Hetkonen. Onko minulla blogikin?

En ehkä ansaitse vuoden bloggaaja -titteliä, mutta koska tämä blogi ja oma saamattomuuteni on jatkuvasti kummitellut takaraivossani, en aio vielä luovuttaa. Olen ties kuinka monet kerrat kiroillut, kun en ole ikinä saanut meidän unelmien reissuamme päätökseen täällä blogin puolella. Siitä jäi uupumaan kuukausi Sulawesissä ja olisihan sitä voinut kertoilla syksymmällä ihan vain kuulumisiakin, vaikka reissunpäällä emme enää olleetkaan. Paljon on meinaan ehtinyt tapahtua Suomeen paluun jälkeenkin. Pitäisiköhän vihdoin hieman kertoilla, miten se vuosi 2013 sitten päättyikään? Ja kuinka tämä uusi vuosi on alkanut?

Ihmiset lupailevat kaikkea tyhmää aina vuoden vaihtuessa. Yleisimmin lupaukset taitavat liittyä urheiluun ja laihdutukseen tai sitten vain pyritään paremmiksi ihmisiksi: luvataan antaa enemmän aikaa ystäville, ollaan parempia puolisoja, aloitetaan uusia harrastuksia tai palataan teini-iässä lopetettuun ratsastukseen, nautitaan enemmän elämästä, hellitetään nyörejä töissä, mutta aiotaan silti tienata enemmän, aiotaan matkustella ja antaa aikaa myös itselle.
En itse perusta uuden vuoden lupauksista, mutta en myöskään tyrmää ajatusta siitä, että halutaan muuttua. En vain tahdo ymmärtää, miksi sitä ei voi tehdä mihin aikaan tahansa vuodesta. Miksi loppuvuosi vedetään ranttaliksi, possutellaan, jotta voidaan lähteä kuntosalille vuoden alusta? Miksi maataan sohvalla, jotta voidaan hyvillä mielin kaivaa ne kauan laatikossa maanneet kirjoituspaperit ja öljyvärit esille heti, kun vuosi vaihtuu? Miksi sitä omaa tai yhteistä aikaa ei voi olla koska tahansa ja ympäri vuoden?


Julkaisin Facebookissa päivityksen, jossa muistelin hieman viime vuotta. Paljon ehti tapahtua -isoja asioita. Ja kaikki tapahtui täysin ilman tyhjänpäiväisiä lupauksia, joita en kuitenkaan pysty pitämään. Tästä syystä en luvannut tähänkään vuoteen yhtään mitään ja hyvin on vuosi startannut käyntiin. Mutta toisaalta: jos olisin luvannut itselleni pitää yllä tätä blogia, olisinko mahdollisesti tehnyt sen? Vai vain pettänyt oman lupaukseni ja laiminlyönyt tämän joka tapauksessa?

Kerron äkkiseltään viime vuoden kohokohtia täällä koto-Suomessa: palasimme Aasiasta keskellä kesää -parhaimpiin keleihin. En muista toista yhtä täydellistä kesää! Oli aivan huippukelit aina syyskuuhun asti, eikä harmittanut yhtään tulla kotiin. Aloitin työt vasta viikkojen päästä, joten tuli kallistettua kuppia kavereiden kanssa useaan otteeseen niin festareilla kuin mökkeilemässäkin. Oli häitä ja puistobileitä. Tuli ansaittua Ruisrock -kunniamitalikin rintaan; kymmenes kerta Suomen herkullisimmilla festareilla, woop woop!

Asumiskuviot olivatkin sitten aivan hanurista. Oleskelimme Juhan vanhempien luona reilun kuukauden, kunnes vuokrasimme väliaikaisluukun Munkkiniemestä. Tarkoituksena oli asua hetki vuokralla ja tutkailla rauhassa Helsingin asuntomarkkinoita. Jostain syystä halusimme molemmat -enemmän tai vähemmän- asua etelä- tai länsi-Helsingissä ja sain useaan otteeseen itkupotkuraivareita, kun yritin laskea pennosia ja lainatarvetta. Rahat eivät riitä millään. Miten ihmeessä pk-seudulla voi olla niin kallista?! Hyväkuntoisten kaksioiden hinnat pyörivät siinä 200- 220 000€ paikkeilla. Sillä hinnalla saa omakotitalon muualta Suomesta. Mielessä kävi jo kaiken maailman Lohjat ja Nummelat. Käännekohta oli se, kun jossain epätoivoissani totesin Juhalle, että ollakseni täysin rehellinen haluan muuttaa takaisin Turkuun. Seurasi hiljaisuus. Asuntoasioista ei keskusteltu viikkoon. 

Oman kodin etsintää jatkui pitkälle syksyyn -niin Helsingissä kuin Turussa- ja löysimme sen jälkimmäisestä. Niin se Juhan pää vain kääntyi. Muutto puutaloidylliimme ajoittui marras-joulukuun vaihteeseen ja siitä asti olemme harrastaneet ”pientä pintaremonttia” repien seiniä alas, uusien keittiötä, maalaillen ja sisustaen. Todellisuudessa meidän ei olisi tarvinnut kuin heittää matot lattialle ja asettua taloksi, mutta olemme molemmat huonoja tyytymään keskinkertaiseen. Kodin tulee olla itsensä näköinen, ja niin ryhdyimme uudistamaan kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Talo on rakennattu 1890, joten alkuperäistä kunnioittaen kaivoimme olohuoneen seinästä cyproq -levyjen alle haudatun vanhan hirsiseinän esiin. Keittiöstä tulee muuten moderni, mutta seinän laatoitus ja valaisimet jäljittelevät vanhaa. Sisustukseen on lorahtanut aimoannos maalaisromantiikkaa korkeakiiltovalkoisten huonekalujemme sekaan. Paljon on vielä tehtävää, jotta kotimme muistuttaa oikeasti kotiamme, mutta hiljaa hyvä tulee. 

Entä miten työt sitten Turusta käsin? Jaa’a. Toistaiseksi ajamme kerran viikossa Helsinkiin asti töihin. Teemme molemmat kahden päivän sisään sellaiset 30h ja sitten onkin viisi päivää vapaata. Saa nähdä, miten kauan tällaista järjestelyä jaksaa. Toistaiseksi ei valittamista.

Ai niin, käväisimme tammikuussa New Yorkissakin, joten ei se matkustelu täysin ole taakse jäänyt! Pistelen talvisia Manhattan -kuvia sitten kesäkuun alussa. Sen verran tiheästi tätä blogiani päivittelen.

Hyvää alkavaa viikkoa! Ja loppuvuotta! Nauttikaa, älkääkä lupailko tyhmiä.