Maailmanluokan sukellusta Alorissa

Olen jäänyt blogissani kevyet yhdeksän kuukautta jälkeen. Ei siinä, että elämäni on aina kirjoittamisen arvoista, mutta paljon on kyllä ehtinyt tapahtua. Palaan nyt takaisin viime syksyn Indonesian reissuuni ja mahtaviin vedenalaisiin vesiin Alorissa.

Alor on yli 5000 kilometriä pitkän saariketjun itäisimpiä saaria Timorin pohjoispuolella. Aloriin pääsee myös lentämällä, mutta itse ylitin Lembatalta tullessani Savu -meren kahdella eri veneellä. Matkan teko millä vain kulkuneuvolla vie aikaa Indonesiassa ja tälläkin kertaa noin 50 kilometrin matkaan kului kaksi päivää.

Otin yhteyttä La Petite Kepa -sukelluskeskuksen ja bungalowien omistajiin jo hyvissä ajoin ennen reissuani varmistaakseni, että siellä varmasti on tilaa. Kuulemani mukaan paikka on hyvin usein täynnä, enkä ihmettele: perinteiset bambumajat heinäkatoilla eivät voisi olla enää kauniimpia! Heti perille päästyäni vedin ansaitut nokoset oman bungalowini riippukeinussa kuunnellen meren ääniä.

Sain helposti kulumaan kymmenen päivää tällä paratiisisaarella tällaisella päivärutiinilla:

 

 

-herätys ennen auringonlaskua

-pikainen aamukahvi

-snorklausta saaren viereisellä riutalla

-aamupala

-sukellus / lisää snorklausta

-lounas

-nokoset

-sukellus / vielä hieman snorklausta

-päivällinen

-auringonlasku

-yösukellus / yösnoklausta

-ajoissa nukkumaan, jotta jaksaa taas herätä ennen kukkoja

 

Kovin rankalta kuulostaa, eikö vain.

Turistit Jakartasta tahtoivat kanssani kuvaan. Taisi olla vaalea bikinimimmi harvinainen näky.

Alorin vedet ovat käsittämättömän kirkkaat ja korallipuutarhat ennennäkemättömän monipuolisia. Kalaa löytyy jokapuolelta aina pikkiriikkisistä nemoista isoihin haihin ja mola moliin. En ollut aikaisemmin juurikaan välittänyt mutapohjan ökkömönkiäisistä, mutta Alor muutti mieleni totaalisesti. Näin niin monta sellaista otusta, joita olin aikaisemmin nähnyt vain luontodokkareissa esim. monia erilaisia merihevosia, rapuja, katkarapuja, ällötys nimeltä Stargazer fish ja jättikokoinen musta Frogfish.

Sukellus Alorissa on paikoitellen tooodella haastavaa ja vesi kylmää. Vaatimuksena on, että sukelluksia on jokaisella oltava takana vähintään 50, jotta La Petite Kepa suostuu viemään asiakkaita pinnan alle. Hyvästä yleiskunnosta on todellakin apua, sillä virtaukset ovat erittäin voimakkaita.

Iltaisin keräännyimme koko konkkaronkka saman pöydän ääreen nauttimaan taivaallisesta indonesiasesta ruoasta ja jääkylmästä Bintangista. Täällä aika menetti merkityksen ja sosiaalinen media oli vain kaukaista muminaa. Luin lukuisia kirjoja riippukeinussa ja muistin taas, että mitä se kunnon rentoutuminen on ilman kiireitä ja velvotteita. Ah, ihanuutta!

 

 

 

 

ON/OFF -Kaipuuta takaisin bloggailun pariin

Olen jo pitkään pohtinut, että miksi ihmeessä olen laiminlyönyt blogini täysin. Olen aina nauttinut kirjoittamisesta ja yleensäkin tarinoinnista. Blogini ei ole ollut vain ja ainoastaan omien reissukuulumisieni jakamista muille vaan myös oma henkilökohtainen päiväkirjani, jossa olen päässyt purkamaan sen hetkisiä tuntemuksiani, kunnolla itkupotkuraivailemaan ja toisaalta myöskin hypettämään mahtavia kokemuksia, joita on lyhyeen elämääni mahtunut ennätysmäärä.

Viimeisin päivitykseni on viime vuoden lokakuulta, jolloin olin reissussa pitkin poikin Indonesiaa hitusta vajaat kaksi kuukautta. Olen jäänyt tarinoinneissani puoleen väliin kyseistä matkaa. Reissusta jäi vielä puuttumaan kertomuksia upeista sukelluksista Alorissa ja Komodoilla, kuinka tapasin elämäni rakkauden Kupangissa ja näin hänet vielä uudemman kerran Balilla ja kuinka suoritin pelastussukeltajan kurssini yhdessä exäni kanssa Lombokilla tappelematta juuri yhtään.

Mutta miksi kaikki tuntuu aina jäävän kesken? Ties kuinka monta projektia roikkuu kotonakin keskeneräisenä. Olen aina ollut innokas aloittamaan, mutta todella huono päättämään ellei valmista tule juuri-heti-nyt. Tämä pätee niin seinien maalaukseen (aloitettu on jo viime vuoden puolella), lattialistojen kiinnitykseen (sama juttu kuin maalauksessa; kompura odottaa käyttäjäänsä kellarissa), erinäisiin käsityöprojekteihin (kaulaliinan ja villasukkien alkuja löytyy laatikon pohjalta useita), varaston järjestämiseen kuin tämän blogin kirjoitukseenkin. Jos jokin asia jää hetkeksikin roikkumaan, siihen on todella vaikeaa tarttua enää kiinni. On turha kuvitellakaan nukkuvan yön yli ja jatkavan aamulla. Siitä ei yksinkertaisesti tule mitään. Kaikki tänne heti nyt tai ei sitten ollenkaan. Esimerkkinä käy vaikkapa siivousintoiluni: kotini puunaaminen on niin perusteellista, että jos minulla ei ole kokonaista päivää aikaa, niin on turha edes aloittaa.

Innostun helposti asioista, mikä on toisinaan hyvä asia ja toisinaan taas ei. Saatan saada minkä vain random ajatuksen päähäni, ja ennen kuin huomaankaan, olen jo toteuttamassa sitä. Viime viikon torstaina töissä ollessani sain ajatuksen lähteä Norjaan. Seuraavana aamuna retkeilyvarusteet telttoineen ja retkikeittimineen oli pakattu autoon ja matka Kilpisjärven kauttakohti Lofootteja alkoi. Toisaalta tämä spontaanius voi myös koitua jossain kohtaa kohtalokseni. Elän helposti hieman yli varojeni sillä verukkeella, että elämä on liian lyhyt ja koko ajan pitää mennä ja tehdä: ”Syödään sitten makaronia syksymmällä!”.

Joka tapauksessa ajattelin nyt aloittaa taas blogini päivityksen käymällä ensin läpi hieman vanhoja reissuja ja kertomalla sen jälkeen, että mitä kaikkea lystiä onkaan taas luvassa. Sama meininki minulla siis jatkuu: ”Live Now, Cry Later!” Toivottavasti tällä kertaa jaksan jopa päivittääkin ahkerammin kuin kerran kuussa ja vuoden viiveellä, hehe!