Queensland -vihdoin

Queensland -Sunshine (and cancer) State!

Auringonpalvontaa parhaimmillaan! Lämpömittarit ja syöpätilastot senkun paukkuvat. Queenslandin ihosyöpäluvut ovat Autralian- ja itseasiassa koko maailman- synkimmät.

Tiesitkö, että kahdelle kolmesta australialaisesta todetaan ihosyöpä ennen 70 vuoden ikää? Ihosyövän osuus kaikista syövistä on huikeat 80% ja Australiassa hoidetaan joka vuosi 434 ooo ihosyöpäpotilasta (ei melanooma) eli yli tuhat potilasta päivittäin. Melanooma on ihosyövistä se vaarallisin ja sitä diagnosoidaan Ausseissa yli 10 000 ja siihen kuolee 1200 ihmistä joka vuosi.

Tilastoista viis, sillä suojakertoimet on keksitty.

Rantabulevardeja, palmuja, merituuli… Ainut vain, että meressä ei voinut uida meduusojen takia. Eikä se vesi ollut kyllä yhtään niin kirkasta kuin länsirannikolla. Mut hei, eipähän ollut enää kärpäsiä! Ulkona pystyi siis olemaan myös päivällä, jippikajei. Ja yksi pientä suurempi seikka oli myös hintataso; idässä oli meinaan huomattavasti halvempaa kuin lännessä. Ja nyt siis puhun normaalia reppureissaajaa koskevista asioista eli ruokakaupasta, jätskikiskoista, viinakaupoista, kahviloista ja hostellien hinnoista. En mistään yksityislentokoneista tai penthouseista.

Townsville oli ensimmäinen paikka Queenslandissa, jossa tuli meri vastaan. Asukasluvultaan Turun kokoinen kaupunki sijaitsee siinä abouttiarallaa puolessa välissä Great Barrier Reefiä ja tunnetaan ikuisesta auringostaan. Siellä sataa vain murto-osa siihen mitä tropiikissa yleensä: vain noin kuukauden verran vuodessa. Tekeminen sijoittuu meren lähelle ja rannalta löytyy niin keinotekoisia lagooneja ja maauimaloita kuin urheilukenttiä ja rantaravintoloitakin. Äidit joogaavat samalla kun pikkuiset Kaapo Eveliinat rakentavat hiekkalinnoja. Lapsiperheen idylliä – sitä sellaista, jota näkee vain elokuvissa ja Meidän perhe -lehden kansikuvissa. Sellaista, josta minulla ei ole harmainta aavistustakaan (ainakaan vielä).

Me keskityimme Juhan kanssa siihen, mistä olimme jo kerryttäneet kokemusta kuukauden päivät. Pystytimme leirin Townsvillestä jonkin matkaa pohjoiseen, aivan meren tuntumaan. Telttojen kasailu ei ollut sallittua, mutta mepä nukuimmekin jo kodiksemme luokiteltavassa Holden Commodoressamme. Mikäs sen mukavampaa kuin avata takaluukku ja pulahtaa pehmoiselle Ikean patjalle vällyjen väliin. Ilmastointikin oli omasta takaa; merituuli ylettyi hyvin auki olevasta takakontista hivelemään poskia. Meillähän oli käytössä sellainen jättihyttysverkko, jonka kääräisimme takaluukun ympärille aina yöksi. Piti itikat ja muut eläinkuntaan luokiteltavat loitolla. Toimi kuin junan vessa -paitsi sateella.

Mutta eihän Australiassa voi sataa? Vai voiko? Onko joku joskus nähnyt kuvan Australiasta, jossa ei olisi auringonpaistetta, kenguruita ja täydellistä hiekkarantaa?

En minä ainakaan!

Townsvillesta otimme suunnaksi pohjoisen ja Cairnsin turistikaupungin, joka on monelle reppureissaajalle ja Samsonite-turistille portti Great Barrier Reefille. Vain muutaman sadan kilometrin ajomatkan jälkeen taivas repesi. Hyvästi, hyväntuulinen Heidi. Kestihän sitä hymyilyä jo turhan monta päivää. Ensimmäistä kertaa sitten Perthiin saapumisen oli kaivettava pitkät hihat rinkan pohjalta. Kylmää. Ja kurjaa.

Ei siinä auttanut itku- eikä potkuraivarit vaan jotain tekemistä oli keksittävä. Autossakaan ei voinut pitää sadetta, kun happi loppui; sateenvarjoviritykset ikkunoiden ylle eivät toimineet. Mutta uimaan oli mentävä sateellakin -tai ainakin toisen meistä. Tyydyin kyykkimään kivillä ja tärisemään. Tämäkö on nyt sitä kaunista ja kuumaa tropiikkia? Missä ihmeessä on se kuuluisa kestosauna ja -aurinko? Heidin tropiikissa ei sada. Piste.

Cairns, tuo backpacker -mekka, sukeltajan portti Great Barrier Reefille, auringonottajan pelastus, ravintoloiden ja baarien helvetti ja pussikaljottelijoiden villilänsi. Kuinka saimmekaan sinusta upean kuvan jo heti kättelyyn. Päätit sitten näyttää meille harmaan puolesi ja itkit niskaan oikein toden teolla. Jokaisessa esitteessä ja turisti infossa, mitä Cairnsistä on saatavilla, on täydellisen aurinkoinen otos lagoonista, jossa vesi ja taivas ottavat mittaa sinisen sävyn herruudesta. Omat kokemuksemme samaisesta lagoonista kamppailevat hieman eri sarjassa:

Cairnsin venesataman jahdit näyttäisivät hieman paremmilta toisissa olosuhteissa. Ei näkynyt kansipoikia yläpelti paljaana hinkaamassa veneitä puhtaaksi auringonsäteiden osuessa täydellisiin pyykkilautoihin. Harmi.

Sadetta jatkui monta päivää ja meidänkin oli pakko jättää auto tienposkeen ja siirtyä hostelliin kuivattelemaan. Auto alkoi jo muistuttaa akvaariota, vaatteet eivät kuivuneet kuin päällä ja haju auton sisällä lähenteli luokkaa ”kosteusvaurio -saastuttaa keuhkot ja aiheuttaa elinikäisiä tauteja ja traumoja”. Merellä kävi aikamoinen myräkkä eikä GBR:lle ollut mitään asiaa ennen kuin tuuli laantuu. Cairns Dive Center CDC kertoi meille saman tiedon, minkä pystyimme itsekin päättelemään: aallot olivat liian suuria ja näkyvyys pinnan alla olematon. Viikon kuluttua saattaisi onnistaa. Siinä sitä sitten odoteltiin. Ja odoteltiin. Ja odoteltiin.

Meitä lykästi sentään yhdessä asiassa, sillä Malukuilla Indonesiassa tapaamamme vanhempi herra nimeltä Colin kutsui meidät luokseen. Auton nokka vaihtoi suunnan takaisin etelään kohti Innisfailin kylää. Caravella Backpackers -hostellissa ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta ei se hyvää seuraa ja isoa omakotitaloa voittanut. Olikin jo Colinia vähän ikävä.

Soronoo, sade! Palataan asiaan, kun tajuat poistua pelipaikalta. (Nooh… Satoihan se Innisfailissakin, mutta ainakin oli katto pään päällä ja telkkarin kaukosäädin kädessä…)

Kauas on pitkä matka

Broomesta on Australian itärannikolle matkaa sellaiset kevyet 4000 km kaikkine pikastoppeineen, joita kertyi tuolla matkalla vain kourallinen. Kärpäsongelma yltyi sietämättömäksi, kun jätimme merenrannan taaksemme. Päiväsaikaan ei oikein voinut tehdä muuta kuin ajaa körötellä, joten mantereen ylitykseen kului aikaa vain vajaat kaksi viikkoa. Northern Territorysta täytyy sanoa muutama hyvä sana: ilmaiset leirintäalueet olivat oikein käypiä ja lähes jokaisesta löytyi vessat ja jopa juotavaksi kelpaavaa vettä. Suihkuja ei ollut, mutta raahasimme vesikanistereita auton taakse ja harrastimme puskasuihkuja.

Näkymä leirintäalueelta länsi-Australiassa

Voi Juha raukkaa, kun tämä tytsy saa kameran käteensä. ”Auto sivuun! Tuolla on hyvännäköinen puu ja kivi. ” Ja niin sitä taas kyykitään pusikoissa.

Matkan varrella oli myös muutamia upeita kansallispuistoja, mutta jouduimme skippaamaan niistä ne kaikista mageimmat (Karijinin ja Bungle Bungle Rangen) siksi, että valloittamiseen olisi tarvittu maastoauto tai pienen tunturin korkuinen pino pätäkkää. Eniten harmittaa väliin jäänyt Wolf Creekin kraateri ihan vaan siksi, että Juha on monta vuotta puhunut siellä kuvatusta, tositarinoihin perustuvasta kauhuleffasta, jossa joku sekopää kiduttaa ja tappaa reppureissaajia. Hui!

Valmistautuminen sotaan kärpäsiä vastaan, Joe Creek, WA

Termiittikekoja, WA

Meillä oli Northern Territoryssa yksi ainut ”Must do”: tahdoimme nähdä Kakadu National Parkin villiä viidakkoa ja risteilyaluksen kokoisia jättikrokotiilejä. Olimme seikkailleet länsi-Australiassa jo aika monessaa eri puistossa, mutta silti havittelimme Kakaduun menosta. Vietimme muutaman päivän Nitmilukin kansallispuistossa, joka on maantieteellisesti Kakadun kanssa samaa aluetta, mutta jaettu osiin: Kakadu ylettyy aina Timorin mereen asti, kun taas Nitmiluk sijaitsee suoraan sen eteläpuolella ilman minkäänlaisia yhteyksiä mereen. Vaikka Nitmiluk on aika pieni kärpäsenpa**a Kakaduun verrattuna, kaksi päivää riitti vahvistamaan sen, että automme jatkaa pohjoisen sijaan kaakkoon kohti Queenslandia ja Great Barrier Reefiä. (Sitä paitsi puisto oli puoliksi suljettu monsuunisateiden aiheuttamien tulvien takia.) En yhtään epäile etteikö Kakadu olisi varmasti ollut upea, mutta meillä ei kuitenkaan olisi ollut varaa tehdä retkiä enkä usko, että kävelyreitit olisivat niin radikaalisesti muuttuneet Nitmilukiin verrattuna. Ja niitä krokoja tuskin olisi niiden varrella nähnyt. Eiköhän siihen oltaisi vaadittu ylimääräinen tuhannen markan seteli ja vene alle.

Geikie Gorge WA

Pikkuruisia makean veden krokoja, Geikie Gorge, WA

Iltapesulla auringonlaskun jälkeen, Kununurra WA

Itään päin suunnatessa yleinen apattisuus alkoi vaihtoa toivon pilkahduksiin, partaterät ja hirttosolmut astetta leveämpiin hymyihin. Kuukausi siinä meni ennen kuin tajusi, ettei se Australia läpeensä paha ollutkaan. Palataan asiaan Great Barrier Reefiltä!

Never ending road, NT

 

Nitmiluk National Park, NT

Overrated Broome

En millään ymmärrä villitystä, joka Broomen ympärillä vyöryy. Tai siis… Taas yksi paikka arkistoitavana mappiin ”no jaa”. Cable Beachistä, helmenkalastuksesta ja Staircase to the Moon -ilmiöstä tunnettu 15 000 asukkaan ja 30 000 turistin kaupunki Australian luoteiskolkassa ei ollut (sekään) meidän pala kakkua. Päällimmäisiksi muistoiksi jäi känniset aboriginaalit, jotka loikoilivat lapsineen pitkin puistoja ja haastoivat riitaa, epätoivoiset yritykset saada töitä helmifarmeilta ja tukala +35 asteen kuumuus, jonka seurauksena yöunet jäivät minimaalisiksi. Takaraivossa puski koko ajan ajatus: mitä ihmettä me teemme täällä? Ja: mitä nopeammin päästään lännestä itä-Australiaan, sen nopeammin olemme takaisin Indonesiassa. Joko olen maininnut, että Aussit ei ollut meidän juttu? Ja että se on kallis? Entäpä ne kärpäset? Äh. Tuntuu siltä, etten tee muuta kuin valitan. En yleensä ole tällainen (Oikeasti!) Voin valaista jossain kohtaa hieman taustaa tälle kaikelle. Odotukset nimittäin olivat todella korkealla, mutta todellisuus repi ne turhan pieniksi paloiksi. Tottakai otimme Juhan kanssa kaiken irti minkä saimme tai minkä budjetti ja hampaiden kiristys antoi myöden.

 

Ei niin paljoa huonoa ettei jotain hyvääkin. Pääsimme nimittäin Broomessa pällistelemään ihkaoikeita dinosaurusten jalanjälkiä! Ajankohta oli otollinen, sillä ne sijaitsevat merenpinnan alapuolella, ja jos ei tahdo lähteä sukeltelemaan rantakivikkoon, pitää odottaa täysikuuta ja extramatalaa laskuvettä. Vuorovedet eivät muuten ole Broomessa mitään polvenkorkuisia, vaan vedenpinnan korkeus vaihtelee täydenkuun aikaan jopa kymmenen metriä! Vesi pakenee siis kauas kauas horisonttiin.

Vuoroveden vaihtelun takia hiekkarannalle kannattaa mennä silloin, kun vesi on ylhäällä mikäli mielii välillä viilentymään. Cable Beachin 22km pitkän hiekkarannan pohjoisosassa on myös nudistiosio, jos vesi ei viilennä tarpeeksi. Cable Beach, sekä lähempänä keskustaa oleva Town Beach ovat paikotellen varsinaisia ruuhkarantoja, joissa hengenpelastajat patsastelevat punakeltaisissa shortsiasuissaan, epätoivoiset yrittävät tarttua surffiaaltoon ja lapsiperheet viettävät rantapäivää satoine vesileluineen. Iltaisin Cable Beach täyttyy kameleista ja turisteista, jotka tahtovat ikuistaa auringonlaskun verkkokalvolle tai filmirullalle, ja laskuveden aikaan kalamiehien maastoautoista. (Ranta on muuten saanut nimensä -yllätys, yllätys- kaapelista, joka vedettiin vuonna 1889 Broomesta aina Singaporeen saakka.)

Muutama muukin oli tullut kuvaamaan auringonlaskua

Vuorovedestä aiheutuu myös ilmiö, jota kutsutaan nimellä Staircase to the Moon. Veden pinnan ollassa alhaalla kuunvalo heijastuu merestä paljastuvaan mutapohjaan aiheuttaen illuusion ”kuuportaista”. Meidän ollessa Broomessa täysikuu ajoittui viikonlopulle ja ilmiön pystyi näkemään perjantaista sunnuntaihin auringonlaskun jälkeen. Meille riitti kolme päivää kyseisessä turistirysässä ja jatkoimme matkaa kohti Northern Territoryä perjantaipäivällä. Emme siis jääneet laulattamaan kameraa. Taas yksi kohta listaan, jonka jouduin katsomaan Googlesta. Sitä paitsi -taivas oli pilvessä.

Ningaloon luonnonpuisto

Australiaa on vaikea kiertää ohittamatta otsikossa mainitsemaani UNESCO:n maailmanperintökohdetta. Käväisimme Ningaloon koralliriutalla muutamasta tuppukylästä käsin: Coral Bay ja Exmouth ovat Ningaloon suosittuja turistikohteita ja sijaitsevat molemmat rannikolla, 500-600km Shark Baystä pohjoiseen. Matkan varrella piipahdimme myös Carnarvonin kylässä, mutta siitä ei juurikaan jäänyt raportoitavaa -mitä nyt tuli huikea yksi päivä poimittua vesimeloneja surkealla palkalla.

Ningaloo Marine Park on yksi maailman suurimmista lähellä rannikkoa olevista koralliriutoista. Paikotellen koralleille pystyy jopa helposti snorklaamaan suoraan rannasta. Riutta on 260km pitkä ja ylettyy 20km päähän rannikolta. Siellä elää paljon eri eläin- ja kalalajeja, joista ehdottomasti suosituin turistien keskuudessa on maailman suurin kala -valashai. Joka vuosi korallien lisääntymisen jälkeen (joka sekin on ehdottomasti näkemisen arvoinen tapahtuma) valashait kerääntyvät Ningaloon luonnonpuistoon. Riutta on hyvä paikka niiden bongaukseen. Siinä on kuitenkin pieni mutta, jonka takia meillä ei Juhan kanssa käynyt mielessäkään lähteä bongailemaan jättikaloja: yhden päivän ”Swimming with Whalesharks” -retken hinnat pyörivät siinä 350-400 dollarin tienoilla. Halpaa, eikö? Riutalla elelee myös muita otuksia, kuten kilppareita, ryhävalaita, merilehmiä, mantoja ja delfiinejä, joita voi satunnaisen säännöllisesti bongata omatoimisesti rannalta tai rantavedestä käsin.

Tuli tuossa jokunen postaus sitten hehkutettua sitä, kuinka ostin ihkaensimmäisen vedenalaisen kameranikin. Coral Bayssä pääsin yhdistämään kaksi lempparipuuhaani: valokuvauksen ja snorklauksen. Coral Bay kokonaisuudessaan ei ollut mikään erikoinen. Pienen turistien miinoittaman kylän läpi meni yksi tie, jonka varrella oli monta eri meriretkiä tarjoavia puljuja, ylihintaisia kahviloita ja hotelleja. Ranta oli ihan nätti, hienoa hiekkaa, turkoosia vettä jne, mutta siellä oli aivan liikaa porukkaa. Jouduimme käppäilemään varsin pitkälle kallioiden taakse toiselle rannalle, jotta saimme edes hieman lääniä ympärillemme. Jos rehellisiä ollaan, niin myöskään korallit ja kalat eivät olleet mitenkään häikäiseviä. Snorklaus olisi ollut suuri pettymys ilman puskista pamahtanutta, täysin arkailematonta ja huippusuloista kilpparia.

Supersuloinen kilppari tuli niin lähelle, että minun piti väistyä sen tieltä

Makrokuvia koralleista

 

Coral Bayn pikkukylässä ei ollut ilmaista leirintäaluetta ja emme halunneet (ylläri pylläri) maksaa kolmea kymppiä Caravan Parkista, joten yövyimme 12km rannasta poispäin. Tienhaarassa, jossa muutama kymmen reppureissaaja kävivät puskapissalla vierivieressä, joivat tonkkapunkkua ja pystyttelivät grillejään -ranskalaiset omassa sievässä kommuunissaan, johon kellään muulla ei ollut mitään asiaa.

Exmouth oli enemmän meidän makuun. Niemen kärjessä olevan pikkukylän historia ei ole kovin pitkä ja siksi osaan jopa sanoa siitä jokusen sanan. Exmouthin kylä on suhteellisen uusi. Muutama tutkimusmatkailija on sinne kyllä tiensä löytänyt ja mm. Broomen helmenkalastajat ovat olleet kiinnostuneita niemestä, mutta ensimmäiset kunnon actionit sijoittuvat toiseen maailmansotaan, jolloin jenkit käyttivät Exmouthia tukikohtanaan. Sodan jälkeen niemi oli suosittu lähinnä kalastajien ja öljyn etsijöiden keskuudessa. Varsinainen kylä perustettiin vasta joskus 60-70 -luvulla. Nykyisin siellä asuu muutama tuhat asukasta ja sesongilla luku lähes nelinkertaistuu. Exmouth muodostuukin lähinnä autovuokraamoista, turisti-infopisteistä ja erilaisista majoitusvaihtoehdoista.

Meidän privaatti irstailuranta

Vaikka länsi-Australiassa on satoja autioita rantoja, niiden löytäminen normaalilla etuvetoisella kotterolla on kohtalaisen vaikeaa. Lähes poikkeuksetta parhaille rannoille tarvitsee nelivedon tai helikopterin. Jouduimme matkan varrella tekemään monen monta U-käännöstä, kun hiekkatiet vaihtuivatkin kuoppaisiksi vuoristoradoiksi. Löysimme onneksi oman rannanpätkän hyvän matkaa Exmouthin kylästä, vain muutaman sadan metrin päästä päätieltä. Pystytimme leirimme aivan rantahiekan tuntumaan. Muutamaa koirantaluttajaa lukuunottamatta saimme olla täysin omissa oloissamme. Kuutamouinteja, rajatonta rusketusta, tiskaamista meressä. Viiniä. Täytyypi sanoa, että oli puitteet kohdillaan. Aina välillä piipahdimme kaupassa täydentämässä murkinavarastoa. Exmouthin tuppukylä ei itsessään hetkauttanut, mutta olimme kuulleet paljon hyvää sanaa niemen kansallispuistosta, Cape Rangesta. Onni ei kuitenkaan ollut matkassa ja sain jonkun kummallisen silmätulehduksen ja teki todella pahaa olla auringossa. Silmää kirveli ja se vuosi kuin hullu. Ei juurikaan huvittanut lähteä seikkailemaan maastoon saatikka uiskennella ja snorklailla. Makoilin vuoroin auton perässä ja vuoroin rannalla silmälaput tiiviisti naamalla.

Hmm.. Ei se silmä kovin pahalta kuvassa näytä. Mutta kyllä se kirveli ja teki minut hulluksi. Oikeasti!

Harmittaa kyllä, että Cape Range jäi väliin, mutta onneksi on Googlen kuvahaku ja Dances with Kangaroos -blogi, niin tietää mitä tuli missattua. Piipahdimme lähellä Cape Rangeä olevalla nudistirannalla, hikoilimme hiekassa ja kävimme uimassa. Ningaloon rannikkoalueelle oli annettu irukanji ja box jellyfish -varoituksia, mutta bongasimme vesessä jotakin muuta kohtalokasta: kolme tiikerihaita tulivat pyörimään aivan rantaveteen, josta juuri hetki sitten nousimme ylös. Siellä he olivat kilpparijahdissa. Hui, hai!