Browsing Category

Yleinen

10 + 1 Kysymystä ulkomailla asuvalle suomalaiselle

Tämä oli kohdistettu myös paluumuuttajille, joten vastailen nämä kysymykset Yhdysvaltain näkökulmasta.

1. Mikä on parasta tämänhetkisessä asuinmaassasi?

En voi puhua koko Yhdysvalloista, koska erot ovat niin valtavat, jo pelkästään osavaltion sisällä, mutta eniten minä pidän Kaliforniassa vapaamielisyydestä, johon verrattuna Suomi on kuin tulisi Teheraniin. Kaliforniaa ei voi tietenkään sivuuttaa mainitsematta miellyttävää ilmastoa. Myös luontoa on kivasti, sekä kaikkea jännää nähtävää. Otto Liljan tavoin listaan myös anonyymiuden.  Oikeasti jotuuu koko ajan miettimään, mitä kukaan muu ei tekisi välttääkseen ruuhkat ja kun sitten menee sitä tekemään, huomaa joutuneensa ruuhkaan, eli ainakin tuhat on sittenkin ajatellut ihan samalla tavalla. Varmasti sieltä löytyisi minumpi ihminen kuin mitä minä olen ja jolta voisin kysyä neuvoja minuna olemiseen.

2. Entä ikävintä?

Kerroinkin jo, ruuhkat. Kaikki ne, joita ei olla pilattu luovuudella, menevät aina Colorado-joelle ja tukkivat keskeisimmän valtaväylän, Interstate 10:n. Toki kaikki muutkin valtaväylät on tukossa, aina.  Ruoka on myös umpisurkeaa, etenkin räjäytyskala. Minä olen yleensä kalan ystävä, mutta raja tulee punanapsijan kohdalla vastaan. Meksiko puskee läpi todella vahvasti tässä sadan mailin sisällä Meksikon rajasta ja se aiheuttaa kulttuurishokkia, kun naapuri ei ole vetänyt kukkoaan oikeaan aikaan ja se aloittelee pikkutunneilla.

Vaikka mieluiten olen juuri tällaisessa ilmastossa, niin kuumuus täällä on aika äärimmäistä joskus. Los Angelesissa olen pitänyt villapaitaa, kun lämpötilaero sen ja aavikon välillä voi olla 20 astetta.

3. Jos saisit matkustaa mihin tahansa kahdeksi viikoksi ilmaiseksi, mihin matkaisit?

No kun noi lattarimaat tunkevat läpi, niin mulla oli mielessä lähteä niihin tutustumaan. Se on jo tehty, olisiko Afrikka sitten seuraava.

4. Mihin kohteeseen matkustaisit uudestaan?

Chicago tuli nähtyä tosi pintapuolisesti, juuri sillain että kiinnostus herää, mutta ei kuitenkaan.

5. Mitä suomalaista ruokaa kaipaat eniten ulkomailla?

Kalakukkoa, tietysti.

6. Uskotko muuttavasi joskus takaisin Suomeen?

No, en mä uskonut, mutta Suomeen jouduin. Minun oli tarkoitus vain piipahtaa, mutta se piipahdus nyt venyi 20 vuoteen.  Minulla tuli ongelmia papereiden kanssa. Minä en ole kotoutunut oikein Suomeen, mutta minä tutkin tätä maata, koska minä täällä nyt joudun olemaan. Suomi on kuin peittämätön kaivo, että tänne tippuu maailmalta, mutta kun on kaivossa, ei voi tippua sieltä pois.

7. Mikä on asuinmaasi hauskin/mielenkiintoisin juhlapyhä?

Jokaisessa amerikkalaiskaupungissa on oma juhlansa, Beaumontissa se oli Cherry festival. Ensi vuonna se täyttää sata vuotta, enkä aio osallistua. En ole mitenkään juhlapyhäihminen.

8. Mikä oli vaikeinta ulkomaille muutossa?

Byrokratia, se oli ihan loputonta ja minä kiltisti hyppäsin kaikista mahdollisista silmukoista läpi, kunnes tajusin, että maahanmuutto on tehty mahdottomaksi. Tämä oli vielä ennen Trumpia. Maailmassa ei ole parlamenttiin päästy lupaamalla maahanmuutosta helppoa.

9. Voisitko kuvitella asuvasi jossain muualla kuin Suomessa tai asuinmaassasi?

Joo, mutta ei ole rahaa ja tuo byrokratia on esteenä joka maassa. Taidan olla liian vanhakin jo. Suomihan on keskimäärin ihan perseestä oleva maa, mutta minä asun siedettävällä paikkakunnalla, jossa Suomi on minimoitu ja se loppuu tuonne avomerelle. Turakaisetkin sanovat, ettei Hanko tunnu Suomelta. Ei minustakaan, voisivat taas tehdä rajan kulkemaan tuohon Lappohjan kohdalle.

10. Mikä oli vuoden 2017 mieleenjäävin hetki?

Ei, kun Mieleen. Mun pitäisi ostaa Miele-imuri, koska olen humoristi. Kesä Savukoskella, kun satoi ihan kunnolla räntää vai sekö, kun lentokapteeni päättikin, että nyt lennetään ihan toiseen maahan kuin mitä alun perin oli tarkoitus? Onhan noita.  Ikävä, että kesä oli taas pilalla.

+ 1 Aiotko matkustaa jonnekin tänä vuonna?

On iskenyt laiskuus, eikä ole suunnitelmia Oulua pitemmälle enää.

Kuten Otto, haastan minäkin mukaan kaikki ulkosuomalaiset ja paluumuuttajat!

 

Yliluonnollisen maailmassa

Minua on kiinnostanut yliluonnollinen varmaan lapsesta lähtien, kun jouduin unihalvausten kohteeksi eikä kukaan vaivautunut minua valistamaan, mistä oikein on kyse. Suurin osa kokemuksistani muutenkin liittyy lapsuuteen ja nuoruuteen ja nyt on tiukassa, että kokisin mitään yliluonnollista. Minusta on todella kiehtovaa, että vaikka planeettaa monitoroidaan miljoonin kameroin sekä maan pinnalla että taivaalla on jäljellä ilmiöitä, jotka ovat aidosti selittämättömiä. Toisia on sitten selvitettykin, esimerkiksi Bermudan kolmio ja UFOt.

Oma suosikkini oli käydä Yhdysvalloissa aavekaupungeissa. Ikinä ei sattunut mitään yliluonnollista, mutta koska suurin osa niistä sijaitsee aavikolla ja ilma seisoo paikoillaan, niin siellä on oivalliset olosuhteet aistikadolle. Aistikato taas johtaa vähintään mielikuvituksen laukkaamiseen ja erilaisiin epämiellyttäviin tunnetiloihin. Monessa niistä todella kuulisi sen, kun tiputtaa neulan kadulle. Aavekaupungit ovat niin aavemaisia, ettei siihen edes mitään yliluonnollista tarvita. Elämä kyllä niissä oli niin hurjaa ja väkivaltaista, etten ihmettelisi, jos joku jäisi jälkeen vielä kummittelemaankin. Aavekaupungit ovat korkealla minun listallani paikoista, joita suosittelen Yhdysvalloissa matkustaville turakaisille, mutta kannattaa etukäteen katsoa, että ”kaupungissa” on enemmän rakennuksia pystyssä kuin keskiverrossa karjalaiskylässä luovutetulla aleella. Amerikkalaiset kutsuvat aavekaupungeiksi sellaisiakin, joissa on asukkaita ja jotka ovat vanhoja lännenkyliä tai sitten sellaisia, jotka ovat historiallisia monumentteja ja joihin joku onneton on keräämässä pääsymaksua ja jotka menevät yöllä kiinni.

Lähes aina aavekaupungit ovat syntyneet kaivostoiminnan ympärille ja autioituneet kaivostoiminnan hiipuessa. Suurikin kaupunki on täysin kadonnut puisten rakennelmien palatessa ja lahotessa. Aavikolla ne ovat tietysti säilyneet parhaiten. Maastossa vanhoja kaivoskuiluja on jäljellä paljon ja niihin menemällä pääsee pian liittymään aaveiden seuraan. Ne ovat kalkkarokäärmeiden suosiossa. Paljon on tarinoita siitä, kuinka maanjäristyksen aikana käytävät ovat romahtaneet ja haudanneet sinne joukoittain kaivostyöläisiä.

Ottaen huomioon, kuinka paljon noilla tuulenpieksämillä vuorilla on aikojen saatossa tapettu ihmisiä ja kuollut väkivaltaisesti tavalla tai toisella, on ihme, että siellä kummittelee niin vähän. No, kerran Willow-hotellissa Jamestownissa oli läsnäolon tunne.

Samalla reissulla kun on aavekaupungeissa kannattaa etsiä isojalkoja vuorilta. En ole ikinä löytänyt, mutta etsinnät sinällään ovat mielenkiintoisia, samoin tarinat. Olen ruvennut epäilemään, ettei isojalat ole samassa universumissa meidän kanssamme vaan ne ovat siellä, missä kummituksetkin. Joku on kuitenkin niitä havainnut melkein missä päin Yhdysvaltoja tahansa.

Sen lisäksi vastaavia tarinoita on Etelä-Amerikasta ja tietysti lumimies Aasiassa. Etelä-Amerikassa paikalliset olivat tosi skeptisiä isojalan suhteen, mutta sen sijaan kertoivat minulle tarinan yksinäisistä puista keskellä sademetsää, joiden ympärillä keijut tanssivat ja johdattavat kulkijan yhä kauemmaksi sademetsään kunnes hän ei palaa sieltä enää koskaan. No, joskus on sitten löytynyt tällainen, järkensä valon menettäneenä ja vain shamaani on pystynyt häntä auttamaan. Minä olen nähnyt sellaisen puun.

Helvetillinen kasvi on tietysti esimerkiksi Opuntia fulgida, joka on Jumping Cholla englanniksi. Tosi fiksut ja kokeneet ihmiset, esimerkiksi Palm Springsin kaktustarhalla sanovat, ettei kaktus hyppää ja osaavat kertoa muitakin kaktuksiin liittyviä legendoja, mutta on vain niin, että se kaktus hyppää. Sen takia siitä kannattaa pysytellä kaukana. Se muodostaa runkonsa päihin pikkuisia piikkipalloja, jotka irtoavat ja joilla se miinoittaa lähiseutunsa. Jos sattuu olemaan sellaisen lähellä, niin se tarttuu kiinni. Kevyitä ne ovat, joten kummoinenkaan voima ei tarvitse olla, että se liikahtaa.  Yksi luonnollinen selitys on, että niissä on lankoja, esimerkiksi hämähäkin kutomia seittejä, joita ihminen ei näe, mutta jotka kuitenkin tarttuvat kiinni ja vetävät sellaista pallukkaa ja kun se irtoaa, se todellakin hyppää ja kiinnittyy ihmiseen.

Kaktusten kanssa ei kannata muutenkaan leikkiä. Joku ihmeen macho pystyy vetäisemään kammalla sellaisen pallon pois, mutta minä en. Ne piikit ovat itse asiassa väkäsiä ja kun ne menevät ihosta läpi (helposti), eivät ne enää tule pois. Sitä paitsi ne ovat likaisia ja myrkyllisiä. Sellaisia kaktuksia kasvaa Yhdysvaltain Meksikon vastaiselta rajalta etelään.

Kaliforniassa on Mystery Spot, joka on skeptikkojen mielestä huijausta ja sellaisia samanlaisia paikkoja on ollut aiemmin montakin. Minusta se oli kauhean vaikuttava, mutta ottaisin mukaan kompassin ja vatupassin. Kuten jo UFOn tai Bermudan kolmion tapauksessa on osoitettu, ei tarvitse edes olla yliluonnollista ollakseen omituista.  Tällaisiin kuuluu eläimet siellä, missä niiden ei kuuluisi olla. Tällainenhan oli Ruokolahden leijona, esimerkiksi, mutta se tapaus on selvitetty. Minä olen nähnyt haisunäädän Napo-joen alajuoksulla Perussa. Ei sen pitäisi esiintyä siellä. Onko joku tuonut sen vai onko kokonaan uusi laji vai mistä on kysymys, kuka tietää. Jos nisäkkäitä on eri paikoissa kuin missä niitä luonnollisesti esiintyy, niin onko ihme sen jälkeen, että ihmiset näkevät bigfootin.

Härmässäkin on paljon omituista, Ruokolahden leijonan lisäksi, etenkin Lapissa. Lapissa olen usein törmännyt etiäisiin. Olin yksin Ahmatuvalla Posiolla joitain vuosia sitten ja kuulin askeleita ja ääniä pihalta ja sitten kolinaa eteisestä ja aukeavan oven äänen. Sen jälkeen oli hiljaista. Menin ulos, kiersin koko mökin, ketään ei ollut missään. Sen jälkeen kului pari tuntia ja taas samat kolinat ja puheäänet ja tällä kertaa niiden aiheuttajana oli ihmiset.

Minusta on ruvennut tuntumaan, että tekoäly on saavuttanut singulariteetin ja koko tämä meidän maailmamme on simulaatio, eikä meitä oikeasti ole olemassa muuten kuin ohjelmina, jotka pyörivät jossain tietokoneen muistissa. Se selittäisi, miksi tässä todellisuudessa tapahtuu niin paljon outoja asioita.

Aivan räjäyttävä sellainen oli vanhojen kirkkojen etäisyys toisistaan Satakunnassa. Kirkkojen etäisyys toisistaan on tasan 33,3 kilometriä. Silloin, kun kirkot rakennettiin, ei osattu kolmiomittausta. Itse asiassa, silloin ei osattu edes desimaalilukuja. Metri oli tuntematon. Jos lähtee tuosta luvusta liikkeelle, 33,3 kilometriä, niin metri ei ole satunnainnen mitta, vaan mitta päiväntasaajalta navalle jaettuna kymmenellä miljoonalla. Toisin sanoen, mitä todennäköisimmin kirkkojen rakentajat tiesivät päiväntasaajan etäisyyden pohjoisnavasta. Eikä siinä kaikki, vaan kirkot on rakennettu sitä ennen paikalla sijainneiden uhrilehtojen paikalle.

Skeptikkojen argumentti on verrata sitä huoltoasemien etäisyyksiin, ikään kuin huoltoasemat olisivat satunnaisesti. Siitä huolimatta vertaus ontuu. Ei voi olla mahdollista, että samaan aikaan kun maailma elää antiikkia tai varhaiskeskiaikaa Suomessa harrastetaan korkeaa matematiikkaa.

Lopputuloksena on kai se, etten ainakaan minä ymmärrä maailmasta niin paljon kuin mitä haluaisin kuvitella ymmärtäväni. Olen jutellut asiasta kuolleen elämänkumppanini kanssa kun olen ollut unitilassa. Kysyin häneltä, että jos minä puhun kuolleen kanssa, niin olenko silloin itsekin kuollut. Siihen hän sanoi, että ne ihmiset, joita me pidämme kuolleina, ovat elossa, kun taas me olemme kuolleita. Sitten kysyin, että miksi heikäläisillä eli meidän näkökulmastamme kuolleilla, on tarve syntyä tänne maailmaan. Siihen hän sanoi, että ”tule tälle puolelle, niin tiedät!”

En ole vielä laajentanut maailmankuvaani käymällä Intiassa, jossa fakiirit haudataan elävältä ja nousevat sitten joskus taas elävien pariin tai Afrikassa, missä ihmiset menettävät henkensä kirouksen takia.

Läski matkailee

Jos läskin ihmisen kuvaaminen lentokoneessa auttaa lihavuuteen, niin Petteri Järvisen tietokoneen kuvaaminen auttaa tietoturvaan.

Minä olen kaikin tavoin epästandardi ihminen, enkä halua alistua standardiin maailmaan. Siksi blogini nimi on ”Evasion”, eli pyrin kaikin tavoin luistamaan, laistamaan ja sluibailemaan tästä maailmasta. Kaksi mitoistani on 175 cm ja 158 kg. Vaikka pituuteni vastaa länsimaisen koko ihmispopulaation keskimittaa, niin ihmetyttää, kuinka reissatessa myös pituus aiheutta ongelmia. Viimeksi Savukoskella olin liian pitkä vuoteeseen. Onnibussin yläkerran katto viistää minun päälakeani.

Useammin kuitenkin läski aiheuttaa ongelmia. Mietin, voinko edes puhua läskistä. Viime verikokeessa natrium oli normaalin alarajalla, kuten se minulla usein on, kertoen, että minussa on paljon nestettä. Nestettä ei saa pois juomalla vähemmän eikä natriumia saa korkeammalle syömällä enemmän suolaa. Minun nauttimani nesteet ovat myös kalorittomia, joten tätä nesteen muodostamaa osaa minun ympärysmitasta ei saa pois edes syömällä vähemmän kaloreita.

Minua vaivaa vaikea kilpirauhasen vajaatoiminta. TSH:ni oli vanhan lääkärin koko lääkäriuran korkein. Minulle tolkutettiin vuosikaudet, että lihavuus ei voi kerta kaikkiaan johtua hitaasta aineenvaihdunnasta, sellainen on tuiki harvinaista. Kukapa haluaisi olla luulosairas ja käydä turhan takia lääkärissä. En minä ainakaan. Siksi raahauduin lääkäriin vasta ollessani kuoleman kielissä ja noin sata kiloa lihoneena.

Laihtuminen on rakettitiedettä. Esimerkiksi kun suositellaan liikuntaa, niin vääränlainen liikunta yhdistettynä sairaaseen aineenvaihduntaan saattaa tehdä sen, että liikkumalla polttaa lihaksensa ja varastoi sitten läskiksi.

Mutta sitten käytännön hankaluudet. Ensinnäkin, lentokoneet on ahtaita, eikä turvavyö mahdu päälle, ellei harrasta akrobatiaa. Tyypillinen akrobatiani on kääntyä sivuttain ja pistää vyö kiinni ja sitten kääntyä istumaan normaalisti. Eräs on myös se, että pistää vyön äärimmilleen ja valmiiksi kiinni, jonka jälkeen pujottaa itsensä siitä silmukasta läpi. Luonnollisestikaan koko lentomatkan aikana ei käydä vessassa eikä missään muuallakaan. Houdinin temput välttää kysymällä lentoemännältä jatketta, mutta se olisi sama kuin jos huutaisi koko koneelle ihmisiä olevansa läski.

Eri asia sitten, onko turvavyöstä muuta kuin kiusaa. Olen monessakin yhteydessä kuullut, ettei turvavyöt suojaa läskejä. Minä näen ne vain byrokraattisena kiusantekona omalta osaltani. Lentoemäntä tarkistaa, että vyöt ovat kiinni, joten ei voi sluibailla siitä.

Sanomattakin on selvää, ettei kukaan halua tulla istumaan minun viereeni.

Eniten minua ottaa päähän se, että läski johtaa oletuksiin minun elintavoistani. Elintapani ovat varsin spartalaiset. Kuten matkabloggaajayhteisö jo tietääkin, viinistä en tiedä tuon taivaallista ja makumatkailijanakin olen vahvasti aloittelija. Jokainen ruoka-annos sisältää häpeää. Siksi minulle on outoa, että jotkut vielä esittelevät annoksiaan. Vielä oudompaa on, jos annos on iso tai epäterveellinen. Minä syön hurjan terveellisesti. Minusta läskejä saa kommentoida vain lääkäri ja ravitsemusterapeutti. Edellisellä suhtautuminen muuttuu yleensä, kun näkee minun laajan verenkuvani. Siellä näkyvät ne kasvikset ja kalat, joita yleisesti syön. Minä varmaan synnyin Suomeen nähtyäni kaikki tämän maan järvet, arvelin, että täällä pääsee syömään kalaa. (No, me elämme simulaatiossa, joka tapauksessa.)

Noin muuten läski tuntuu valtavalta kahleelta. Katsellessani sarjaa ”Outolintu – Divergent”, minulla on osa dauntlessia (urhea) ja toisaalta eruditea (älykäs) eli olen joko divergent (yleislahjakas) tai factionless (lahjaton), molemmat muodostavat uhan Järjestelmälle. Läski kuitenkin sotkee suunnitelmat. Olen liian läski hypätäkseni laskuvarjolla. Olen liian läski hypätäkseni kerroksista. No, viismetrisestä kun hyppään, niin olen jo altaan pohjalla. Olen liian läski Teletornin reunakävelyyn.Olen liian painava seikkailupuistoon. Ei ihme, että lihava päätyy katselemaan elämää töllön ääreltä, kun kaikki muu on verboten. Ai niin, olen tuhonnut vielä fillarin kiekonkin. Onneksi geokätköily on mahdollista, sillä kätköjä on kaikille maastotasoille. Helpoimmat ovat pyörätuolista haettavia, vaikeimpiin tarvitsee kiipeilyvarusteet. Ja kiipeillyt minä olen, minä olen raahannut paikalle tikkaat. Tikkaiden maksimikapasiteetti on ollut vaivaiset 150 kg, mutta kukaan kukkahattutäti ei ole ollut puun alla kieltämästä minua käyttämästä niitä.

Kilpirauhasen vaikea vajaatoiminta tuottaa erilaisia oireita, joita on luetteloitu noin 300, joten kyllä riittää tehtävää niissä muissakin. Muistin ongelmat ja aivosumu, jotka epäilen liittyvän toisiinsa, ovat myös esteenä laihtumiselle. Muisti valitettavasti toimii varsin valikoidusti. Jos kerran erehtyy ostamaan pizzan, niin sellainen unohtuu, mutta jos ostaa kerran säkillisen porkkanoita, niin se ei unohdu. Useimmiten pizza liittyy siihen, että reissussa ei ole mitään syötävää. Omassa kotonaan voi tunkea jääkaapin täyteen kasviksia. Kasvikset eivät myöskään aiheuta häpeän tunnetta. Kapitalistit luonnollisesti kiduttavat pahaa-aavistamattomia ihmisiä roskaruokamainoksilla illalla, kun muutenkin iskee nälkä. Pakasteisiin liittyy kumma pelko siitä, että kun ne ovat lämpimässä, ne tuhoutuvat suunnilleen välittömästi. Ei ole niin, voi huoletta käydä päivällä ostamassa pakastekasviksia ja sitten illalla mikrottaa niitä hostellissa.

Eniten minua raivostuttaa tuossa fat-shamingissä ja muissakin setämiesten puheluissa, että ne olettavat vastaanottajan olevan tyhmä tai tietämätön, vaikka lähinnä nämä petterijärviset ovat tyhmiä ja tietämättömiä. Jos laihtuminen olisi helppoa, kaikki olisivat laihoja. Kun jokin aineenvaihdunta on kerran mennyt vituralleen biljoonissa soluissa, niin menee vuosikausia, ennen kuin se on taas kunnossa. Sittenkään ei ole laihtuminen taattua.

 

 

 

 

 

Mega Kiilopää – Midnight Sun Geocaching

Suomen Latu onnistui tekemään geokätköilyn Megatapahtuman Kiilopäälle. Megaksi kutsutaan tapahtumaa, joka saa vähintään 500 ”will attend” -loggausta. Nämä loggaukset eivät sido mihinkään. Minä koen moiset lupaukset kuitenkin jotenkin sitovina.

Joka tapauksessa, Suomen Latu oli järjestänyt kyydin Megaan Helsingistä ja takaisin Helsinkiin. Varasin makuuvaunupaikan junasta. Juna pysähtyessään aina nykäisi pikkaisen, joten jos satuin makaamaan kyljelläni, niin se nykäisi minut vatsalleni tai selälleni, mihin sitten heräsi.

Rovaniemellä meitä vastassa oli joulupukki. Minäpä en pukista mitään tiedä, koska olen aina tuhma.

Rovaniemen asemalta kätköbussi lähti sitten kohti pohjoista pysähtyen välillä mielenkiintoisilla kätköillä. Pysähdykset eivät olleet pitkiä, sillä kun parisen kymmentäkin kätköilijää etsii purkkia, niin se löytyy alta ohmin.

Joulupukki vastassa Rovaniemellä

Vikaköngäs

Käyrämössä pysähdyimme syömään kiinalais-suomalaisessa buffetissa. Se olikin oikein hyvä paikka, jos minä nyt mitään hyvästä ruoasta ymmärränkään. Keskivartalo minulla on ryhtynyt ruokakapinaan.

Siirryimme Sodankylän puolelle, josta ensimmäinen kätkö toi minulle Sodankylän uudeksi kunnaksi geokartalle.  Luoston rinteillä näkyi vielä lunta. Lapsena perheen kanssa reissasin usein talvella Luostolla ja se oli ehkä rakkain muisto minulla lapsuudesta. Moni pohtii, kannattako lapsen ottaa matkalle. No, minuun kolahti Luosto ainakin ihan täysillä.

Luoston sijasta menimme Sodankylän keskustaan, missä oli aikaa ostoksille. Osa kuitenkin häipyi paikalliselle kätkölle. Koska sinne oli 400 metriä matkaa, ei itse kätköllä jäänyt kummoisesti aikaa. Kätkö oli vanhalla kirkolla. En ollut siellä koskaan käynyt.

Sodankylän vanha kirkko

Kirkosta on sellainen tarina, että joku oli joskus nukahtanut kirkon lattialle ja sen alle haudatut ruumiit olivat innostuneet ryskyttämään lattiaa. Lapissa on aina tuollaisia kiehtovia tarinoita. Minusta rupeaa tuntumaan, että me olemme tekoälyn luomuksia ja osa noista tarinoista on jopa ”totta”, koska tämä keinotodellisuus, missä me elämme ei toimi täysin bugitta. Nyt kirkkoon odotettiin häävieraita, joten emme päässeet sinne. En haluaisi häitäni sinne, mutta sen sijaan voisin yön maata sillä lattialla.

Sodankylässä oli filmifestivaalit. Se on hyvä juttu, sillä Sodankylä on pilannut luontonsa moneen kertaan. Luoston ja Saariselän väli on täytetty tekoaltailla. Itse kylähän on ruma kammotus ja kiitos tästä taas kuuluu saksalaisille.

Pian kuitenkin saavuimme Saariselälle. Sitten viime näkemän Kakslauttaseen oli tulleet nämä kuuluisat lasi-iglut.

Minä en majoittunut iglussa, vaan puolijoukkueteltassa.

Illalla kiipesimme siivoustapahtumaan Kiilopään huipulle ja se nousu oli niin rankka minulle, että olin ihan kipeä sen jälkeen. Metsähallitus oli ehdottanut Kiilopään huipulle tehtyjen kivikasojen kaatelemista. Joskus 1980-luvulla opin, että retkeilijät kasaavat kiviä uskoen, että ne tuovat hyvät vaelluskelit mukanaan. Minä en niihin koskenut, pelkäsin saavani jonkin saamen kirouksen niskaani. Ehkä sainkin, sillä seuraavat kaksi viikkoa satoi melkein joka päivä.

Nattaset, tutut tunturit.

Kiilopään rinteillä lauleskeli sinirinta, mutta en nähnyt kiirunoita enkä keräkurmitsoita.

Illalla rupesi satamaan, mutta antaa sataa, sillä olin mukavasti puolijoukkueteltassa suojassa.