Rakkautta ja merisuolaa ilmassa

Kerroin muutama postaus aiemmin, kuinka tapasin ihanimman aussipojan ikinä hotellin ravintolassa Kupangissa. Nooh muutama viikko tämän kohtaamisen jälkeen näimme uudestaan -sovitusti. Hän muutti omia reissusuunnitelmiaan vuokseni ja minä tein samoin. Varasin meille hotellin Balin Canggusta, jossa vietimme unohtumattomat kaksi päivää yhdessä toisiimme ja meriveteen tutustuen.

Vietimme päivät merivedessä ja molempina iltoina kävimme rantaravintolassa nimeltä La Pirate. Ehdottomasti Canggun paras!

Joskus sitä vain tietää, milloin jonkun asian eteen kannattaa tehdä töitä. Tämä mies oli yksi niistä. (Nyt melkein vuotta myöhemmin hän on kanssani koti-Suomessa ja olemme piakkoin muuttamassa Australiaan!)

 

Surfing Lombok

Lombokin etelärannat ovat tunnettuja hyvistä surffiaalloista sekä alottelijoille että hiuman kokeneimmillekin aaltoratsastajille. Rantoja ja surffispotteja on useita ja välimatkat niiden välillä ovat pitkiä. Jokainen kunnon seikkailija hankkii siis alleen surffilautarackilla varustetun mopon sopuhintaan yhdestä Lombokin Kutan puljuista ja pamauttelee rannalta toiselle kiemurtelevia teitä ja mäkiä ristiin rastiin viilettäen.

surflombokmap

Tapasimme Kutalla ollessamme itävaltalaisen pariskunnan, joiden kanssa tuli kierreltyä surffirantoja (pojat aalloilla ja tytöt rannalla) ja iltaisin juotua jääkylmää Bintangia, pullo jos viideskin. Surffikausi on parhaimmillaan huhtikuusta lokakuuhun, joten viimeisiä vietiin.

Yksi Lombokin suosituimmista aalloista nimeltä Gerupuk tuli checkattua veneellä käsin. Harmikseni en päättänyt itse kokeilla surffausta, sillä kyseisenä päivänä aallot näyttivät kovin pieniltä ja helpoilta. Sain siis valokuvaajan roolin saamatta yhtään kunnon surffikuvaa, hehe!

Line-upissa oli muutama muukin.

Muita suosittuja ja haastavampia aaltoja ovat Ekas, Sengigi, Mawi ja Desert Point, joita en edes käynyt katsastamassa. Keskityin itse oluen maisteluun ja vasta-alkajien aaltoihin Belongasissa.

Sain bikinit täyteen hiekkaa ja nieltyä litran suolavettä, mutta ne aallot jäivät tällä kertaa muille. Jopa ne pienet valkoiset vaahdot. Harjoitus tekee mestarin, sanotaan.

Rescue Diver -kurssi Lombokilla

Jo aikoinaan, kun Juhan kanssa erottiin, sovimme, että suoritamme pelastussukeltajan kurssin yhdessä, kun syksyn reissu koittaa. Muuten menisimme molemmat omia menojamme. Varasimme siis lennot jo aikaisin keväällä ja ero tuli kesällä. Niinpä lensin Komodoilta Lombokille ja Juha tuli mopolla hakemaan minut lentokentältä. Mietin pitkään, että kannattaako tämä nyt ollenkaan: pitäisikö vaan mennä omia menojaan ja suorittaa kurssi muualla. Mutta sovittu mikä sovittu, ja niinpä aloitimme sen Lombokin Kutalla sukelluskeskus Seafrogin kanssa.

Kurssi itsessään ei ollut mikään haastava, vaikka olin kuullut monilta sen olevan hankalin kurssi kaikista. Kurssin pituus on sukelluskeskuksesta riippuen 3-4 päivää. Ennen aloitusta saimme videopätkiä ja muutaman kirjan opiskeltavaksi ja myöskin tietokyselyjä jokaisesta osiosta, jotka tuli täyttää aina ennen seuraavan päivän osioita. Käytännössä opiskelu meni niin, että minä luin ja katsoin videot, täytin kysymykset ja Juha tyytyväisenä kopioi kaiken aamupalalla ennen kuin menimme sukelluskeskukselle.

Ensimmäisenä päivänä meillä oli ensiapukoulutus, jonka pitäjä oli vielä enemmän ulapalla kuin me. Sukelluspuljun omistaja oli kaatunut ja lyönyt päänsä, joten saimme yhdysvaltalaisen jätkän tuuraamaan häntä. Eihän tää kaveri osannut sanoa juuta eikä jaata kysymyksiimme eikä muutenkaan ollut kaikki Muumit samassa laaksossa. Seuraavana päivänä meidät työnnettiin uima-altaaseen harjoittelemaan erilaisia pelastusotteita ja -työntöjä. Se oli yllättävän kivaa, vaikkakaan en oppinut mitään uutta. Iltapäivällä menimme avoveteen harjoittelemaan vedenalaista suunnistusta kompassilla ja erilaisia etsintäkuvioita. Tämä ko. kouluttaja ei osannut hommaansa lainkaan, joten sukellukset olivat enemmänkin vain hupisukelluksia. Vesi oli kylmää Lombokilla ja näkyvyys heikompaa kuin Komodoilla, mutta pinnan alla on silti aina kivaa.

Meitin sukellusvene

Kolmantena ja viimeisenä aamuna reenasimme ensin pelastusjuttuja vedessä, sekä pinnalla että pinnan päällä, jonka jälkeen oli viimeisen vesitestimme aika. Skenaariossa sukeltaja oli kadonnut. Hänet piti ensin etsiä vedestä, sen jälkeen palauttaa pinnalle, jonka jälkeen vetää veneeseen antaen tekohengitystä samalla. Ei kuulosta kovinkaan vaikealta eikä kyseiset taidot itsessään hankalia olekaan, mutta itse pelastin minua paljon isompikokoisen Juhan ja merenkäynti oli aika rankkaa. Olin aivan loppu, kun pääsin veneeseen. Niin siis kerrottakoon, että en elvyttänyt Juhaa oikeasti (vaikka tuskin hän olisi pistänyt pahakseen. Miehet.). Yhteistyö Juhan kanssa oli yllättävän helppoa noin muuten. Emme tapelleet juuri lainkaan.

 

Loppukokeen läpäisimme molemmat heittämällä. Kysymyksiä taisi olla ensiapu- ja sukelluspelastusosioissa molemmissa nelisenkymmentä ja virheitä koko kokeessa ehkäpä 2, jotka nekin kielimuurista johtuvia. Hyvä me!

Elikkästä onnitteluja uusille Rescue Divereille, itselleni ja Juhalle!

Ps. Nyt kirjoitus hetkellä voit kutsuu mua Dive Masterix!

Pieniä, keskinkertaisia ja jättikokoisia elukoita

Vihaan hostelleja, mutta jostain syystä päädyin taas kerran dormihuoneeseen kolmen muun reissaajan kanssa. Yksi heistä oli saksalainen Nora, jonka kanssa ystävystyimme heti, kun saavuin Labuan Bajoon. Valitettavsti kaksi muuta paljastuivat täysin idiooteiksi. Toinen heistä oli Jenkkilästä oleva hipinretku ja toinen israelilainen parikymppinen kundi, jolle Noran saksalaisuus oli liikaa. Hän haastoi riitaa ja syytti Noraa sukunsa kohtalosta. Hieno asenne kerrassaan. Kaveri sai meidän molempien veret kiehumaan kunnolla. Toinen jätkä, tämä jenkki, oli muuten kiva, mutta eräänä yönä heräsin kevyeen lotinaan. Siellä se kaveri mennä runkutteli alavuoteella välittämättä lainkaan huoneen muista asukeista. Varsinaisen eläimellistä menoa sanoisin. Ah, kun hostellit on jees!

Hostellissa tuli eräänä aamuna muitakin ikäviä yllätyksiä vastaan. Jo toistamiseen jouduin näiden kiusankappaleiden kynsiin reissuillani. Ensimmäinen kerta oli Tiinan kanssa Singaporessa muutamaa vuotta aiemmin, ja voin kertoa, että järjen ne pienet paskiaiset minulta veivät. Jouduimme vaihtamaan hostellista hotelliin keskellä yötä ja käymään matkatavaramme taskulampuilla milli milliltä. Tuholaisia löytyi tuolloin rinkkojemme uumenista neljä.

Tällä kertaa ikävyydet pumpsahtivat esiin saksalaisen Noran tyynyn alta. Olimme heräilemässä kellon soittoon ja suuntaamassa kohti päivän kolmea sukelluksta, kun se sellainen ryömiä köpötti hänen sängyllään -ilmielävänä. Lutikka, s**tana! Pakosta jouduimme jättämään sukellukset väliin ja keräsimme kimpsumme hostellin kattoterassille kuumaan auringonpaahteeseen. Taas alkoi tuttu rulianssi: tavarat levälleen ja kyyläykseen mikroskoopin tarkkuudella. Aikaa siihen kului useita useita tunteja.

Pohdimme vaihtoehtojamme: emme voineet jäädä lutikkaiseen hostelliin, emmekä halunneet ottaa riskiä, että levitämme lutikoita muualle. Voisimme ottaa mukaamme vain välttämättömät ja palata myöhemmin hakemaan loput? Pyysimme saada jättää pitkin poikin aurinkoon levitetyt likaiset alkkarimme iltaan asti ja lähdimme etsimään majapaikkaa, jossa ei olisi lutikoiden vaaraa.

Tovin mietinnän jälkeen teimme sen: varasimme Labuan Bajon parhaan hotellin uima-altaalla. Siinä meni muutama päivä nauttiessa. Ei ollut elukoiden vaaraa siellä, ei.

Noran viimeisenä päivänä kävimme vielä katselemassa elämää pinnan alla ja varasimme sukellukset Manta Pointilla. Vaikka mantoja on tullut nähtyä aika paljon, jaksavat ne kerta toisensa jälkeen ällistyttää. Jättiläisten kaunista, huoletonta liitoa suoraan pään yläpuolella voisi seurata ikuisuuden.

Viimeisenä iltana Labuan Bajossa kävimme nappaamassa Noran kanssa muutaman kuvan auringonlaskusta ja joimme muutaman oluen. Loppuilta meni viestitellessä ihanan aussin kanssa, jonka olin tavannut viikkoa aikaisemmin Kupangissa. Sovimme, että tapaamme uudelleen Balilla reilun viikon päästä. Harvoin kolahtaa näin kovaa ja olihan se pelikäsi katsottava loppuun. En malttanut odottaa hänen näkemistään, mutta sitä ennen oli kuitenkin kohdattava exä Rescue Diver -kurssin merkeissä Lombokilla. Tästä lisää seuraavassa postauksessa.

Sukellusta Komodoilla

Sydämeni jäi Kupangiin, mutta itse lähdin sukeltamaan Komodoille. Olin ollut siellä aikaisemminkin, reilu kolme vuotta takaperin, ja Labuan Bajon kylä, josta siis sukellusreissut starttaavat oli muuttunut rajusti muistikuvistani. Ekalla kerralla en paikasta juurikaan välittänyt: likainen katu, jossa autot ja mopot vetivät poppirallia eikä mitään meininkiä missään. Nyt kadunvarsi on miinoitettu herkullisilla ravintoloilla ja kattoterasseilla. Silloin sukelluskeskuksia oli koko kylässä kuusi ja nyt 32, naisten piti peittää polvet ja olkapäät; nyt länkkärit kulkivat kaduilla pikkiriikkisissä bondeau-topeissa ja kankut paljastavissa minishortseissa. Edistystä? Ainakin turistit viihtyy ja paikalliset rikastuu, jos ei muuta.

Samassa hostellihuoneessa kanssani nukkui saksalainen Nora, jonka kanssa tulin heti saman tien juttuun. Lähdimme tutkailemaan lähimaastoja ja ”kauniita” hiekkarantoja.

Sekin ilta päättyi, mutta ei tällä kertaa oluen merkeissä, sillä seuraavalle päivälle oli luvassa kolme sukellusta upeissa Komodon vesissä. Nora suoritti hänen Advance Open Wated Diver -kurssiaan, joten valitettavasti emme päässeet sukeltamaan yhdessä. Itse tein hupisukelluksia ja onnekseni kanssani oli vain hyviä sukeltajia ja näin sukelluksetkin olivat hyviä.

Nappasin kameran mukaan pinnan alle, vaikka se olikin riskaapelia. Vilkuilin tietokonettani tiuhaan ,etten vain ylitä 15 metrin rajaa. Aikaisempi samanmoinen kamerani tuhoutui Great Barrrier Reefillä juurikin syystä että olin tyhmä ja vein sen liian syvälle.

Selfie time!

Sukellusten jälkeen olin väsynyt mutta onnellinen. Seuraavana päivänä oli tiedossa sama juttu, mutta silti oli sellainen olo, että olin olueni ansainnut.