensa paikallisen postineidin. Mutta vain neljä kuukautta ennen viisivuotiaan Jeremyn kamalaa kohtaloa britti Arthur Booker joutui pedon kitaan muutama sata kilometri pohjoisempana, Cooktownissa.

Joenhaara, joka kulkee Dolben perheen vanhan kotitalon ohi kantaa nykyään nimeä Jeremy Creek kunniotuksena tämän pienen pojan rohkeudelle.

Toinen krokotiili, Fat Albert, oli ollut Daintreen oma ikoni ja todellinen ylpeys viisimetrisen ja 450 kiloisen ruhonsa kera, kunnes lokakuussa 2009 se hyökkäsi yhden turistiveneen kimppuun jättäen kunnon hampaanjäljet veneen alumiinikaiteeseen. Uroskrokotiilien tiedetään suojelevan reviirejään varsin aggressiivisesti parittelukauden aikana ja hyökkäys oli jokseenkin odotettavissa. Tapaus kuitenkin aiheutti pelkoa kyläläisissä. Marraskuussa 2010 Fat Albert katosi mystisesti. Huhut lähtivät jylläämään heti kyläläisten ja median keskuudessa. Mitä tapahtui läski-Albertille? Hävisikö se reviirikamppailun toiselle krokotiilille, Scarfacelle? Vai onko joku mennyt tappamaan sen?

Bruce Belcher itse, joka siis ajoi meidän jokiristeilijäämme, oli saanut nimettömän soiton kertoen jättikrokotiilin kohtalosta. Tarina kertoo, että eräs Daintree-joen pohjoisosassa asuva perhe ylitti säännöllisesti joen pienellä veneellään juuri Fat Albertin reviirin läpi. Belcher ei tiennyt, kuka oli kyseessä, mutta ymmärsi jonkun yhteisön jäsenen olleen huolissaan perheensä hyvinvoinnista. Hänelle kerrottiin, että Fat Albert oli ammuttu, raahattu traktorilla ylös joesta ja sille oli valmiiksi kaivettu kuoppa odottamassa.

Beltcherin ja monen muun mielestä tapaus on erittäin surullinen. Hän uskoo jättikrokotiilien olevan osa Daintree-kokemusta: juuri ne kasvattavat joen turismia ja siten alueen varallisuutta. Lukuisat turistit saapuvat kaukaa Daintreen jokiristeilylle, jotta näkisivät vilauksen viisimetrisestä pedosta. Tilannetta ei auta kyläläiset, jotka asettavat ihmiset etusijalle, ja joiden mielestä krokotiilit eivät kuulu heitä ympäröivään luontoon.

Australiassa kuolee keskimäärin vain yksi ihminen vuosittain krokotiilihyökkäyksiin. On huomattavasti todennäköisempää kuolla ampiaisen pistoon (kolme kuolemaa vuosittain) tai vaikkapa tippua hevosen selästä kuolemaan (parikymmentä vuosittain). Vielä vertailun vuoksi arviolta 300 ihmistä hukkuu joka vuosi. Kun huolehtii muutamista turvallisuusseikoista, ei ole syytä pelätä krokotiilihyökkäyksen pilaavan Australian seikkailua. Useimmat hyökkäykset tapahtuvat syyskuusta tammikuuhun, jolloin krokot ovat nälkäisiä ja valmistautuvat lisääntymään. Lisäksi -yllätys yllätys- useat uhrit ovat nauttineet alkoholia ja lähtevät uimaan sellaisiin vesiin, joihin selvin päin ei astuisi jalallakaan.

Saltwater crocodile (Crocodylus porosus) eli suomeksi suistokrokotiili on massansa perusteella kaikista nykyään elävistä matelijoista suurin ja sillä on kaikista suurin puruvoima. Sen kidan uskotaan olevan jopa Tyrannosaurus Rexiä voimakkaampi! Vaikka suistokrokotiilillä on hullun vahva lihas, jolla se sulkee kitansa, sen aukaisemiseen tarvittava lihas on yllättävän pieni ja heikko: krokon kidan saa pidettyä turvallisesti kiinni vain muutamalla kerrokselle ilmastointiteippiä. Näinkö se Steve Irwinkin mahtoi napata krokoja? Jesarilla?

Maailman laiskin ja huonoin bloggaaja kiittää ja kuittaa. Enpä kuvitellut ikinä enää kirjoittavani sanaakaan tähän blogiin, mutta yllätin itseni. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai mitenkä se oli?

 

Great Barrier Reef

Jos Australiasta pitää valita yksi ja vain yksi paikka minne haluaisi, ei minun tarvitse kauaa pohtia, että mikä se olisi. No Great Barrier Reef tietenkin! Syy tähän on oma isäni. Meidän lasten ollessa pieniä tämä minulle nykyään täysin vieras ihminen sepitteli kaljapäissään tarinoita: ”Sitten kun isi voittaa lotossa, niin lähdetään Australiaan. Tiesittekö lapset, että siellä on maailman isoin koralliriutta ja ainakin miljoona tsiljoonaa kalaa! Kyllä minä teidät vielä joku päivä sinne vien. Mutta en ihan vielä. Sitten kun isi voittaa lotossa…”

Nooh, ei tullut lottokupongista markan markkaa, eivätkä päässeet lapset Autraliaan. Aina sunnuntai-iltaisin palatessamme takaisin äitille, huutelin kovaan ääneen, että kuinka isi vie meidät Australiaan. Äitiä vihastutti isän turhat lupaukset. Sunnuntait harvenivat ja jossain kohtaa loppuivat kokonaan. Huutelut jäivät, mutta haave säilyi. Aina tähän asti.

Haaveeni kävi toteen; varasin kolmen päivän ja kahden yön Live Abord -sukellusretken Cairns Dive Center CDC:stä. Itselleni. Vain itselleni. Juha oli tehnyt täysin saman retken viitisen vuotta takaperin (jolloin oli muuten puolet halvempaa reissata Australandiassa) ja päätti lähteä kansallispuistoihin dyykkaamisen sijaan. Rakastan Juhaa yli kaiken, mutta kyllä se vaan oli mukavaa viettää muutama päivä omissa oloissaan. Olihan sitä syyskuusta asti oltukin koko ajan yhdessä sellaiset kevyet 24h vuorokaudessa.

Jätän sepustukset tällä kertaa vähemmälle ja jaan tämän reissun kuvien muodossa, kun kerran kamerakin oli ostettu:

Kamat niskaan ja menoksi. Aivan ensimmäinen sukellus tehtiin ryhmässä, jossa katsottiin hieman jokaisen tasoa. Sen jälkeen sukelsimme pareittain. Great Barrier Reefillä tehtiin jotain, mitä itse henkilökohtaisesti en arvosta. Valokuvaaja sai nimittäin ruokkia kaloja (haitoista ei varmaankaan tarvitse sen enempää sepitellä), joten tottakai kalaparvi piiritti meidätkin murkinan toivossa.

Dive buddyni yritti ottaa minusta kuvaa, mutta se koitui lähes mahdottomaksi tehtäväksi…

Six Banded Angelfish

Giant Clamista oli jäljellä vain kuoret

Harlequin Sweetlips ja pikkuinen Cleaner Fish otsalla

Ocellate Phyllidia Nudibranch

Black-rayed Fryeria Nudibranch

Yellowtail Fusilier -parvi

Smurffijengi snorkaamassa sukellusten välissä. Stinger -kausi oli vielä käynnissä, joten ilman suojautumista ei sopinut vedessä lillua.

Näin iloisena hymyilin vielä hetki ennen kuin upouusi kamerani sanoi itsensä irti. Okei, myönnän. Vein sen liian syvälle… Mutta vika oli sensorissa, joka ei -outoa kyllä- liittynyt veteen eikä paineeseen mitenkään.

Ongelmat alkoivat kevyillä raidoilla, kunnes ne lisääntyivät ja lopulta kuva oli yhtä Marianne-karkkia.

Tähän kuvaan päättyi minun GBR sukellukseni.

Olihan se Great Barrier Reef aikasta great. Ei moittimista. Ja sukeltaminen itsessään on minulle niin rakasta ja mielekästä puuhaa. Kameran kohtalo tottakai harmitti. Paikoitellen korallit olivat kärsineet pahoin, mutta yleisesti ottaen riutta näytti hyvältä. Kalaa oli paljon, pientä ja suurta. Lapsuuden mielikuvani suuren suurista koralleista, kaikista sateenkaaren väreistä ja miljoonista kaloista ei täysin pitänyt, mutta toteutin haaveeni. Saa isäkin olla tyytyväinen tyttäreensä, missä lie onkin. Pääsi sentään Australiaan -ilman lottovoittoakin.

Queensland -vihdoin

Queensland -Sunshine (and cancer) State!

Auringonpalvontaa parhaimmillaan! Lämpömittarit ja syöpätilastot senkun paukkuvat. Queenslandin ihosyöpäluvut ovat Autralian- ja itseasiassa koko maailman- synkimmät.

Tiesitkö, että kahdelle kolmesta australialaisesta todetaan ihosyöpä ennen 70 vuoden ikää? Ihosyövän osuus kaikista syövistä on huikeat 80% ja Australiassa hoidetaan joka vuosi 434 ooo ihosyöpäpotilasta (ei melanooma) eli yli tuhat potilasta päivittäin. Melanooma on ihosyövistä se vaarallisin ja sitä diagnosoidaan Ausseissa yli 10 000 ja siihen kuolee 1200 ihmistä joka vuosi.

Tilastoista viis, sillä suojakertoimet on keksitty.

Rantabulevardeja, palmuja, merituuli… Ainut vain, että meressä ei voinut uida meduusojen takia. Eikä se vesi ollut kyllä yhtään niin kirkasta kuin länsirannikolla. Mut hei, eipähän ollut enää kärpäsiä! Ulkona pystyi siis olemaan myös päivällä, jippikajei. Ja yksi pientä suurempi seikka oli myös hintataso; idässä oli meinaan huomattavasti halvempaa kuin lännessä. Ja nyt siis puhun normaalia reppureissaajaa koskevista asioista eli ruokakaupasta, jätskikiskoista, viinakaupoista, kahviloista ja hostellien hinnoista. En mistään yksityislentokoneista tai penthouseista.

Townsville oli ensimmäinen paikka Queenslandissa, jossa tuli meri vastaan. Asukasluvultaan Turun kokoinen kaupunki sijaitsee siinä abouttiarallaa puolessa välissä Great Barrier Reefiä ja tunnetaan ikuisesta auringostaan. Siellä sataa vain murto-osa siihen mitä tropiikissa yleensä: vain noin kuukauden verran vuodessa. Tekeminen sijoittuu meren lähelle ja rannalta löytyy niin keinotekoisia lagooneja ja maauimaloita kuin urheilukenttiä ja rantaravintoloitakin. Äidit joogaavat samalla kun pikkuiset Kaapo Eveliinat rakentavat hiekkalinnoja. Lapsiperheen idylliä – sitä sellaista, jota näkee vain elokuvissa ja Meidän perhe -lehden kansikuvissa. Sellaista, josta minulla ei ole harmainta aavistustakaan (ainakaan vielä).

Me keskityimme Juhan kanssa siihen, mistä olimme jo kerryttäneet kokemusta kuukauden päivät. Pystytimme leirin Townsvillestä jonkin matkaa pohjoiseen, aivan meren tuntumaan. Telttojen kasailu ei ollut sallittua, mutta mepä nukuimmekin jo kodiksemme luokiteltavassa Holden Commodoressamme. Mikäs sen mukavampaa kuin avata takaluukku ja pulahtaa pehmoiselle Ikean patjalle vällyjen väliin. Ilmastointikin oli omasta takaa; merituuli ylettyi hyvin auki olevasta takakontista hivelemään poskia. Meillähän oli käytössä sellainen jättihyttysverkko, jonka kääräisimme takaluukun ympärille aina yöksi. Piti itikat ja muut eläinkuntaan luokiteltavat loitolla. Toimi kuin junan vessa -paitsi sateella.

Mutta eihän Australiassa voi sataa? Vai voiko? Onko joku joskus nähnyt kuvan Australiasta, jossa ei olisi auringonpaistetta, kenguruita ja täydellistä hiekkarantaa?

En minä ainakaan!

Townsvillesta otimme suunnaksi pohjoisen ja Cairnsin turistikaupungin, joka on monelle reppureissaajalle ja Samsonite-turistille portti Great Barrier Reefille. Vain muutaman sadan kilometrin ajomatkan jälkeen taivas repesi. Hyvästi, hyväntuulinen Heidi. Kestihän sitä hymyilyä jo turhan monta päivää. Ensimmäistä kertaa sitten Perthiin saapumisen oli kaivettava pitkät hihat rinkan pohjalta. Kylmää. Ja kurjaa.

Ei siinä auttanut itku- eikä potkuraivarit vaan jotain tekemistä oli keksittävä. Autossakaan ei voinut pitää sadetta, kun happi loppui; sateenvarjoviritykset ikkunoiden ylle eivät toimineet. Mutta uimaan oli mentävä sateellakin -tai ainakin toisen meistä. Tyydyin kyykkimään kivillä ja tärisemään. Tämäkö on nyt sitä kaunista ja kuumaa tropiikkia? Missä ihmeessä on se kuuluisa kestosauna ja -aurinko? Heidin tropiikissa ei sada. Piste.

Cairns, tuo backpacker -mekka, sukeltajan portti Great Barrier Reefille, auringonottajan pelastus, ravintoloiden ja baarien helvetti ja pussikaljottelijoiden villilänsi. Kuinka saimmekaan sinusta upean kuvan jo heti kättelyyn. Päätit sitten näyttää meille harmaan puolesi ja itkit niskaan oikein toden teolla. Jokaisessa esitteessä ja turisti infossa, mitä Cairnsistä on saatavilla, on täydellisen aurinkoinen otos lagoonista, jossa vesi ja taivas ottavat mittaa sinisen sävyn herruudesta. Omat kokemuksemme samaisesta lagoonista kamppailevat hieman eri sarjassa:

Cairnsin venesataman jahdit näyttäisivät hieman paremmilta toisissa olosuhteissa. Ei näkynyt kansipoikia yläpelti paljaana hinkaamassa veneitä puhtaaksi auringonsäteiden osuessa täydellisiin pyykkilautoihin. Harmi.

Sadetta jatkui monta päivää ja meidänkin oli pakko jättää auto tienposkeen ja siirtyä hostelliin kuivattelemaan. Auto alkoi jo muistuttaa akvaariota, vaatteet eivät kuivuneet kuin päällä ja haju auton sisällä lähenteli luokkaa ”kosteusvaurio -saastuttaa keuhkot ja aiheuttaa elinikäisiä tauteja ja traumoja”. Merellä kävi aikamoinen myräkkä eikä GBR:lle ollut mitään asiaa ennen kuin tuuli laantuu. Cairns Dive Center CDC kertoi meille saman tiedon, minkä pystyimme itsekin päättelemään: aallot olivat liian suuria ja näkyvyys pinnan alla olematon. Viikon kuluttua saattaisi onnistaa. Siinä sitä sitten odoteltiin. Ja odoteltiin. Ja odoteltiin.

Meitä lykästi sentään yhdessä asiassa, sillä Malukuilla Indonesiassa tapaamamme vanhempi herra nimeltä Colin kutsui meidät luokseen. Auton nokka vaihtoi suunnan takaisin etelään kohti Innisfailin kylää. Caravella Backpackers -hostellissa ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta ei se hyvää seuraa ja isoa omakotitaloa voittanut. Olikin jo Colinia vähän ikävä.

Soronoo, sade! Palataan asiaan, kun tajuat poistua pelipaikalta. (Nooh… Satoihan se Innisfailissakin, mutta ainakin oli katto pään päällä ja telkkarin kaukosäädin kädessä…)