Tulivuori nimeltä Tulivuori

Voi kun olisi niiin ihanaa saada tämä blogi ajan tasalle. Tein itselleni lupauksen yli kuukausi sitten, että kun pääsemme Ausseihin, päivitän niin ahkerasti, että olen saanut kaikki vanhat Indonesia -tarinat lörpöteltyä, ja että pystyn kirjoittamaan mitä minulle kuuluu juuri sillä hetkellä eikä kahta kuukautta aikaisemmin. Haaveeksi jäi. Ollaan oltu jo kuukauden päivät Ausseissa ja ylläri pylläri, blogi jätättää koko ajan vaan enemmän. Kerrottakoon tämän hetken fiiliksistä sen verran, että ensimmäiset kolme viikkoa Ausseissa on ollut aikamoista turhautumista ja taistelua. Ei ole ollut lentolipun ostaminen takaisin kotiin kovinkaan kaukana. Nyt näyttää onneksi pikkuhiljaa olevan valoa tunnelin päässä, mutta ei täällä helppoa ole ollut. Mutta palaan noihin fiiliksiin sitten parin kuukauden päästä.

Nyt matkataan aikakoneella takaisin helmikuun puolelle ja Banda Islandseille. Aikaisemmin on tullut kirjoiteltua aika paljon Bandojen vedenalaisesta maailmasta, mutta miltäs ne saaret näyttävätkään ylhäältä käsin? Valloita ja tiedä.

Bandojen saaristoa dominoi jyrkkä ja jylhä tulivuori Gunung Api, joka on tuppaillut purkautumaan tasaisesti noin sadan vuoden välein. Viimeisin suuri purkaus oli vuonna 1988 ja edelleen Api on aktiivinen ja ilmoittelee itsestään pahanhajuisin rikkikaasuin. Tulivuori ylettyy metreinä HIM -fanien eli helvetin lukuun. Saattaa kuulostaa helpolta rastilta kivuta ylös, mutta sitä se ei todellakaan ole. Tai ainakaan ei meille. Olimme Juhan kanssa niin typeriä, että lähdimme kipuamaan tuolle höyryävälle kuumapäälle keskipäivän auringossa liian vähällä vedellä ja huonoilla juoksulenkkareilla.

”Kyllä kuka tahansa nyt tuollaisen pienen kummun valloittaa.”

”Voikohan sinne kivuta släbäreissä? Ehkä laitan kuitenkin lenkkarit, jos vaikka saan tikun jalkaan.”

”Aurinkorasva? Ei sitä ennenkään ole tarvittu.”

Ensimmäisen sadan metrin jälkeen olimme molemmat jo aivan loppu. Auringolta ei päässyt kunnolla pakoon, tuulta ei ollut nimeksikään ja vesipönttökin näytti uhkaavasti tyhjentyvän. Juha oli valmista kauraa kääntymään takaisin, mutta lopulta maine ja kunnia ei antanut periksi. Puolessa välissä alkoi jalkojen lihakset ilmoitella itsestään: voidaanko me tosiaan olla näin huonossa kunnossa? Maasto alkoi vaikeutua ja joutui toden teolla kamppailemaan, että sai revittyä itseään ylös. Toinen käsi piti kiinni puun juurista ja toinen kalliolohkeamasta samalla, kun jalat ponnistivat täydellä teholla. Pieni mutainen ja kivilohkareiden täyttämä polku valui jalkojen alla, ja jokaista kahta askelta kohtaan valui aina yhden takaisin alaspäin. Koko matkan ylöspäin oli sellainen olo, että voi kun olisimme kääntyneet takaisin silloin sadan metrin jälkeen. Loppua ei meinannut tulla ja vielä oli palattava takaisinkin.

Kasvillisuus muuttui korkeammalle mentäessä, irtokivet lisääntyivät ja juomavesi vähentyi uhkaavasti. Täytyy myöntää, että jotain on tapahtunut sille hyvälle kunnolle, jonka olen viimeksi nähnyt koto-Suomessa. Sinne se jäi tamppaamaan juoksumattoa ja nostelemaan puntteja siksi aikaa, kun emäntä lähti vähän Aasiaan. Nolottaa, kun ei jaksa enää tehdä mitään. Mitättömän pienen kummun valloittaminen tuntui olevan liian paha rasti. Jalat olivat muusia ja sydän ei ollut kaukana irtisanoutumisesta. Kuulimme jälkikäteen paikallisilta hirveän tarinan saksalaisesta miehestä, joka tosiaan oli kuollut sydänkohtaukseen kivutessaan Gunung Apille. En kyllä yhtään ihmettele. Hiemankin huonompi olotila niin olisi saattanut meikäläinenkin lähteä Bandoilta jalat edellä kotia kohti. Juhalle en kehdannut myöntää, mutta kyllä minulla muutaman kerran sumeni silmissä matkan varrella. Jääräpää ja idiootti kun on, niin oli pakko jatkaa. Mitään ei saa jättää puolitiehen.

Kolmesta litrasta oli jäljellä enää neljännes, kun vihdoin kosketimme tulivuoren korkeinta kohtaa. Hengitys alkoi tasaantua ja mukava tuulenvire rauhoitti soijan virtausta. Saimme nähdä Banda -saaret yläilmoista käsin ja heitimme yläfemmat. We did it! Mutta ei kiitos enää uudestaan. Maisemat olivat kauniit. Vetivät melkein vertoja vedenalaiselle. Mutta vain melkein. Edelleen sydän haluaa aaltojen huomaan ja korallien kupeeseen. Vuorikiipeilijää minusta ei saa, mutta kannatti yrittää.

Onko joku muukin sitä mieltä, että puuhun kiipeäminen on paljon helpompaa kuin alastulo? Sama nimittäin päti myös Gunung Apissa. Alastulo ei hengästyttänyt lähellekään yhtä paljoa, mutta teki silti huomattavasti kipeämpää. Irtokivien takia tuli -ei vaan kerran tai kaksi- pyllähdettyä perseelleen, kun lähti hieman jalka luistamaan. Huh huh, sanon minä. Harmi, kun persluisuista ei ole kuvamateriaalia. Tiedossa olisi ollut vuosisadan pilkkanaurut ja vahingonilot.

Seuraavana päivänä oli takalisto hellänä. Ja reidet. Ja pohkeet. Ja auringon polttama naama.

 

Ai niin, Ai.

Koska Banda -saaret ovat kaukana Malukun pääkaupungista, Ambonista, eikä lentokoneetkaan kulkeneet silloin, kun me siellä olimme, ainut varteenotettava matkustuskeino saarille ja pois oli Pelni-laivat. Lisäksi muutama idiootti uhmaa henkeään ajamalla pieniä moottoriveneitä avomerellä, mutta se siis ei missään nimessä ole kannattavaa! Kuten aikaisemminkin olen jo kirjoitellut, Bandoille kulkee kaksi eri laivaa, Tidar ja Kelimutu, molemmat kahden viikon välein. Niiden aikatauluissa ei ole mitään tarkkaaa logiikkaa ja molemmat kulkevat täysin eri reittejä Bandojen ollessa vain välietappi. Hyvällä onnella laivat kulkevat viikon välein, jos taas käy huono tuuri ne ovat molemmat Banda Neirassa samana päivänä ja kahteen viikkoon ei saarilta pääse pois lainkaan.

Meidän ollessamme Bandoilla Kelimutu lähti Banda Neirasta kohti Ambonia perjantaina 22.2 ja Tidar maanantaina 25.2. Pystyimme huoletta ottamaan Lukasin ja Harryn kanssa myöhäisemmän laivan, sillä viisumien uusimiseen Ambonissa jäi vielä aikaa viikon päivät. Kelimutun lähtö koitti ja jouduimme sanomaan Colinille ja Manuelille heipat. Colinin kanssa tuli vielä sovittua, että treffaamme Australiassa, kun joku päivä sinne saavumme. Hän lupasi viedä meidät kalaan Great Barrier Reefille. Sitä odotellessa. Tsekkipoika Lukas ja hämärä veikko Harry jäivät siis meidän kanssamme odottamaan seuraavaa Pelni-laivaa ja otimme kaikki neljä suunnaksemme Pulau Ain.

 

Ai Islandin suosio kiiri korviimme jo heti Malukuille tullessamme, joten pakkohan sinne oli muutamaksi päiväksi mennä. Kei -saarilla tapaamamme Thyes suositteli Homestayta nimeltä Green Coconut ja suuntasimme Lukasin ja Harryn kanssa sinne. Taas kerran kukkaro kiitti reppureissaajaa, sillä alta kympillä saatiin majoitus ja kolme ruokaa päivässä.

 

Koska Ailla suurimmat raportoimisen arvoiset asiat olivat lähinnä nollaus ja snorklaus, tiivistän saaren näihin muutamiin kuviin.

 

Palataan asiaan aavistuksen korkeammista olosuhteista!

Survival Diving @ Banda Islands

Heippa vaan kaikille! Koska olen laiska paska, niin päätin harrastaa copy-pastea ja napata suoraan Facebookiin kirjoittamani tekstin tänne blogin puolelle. Tällainen oli siis meidän viimeinen sukelluspäivämme Bandoilla:

Miten ihmeessa taydellinen paiva voi muuttua helvetiksi alle tunnissa?
Lahdettiin aamulla sukeltamaan kauniiseen auringonpaisteeseen ja taysin tyyneen mereen Hatta -saarelle. Horisontissa jyrisi hieman, mutta kukaan meista kymmenesta sukeltajasta (+venekuski) ei kiinnittanyt siihen sen enempaa huomiota.
Pulahdettuamme 69 minuutiksi syvyyksiin ja kaytyamme syvimmillaan 34 metrissa tulimme pintaan lahelta kiviseinamaa, josta vene oli meidat aikaisemmin tipattanut mereen. Pinnalla oli helvetti irti. Myrsky oli yltynyt silla aikaa, aallot hakkasivat ylitse ja virtaus vei kohti kivikkoa. Venetta ei nakynyt mailla halmeilla ja hyva niin. Piti vain toivoa, etta kuski oli loytanyt suojaisan poukaman eika ollut fisujen ruokana.
Kaytin kaikki voimani potkimiseen poispain seinamasta, mutta virtaus vei voiton. Onnekseni minulla oli viela 60 baria ilmaa jaljella, joten painuin takaisin pinnan alle, jossa ei tarvinnut tukehtua merivedesta ja heittelehtia kuohujen mukana eestaas. Lahistolla nakyi hiekkaranta, jonka jokainen otti suunnaksi, toiset pinnan alla sukeltaen ja toiset uiden (tankki tyhja). Lahempana rantaa aallot heittelivat huolella kivia ja koralleja pain, mutta kaikki selvisivat pienilla ruhjeilla.
Siina sita sitten istuttiin ja odotettiin. Takana viidakkoa, sivuilla kallioseinamat eika mitaan tietoa, koska paastaan pois. Muutaman tunnin odottelun jalkeen Lost ja Nalkapeli kavivat ajatuksissa. Joudummeko tosiaan yopymaan junkassa ja juomaan kookospahkinoista?
Keli alkoi kirkastua ja jossain kohtaa meidan venekuskimme pamahti machete kourassa taysin puskista -kirjaimellisesti.
Jatimme tankit ja painovyot rannalle ja seurasimme kuskia mutaiseen viidakkoon kohti saaren toisella puolella olevaa kalastajakylaa.
Mahtoi olla paikallisilla naurussa pidattelemista, kun lapimarat Star Trek -ukkelit kompivat metsasta ja talsivat jonossa pitkin pihamaita. Sukelluskeskuksen omistaja oli halyttanyt merivartion peraamme ja paasimme heidan kyydillaan takaisin Banda Neiraan juuri ennen auringonlaskua.
Olin olueni ansainnut. Nelja isoa Bintangia. — in Banda-Neira, Indonesia.

Sain eräältä messissä olleelta ranskalaiselta täydet oikeuden hänen räpsimiinsä kuviinsa itselläni kun ei sitä vesitiivistä kameraa ole vieläkään. Tässä siis ihana seikkailumme vielä kuvina:

Sukellusta Banda -saarilla

Se mikä erottaa Bandat muista saarista Indonesiassa (ja lähes tulkoon koko muusta maailmasta) on se, että Bandoilla koralliriuttoja ei ole lainkaan pommitettu eikä siellä ole ikinä harrastettu syaniidikalastusta. Vielä tänäpäivänäkin jopa verkot ovat kiellettyjä. Ainut käytössä oleva kalastuskeino tuntuu olevan siima ja koukku. Kaikki on lähtenyt liikkeelle herra Isoherrasta eli Banda -saarten päälliköstä, jonka rakkaus merta kohtaan on saanut aikaan tämän harvinaisen kalarikkaan ja monipuolisen koralliriutan. Hän osasi katsoa pitkällä tähtäimellä, joka on erittäin harvinaista. Jos korallit tuhoaa, kyläläiset saavat ruokaa nyt, mutta ei vuoden päästä. Bandoilla pääsee näkemään todellisia meren harvinaisuuksia aina vasarahaista pieniin nudibrancheihin. Jos oikein onnistaa, niin saattaa löytää Banda Neiran kylän edustalla vierailevan mandariinikalankin! Korallit ovat värikkäitä, niitä on huikea määrä erilaisia ja mikä tärkeintä -ne ovat elossa! Vastaavaa ei taida enää nähdä juuri missään muualla; dynamiitti ja myrkyt ovat olleet arkipäivää kalastuksessa iät ja ajat.

Hatta -saaren maailmanluokan snorklauskokemuksen jälkeen oli aika pyrähtää aavistuksen syvemmälle. Olimme odottaneet sukellusta Bandoilla kuin nousevaa aurinkoa. Käppäilimme Banda Neiran kylässä olevaan sukelluskeskukseen, Blue Motioniin kyselemään, josko pääsisimme sukeltamaan seuraavana päivänä. Mahduimme mukaan: minä, Juha ja Lukas. Harmi vain, että keli oli mitä oli, ja myrskyävä meri rajasi paljon sukelluskohteiden kirjoa. Tietenkin olisimme halunneet sukeltamaan Hattalle, mutta käytännössä vain lähimmät kohteet ja suurimman saaren eli Banda Besarin suojaisa kaakkoispuoli olivat käypiä vaihtoehtoja. Suuret aallot eivät välttämättä tarkoita sitä, etteikö veneellä voisi ajaa niissä ja etteikö sukeltajat voisi hypätä kyydistä, mutta heidän saaminen ylös keskeltä merta onkin hieman eri juttu. Yhtä sukelluskohdetta lukuunottamatta kaikki dyykit Bandoilla tapahtuvat veneestä käsin ja vaativat vähintään kohtuullisia meriolosuhteita.

Rankat sateet ja kova aallokko aiheuttivat vielä toisenkin ongelman: normaalisti Banda Islands on kuuluisa 30-40m näkyvyydestään, mutta me emme tällä kertaa olleet todellakaan niin onnekkaita. Vedessä oleva plankton ja muu mömmö rajasi näkyvyyttä paikoitellen vaivaiseen viiteen, kymmeneen metriin. Monissa muissa paikoissa Aasiassa tuollainen näkyvyys on ennemminkin sääntö kuin poikkeus, joten ei voi suoralta kädeltä sanoa, että se oli täysi susi – odotimme vain jotain parempaa.

Hattan uskomattoman hieno snorklaus taisi olla vielä liiankin selkeästi verkkokalvolla, sillä ensimmäisen sukelluspäivän kaksi sukellusta tankki selässä eivät olleet oikein mistään kotoisin. Paras osa taisi olla dyykkien välissä oleva piknik Banda Besarin rannalla. Molemmat sukellukset olivat sellaisella pudotuksella, jossa pällisteltiin toisella puolella koralliseinämää ja toisella puolella syvää sinistä. Tyhjänpäiväiseksi se pällistely jäi, sillä Dive Log -vihkoseenikin sain merkinnöiksi vain mureenoja ja muutaman nudibranchin (tutkiskelin tuossa jokunen aika sitten nudibranchin suomenkielistä nimeä ja se on vapaakiduskotelo! Haha, mikä nimi!). Lukas näytti nauttineen, mutta minun ja Juhan mielestä Hattan snorklaus vei erän 100-0 (en voi koskaan hehkuttaa tarpeeksi). Ei saa käsittää väärin: sukellus itsessään on hurjan kivaa ja pikkukalaa oli paljon, mutta olisihan se mukavaa nähdä jotain uutta ja mielenkiintoista, kun siitä kerran on maksettu (ja vielä enemmän kuin Aasiassa yleensä), ja kun Bandat ovat saaneet niin hullun suurta hehkutusta osakseen.

Toinen sukelluspäivä oli jo hieman parempi. Aurinko paistoi jo osan aamupäivästä ja merikin tuntui rauhoittuneen. Vieläkään ei ollut asiaa Hattalle, mutta pääsimme sentään muualle kuin vain Banda Besarin ”no-jaa-ihan-kiva-mieluummin-snorklaan-ilmaiseksi” -sukelluksille. Ensimmäinen dyykki kuului valitettavasti tuohon samaan kastiin ja näkyvyys oli edelleen aika kökkö, mutta päivän jälkimmäinen dyykki Batu Kapal -pinaakkelilla oli kerrassaan mainio. Koska pinaakkeli oli kaukana vehreistä saarista, mereen ei sekoittunut läheskään niin paljoa kasviplanktonia kuin muiden sukelluskohteiden vesiin. Näkyvyys oli juurikin se mainitsemani 30-40 metriä ja sen lisäksi tuli nähtyä huikean monta scorpion fishiä ja muita omituisia otuksia ja suurimmat sea fanit (niitä sellaisia parimetrisiä viuhkamaisia koralleja) ikinä. Saimme vihdoin rahoillemme vastinetta -ja reilusti!

Kolmas sukelluspäivä ei sitten mennytkään niinkuin Strömsössä ja siitä pääset lukemaan seuraavassa postauksessa. Pysy linjoilla!