Ajan kultaamia muistoja Ausseista

Aika kultaa muistot, sanotaan. Yhdyn täysin tähän väitteeseen. Mitä enemmän on kulunut aikaa Australiassa vietetyistä kuukausista, sitä enemmän alkaa muistaa niitä lukuisia hyviä hetkiä, ainutlaatuista luontoa ja henkeäsalpaavia maisemia. Kaikki ne syyt, jotka viime kesänä pistivät minut lähes tulkoon vihaamaan (kylläpä on voimakas sana) Australiaa, ovat jääneet jonnekin takaraivon uumeniin. Sitähän voisi melkein lähteä takaisin. Melkein.

Mutta mikä ihme tämän aiheuttaa? Miksi ne kaikista kamalimmatkin hetket, jotka tuli koettua, tuntuvat nyt kovin erilaisilta kuin silloin? Aivan kuin ne olisivat jotenkin neutralisoituneet. Havahdun yhä useammin omiin ajatuksiini: pieni ääni pääni sisällä yrittää vakuuttaa minulle, että ei se Australia niin paha ollutkaan. Ja mikä kummalisinta:  alan uskoa siihen ääneen. Onko tosiaan niin, että ajan saatossa pääkoppa päivittää muistoja, korostaa hyviä hetkiä ja muokkaa niistä huonoimmista muistoista itselleen mieluisimpia tai jopa deletoi kokonaan?

Päästelin tuhansia ärräpäitä Australiassa kärpästen takia, jotka tunkeutuivat silmiin ja suuhun; nyt lähinnä hymyilyttää, kun muistelen sitä huitomisen ja huutamisen määrää. Onhan se varsin typerää, kun yrittää kertoa jollekin ulkopuoliselle, kuinka kärpäset pilasivat reissumme. Kuinka jätimme monia kohteita väliin siksi, että tulimme hulluiksi ulkona -kärpästen takia. Miten vähäpätöiseltä syyltä se nyt tuntuu…

Tai kuinka itketti ja viha nousi pintaan meidän sohvasurffaillessa perthiläisen narkkarin luona tiedostaen, että olisimme paljon onnellisempia muualla. Nyt pudistelen vain päätäni ja muistelen, että kuinka älytön se koko tilanne olikaan. Siellä me kuuntelimme hörhelön tarinoita jossain pienessä luukussa, jossa jokainen huonekalu oli poimittu tienvarresta ja lattialla oli sentin kerros paskaa. Vain viikkoa aikaisemmin olimme nauttineen Balin surffiaalloista ja sukelluksista ja yövyimme ja söimme kuin kuninkaat konsanaan. Kontrasti oli niin hullu, ettei sitä ymmärrä vieläkään.

Ja kuinka kylmyys piiskasi päin naamaa Queenslandissä, kun satoi viidettä päivää vettä ja yritimme nukkua märissä lakanoissa. Kuinka automme alkoi haista sietämättömän pahalle, kun se ei päässyt missään kohtaa kuivumaan. Kuinka emme voineet pitää auton ikkunaakaan auki, kun sade piiskasi vaakatasossa sisään ja ilmaa oli vaikea hengittää. Ja kuinka yritimme sytyttää kovassa tuulessa retkikeitintä, jotta saisimme keitettyä sitä helvetin pastaa. Jos oikein muistan (Huom! En tosiaan ole varma.) niin pirautin muutaman kyyneleen. Tässä käy hyvin ilmi se, miten ihmeellinen se ihmismuisti toden totta on: muistan meidän hytisseen lähes koomisen näköisinä auton takakontissa, naamat väärinpäin, pukeutuneina jok’ikiseen mahdolliseen vaatekappaleeseen ja kääriytyneenä paksuun täkkiin, mutta en muista omia ikäviä tuntemuksiani tuolta hetkeltä. Ihan kuin näkisin nyt tämän kaiken ulkopuolisen silmin ja vain tutkailen vierestä. Ymmärtääkö joku muu, mitä tällä tarkoitan? Katselen hieman etäämmältä itseäni ja Juhaa ja nauran: auton ikkunat ovat huurussa, vettä tulee niin paljon, ettei eteen näe, värjöttelemme autossa ja tärisemme kuin teinit ensitreffeillä. Nyt näen vain tilanteen koomisuuden, enkä pysty enää muistamaan sitä tunnetta, joka siinä hetkessä oli mukana.

Neutralisoituvatko tunteetkin ajan kanssa? Aloin äsken käydä päässäni kaikennäköisiä kokemiani vastoinkäymisiä ja ymmärsin, että niistä jokaisessa tiedän tunteneeni vihaa, pettymystä tai surua. Kuitenkin käsittelen nämä tilanteet tarinankerronnan kautta, jolloin kerron konkreettisesti mitä on tapahtunut, mutta en kuvaile omaa sisintäni enkä muista, mitä olen siinä hetkessä tuntenut. Esimerkiksi minun ollessani viisivuotias naapurin kultainennoutaja söi lempi-Barbieni. Muistan tilanteen tällaisena:

Taas kerran seuraan tilannetta ulkopuolelta. Näen itseni istumassa nurmikolla ja koiran nappaavan nuken kädestäni. Tällaisen muiston olen tilanteesta luonut päähäni. Ollakseni rehellinen, en edes tiedä miten tilanne oikeasti meni. Olinko nurmikolla vai kenties leikkipuistossa? Veikö koira Barbien kädestäni vai salakavalasti selkäni takaa? Olinkohan minä sittenkin neljän vanha? Olinko vihainen vai surullinen? Itkinkö minä? Oli miten oli, niin en muista omia tunteitani. Muistan vain tarinan: koira söi nukkeni. Irtauduin hieman nyt aiheesta, mutta tällä esimerkillä tarkoitan sitä, että uskon itse luoneeni itselleni sellaisia muistoja, joihin minun on helppo samaistua ja tavallaan ”arponut” yksityiskohdat omaan elämääni sopiviksi. Näin se ihmismuisti taitaa toimia: yksityiskohtia ei vain muisteta huonosti, vaan joissain tapauksissa aivan väärin.

Kun mummuni kuoli, itkin koko yön. Se oli sellaista hysteeristä itkua, joka sattui -niin henkisesti kuin fyysisesti. Oli vaikea hengittää. Juuri nyt muistan olleeni surullinen ja itkeneeni, mutta en pysty uusimaan sitä tunnetta. Kun ihmistä ravisuttaa läheisen kuolema, hetken suruajan jälkeen kaikista vahvimmat muistot liittyvät hyviin hetkiin, eivät huonoihin. Taitaa olla täysin samasta syystä, miksi eronnut pari yrittää lämmittää epäonnista suhdettaan aina vaan uudelleen tajuten hetken kuluttua, että miksi he olivatkaan eronneet. Ikävät tunteet muistaa vasta sitten, kun ne kokee uudelleen.

Tosiaalta myös ilon ja rakkauden tunteet neutralisoituvat ajan kanssa. Itse en ainakaan osaa kuvailla tarkasti, mikä se fiilis oli, kun monien vuosien odottelun jälkeen olin tarpeeksi pitkä Lintsin kaikkiin laitteisiin. Tai miten istuin yhtenä kesänä tuntikausia rantakalliolla. Katsoin onnellisena horisonttiin ihan vain siksi, että meri näytti niin kauniilta. Voiko joku rehellisesti väittää tuntevansa perhosia mahassa vielä monien vuosien seurustelun jälkeen? Itse en enää muista sitä rakastumisen tunnetta. En ainakaan siinä määrin, että osaisin tarkkaan kuvailla sitä sisällä vellovaa ryöppyä ja 24h hyvän olon tilaa. Ja juuri siksi, että emme saa sormia napsauttamalla näitä tunteitamme toistettua, meillä on muistot. Nämä muistot ovat ja pysyvät – ja syvällä. Kuka ylipäänsä haluaisi kantaa mukanaan ikäviä muistoja? Olen päättänyt itsekin toimia ihan tietoisesti näin ja keskittyä Australian uniikkeihin luontohetkiin, joita en tule kokemaan missään muualla maailmassa.

Ajan kuluessa muistot ovat muokkautuneet pääni sisällä ja -kummallista kyllä- niistä kaikista kamalimmistakin näyttää tulleen osa yhtenäistä kokonaisuutta. Nyt ne lukuisat kamalat hetket kuuluvat kaikki meidän reissumuistoihin ja voisin jopa väittää, että ilman näitä huonoja hetkiä Australian etappimme olisi ollut -jos ei nyt sentään mitäänsanomaton, niin ainakin huomattavasti tylsempi. Nyt muistelen jo lämmöllä kyseistä maata, vaikkakin mielestäni maailmassa riittään paljon mielenkiintoisempia paikkoja tutkittavaksi. Australia kuuluu listaani ”tulipahan nähtyä”. Ja vaikka aika tosiaan kultasikin monet hetket reissustamme, en palaisi takaisin -ainakaan hetkeen. En toisaalta päässyt havittelemalleni piknikille Sydneyn oopperatalon eteen, mutta voin hyvin tehdä sen eläkepäivilläni, kun minulla on varaa viettää kaksi viikkoa huippuhotellissa Samsoniten kera, nauttia buffet -aamiaista ja änkeä itseni mukaan jok’ikiselle järjestetylle päiväretkelle.