Valaanpyyntiä Lamalerassa

Olen kiinnostunut Indonesian alkuperäiskansoista, rakastan eläimiä, harrastan sukellusta ja meri kaikkine otuksineen on minulle todella rakas. Missään muualla maailmassa en ole joutunut kamppailemaan näin rajusti omien ajatusteni kanssa kuin täällä, sillä tämä Lembatan saaren pikkiriikkinen kylä Lamalera on tunnettu tästä (Google-kuvahaku):

Kun päätin tulla tänne, toivoin sydämeni kyllyydestä, etten joudu todistamaan tuota kammottavaa eläinten kidutusta, mutta silti tahdoin mielenkiinnosta nähdä, kuinka kyläläiset täällä Lamalerassa elävät. Lamalera on viimeisiä kommuuneja maailmassa, jotka harrastavat valaanpyyntiä perinteisin menetelmin. Vanhat dokumentit kertovat portugalilaisten tehneen havaintoja näistä ”sankarimaisista” pyytäjistä jo vuonna 1643, joten todellakin voidaan puhua vanhasta perinteestä. Todennäköisesti sitä on siis harjoitettu täällä paljon kauemmin.

Lamalera toivottaa vieraat tervetulleeksi valaiden luilla

Ranta, jossa pahuudet tapahtuvat

Kyläläiset saavat elantonsa merestä ja pyytävät lähes kaikkia sen eläviä. Meriolosuhteiden salliessa kylän miehet lähtevät aikaisin aamulla perinteisillä puuveneillä pyyntireissulle, eivätkä ikinä palaa tyhjin käsin. Turistitkin pääsevät mukaan pientä rahasummaa vastaan. Mukaan tarvitsee ottaa aurinkorasvan ja juomaveden lisäksi aivan helvetin kylmä pää, sillä tämä kalastus ei ole mitään virvelinheittoa ja pelkästään kalaverkkojen laskemista. Kyläläiset lävistävät keihäillään lähestulkoon kaikkea, mitä vain saavat käsiinsä.

Jos niin sanotusti onni suosii, niin keihääseen tarttuu iso kaskelotti (sperm whale), jolloin metsästys saattaa jatkua läpi yön. Yleisimpiä saaliita ovat kuitenkin kalojen lisäksi delfiinit, paholaisrauskut (manta ray), hait ja kilpikonnat. Koko kylä onkin täynnä erilaisia merenelävien jäänteitä, luita ja kuivattua lihaa. Ja voin muuten kertoa, että haju on sen mukainen, hyi!

Valaista käytetään jopa suolet

Valaanpyynti on yleisesti ottaen kiellettyä, mutta koska lamaleralaiset käyttävät edelleen bambukeihäitä pyynnissä, ja koska tämä elättää koko kyläkommuunin, heillä on niin sanotusti poikkeuslupa jatkaa metsästystään.

Vuositasolla lamaleralaiset tappavat 5-20 valasta, pääasiassa kaskelotteja, ja huippuvuotena 1969 niitä jäi kiinni ällistyttävät 56 kappaletta. Lamalera sai huomiota osakseen myös vuonna 2007, jolloin 51 kaskelotin elämä päättyi kylän mustalle hrantahiekalle. Se vuosi oli suuri poikkeus, sillä esimerkiksi vuonna 2009 he eivät saaneet kiinni yhden ainutta. WWF:n tutkimusten mukaan tämä pyydystäminen ei kuitenkaan vaikuta meren valaskantaan, sillä kaskelotteja on meressä arviolta 1,5 miljoonaa.

Itselläni on todella ristiriitaiset tuntemukset täällä ollessa. Samalla kun en hyväksy valaiden yms. kiduttamista ja tappamista, tiedän kuinka tärkeää se on tämän kylän selviytymisen kannalta. Kävin eilen pääni sisällä kamppailua, että lähdenkö tänään metsästysreissulle paikallisten kalastajien kanssa, mutta päätin jättää sen leikin väliin. Tein oikein, sillä kyseinen vene toi mukanaan kaksi delfiiniä. Sitä kidutusta en olisi kestänyt katsoa. Minulle riitti, että näin ne kuolleena veneen rantautuessa. En tahtonut edes mennä lähemmäs, vaan käännyin kannoillani ja kävelin pois. Sillä hetkellä päätin, etten tahdo jättää enempää pieniä pennosiani tähän kylään, vaan jatkan matkaa huomisaamuna.

Siellä ne viattomat delffarit ovat

Ja tämä kilppari melkein sai minut itkemään

Tuore liha ripustetaan kuivumaan aurinkoon

Mutta samaan hengenvetoon olen kuitenkin onnellinen, että tulin tänne. Missään muualla en ole nähnyt vastaavaa kyläläisten puhaltamista yhteen hiileen. Miesten tullessa kalasta naiset ovat rannalla odottamassa ämpäreiden kanssa. Saalis jaetaan kaikkien kesken välittämättä, että mikä veneistä sen nappaa. Osa saaliista syödään heti ja lopuista tehdään vaihtokauppaa sisämaan kylien kanssa. Se vaihdetaan riisiin, maissiin, hedelmiin ja muihin tarpeisiin. Konkreettista rahaa liikkuu todella vähän suhteessa muuhun maailmaan.

Kylän naiset hakevat veden 1,5km päästä kaivosta ja kantavat sangoissa pään päällä. Pääsin itsekin testaamaan sitä ja jumaliste, kun oli rankkaa niskoille.

Näistä ihmisistä ei voisi ikuna päätellä, että miten he elantonsa saavat. Kaikki ovat ihania ja ystävällisiä. Vaikka täällä eletään äärimmäisessä köyhyydessä, lapsissakin näkyy elämän ilo. Pienet pojat harjoittelevat keihästystä rantavedessä pitkien keppien kanssa; he tahtovat seurata isiensä jalanjälkiä. Tytöt auttavat äitejään arjen askareissa.

En varsinaisesti kadu ratkaisuani tulla tänne, mutta en myöskään pysty suosittelemaan kylää eteenpäin. Omaan ajatusmaailmaani ei sovi se, että valaiden teurastuksesta tulisi ikinä turistikohde. Lonely Planet on jo ottanut askeleen kohti oikeaa suuntaa ja poistanut Lamaleran uusimmasta painoksestaan. Itse asiassa kaikki saaret Floresin ja Alorin välistä on kadonnut kuin pieru Saharaan. Liekö syynä eettiset periaatteet, säästökuuri vai silkka lipsahdus. Tiedä häntä.

Jos joku tahtoo vielä kiduttaa itseään lisää, niin tässä pieni videon pätkä YouTubesta:

Seuraavaksi suunta korkeammalle, sillä lähden valloittamaan Ile Api -nimistä tulivuorta.

Olkaahan kuulolla!

Matkalla Lembatalle

Kelimutun kansallispuiston jälkeen jatkoimme Colinin kanssa itää kohti. Palasimme ensin autolla takaisin Maumereen, josta jatkoimme seuraavana aamuna Larantukan satamakaupunkiin ja sieltä veneellä Lembata -nimiselle saarelle. On kyllä mielenkiintoista katsoa, miten nämä kaikki veneet ahdetaan ääriään myöten täyteen mopoja ja kaiken maailman tavaraa. Ja vaaleana tyttönä taisin olla sen verran vieras näky, että sain kutsun kapteenin hyttiin, haha!

Jäimme Colinin kanssa Lembatan pääkaupunkiin Lewolebaan yöksi ja jatkoimme aamulla tänne Lamaleran kylään, joka on tunnettu perinteisestä valaanpyynnistä. Näitä paikkoja ei ole maailmassa enää montaa ja kertoilen tästä enemmän seuraavassa postauksessa sitten.

Mitä idemmäksi olen tässä nyt mennyt, niin sen kuivemmaksi tämä maisema ympärillä muuttuu. Täällä ei juurikaan ole viljelysmaata, koska vedenpuute, ja siksi meri on niin suuressa osassa täällä päin mualimaa.

Palaillaan taas, kunhan pääsen nettiin!

 

 

 

Kelimutun kansallispuisto

Jos aika on rajallista, tai muuten ei ole mielenkiintoa koluta Floresin saarta päästä päähän, niin täällä on oikeastaan kaksi asiaa, jotka on pakko nähdä: Komodo- ja Rinca-saarten jättikokoiset Komodon varaanit ja Kelimutun kolme eriväristä kraaterijärveä. Kävimme Juhan kanssa moikkaamassa Komodon hirmuliskoja huhtikuussa 2011 ja nyt oli aika katsastaa se toinen must-kohde. Maumeresta kestää, riippuen ajoneuvosta, 3-4 tuntia pieneen Monin kylään, joka on portti Kelimutun kansallispuistoon. Tie itsessään on hyvässä kunnossa, mutta se on mutkitteleva, ylittää vuoria ja palaa aina välillä takaisin rannikolle.

Colin kertoili mielenkiintoisia tarinoita, kuinka Moni ja Kelimutu on muuttunut siitä, kun hän oli ollut siellä ensimmäisen kerran 24 vuotta sitten. Majataloissa, joita oli vain muutama, nukuttiin patjoilla lattioilla ja kaikki  oli superhalpaa. Kelimutulle oli päivien matka ja sinne eksyi vain kaikista seikkailunhaluisimmat. Nyt hinnat nousevat joka vuosi, Kelimutulle tehdään järjestettyjä pakettimatkoja lentokoneella ja yövytään yksi yö (jos sitäkään) parhaassa mahdollisessa hotellissa. Ennen turisteja kuljetettiin rekkojen lavalla ylös vuorelle jotain mutaista ja kuoppaista polkua ja loput rämmittiin kivikasoissa, kun nyt ylös asti pääsee  päällystettyä tietä jopa moottoripyörällä ja loput voi kävellä portaita pitkin.
Indonesiassa tuntuu hinnat nousevan vähän joka puolella. Kansallispuistojen sisäänpääsymaksu oli vielä jokin aika sitten 20.000 rupiaa, kun nyt hinta on noussut 150.000 rupiaan. 7,5 kertaistunut siis. Kaikkien majatalojen hinnat ovat nousseet, bensa on edelleen halpaa, mutta sen hinta nousi kaksi vuotta sitten 4.500 rupiasta 6.500 rupiaan ja nyt hallitus suunnittelee nostavansa hinnan 10.000 rupiaan (joka toisaalta sekin on vaivaiset 0,66€). Bensan hinnannousu on vaikuttanut suoraan jokaisen matkustustavan hintaan ja matkaoppaisiin ei pysty enää luottamaan lainkaan. Visa on Arrival nousi myös 25 dollarista 35 dollariin.

Kelimutun löysi hollantilainen Van Such Telen vuonna 1915, mutta se tuli maailman tietoisuuteen vasta 1929, kun Y. Bouman kirjoitti muistiinpainoissaan oudoista, väriä vaihtavista järvistä.

Kelimutu, joka vapaasti käännettynä tarkoittaa kiehuvaa järveä, on yhteisnimitys kolmelle kraaterijärvelle tulivuoren huipulla.   Kaikki nämä järvet ovat erinvärisiä ja niillä on paikalliset nimet:

-Tiwu Ata Bupu (Lake of Old People) on läntisin näistä järvistä ja todella tummansävyinen, oma havaintoni: lähes musta.

-Tiwu Ko’o Fai Nuwa Muri (Lake of Young Men and Maidens) oli väritykseltään aivan kuin turkoosilla elintarvikevärillä värjättyä maitoa. Superkaunis!

-Tiwu Ata Polo (Bewitched or Enchanted Lake) oli nyt minun vierailullani punertavan ruskea, mutta vain muutama viikko aiemmin kirkkaan vihreä.

Kaikkia järviä yhdistää vanha uskomus, jonka mukaan kuoleman jälkeen henget lähtevät kylästä ja nousevat tulivuorelle ikuisiksi ajoiksi. Ennen hengen saapumista järville, sen on kohdattava Perekondan portinvartija. Mihin järveen henki päätyy, riippuu ihmisen iästä ja asemasta hänen kuollessaan.

Järvien väri muuttuu jatkuvasti vedessä olevien mineraalien ja vallitsevan sään takia. Sitä, miltä järvet näyttävät viikon tai vuoden päästä, ei osata ennakoida.

Starttasin aamulla neljän aikaa Monin kylästä, jotta ehdin auringonnousuksi Kelimutulle. Muutama muukin oli ajatellut samoin. Colin ja eräs ranskalainen pariskunta tulivat perästä ja aamulla seitsemän jälkeen saimme olla vuorilla aivan täysin keskenämme. Ylhäältä löytyi myös muutama geokätkö, normi tradi ja earth cache. Lucky me…

Valitsimme varmaankin sen kaikkein pisimmän reitin alas. Viiletimme halki pienten kylien ja riisipeltojen takaisin Moniin. Tutkailin äsken karttoja ja kilometrejä kertyi sellaiset 17, haha! Päivän urheilukiintiö täyttyi siis heittämällä!

 

 

Sabotaasi

Ja suunnitelmat sen kun muuttuvat. Tänään aamulla, kun viimeksi kirjoitin, olimme Colinin kanssa syömässä aamupalaa ja molemmilla oli aikomus häippäistä vähin äänin omia menojaan. Tottakai itse ilkimys Malerno saapui paikalle, lähinnä luovuttamaan minulle moottoripyöränsä avaimet. Hän tajusi Colinin lähtevän myös ja yhtäkkiä hänelle tuli kiire kiristämään mopedinsa vaihteita minulle. Siinä sitten kahvit juotuani testasin Malernon moottoripyörän toiminnan ja kunnon ja hän jätti sen kypärän ja rekkarin kera bungalowini eteen odottamaan. Maksoin Malernolle 150.000 rupiaa eli 10€ kahdesta päivästä.

Colin tuli hiukan perästä niin sanotulle parkkipaikalle ja alkoi tehdä lähtöä: asetteli tavaroita penkin alle ja käynnisti moponsa. Päästyään ehkä kolme metriä eteenpäin Malerno huusi takarengasta osoittaen:

-Stop, stop! Flat tire!

Kaikki tapahtui kovin nopeasti, mutta siis muutama sekunti myöhemmin Malerno pamautti menemään Colinin pyörällä täyttämään rengasta. Hän kaiken kukkuraksi suditti hiekkatiellä, mikä on vihoviimeinen temppu tyhjällä renkaalla. Selkeästi kaikki ei ollut kohdillaan. Jäimme Colinin kanssa monttu auki katselemaan Malernon selkää, kunnes hän yhtäkkiä pysähtyi. Rengas oli täysin tyhjä, eikä mopolla voinut ajaa. Colin antoi minulle reppunsa ja vein sen bungalowiini talteen. Sillä aikaa Malerno oli sanonut Colinille lähtevänsä hakemaan apua ja häippäissyt tiehensä.
Ja mikä tässä on hämärää, ei vain tyhjä rengas, vaan pyörästä oli myös valutettu öljyt pihalle ja voideltu takarenkaan sivut öljyllä. Haiskahtaako? No kyllä vain!

Malerno teki vain pienen virhearvioinnin tehdessään nuo molemmat temput: sekä renkaan tyhjennyksen että öljyvoitelun. Ensimmäinen olisi ollut vain ikävä juttu, mutta jälkimmäinen yksinään olisi voinut koitua Colinin kuolemaksi, jos se olisi jäänyt huomaamatta: mutka tiessä ja öljyä takarenkaan sivuilla, ei hyvä.

Aikatauluun tuli pieni muutos ja sovimme Colinin kanssa, että en lähde minnekään ennen kuin hän on saanut pyöränsä Maumereen Suzukin liikkeeseen katsottavaksi. Malernoa ei näkynyt eikä kuulunut ja Colin jäi tien varteen odottamaan rekkaa, joka ottaisi hänet ja pyörän kyytiin. Siinä hän odotteli tovin jos toisenkin, kunnes sai moponsa ja itsensä kylille.

En todellakaan ollut enää aikeissa lähteä mihinkään Malernon mopedilla, vaan halusin palauttaa sen ja vaatia rahat takaisin. Jäin odottelemaan, että hän palaisi jostain mukamas ”hakemasta apua”. Olin jo heittää hanskat tiskiin ja lähdossä rannalle kävelylle, kun lurjus raahautui kolostaan. Siellä hän istui muina miehinä naurattamassa muita turisteja pöydän äärellä. Kävin heittämässä hänen mopon avaimensa, kypäränsä ja rekisteriotteensa hänelle ja tokaisin lyhykäisyydessään, että en tahdokaan lainata mopoa. En tahtonut hänen tietävän, että minä tiedän, ja sanoin vain, että minua pelottaa, että minullekin käy jotain tuolla matkalla. Malernon naama vääntyi hämmennykseen:

-What happened to Colin?

Niin se Malerno sitten esitti täysin tietämätöntä muiden turistien silmien edessä. Että hän kehtasikin. En jaksanut alkaa vääntämään, vaan totesin vain haluavani rahani takaisin ja palasin oman bungalowini terassille lukemaan kirjaa. Eipä siinä mennyt kauaa, kun Malerno tuli kuiskimaan siihen, että hän on jo kuluttanut rahat ja ei pysty maksamaan. Pikkuinen paskiainen luuli pääsevänsä tästäkin. Sanoin vihaisella, mutta hillityllä äänellä, että hänen on paras hakea minulle rahani takaisin. Luulin hänen ymmärtäneen yskän, sillä hän läksi jonnekin.

Colin saapui muutaman tunnin päästä takaisin ilman moottoripyöräänsä vinosti hymyillen:

-Where’s your motorbike?

-I post it to Lombok! I’m joining you to Kelimutu.

Repesin hulvattomaan nauruun. Siis että mitä? Enpä tiennytkään, että mopoja voi noin vain pistää postilla eteenpäin. Nyt tiedän! Tulevaisuuden kannalta loistojuttu, sillä voisin hyvin itsekin tehdä samanmoisen reissun kuin Colin ja lähettää mopon takaisin vaikkapa Balille. Ja niin sitten sainkin seuraa matkalleni Kelimutun kansallispuistoon.

Malerno oli kadonnut kuin pieru Saharaan. Selitimme Colinin kanssa kaikki aamun tapahtumat Lena Homestayn henkilökunnalle syyllistämättä ketään, vaan että tällainen sabotaasi oli tapahtunut heidän parkkipaikallaan, ja myöskin kuinka Malernon piti tuoda minulle rahaa takaisin, mutta häntä ei kuulu. Isäntä kaivoi kuvettaan ja maksoi minulle tuon kyseisen 150.000 rupiaa periaatteesta. Toivottavasti he saavat sen Malernolta vielä takaisin. Tuskin…

Hyppäsimme Colinin kanssa bemoon (paikallinen, yleensä karvanopilla, neonvärisillä teippauksilla ja poppivehkeillä varustettu minibussi) ja etsimme käsiimme Kelimutuun vievän auton. Nyt makoilen kivisellä lattialla omassa huoneessani Moni -nimisessä kylässä, josta olen sopinut huomisaamuksi kyydin Kelimutu-vuorelle. Tämä päivä on ollut henkisesti taas todella raskas, mutta samalla opettavainen. Taas kerran joudun toistamaan lausetta: älä luota paikallisiin. Surullista, mutta aivan liian totta.

PS. Nämä kuvat eivät liity nyt tekstiin mitenkään, mutta kukapa ei pikkutipuista ja haisevista possuista tykkäisi!

Tappoyrityksiä

Kerroin aiemmin, kuinka paikallinen turistiopas tai-mikä-lie ihastui minuun ja yritti kaikkensa saadakseen huomiota ja viettää aikaa minun kanssani.

Eilen hän lähetti Colinin snorklaamaan kuulemma Maumeren ehdottomasti parhaimpaan paikkaan hieman kauemmas bungaloweista ja rannasta. Colinilla tai minulla ei kummallakaan hälytyskellot soineet, mutta tänään tilanne oli selvä. Totuus oli siis, että hän lähetti Colinin keskelle kaikista pahinta merivirtausta, joka vie suoraan avomerelle. Onneksi Colin tajusi kääntyä takaisin ajoissa. Siinä olisi voinut käydä hullusti…

Tässä parin päivän aikana tämä Malerno -niminen lurjus on ahdistellut jatkuvasti. Hän vaikuttaa ulospäin mukavalta ja rehdiltä kaverilta, joka tahtoo sosialisoida ja kehittää englanninkielen taitojaan. Mutta hän ei oikein tahdo ymmärtää, että hän ei ole länkkäri ja änkee meidän kaikkien kanssa samaan pöytään monta kertaa päivässä moneksi tunniksi. Itse ainakin tahdon syödä rauhassa ja luulen muidenkin ajattelevan samalla tavalla. Tätä ongelmaa ei kuulemma ollut ennen minun tuloani. Malerno saattoi piipahtaa jossain kohtaa päivää kyselemässä haluaako joku turisti kiivetä Egon-vuorelle, vuokrata moottoripyörän, auton tai veneen tai jos joku tarvitsi kyytiä esim. lentokentälle, mutta hän yleensä viipyi vain hetken. Nyt hän suorastaan odottaa, että kömmin ulos bungalowistani tai palaan takaisin uimasta.

Aina välillä pohdin, että kuinka paljon helpompaa olisi reissata mustilla hiuksilla ja miehen kanssa. Oli minulla nytkin peitetarina: poikaystäväni on Balilla surffaamassa ja näen hänet myöhemmin, mutta luultavasti Malerno oli kuullut keskustelujani muiden reppureissajien kanssa, sillä tämä tarina ei uponnut häneen. Synttäripäiväni illalla hän sanoi tahtovansa jutella kanssani kahden ja kertoi pitävänsä minusta. Nauroin suoraan päin naamaa. Raukkaparka taisi loukkaantua….

Nooh, taas tapahtuu… Eilen oli mielenkiintoinen tilanne, kun kävelimme Colinin kanssa rannalla auringonlaskun aikaan. Minä talsin aivan rannassa varpaat vettä hipoen ja Colin hieman ylempänä. Matkalla takaisin päin iltahämärässä jokin nyrkkiä hieman isompi asia lensi ohitsemme metsän puolelta ja ohitti juuri ja juuri Colinin pään. Ensimmäinen reaktioni oli nopea hyppy taaksepäin, kun taas Colinilta oli pään suojaaminen ja seuraavaksi vilkaisu ylös. Hän huudahti heti: ”That was a coconut!” Juuri siinä kohtaa oli korkea palmu, mutta jostain syystä en ollut samaa mieltä. Ensinnäkin, kookospähkinät eivät tipu puusta vaakatasossa, ja toiseksi, ne tippuvat vasta täysikokoisina. Olin vakuuttunut asiasta: joku pirulainen heitti meitä kivellä! Todennäköisesti tarkoituksenaan osua Colinia päähän.

Vielä vahvistaakseni tätä: siinä kohtaa ranta ei ollut hiekkaa vaan pieniä ja vähän suurempiakin kiviä, ja kaikki tietää äänen, kun kivi osuu kiveen. Tämä oli juurikin se ääni.  Kookospähkinästä olisi kuulunut paljon matalampi ääni ja se olisi särähtänyt eri tavalla. Ja rannalla ei todellakaan kierinyt kookospähkinää saatikka muuta nyrkinkokoista kapistusta.
Otimme molemmat tapahtuman aika kevyesti, emmekä oikein kumpikaan osanneet käsitellä tätä niinkuin olisi pitänyt. Emme edes maininneet tästä illallispöydässä. Osittain siksi, että Malerno istui taas kerran siellä. Vasta viime yönä aloin käydä askel askeleelta tilannetta läpi ja spekuloin pääni puhki…..Aloin olla varma, että Malernolla oli näppinsä pelissä.

Ei valkoista hiekkaa, mutta kaunis ranta kuitenkin…

Oma bungalowini

Lena Homestayn päärakennus

Yleensä sen tuntee jossain sisällä, kun kaikki ei ole kohdallaan ja on aika poistua takavasemmalle. Nyt oli se aika. Harmi sinänsä, koska muutoin tämä Lena Homestay on aivan ihana paikka ja olisin helposti voinut viettää täällä vielä muutaman yön.

Olin sopinut Malernon kanssa, että vuokraan häneltä moottoripyörän ja monien keskustelujen jälkeen sain hänet vihdoin uskomaan, että haluan mennä YKSIN Kelimutulle, en hänen kanssaan. Hänen yleisin lauseensa minulle, Kita dua (me kaksi), ei saanut vastakaikua. Kovin oli pettynyt naama kaverilla.

Istun nyt Colinin kanssa aamupalapöydässä ja hän kertoi juuri miettineensä myös eilisillan tapahtumia. Hän on pakannut jo tavaransa ja aikoo häippäistä kohti Larantukaa, Floresin itäisintä kaupunkia, viettää siellä päivän tai kaksi, kääntyä takaisin moottoripyörällään ja ajaa samaa tietä takaisin aina Lombokille asti. Itse jatkan tänään Kelimutulle ihastelemaan kolmea erinväristä kraaterijärveä. Se on moro! Toivottavasti mopedi jaksaa sinne asti.