Browsing Tag

Tapahtuma

Suomalaisen musiikin päivä

Täällä vietetään taas vapaapäivää, tällä kertaa Marian perisynnittömän sikiämisen juhlapäivän vuoksi. Me jätämme nämä katoliset juhlapäivät väliin ja vietämme sen sijaan Sibeliuksen ja suomalaisen musiikin päivää kuunnellen suomalaisia radiokanavia netin kautta, kuten vuoden jokaisena päivänä. Radio Helsinki, Radio Rock ja näin tähän aikaan vuodesta Jouluradio soivat meillä päivittäin peittämässä naapureista ja ulkoa kuuluvaa meteliä. Onni on nettiradiot.

Sibeliuksen juhlavuosi näkyy täällä Barcelonassakin, sillä l’Auditorissa on tulevana viikonloppuna, 12. – 13.12., kaksi Sibelius 150 Anys: Kullervo -konserttia. Sinne minäkin olen menossa.  Lapsia en saanut houkuteltua mukaan konserttiin, mutta sen sijaan olemme kuunnelleet Sibeliusta lasten kesällä saaman Katri Kirkkopellon Soiva metsä -kirjan mukana tulleelta cd-levyltä ja tietysti myös lukeneet kirjaa.

Tuskin Suomessa asuessani jaksaisin näin panostaa lasten kulttuurikasvatukseen vai mitä tämä onkaan, sillä luottaisin siihen, että kyllä ne koulussa oppii, mutta ulkomailla asuessa asia on eri. Emme ole tosiaankaan mikään kulttuuriperhe, mutta kyllä meillä klassinen musiikki soi, luetaan paljon kirjoja ja käydään taidemuseoissa ja -näyttelyissä. Haluan lasten yleissivistyksen olevan laaja ja heillä olevan käsitys myös suomalaisesta kulttuurista ja taiteesta. Eihän se heitä hirveästi kiinnosta, musiikkipuoleltakin kuumempaa hottia on Robin, mutta ehkä vaivannäköni ja tuputtamiseni jättää jonkinlaisen jäljen heihin, toivottavasti positiivisen. Se jää nähtäväksi.

Ja hei, Barcelonasta löytyy Carrer de Sibelius, Sibeliuksen katu, metroasema Clotin läheltä! Mitään erikoista siellä ei ole, mutta onhan se ihan hauska kuriositeetti näin ulkosuomalaisen mielestä!

Voit seurata blogiani myös Facebookissa (www.facebook.com/barcelonankoti), Instagramissa (www.instagram.com/anskubcn) ja Twitterissä (www.twitter.com/anskubcn).

Uhkakuvia ja hiljaiseloa (World Press Photo 2015)

Blogissa on ollut tämän viikon hiljaista. Olen ottanut kovin raskaasti Pariisin ja Euroopan viimeaikaiset tapahtumat, enkä ole jotenkin päässyt irti uutisten seuraamisesta. Olen monta kertaa istahtanut läppärin ja blogin äärelle selailemaan blogitekstien aihioita, mutta pian olen löytänyt itseni taas lukemasta uutisia ja viimeisimpiä analyysejä ja uhkakuvia. Matkoista, ravintoloista ja höpöhöpöjutuista bloggailu ei ole tuntunut hyvältä ja olen vieläkin sanaton.

Parempi puoliskoni on tämänkin viikon lentänyt työmatkoillaan pitkin Eurooppaa ja voin tunnustaa, että minua on pelottanut hänen puolestaan. Arkeemme tämä Euroopan tilanne ei ole vaikuttanut mitenkään, mutta huoli reissumiehestä on ollut iso. Sinänsä turhaa tämä toisen puolesta pelkääminen, mutta en voi tälle mitään. Ihmismieli on hassu.

Aiheeseen sopivasti kävin katsomassa vuoden parhaimmat uutiskuvat World Press Photo -näyttelyssä CCCB:ssä (Centre de Cultura Contemporània de Barcelona). Näyttely jatkuu joulukuun 13. päivä saakka ja on kyllä vaikuttava. Näyttely kiertää vuoden mittaan noin sata paikkakuntaa, ja Helsingissä se oli elo-syyskuussa. Täältä löytyy lista paikoista, jotka näyttely kiertää, ja tällä hetkellä näyttely on Barcelonan lisäksi esillä ainakin Lontoossa ja Krakovassa. Suosittelen lämpimästi, todella koskettavia, hienoja kuvia maailmalta!

Photo by Massimo Sestini

 

Mukavaa ja rauhallista viikonloppua itse kullekin!

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa (www.facebook.com/barcelonankoti), Instagramissa (www.instagram.com/anskubcn) ja Twitterissä (www.twitter.com/anskubcn).

Suomalaiset lapseni

Lauantaina täällä Barcelonassa oli tapahtuma meille ulkomaalaisille. International Community Day järjestettiin merimuseon kauniissa, korkeassa hallissa, ja se oli tarkoitettu lähinnä juuri kaupunkiin muuttaneille ulkomaalaisille. Mm. eri kansainvälisillä kouluilla oli omat standinsa, samoin vakuutusyhtiöillä, asunnonvälitystoimistoilla, työnvälitysfirmoilla, kielikouluilla sekä erilaisilla järjestöillä. Esittelijät jakoivat innokkaasti esitteitä ja muuta materiaalia, ja lapset saivat karkkia kuukauden tarpeisiin. Kiva ja varmasti monelle tulokkaalle hyödyllinen tapahtuma, vaikka meille täällä ei nyt uutta infoa juuri ollutkaan.

Tapahtuman jälkeen lähdimme ruotsalaiseen ravintolaan Pappa Sveniin syömään. Mukanamme oli Isosiskon puoliksi saksalainen kaveri perheineen ja Pikkusiskon puoliksi italialainen kaveri. Lihapullat näyttivät maistuvan koko lapsilaumalle ja aikuiset olisivat voineet vetää alkupalasillejä enemmänkin. Pöydässämme puhuttiin katalaania, espanjaa, englantia, saksaa ja suomea sekä muutama sana italiaa ja ruotsiakin.

Sanottuamme heipat kavereille ja lähtiessämme metrolla kotiin Isosisko oli mietteliäällä tuulella. ”Minusta olisi tosi kiva, jos siellä tapahtumassa olisi ollut joku Suomijuttukin, tai edes joku pohjoisjuttu. Ja voisitko sä äiti perustaa tänne jonkun Suomikaupan tai -ravintolan, kun suomalainen ruoka on ihan yhtä hyvää kuin ruotsalainenkin? Suomalainen koulukin olisi varmasti tosi hyvä”.

Jos joku lukija ei tiedä, niin meidän lapsemme eivät ole asuneet päivääkään Suomessa. He ovat syntyneet ulkomailla, käyvät koulua kolmella natiivitason kielellä, joista yksikään ei ole suomi, eikä heillä ole serkkuja lukuunottamatta suomalaisia ystäviä. Silti he ovat ihme kyllä kokeneet aina olevansa sataprosenttisen suomalaisia. Olemme reissanneet lasten kanssa paljon, ja heidän ehdoton suosikkikohteensa on aina, alusta saakka, ollut Suomi.

Toki perheemme on ihan suomalainen ja kotikieli on suomi, mutta olin etukäteen ajatellut, että etenkin nyt teini-ikää lähestyessä kavereiden ja koulun vaikutus kasvaisi suuremmaksi ja lapset muuttuisivat jotenkin enemmän espanjalaisiksi ja alkaisivat ehkä peitellä taustaansa. Haluaisivat siis olla samanlaisia kuin kaikki muutkin ja alkaisivat kyseenalaistaa kodin oppeja, niin kuin teini-iässä usein on tapana. Vielä siitä ei ole kuitenkaan minkäänlaisia merkkejä. Koulussakin lapset puhuvat kuulemma aina keskenään suomea, ja sitä opettajat ovat useaan kertaan ihmetelleet, he kun eivät ole ikinä kuulleet, että meidän tytöt vaihtaisivat yhtään sanaa katalaaniksi, espanjaksi tai englanniksi keskenään, vaan vain suomeksi, vaikka keskustelussa olisi mukana muitakin lapsia.

Aikoinaan, lasten ollessa pieniä, luin paljon artikkeleita ulkosuomalaisuudesta ja kannoin huolta lasten identiteetin rakentumisesta ja kielitaidosta. Siitä, jäävätkö he ihan juurettomiksi. Ennen kuin muksut oppivat itse lukemaan, luin heille joka ikinen ilta kirjoja, aina suomeksi, kuuntelimme suomenkielisiä lauluja ja vaari lähetti Pikku Kakkosia DVD:llä. Olen pitänyt kiinni siitä, että kotona puhutaan suomea, tosin siitä ei ole juurikaan tarvinut tapella koskaan. Meillä on paljon suomenkielisiä kirjoja ja leffoja ja kotimme on sisustettukin pitkälti pohjoismaisella designillä.

Tuttavapiirimme on kuitenkin ollut aina kansainvälinen ja lasten ystävät kuka mistäkin. Kielet, tavat ja kulttuurit lasten ympärillä ovat vaihtuneet tilanteen mukaan. Me aikuiset olemme yrittäneet luovia tilanteissa parhaamme mukaan, mutta lapsillemme se on aina ollut kuitenkin sitä normaalia olemista. Heille normaalia lapsuutta siis, eiväthän he muustakaan tiedä.

En tiedä, miksi olen näitä asioita pyöritellyt päässäni taas viime aikoina. Ehkä se on tuo, kun lapset alkavat pikkuhiljaa itsenäistyä, istuvat illat kavereiden kanssa FaceTimessä enkä enää tiedä mitä kaikkea heidän elämäänsä kuuluu. Olen hirveän iloinen, että heistä on tullut tuollaisia maailmankansalaisia, tai maapallolaisia, kuten Pikkusisko itsensä luokittelee, mutta ainahan sitä äitinä miettii, että olisiko jotain valintoja pitänyt tehdä toisin. Muuttavatkohan he joskus Suomeen, ja mitä he sitten tuumaavat, kun arki iskee silmille? Vai tuleeko heistä tyyppejä, jotka muuttavat minne huvittaa, kasvattamatta juuria yhtään mihinkään? Ja onko niillä juurilla oikeastaan mitään väliä nykymaailmassa?

Ei kai taas -blogissa käytiin vasta samoja juttuja läpi, eli sitä, kun lapsi viihtyy Suomessa jopa paremmin kuin kotimaassaan. Käykääpä lukemassa!

Mielelläni kuulisin muidenkin ulkosuomalaisten kokemuksia siitä, kuinka lapset näkevät oman taustansa ja kansallisuutensa. Tuoko murrosikä mukanaan jotain, johon meidän pitäisi valmistautua? Ja mitä sitten, kun nuo pallerot kasvavat isoiksi ja lähtevät maailmalle? Onko heidän kotikoti siellä, missä me vanhemmat asumme vai onko se tämä Barcelona, jossa he koulunsa käyvät vai Suomi vai mikä? Ja onhan niin, että ulkomailla asuminen on rikkaus eikä syy olla katkera meille vanhemmille??

 

Voit seurata blogiani myös Facebookissa (www.facebook.com/barcelonankoti), Instagramissa (www.instagram.com/anskubcn) ja Twitterissä (www.twitter.com/anskubcn).

 



 

Ratsupoliisien salaisilla hevostalleilla – 48h Open House Barcelona

Kuten jo aiemmin ohimennen mainitsin, viime viikonloppuna täällä Barcelonassa oli yksi vuoden kiinnostavimpia tapahtumia, 48h Open House Barcelona. Viikonlopun ajaksi avattiin ovet arkkitehtonisesti merkittäviin rakennuksiin, joihin normaalisti ei tällainen tavallinen kaduntallaaja pääse. Jonot ovat suosituimpiin rakennuksiin, kuten esimerkiksi Riemukaareen, pitkät, mutta taktikoimalla ja sopivat kohteet valitsemalla pääsee ilman jonotustakin sisälle.

Me ehdimme tänä vuonna käymään vain muutamassa rakennuksessa, joista ehdottomasti paras ainakin lasten mielestä oli Guàrdia Urbanan eli Barcelonan kaupunkipoliisin hevostallit. Vaikka tämän tapahtuman ideana lienee lähinnä arkkitehtuuriin tutustuminen, niin tässä paikassa huomion veivät kyllä hevoset, vaikka toki rakennuskin oli ihan kiinnostava. Rakennus on valmistunut vuoden 1888 maailmannäyttelyyn ja osa siitä on hävinnyt, mutta Ciutadellan suuntaan avautuva julkisivu (jota ei muurien takia puistosta näe) on vielä ennallaan, samoin korkean katon rautaiset tukipalkit ja monet muut yksityiskohdat.

Hevosia ratsupoliisilla on nelisenkymmentä ja niitä käytetään lähinnä yleiseen järjestyksenvalvontaan ja erilaisissa tapahtumissa. Rehellisesti sanoen luulen, että suurta hyötyä näistä hevosista ei järjestyksenvalvonnassa nykypäivänä ole, vaan ne ovat lähinnä perinne ja tapa. Aikoinaan hevosia oli tuplamäärä, mutta koska tarvetta ei enää ole, on hevosten määrä vähentynyt. Myös nykyajan säädökset ja hygieniavaatimukset sekä yleinen ymmärryksen lisääntyminen  ovat saaneet aikaan sen, että tallille ei enää enempää hevosia mahtuisikaan. Nytkin pilttuut tuntuivat ahtailta ja lasten kanssa päiviteltiin sitä, kuinka ahdasta hepoilla on ollut silloin, kun niitä oli liki kaksi kertaa enemmän.

Kovin uteliailta ja hellyydenkipeiltä ne hevoset vaikuttivat. Ne tunkivat turpiaan pilttuiden raoista ja selvästi nauttivat silittämisestä. Facebookin puolelle lisäsin lyhyen videon, jossa Isosisko silittää yhtä hevosta. Isosisko on ollut ihan pienestä saakka melkoinen ”eläinkuiskaaja” ja poikkeuksetta kaikki eläimet rauhoittuvat hänen kanssaan, niin villit koiranpennut kuin ihmisistä normaalisti piittamattomat kissatkin. Näköjään myös poliisihepat.

Toivottavasti 48h Open House järjestetään tulevinakin vuosina. Olisin mielelläni käynyt useammassakin paikassa, mutta rakennuksiin pääsee vain tietyn ajan sisälle ja jonottamiseen kuluu aikaa. Onkin hyvä tarkkaan suunnitella reitti ja aikataulu, että ehtisi mahdollisimman monta paikkaa kiertämään. Ai niin, ja moneen paikkaa kysytään henkilöllisyystodistus tai NIE eli henkkarit varalta mukaan!

Huomasithan, että blogissani on arvonta! Osallistumisaikaa on lokakuun loppuun saakka!

Voit seurata blogiani myös Facebookissa (www.facebook.com/barcelonankoti), Instagramissa (www.instagram.com/anskubcn) ja Twitterissä (www.twitter.com/anskubcn).