Sukelluskauden avaus

Vihaan kylmyyttä. Siksi olen erittäin ihmeissäni, että kuinka innoissani lähdin mukaan sukeltamaan viime sunnuntaina. Työkaverini ilmoitti lauantaina iltavuorossa yhden ystävänsä peruuttaneen seuraavan päivän sukelluksensa ja että yksi paikka on vapaa. Unohdin saman tien, että olemme Suomessa, elämme kesäkuun vaihdetta ja vedet ovat kaukana Aasian 26-30 asteisista.

Sukellus Suomessa on käynyt aikaisemmin mielessä ja tarkoitus olisi jossain kohtaa tänä kesänä tehdä sukellusreissu Hankoon, mutta totta puhuakseni Turun lähialueen kaivokset ja louhokset eivät ole koskaan houkuttaneet. Siitä huolimatta olin mukisematta mukana, kun sukelluskohteeksi varmistui pieni louhos Kemiössä.

Paikasta sen verran, että tämä Stusin kaivos on Kemiön saarella sijaitseva 35 metriä syvä kuoppa (ei luolastoa), josta on louhittu kalkkikiveä vuosina 1898-1939. Vuosien saatossa kuoppa on täyttynyt sadevedellä, maaperäistä lähdettä ei tietääkseni ole.

Muutaman tunnin yöunilla matkaan. Ilma oli sateisen harmaan lauantain jälkeen mukava yllätys, kun auton lämpömittari näytti hurjat 16’C ja aurinkokin pilkisteli. Haimme matkalta sukellustankit ja minulle kaikki muutkin kamat, kun omia ei ole. Muilla kolmella oli omat kamat -kuivapuvut ja kaikki. Olisin toivonutitsekin kuivapukua, mutta sen sijaan sain 7mm hupullisen märkäpuvun, bootsit ja hanskat. Niillä mennään mitä annetaan..

Minulla oli pahat aavistukset sukelluksesta jo ennen veteen menoa. Tiedän palelevani helposti ja minulla on todella huono ääreisverenkierto. Yritin psyykata itseäni ties millä keinoin, että kestäisin kylmyyden, mutta kun tuli aika pulahtaa veteen, kaikki se Heidi-pystyt-siihen -puhe oli ollut turhaa. Vesi oli kylmää. Aluksi vesi pääsi kosketuksiin jalkoihin, sen jälkeen vetoketjusta haaroväliin, sitten selkäpiitä pitkin kihelmöiden aina kaulaan asti. Mutta pahin oli pää. Siinä sen vasta oikeasti tajusin: en selviäisi pinnan alla pitkään.

Aavistukseni osui oikeaan. Ensimmäiset kymmenen minuuttia meni ihan hyvin: laskeuduimme alas 15 metriin ja seurasimme kallioseinämää vastapäivää. Yritin keskittyä kaikkeen muuhun kuin kylmyyteen; kääntelin kivenkoloja ja tutkailin ympärilläni avautuvaa vihreää vettä. Näkyvyys oli viiden metrin luokkaa eli Suomen oloissa käsittääkseni ihan hyvä(?). Seuraavan kympin aikana alkoi ongelmat; sormista lähti tunto ja naamaa kihelmöi ja sattui. Viimeiset viisi minuuttia taistelin ihan vain siksi, että alle puolen tunnin sukellukset ovat mielestäni typeriä. Sellaiseksi tämä oli kovaa vauhtia tulossa, sillä kroppa alkoi krampata kylmyydestä sen verran pahasti, että oli pakko nousta pintaan. Safety Stopissa, viiden metrin syvyydessä, oli jo huomattavasti lämpimämpää ja siinä tuli sinniteltyä yksi kokonainen, pitkä ja tuskallinen minuutti ihan vain siksi, että sukellustietokone niin käski. (Kuulin jälkikäteen, että Suunnon tietokoneet pamauttaa 3min Safety Stopin aina huolimatta siitä millainen sukellus on. Todellisuudessa olisi voinut nousta suoraan pintaan…)

Minä ja parini tulimme ekana ylös. Sukellus kesti huikeat 26min. Jos sukelluksen jälkeen paleltaa, niin on ensisijaisen tärkeää saada kaikki märkä pois päältä ja saada kuivaa vaatetta tilalle. Olin varannut lämmintä päällepantavaa, mutta autoni avaimet olivat edelleen pinnan alla toisen sukellusparin kuivapuvun sisällä. Yritin kekkuloida itseäni ulos märkäpuvustani, mutta sormeni eivät toimineet. Koko kehossa kipristeli. Jalkani olivat niin jäässä, että jokainen askel sattui. Painoin kämmenet auringossa ollutta autoa vasten. Ne lämpesivät sen verran, että sain avattua vetoketjun ja riisuuduttua. Ja kun hieman sen jälkeen sain vaatetta ylleni ja asetuin piknikille aurinkoon, aloin kirjaimellisesti sulaa. Huh.

Selailin tietokoneesta sukelluksen tietoja ja järkytyin: vesi oli ollut pintaa lukuunottamatta neljä astetta lämmintä (vai pitäisikö sanoa kylmää)!!! Hyi helvetti. Ei ihmekään, että palelutti. Pintavesi oli 14’C ja muuten tasaisesta jäätävää.

Täytyy sanoa, että sen lisäksi, että vesi oli vain yksinkertaisesti aivan liian kylmää minulle, niin ei siellä pinnan alla ollut yhtään mitään nähtävää. Seurasimme kallioseinämää, that’s it. Muutama hassu pieneliö pörräili kivillä ja kuoppaan kaatuneita puita ja oksia oli kiva tutkia. Entä kalat? Yksi pieni sintti. Siinä ensimmäisen Suomi -sukellukseni anti.

En sano suoraan, että kadun. Mutta jos saisin päättää uudestaan, niin jättäisin väliin. Joudun harkitsemaan uudestaan sitä Hangon sukellusreissua. Kestänkö sen vai en. Jos päätän kestää, niin sen on oltava loppukesä ja kuivapuku.

Ai niin! Sormenpääni paleltuivat pysyvästi ja tuntoaisti on vinksallaan. Mukavaa.