Ei mikään tavallinen hiekkaranta

Shark Bay ei ole tunnettu ainoastaan Monkey Mian rannalla vierailevista delfiineistä. Niemestä löytyy lukuisia muitakin kohteita aina laguuneista jylhiin kalliojyrkänteisiin ja stromatoliittimuodostelmiin. Yksi suosituimmista kohteista on ranta, joka ei olekaan muodostunut hiekasta vaan murskautuneista simpukankuorista.

Tämä yksi tietty simpukkalaji (jonka nimeä en suomeksi tunne) elää 7-10 metrin syvyydessä ja kuollessaan ajautuu aaltojen mukana maalle. Siinä kun kuluu vuosia, tuhansia vuosia, niin TADAA! Simpukkamurskaa on kertynyt rannaksi asti!

Ja kuten arvata saattaa, kärpäsiltä voi olla suojassa vain aivan meren tuntumassa. 100 metriä pois rannasta on jo helvetti päässyt irti. Tsemppiä kaikille Australian matkailijoille!

Monkey Mian delfiinit

Kirjoitin ensin pitkän tarinan Shark Bayn niemessä sijaitsevasta Monkey Miasta, yhdestä länsi-Australian suosituimmasta turistikohteesta,  jossa halukkaat pääsevät pällistelemään delfiinejä rantaveteen ja syöttämään niille kaloja. Kirjoitin ensin Monkey Mian historiasta ja kuinka se on muodostunut sellaiseksi paikaksi mitä se on nyt. Muistelin niitä tunteita, joita koko ranta sen lukuisine lapsiperheineen ja vapaaehtoistyöntekijöineen, ylihintaisine jäätelökojuineen ja aggressiivisine emuineen minussa herätti. Päätin kumittaa koko tekstin.

Näin paljon meitä kiinnosti. Jopa pelikaanit saivat meiltä enemmän huomiota.

Niin se vain on, että delfiinit näyttävät paljon kauniimmilta pomppimassa avomerellä veneen vieressä. Villeinä ja vapaina. Metsästämässä oman elantonsa. Ei turistiviihdykkeenä. Ei syömässä sinttejä ihmisten käsistä.

 

 

Taistelua kärpäsiä vastaan

Taas on viisi viikkoa vierähtänyt viimeisimmästä päivityksistä ja parhaimmat kaverit ja sukulaiset tietävätkin meidän jo palanneen takaisin Suomen kesään. Blogi on jäänyt taka-alalle, mutta yritän nyt edelleen kirjoitella, että mitä meille kuului reissumme loppupuolella. Aina ei ole ollut helppoa kirjoitella tai löytää toimivaa nettiä -ei edes Australiassa. Ei, nyt meni väärin. Ei ETENKÄÄN Australiassa, jossa ajatuksissa olivat netin käytön sijaan seuraava suihku, vessa ja yöpaikka.

Kalbarrin kylä, jota ympäröi laaja kansallispuisto, nousi luonnon puolesta suosikikseni koko Australiassa. Siellä karu ja kuiva maasto kohtaa Intian valtameren. Punainen hiekka sekoittuu valkoiseen puuterimaiseen hiekkaan. Henkeä salpaava kanjoni laskee syvän turkoosiin mereen. Pitkää hiekkarantaa ympäröi komeat kalkkikivijyrkänteet. Surffausta ja valaanbongausta, vaellusreittejä ja villikukkia. Snorklausta ja rantakalastusta. Maisemia, joista on voinut vain nähdä märkiä unia.

Mutta koska jokaisella ruusulla on piikkinsä ja Muumilaaksolla Mörkönsä, yksi asia onnistui pilaamaan totaalisesti muuten niin täydellisen paikan. Muutama sana noista loman turmelijoista. Ötököistä, jotka tekevät ihmisen kuin ihmisen hulluksi sadasosasekunnissa.

Olen sellainen ihminen, joka menee sekaisin huoneessa inisevästä ainokaisesta hyttysestä, joka härnää korvan juuressa juuri, kun on saamassa unen päästä kiinni. Se on pakko saada tapettua ennen kuin pystyy nukkumaan. Metsästykseen saattaa mennä tovi jos toinenkin, mutta kiinni se on saatava tai yöunista ei tule yhtään mitään. Viime kesänä Suomessa jouduin turvautumaan korvatulppiin, kun en saanut hyttystä kiinni, en sitten millään. Nyt en kuitenkaan kiukuttele hyttysistä (joita niitäkin riitti), vaan sellaisista kiusanhengistä, joita meillä ei Suomessa -Luojalle kiitos- ole. Australian kärpäset. Mieleni teki repiä hiukset päästä ja riuhua, itkeä ja huutaa, varata lentoliput Suomeen ja ajaa bumerangina lentokentälle katsomatta takaisin. Miten niin pienet otukset voivat pilata kaiken. Todella tarkoitan KAIKEN.

Kotona (tai missä tahansa muualla päin maailmaa) kärpäset osaavat olla ärsyttäviä, mutta niiden mielenkiinto kohdistuu lähes poikkeuksetta ruokalautaseen tai roskikseen, joista ne saavat ravintonsa ja proteiinin, jota naaraskärpäset tarvitsevat munimiseen. Australian sisämaassa, joka tunnetaan yleisesti nimellä Outback, ei elukoiden raatoja lukuunottamatta proteiiniä ole tarjolla, joten kun ihminen astuu ulos talosta (tai meidän tapauksessamme autosta), kärpäshyökkäys naamaan on taattu. Naaman eritteet sisältävät paljon proteiinia ja niinpä kärpäsiltä ei voi välttyä. Ei niin kukaan. Kärpäset tunkeutuvat silmiin niin, ettei niitä pysty pitämään auki. Suuhun niin, että puhuminen ja syöminen on mahdotonta nielaisematta muutamaa siivekästä samalla. Nenään niin, ettei sisäänhengityksestä meinaa tulla mitään (tipuin laskuista kuinka monta kärpästä meni väärään kurkkuun ihan vain nenän kautta). Ja korviin niin, että surina pään sisällä tekee kenet vain mielipuoliseksi. Kärpästen onnenpäivä on silloin, kun ihminen (tai jokin muu elukka) käy pusikossa vääntämässä kunnon haisevat tortut. Jos kärpäset ovat oikein nälkäisiä ja fiksu ihminen on päättänyt piilottaa päänsä kypärään tai verkkohattuun, ne saattavat istahtaa kainaloalueelle syömään hikeä. Hiki sisältää vain murto-osan syljen proteiinista, joten täytyy varautua, että kärpäset ovat ja pysyvät paidalla -ja kauan. Kärpästen huitominen naamalta käy hyvin liikuntasuorituksesta ja sillä saa hyvän hien päälle. Tällöin saattaa saada jokusen vihdoin laskeutumaan hikiselle selälle naaman sijaan.

Yritin toistaa mielessäni Kummelin Kultakuumeesta tuttua lausahdusta: ”Rauhoitu. Ei karhukaan riehu koko aikaa. Se syö välillä puolukoita.” Valitettavasti meidän sotamme oli yhtä kamppailua tuulimyllyjä vastaan ja kärpäset veivät voiton. Me luovutimme, istuimme sisälle autoon, laittoimme ilmastoinnin kaakkoon ja huristelimme päämäärättömästi eteenpäin ihan vain siksi, että kuuppa ei kestänyt ulkona oloa.

Autossa istuessa unohtaa nuo pienet paskiaiset hetkeksi ja alkaa jopa hymyilyttää. Huristellessa maanteitä maisemat ovat kauniita, aurinko paistaa ja ilmastointi laulaa. Sitä paitsi ajaminen on kivaa. Juttelemme niitä näitä, muistelemme Indonesian postikorttisaaria, haaveilemme sukelluksista ja suunnittelemme unelmiemme bungaloweja. ”Pitäisikö meidän pysähtyä syömään jotain? Kenties pastaa, taas?” kysyn ja unohdan hetkeksi sen, mikä odottaa auton turvakuplan ulkopuolella. ”EEEIII!!!” on Juhan vastaus ja minä olen yhtä suurta kysymysmerkkiä. Eikö Juhalla muka ole nälkä? Siitä on jo ikuisuus, kun heräsimme, joimme pika-aamukahvit ja riensimme autoon kärpäsiä pakoon. Niin. Aivan. Ne kärpäset. ”Samaa mieltä”, vastaan ja ajamme maantietä eteenpäin aina auringonlaskuun asti, jolloin vaara on ohi, voimme paistaa pihvejä ja saamme proteiinimme niistä emmekä nielaistuista kärpäsistä.

Illan tullen kärpäset vaihtuvat hyttysiin, jotka tuntuvat varsin lempeiltä ja ystävällisiltä otuksilta. Surina vaihtuu ininään, mutta korvatulpille ei ole tarvetta. Inise vain, senkin vampyyri. Kunhan jätät silmäni ja sieraimeni rauhaan.