Pinnacles Desert

Matka jatkui Perthistä pohjoiseen kohti Cervantesin kylää ja Pinnacles Desertiä. Yöpusikon metsästäminen oli taas yhtä helvettiä. Kiertelimme pitkin öisiä kujia vailla päämäärää, mutta onneksi sellainen löytyi rannan vieressä olevalta parkkipaikalta. Emme saaneet rangereitäkään kimppuumme, vaikka nukuimmekin ison ”No Camping” -kyltin alla. Tarpeillekaan ei tarvinnut juosta pusikkoon vaan vieressä oli ihka oikea vessa. Se on sellainen tuoli, jossa on reikä keskellä, ja johon voi istahtaa housut kintuissa ja pinnistää. Harvinainen tuttavuus. Australiassa ihminen muuttuu eläimeksi.

Kuvittele mielessäsi näkymä, jossa keskeltä ei-mitään nousee tuhansia ihmistä korkeampia falloksia. Maisema, joka hiljentää erityislaatuisuudellaan. Jossa muuten tasaista hiekka-aavikkoa miinoittaa kalkkikivipilareita, joiden synnystä tutkijat edelleen kiistelevät.

Kolmen tunnin ajomatkan päässä Perthistä on Nambungin kansallispuisto, josta olimme lukeneet ja nähneet kuvia. Tien päällä ollessamme emme voineet kuvitellakaan, että keskellä kitukasvuista, mutta tiheää kasvillisuutta, voi yhtäkkiä olla alue, jossa näitä falloksia seisoo kuin sotilaita intissä. Tai ”pikkusotilaita” viikonloppuvapailla. Western Australiassa on lähes sata kansallispuistoa, joista suurin osa on ilmaisia ja muutamaa poikkeusta lukuunottamatta loppuihin maksaa $11 auto. Moniin kansallispuistoihin (lähes tulkoon poikkeukssetta niihin kaikista mageimpiin) ei ole mitään asiaa ilman nelivetoa. Nambungin kansallispuistossa sijaitsevaan Pinnacles Desertiin pääsi kyllä meidänkin kärryllämme, vaikkakin kuopista ja auton räminästä päätellen olisi kannattanut pysyä jalkamiehenä. Fallosaavikon läpi vei muutaman kilometrin pitkä tie, jonka varrella pysähtelimme valokuvaamaan ja halailemaan pilvien välistä pilkistävän syysauringon lämmittämiä patukoita.

Miten kivipatsaat ovat muodostuneet? Kuinka vanhoja ne ovat? Miten niitä on yhdellä alueella niin suuri määrä?

Geologisesti katsastellen pinaakkelit ovat suhteellisen nuoria, ja tutkijat ovat vasta alkaneet päästä jyvälle niiden mysteeristä. Niiden uskotaan muodostuneen jääkaudella 500 000 vuotta sitten maan alla, jonka jälkeen ne ovat joko pysyneet näkymättömissä hiekan alla tai tulleet toistuvasti esiin ja hautautuneet taas hiekkaan. Kerättyjen todisteiden perusteella ne ovat tulleet esille 6000 vuotta sitten, mutta peittyneet taas hiekan alle. Nyt pinaakkelit ovat olleet esillä vain muutaman sadan vuoden ajan. Maisema muuttuu jatkuvasti tuulen voimasta ja kuka tietää, koska pinaakkelit hautautuvat taas. Ne eivät ole harvinainen näky läntisessä Australiassa, mutta Nambungin kansallispuistossa niitä on tuhansia ja maan alla vielä tuhansia odottamassa vuoroaan tulla esiin.

Tutkijat uskovat kalkkikiven syntyneen pinnan alla, jossa simpukoiden kuorista muodostuu pitkässä juoksussa hienojyväistä kalkkipitoista hiekkaa. Joet puolestaan tuovat sisämaasta mukanaan kvartsihiekkaa, joka sekoittuu rannikolla tähän simpukkaperäiseen hiekkaan. Voimakkaat tuulet puhaltavat hiekan dyyneiksi pitkin rannikkoa.

Kun sadevesi pääsee kosketukseen dyynien kanssa, se erottelee hiekasta kalkkijyvät. Hiekan kuivuessa kalkki kiteytyy uudelleen ja yhdistää hiekkajyviä toisiinsa muodostaen kalkkikiveä.

Siitä, kuinka kalkkikivi on saanut pilarimaisen ulkomuotonsa, tutkijat jaksavat vääntää edelleen kättä. Nyt kamppaillaan kahden eri selityksen kanssa, joissa molemmissa kasvit esittävät suurta roolia.

Ensimmäisen teorian mukaan pilarit ovat kalkkiutuneita puunrunkoja muinaisesta metsästä, joka on hautautunut hiekkaan voimakkaan myrskyn takia. Puun orgaanisten happojen uskotaan kovettaneen kalkkia ensin runkojen ympärille ja ajan saatossa nämä kuoret ovat täyttyneet hiekalla ja kovettuneet.

Toisen teorian mukaan pinaakkelit ovat muodostuneet puiden ja muiden kasvien juurien avulla, jolloin ne ovat suojanneet dyynejä tuulilta ja vähitellen hiekkaan on sekoittunut enemmän ja enemmän kasvien ja eläinten jäänteitä. Tämän nosti sadeveden happopitoisuutta hiekassa, mikä puolestaan kiihdytti kalkkikiven muodostumisprosessia. Tämä prosessi oli aktiivisinta kasvien juurten läheisyydessä vaikuttaen pinaakkeleiden syntyyn. Monien tuhansien vuosien aikana pehmeämpi kalkkikivi pinaakkeleiden välissä rapistui ja korvaantui kovemmalla kvartsipitoisella hiekalla.

Myös pensaspaloilla on tärkeä rooli pinaakkeleiden historiassa. Kasvillisuuden palaessa dyyneiltä tuulet liikuttavat hiekkaa tehokkaammin kaivaen kalkkikivimuodostelmia esiin ja haudaten uudelleen. Tämä prosessi jatkuu tänäpäivänäkin.

Aboriginaaleilla riittä lukuisia tarinoita pinaakkeleiden syntyperästä ja yksi mielenkiintoisista on Noongar-heimon uskomus, jonka mukaan heimolaiset tunsivat aavikon paholaisen paikkana uppohiekan takia. Nuorille miehille sanottiin, että aavikolle ei kannata mennä, koska sinne katoaa. Jotkut miehet eivät uskoneet vanhempiaan, ja kun he saapuivat pinaakkeleille, he katosivat dyyneihin. Pinaakkeleiden uskotaan olevan heidän sormenpäitään, jotka yrittävät pitää kiinni maanpäällisestä, jotta he voivat vetää itsensä ylös.

On Pinnacles Desert sitten syntynyt tavalla tai toisella en voi muuta kuin kunnioittaa Äiti Luonnon aikaansaannoksia. Suuri kiitos ja lämmin käden puristus. Ihmemamma teki tämän tytön taas kerran onnelliseksi työllään.

I has it!

Selvisimme Margaret Riverin jääkaudesta palaamalla takaisin lähtökuoppiin. Muutama asia oli hoidettava Perthissä ennen kuin pystyimme lähtemään köröttelemään pohjoista kohti. Pankkikorttimme olivat saapuneet ja kävimme noutamassa ne Westpacin konttorista. Yritimme myös tuloksetta löytää Juhalle surffilautaa. Kiersimme ties kuinka monet puljut ja putiikit, mutta sitä oikeaa ei löytynyt -ei ainakaan järkevään hintaan. Halvimmillaan sopiva lauta olisi irronnut 500 dollarilla, joka oli reilusti yli tuplat Balin tarjontaan. Jännää sikäli, että monet lautamerkit olivat nimenomaan ausseja. Lauta jäi toistaiseksi hankkimatta, mutta päätös sellaisen ostamisesta jäi kytemään. Eihän sitä tiedä, vaikka palaisimme takaisin Indonesiaan aikaisemmin kuin on tarkoitus. Vuoden viisumihan meillä on, mutta kuka meitä täällä Ausseissa pakottaa olemaan. Toistaiseksi Australia ei osannut yllättää muulla kuin hinnoillaan. Perthissä tomaattien kilohintakin on $6, yksi pieni kurkku $2,5, peruna ja sipuli $5 kilolta eikä ylihintaisia hedelmiäkään tohdi ostaa.

Mutta hieman iloisimpiin tunnelmiin, nimittäin vihdoin sain hankittua kauan havittelemani vedenalaisen kameran! Uusi rakkaani tottelee nimeä Olympus TG-2 eli tuttavallisemmin Pussy. Se on iskunkestävä ja vesitiivis aina 15 metriin asti. Syville sukelluksille Pussy joutuu jäämään kotiin, mutta eiköhän sekin pääse kastamaan turkkiaan -jos ei muuten niin snorklatessa. Värivaihtoehtoja oli kaksi -musta ja punainen- joista pohdinnan jälkeen päädyin tylsempään tapaukseen.

Jatkossa siis tiedossa kuvia myös pinnan alta. Pysykää kanavalla! Ollaan sitten Ausseissa tai Indoissa.