Browsing Category

suomiretki

Koko päivä vastavaloon, osa II: Parikkala

Punkaharjulta bussi tuli Parikkalaan, jonka asemalla oli geokätkö. Kävelin suoraan kätkölle ja se jäi ensimmäisellä kouraisulla käteen ja niin Parikkala uudeksi kunnaksi kätkökartalle.

Parikkalassa on paljon nähtävää. Moderni Parikkala muodostui Uukuniemen ja Saaren kuntien liittämisestä Parikkalaan. Kaikista näistä enemmän tai vähemmän jäi luovutettuun Karjalaan. Raja oli merkitty kartalle epäselvästi ja Neuvostoliiton rajan merkitsijät täällä kävelivät melkeinpä suomalaiset kumoon. Uudenkaupungin rauhan sahanterää muistuttava raja jätti Parikkalan Venäjälle, joten Parikkala oli osa Ruotsi-Suomea vain reilu sata vuotta 1617-1721, kunnes liitettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan 1812. Rajaseuduksi Parikkala palasi 1940. Itäpuolella kulkee rata ja Markus Lehtipuun kirjan Karjalan Tragedia mukaan asutusta on Tyrjän ja Hukkavaaran kylissä. 2556 joutui aikoinaan lähtemään evakkoon, Saaren luovutetulta alueelta 386 joutui lähtemään ja Uukuniemeltä 4133. Itä-Uukuniemen Sikopohja vielä sinnittelee.


Hyppään junaan ja tietysti kiinnostavin kohta on se, missä rata kulkee aivan lähellä rajaa.

Raja kulkee keskellä järveä niin, että vasen ranta kuuluu Suomelle. Keskellä selkää noin 600 metrin päässä on rajatolpat. Venäjän puolella näkyy vartiotorni.

Jotkut uskalikot ovat käyneet kääntymässä Venäjällä, mutta joutuneet maksamaan reissustaan kalliisti.  Raja oli tiukkaan valvottu jo minun nuoruudessani, mutta nyt kun on mahdollisuudet tekniseen valvontaan, niin vieläkin tiukemmin.

Parikkalassa on tietysti Siikalahti, suuri lintupaikka, joka oli nyt tähän aikaan vielä jäässä, sekä patsaspuisto. Arvelin patsaiden olevan lumen alla.

Parikkalasta matka jatkui länteen.

Simpele

Seuraava pysähdys oli Simpeleellä, jossa en ole vielä käynyt geokätköreissulla, joten siitä myöhemmin.

Tarkoitus oli ollut välttää Savon rata, joka oli poikki myrkkylastin takia, mutta nyt juna rupesi viivästelemään, koska oli turvalaitevika. Lopputulemana sitten Helsinkiin saavuttiin 20 minuuttia myöhässä. Onneksi minulla oli hulppeasti aikaa vaihtaa junaa.

Karjaan tienoilla rupesi aurinko vihdoin laskemaan.

 

Koko päivä vastavaloon, osa I: Rantasalmi ja Savonlinna

Aamulla lähdin Mikkelistä Rantasalmen Parkumäkeen. Ensimmäiseksi bussi meni Juvalle, mistä en edelleenkään keksi mitään hyvää sanottavaa, kun kirkonkyläkin on niin ruma. Sen jälkeen saavuin Parkumäelle Rantasalmen puolelle. Aina sanon, että kaikki vain mätänee. No, Googlen katunäkymä kertoi, että pysäkillä on pelkkä peltikatos, mutta nyt siihen oli rakennettu kunnon pysäkki, jossa saattoi levähtää penkillä suojassa sateelta.

Rantasalmesta olen puhunut ennenkin. Se on saimaannorppakunta, jossa on Linnansaaren kansallispuisto, mutta ennen kaikkea kuvitteellinen Pekka Lipponen asui siellä kuvitteellisella Saparomäellä. Pekka Lipposia kirjoittanut Aarne Haapakoski julkaisi yli 300 kirjaa. Pekka Lipponen seikkaili lähinnä 1950-luvulla eksoottisissa maissa, missä sen ajan ihmiset eivät voineet koskaan kuvitella käyvänsä. Haapakoski sattumoisin itse kuoli ulkomailla. Joka tapauksessa Lipposet ruokkivat kiinnostusta eksoottisia kaukomaita kohtaan. Nyt ne toimivat menneen ajan nostalgiana. Lipposia tuli kuitenkin myös radiokuunnelmina 1945-1961 ja ne nauttivat harvinaisen suuresta suosiosta, 90% radiota kuuntelevista oli kuunnellut Lipposta kuunnelmana. Arvostan myös vanhaa aikaa henkivää kansitaidetta, joka jo minun lapsuudessani näytti vanhalta.

Minun isäni keräili niitä ja muistan ainakin Sähkötuolimiehen olleen hyytävä. Opin sellaista kuin Sing-Singin vankila ja nimityksen ”moska” morfiinista.  Niin, ja kökön runon: ”Pimeydestä saapuu kostaja: hän iskee ja pimeyteen hän taas katoaa”.

Löysin kätkön miltei välittömästi, joten Rantasalmi tuli uudeksi kunnaksi kätkökartalleni. Sattumoisin paikallinen asukas näki minun geokätköpuuhani ja tiesi kertoa, että kyllä hän tietää, että siellä on porukkaa käynyt.

Minulla oli kolme tuntia seuraavan bussin tuloon, joten päätin liftata. Sattumoisin heti ensimmäinen otti kyytiin, enkä ollut varmaan täyttä minuuttia kerinnyt liftata. Pääsin sitten Savonlinnaan, sen vanhalle asemalle, josta kävelin bussiasemalle, jossa oli geokätkö ja niin Savonlinna kätkökartalleni. Se on 250. kunta, josta minulla on kätkölöytö ja saan 250 kunnan haasteen täyteen. Itse haasteen purnukalla kävin jo tekemässä loggauksen noin vuosi sitten kun kävin Kiuruvedellä.

Savonlinna onkin puuttuvista kunnista suurin ja siellä on valtavasti nähtävää ja koettavaa, alkaen nyt linnasta itsestään. Linnan sijaan menen tuomiokirkolle, jossa on kätkö. Tuomiokirkon ovet ovat auki ja saan istua muutaman minuutin ja ottaa kuvia kunnes sinne tulee koululuokka.

Tuomiokirkko on vihitty käyttöön 1879.

Laskeuduin tuomiokirkon mäeltä kahvilaan. Sen nimi oli HerkkuPekka ja siellä on oma leipomo ja sieltä sai herkullisia voileipiä ja tee oli haudutettua. Ne antoivat viisi senttiä takaisin jokaisesta santsikupista. En ymmärrä, kyllä, miksi.

Ehkä joskus minulla on aikaa käydä taas kerran myös Olavinlinnassa. Tällä kertaa ei ollut, mutta tarkoitus on tulla takaisin Savonlinnaan jo tänä vuonna. En ole varmasti käynyt tätä ennen Savonlinnassa 1990-luvun alkupuolen jälkeen ja kuitenkin se on merkittävimpiä matkailukohteita koko maassa.

Lähden bussilla kohti Parikkalaa ja sinne mennään Punkaharjun kautta. Muisti on pettänyt Punkaharjun kohdalla pahasti tai sitten olen pyyhkäissyt Punkaharjun läpitse vain nopeasti, mutta bussi kulkee kaikkien mahdollisten harjuteiden kautta ja olen oikeasti vaikuttunut Punkaharjun kauneudesta.

Punkaharjun kapoinen harjutie puukaiteineen

Punkaharju kuuluu nykyään Savonlinnaan, johon on liitetty myös Kerimäki ja Savonranta. Savonlinnassa on siis ihan huikeita kohteita itse kaupunkialueen ulkopuolellakin.

 

Sulkava

En ollut aikaisemmin käynyt Sulkavalla ja tiedän paikkakunnasta vain soudut ja että se on kalan nimi. Puumalaan verrattuna geokätköjä keskustan alueella on niukasti ja niistäkin yksi ilmeisesti kateissa.
Menen samaan bussiin kuin edellisenä päivänä, kun menin Puumalaan. Hienot maisemat sopii katsoa neljäänkin kertaan. Parhaat maisemat ovat Mikkelin ja Puumalan välissä.

Kuten Puumala, myös Sulkava oli tapahtumapaikkana Kustaa III:n sodille ja kunnassa on muistomerkkejä sodasta.

Saavun Sulkavalle ja kävelen soutustadionille, josta alkaa wherigokätkö. Wherigot ovat kännykällä pelattavia paikkaan perustuvia pelejä. Kun olet koordinaateissa, ohjelma esittelee paikan ja tekee sitten mahdollisesti kysymyksen paikkaan liittyen. Seuraava piste sijaitsi keskustan suuntaan ja siinä välillä oli eräs kätkö Marimekon myymälän takana. Marimekon myymälä oli kiinni ja kahlasin lumessa kätkölle. Sulkava uudeksi kunnaksi kätkökartalle.

Wherigo sen sijaan esitteli rannan puutaloja. Sulkavalla on pikkuinen puukeskusta, kuten Juuassa tai Ikaalisissa tai Tammisaaressa tai Hangossa tai Kokkolassa, no, joka paikassa. Wherigo johdatti sillan yli kirkolle.

Sulkavan kirkko

Tapuli on vuodelta 1770 ja kirkko 1822. Kirkko oli kiinni niin, että jumiksetkin pidetään seurakuntatalolla.

Jatkoin kuitenkin eteenpäin wherigoa kätkölle.

Geokätkölöydöstäkin saa hymynaaman

Lähellä hymynaamaa sain sitten sellaisen myös nettilogiini, koskapa wherigon purkki paikallistui.

Palasin toiselle puolelle kylää kirkkotarhan kautta. Kirkon pihalla oli muistomerkki Kustaa III:n sodassa kuolleille. Historia Ruotsin vallan alla oli jatkuvaa sotimista. Venäjän vallattua Suomen oli rauha, minkä minun sukulaiseni ainakin käyttivät lisääntymiseen. Silloin myös rakennettiin näitä näyttäviä kirkkoja.

Keskustassa istuskelin kahvilassa bussin tuloon saakka. Joutsenet muuttivat Sulkavan yli.

Täällä päin Savoa paikallinen erikoisuus on lörtsy. Jäi kokeilematta. Se ei kuitenkaan ole mikään ikiaikainen keksintö, vaan kehitetty 1950-luvulla.

Sulkavalla oli yllättävästi myös vankila. En ole ikinä kuullut mitään Sulkavan vankilasta. Kakkunsa voi lusia kivoissa maisemissa, tiedä sitten onko vankilassa yhtään mitään muuta miellyttävää. Marimekosta voi joutua vankilaan, ainakin jos jää kiinni tullissa, jos tällaista Fingerpori-tyylistä huumoria viljelen.

Palasin Mikkeliin maisemareittiä myöten, mutta ennen hostellia kävin vielä lodjukätköllä. Lodju on kätkö, jonne voi löytää ilman GPS:ää sanallisten ohjeiden perusteella, mutta myös GPS:n avulla. Näin minulla oli kolme kätkötyyppiä yhdelle päivälle, niitäkin kerätään haastekätköä varten. Yhtä hyvin tavoitteekseen voisi ottaa maistaa kaikkia Suomen perinneruokia.

Puumala

Pohjois-Savon jälkeen aika oli minulle vähemmän tunnetun Etelä-Savon. Kätkökartalla moni kunta loisti punaisena Etelä-Savossa ja ajattelin, että hyvällä onnella saisin 250 kunnan haasteen täyteen, siihen tarvittaisiin vain neljä uutta kuntaa.

Varasin yösijan hostelli Marjasta Mikkelistä. Heti varauksen jälkeen tuli sieltä soitto, että hostelli onkin varattu viimeisenä yönä muuhun käyttöön, ei voi mitään muuta kuin perua, muina öinä sopii kyllä.  No, se aiheutti minulle tietysti julkisen liikenteen uudelleensuunnitelua paljon. Sen lisäksi oli Kinnissä tapahtunut säiliövaunuonnettomuus  Savon rata oli käytännössä poikki ja sen odotettiin avautuvan sunnuntaina. Maanantaina se ei kuitenkaan ollut auki, joten kaikki junasta lastattiin busseihin Hillosensalmella ja vietiin Mäntyharjun asemalle, jossa junamatka jatkui, vajaa tunti myöhässä, tosin. Onnettomuuden kestoksi arvioitiin koko viikkoa, joten en voinut sitä paikkaa ainakaan kovin kireällä aikataululla ohittaa kotimatkalla. (Junaliikenne palautui normaaliksi päivä paluuni jälkeen)

Bussimatkan otin tietysti matkailuna ja sitä kautta näin esimerkiksi Voikosken upeat maisemat.

Mikkelissä satoi ja matkaa hostelli Marjaan oli asemalta mailin verran. Mietin, pitäisikö minun joka päivä kävellä se mailin matka kahdesti. Olen aika huono kävelemään.

Hostelli  muistutti vanhanajan puukoulua ja oli hyvin varusteltu. Asukkaita siellä ei paljon ollut, sain olla huoneessani aivan yksin.

Hostelli Marja

Minä tykkään olla omissa oloissani. Käytän youtubea radiona ollessani yksin, muiden kanssa en tekisi niin.

Seuraavana päivänä sitten ilma oli aurinkoinen ja kävelin mailin bussiasemalle. Onneksi oli sentään alamäkeä. En ole koskaan käynyt Puumalassa, joten kaikki oli minulle uutta. Heti alkuun tie esittelee komean salmen, minkä nimi on Kirkonvarkaus.  Anttolan jälkeen maisemat muuttuvat entistä hienommiksi. Auto pysähtyy Hurissalossa kaupalla. Sen jälkeen tiellä on vanhoja kilometritolppia. Mummo puhui ”virstanpylväistä” ja ihmiset yleensä muistavat kaiholla kivisiä tolppia teiden varsilla, mutta en tarkoita niitä. Kivitolpat olivat vanhoja jo silloin, kun minä olin lapsi.

Vanha virstanpylväs

Ehkä kaikkiin paikkoihin ei riittänyt kiviä, niin ensin tehtiin virstanpylväitä tietysti puusta ja niissä oli kilometrit kumpaankin suuntaan. minun lapsuudessani tolpat olivat metallisia ja niissä oli valkoinen levy, jossa oli kilometrit.

Lapsena automatka sujui nohevasti, kun yritin nähdä niistä jokaisen. Aina odotin, että uusi ilmaantuu. Sitä kautta opin ymmärtämään lukujakin.

Kun Suomesta tuli Saatana, joka rupesi tuhoamaan kaikkea, mikä oli kaunista, pyhää ja herkkää, niin ensimmäisenä hävitettiin nämä tolpat. Netti sanoi, että niitä ruvettiin hävittämään 1980. Ne ovat kohta siis vastustaneet 40 vuotta ”kuningas Midaksen” ”ilkeitä ihmetoimia”.

Pistohiekan kohdalla tie näyttää suomalaisen järvimaiseman parhaimmillaan. Melkein saattoi odottaa saimaannorpan pulahtavan avannosta esille.

Saavun kirkonkylälle. Viima on pureva ja häijy. Yritän lähellä kirkkoa olevaa kätköä ja joudun uppuroimaan lumessa. Kätkö löytyy ongelmitta, joten Puumala kätkökartalle.  Puumalan edustalla vedet ovat auki, siksi tuuli on niin epämiellyttävä. Kirkonkylällä on useita kätköjä, joten kuljen kätköltä toiselle. Siellä on myös kyltti bunkkerille ja kun bunkkerilla on kätkö kanssa, niin menen sinne.

Salpalinjan bunkkeri

Salpalinjaan olen tutustunut jo Joensuussa ja nähnyt bunkkereita etäämpää muuallakin. Tunnen Harparskog-linjan paremmin ja olen käynyt jokaisessa Harparskog-linjan bunkkerissa sisällä. Minulle on kuitenkin sanottu, ettei Harparskog-linjaa lasketa osaksi Salpalinjaa. Bunkkerit ovat kuitenkin minun silmiini samanlaisia. Se, mitä kerrotaan, on, että tänne oli viime kädessä tarkoitus Neuvostoliitto pysäyttää, eikä Neuvostoliitto halunnut koskaan lähettää miehiään sitä vastaan. Se, mitä ei kerrota on, että NATO teki valmistautumista Länsi-Euroopan maissa, ehkä myös Suomessa hallituksilta salaa Neuvostoliiton miehitystä varten ja että oli luottohenkilöt ja asekätkennät. Asekätkentä paljastui Suomessa, mutta se oli ennen NATOa ja suomalaisten järjestämä. Periaatteessa kysymys on siitä, käyttääkö valtaa siviilit vaiko sotilaat.

Puumalan bunkkeri oli suljettu.

Puumalan kirkko

Puumalassa käytiin taistelu 1700-luvulla, mikä toimi Kustaa III:lle tekosyynä aloittaa sota, joka johti Värälän rauhaan. Samalla nousi pintaan ensimmäistä kertaa ajatuksia Suomen itsenäistymisestä. Ei kerinnyt kulua kuin 20 vuotta kuin koko Suomi kuului autonomisena osana Venäjään.

Puumalassa ei ole sesongin ulkopuolella paljon elämää ja lähdin sitten bussilla takaisin Mikkeliin. Huomasin, että ennen Matkakeskusta oli pysäkki, joten ihan mailia ei tarvinnut kävellä takaisin.

Paitsi että alueella on Jalkaväkimuseo ja ravintola, niin siellä oli myös taidegalleria. Museo oli kiinni, mikä minulle itsessään sopi, kun en ole koskaan kuulunut jalkaväkeen, enkä mihinkään väkeen. Ehkäpä kiinnostuisin jalkaväestä, jos museo olisi auki, mutta sitähän nyt en tiedä.