Browsing Category

Itä-Eurooppa

Reissukohtaamisia eli saappaat ja lähtö

Yleensä pyrin kohtaamaan vain luontoa, mutta reissun päällä tapaa joskus hauskoja ihmisiä. Minun on vaikea olla tosikko kovin pitkään ja kiinnitän yleensä huomioni suuriin humoristeihin. Kerran tapasin maratoonari Jukka Hyvärisen, joka oli tällainen ja hänen vaimonsa Soilen. Huumorin lisäksi Jukalla oli vimma Neuvostoliittoa kohtaan. Siihen aikaan, kun Gorbatšov oli vallassa, rajan takana tuntui tapahtuvan aika paljon salaperäistä. Kukaan ei oikein tiennyt silloin siitä mitään, elettiin käsittämättömässä alkeellisuudessa. Tällä tarkoitan esimerkiksi sitä, että nythän on Googlen ilmakuvat netissä ja tarkkoja karttojakin, sekä läntisiä että itäisiä, myös topografisina ja tietysti GPS. Silloin pelattiin paperikartoilla ja rajaviivasta itään oli vain valkoista.

Minä sitten sanoin hänelle, että lähdetään käymään siellä noin niin kuin metsän kautta. Muutama paikka katsottiin ja esimerkiksi Koitajoen suunnalla tuntui olevan suorainen liikenneruuhka, vaikka lähin paikkakunta siellä puolella Sukkozero. oli vajaat 50 km rajalta. Tankeillahan ne ajoivat siellä niin että lumi pöllysi. Rajamiehiltä kyselin asiaa, kas kun niitäkin oli. Pari muutakin paikkaa kopaistiin ja yhdessä kävin sitten naapurin puolella joutumatta vaikeuksiin. Jukkaa hirvitti. No, kyllä minäkin ajattelin, että kun on pimeä hakkuu, eikä näe, liikkuuko siellä aukean reunassa ihmisiä, niin on siinä niin kuin istuva ankka, valmiina napattavaksi.

Kerran käytiin ihan legitiimisti Viipurissa.  Minä, Jukka ja hänen vaimonsa Soile. Siellä oli silloin paljon virallisia barrikadeja eli tie poikki ja koppalakit kysyivät papereita. Yksi oli rajavyöhykkeellä ja sitten molemmin puolin Viipuria. Tietysti kun meni hieman veikeää reittiä, niin silloin vältti tarkastuspisteet. Kävimme jossain ihmeen Alasommeella ja Jukka rupesi jo jänistämään, että siitä tulee jotain seuraamuksia, jos tupsahdamme tarkastuspisteelle.

Soile Viipurin linnan tornissa. Meitä molempia vähän naurattaa se, että Jukkaan iski korkeuskammo, eikä hän uskaltanut tähän kuvaan.

Tämä ei ole kuitenkaan kertomus näistä reissuista, vaan näistä ihmisistä. Ne kävivät Tanskassa pyöräilemässä joka vuosi ja yksi kerta ne olivat sitten palanneet tältä reissulta ja asettautuneet nukkumaan mökkiin, kun salama iski siihen ja tappoi Jukan. Siitä oli ihan lehdissä isot otsikot silloin, 1994. Sähkö oli kulkenut puusta alas juuria pitkin mökkiin ja mökin lattia oli halki ihan kuin olisi puukolla vedetty viilto halki mökin.

Ihmeen kaupalla vaimo Soile selvisi hengissä.

No, minäpä asuin sitten Yhdysvalloissa ja tutustuin ihmisiin siellä. Siellä oli Ben, Arkansas honeychild ja Mike, Vietnam-veteraani. Mike sanoi minulle, että minä näytän kommunistilta ja että taatusti olen kommunisti. Ben oli seurannut nuoruudessaan naista jokilaivaan eikä ollut uskoa, kun tämä istuutui värillisten puolelle. Sen jälkeen hän sanoi olevansa walesilainen, irlantilainen ja skotlantilainen, ja että varmasti on ollut ”neekeri halkopinossa” jossain vaiheessa.  Mike oli lokari ja osasi ajaa kaivosteitä. Ne olivat serpentiiniteitä ja usein vielä niin huonossa kunnossa, että vuoren puolelta oli vyörynyt hiekkaa tielle ja se oli muuttunut ajan mittaan tasaisesta sellaiseksi, että auto kulki pompahdellen kallistuen rotkoon päin. Kun katsoo näitä kuvia ja videoita pahoista serpentiiniteistä, niin ajattelen, että mikäs siinä, kun se tien pohja on kuitenkin tasainen.

Joskus 1995 pääsin töihin siivoamaan Kentin kanssa ja tulin hänen kanssaan hyvin juttuun, sillä hän oli humoristi. Hän sanoi siivonneensa metsänvartijoiden taloa Mi Wukissa kun valot olivat sammuneet ja koko rakennus oli ihan säkkipimeänä. Hänellä ei ollut mukana taskulamppua. Hän oli jotenkin saanut könyttyä pihalle autolleen ja pistäneensä valot päälle, kun sähköt palautuivat.

No, minä olin samassa paikassa ja työ eteni huoneesta toiseen ja sitten muistinkin kertomuksen ja mietin, mihin jätin taskulamppuni. Valot sammuivat sillä hetkellä. Pääsin kömpimään sieltä ulos, kun valot palautuivat, mutta sitten siellä sisällä lepakko oli herännyt ja syöksyili raivokkaasti minua kohti. Jälkikäteen ajateltuna se varmasti halusi ottaa skannauksen minusta joka suunnalta.

Kentin jutuissa seikkailivat mustatlesket ja käärmeet. Kerran pikkupojat olivat olleeet Tuolumne-joella kalassa ja saaneetkin hyvin kalaa. Sitten oli tullut paikalle joitain aikuisia ja ne olivat kysyneet, miten ne saavat kalaa niin hyvin. ”Meillä on matoja, jotka purevat”. Vasta liian myöhään miehet olivat tajunneet, että pojat olivat löytäneet kalkkaron poikasia.

Kent kertoili juttua eräästä Nihoffista, joka kirjoitti isoon kirjaan kaikki loukkaukset, mitä kukin sanoi hänestä tai hänen perheestään. Sitten kun joku kysyi lainaa tai jotain apua, niin Nihoff tarkisti kirjastaan, oliko tämä syyllinen mihinkään.

Tarinankertoja oli myös itse vähän arka. Tuolumnen piirikunnassa on paikkakunta nimeltä Jupiter, joka on nimetty sillä tavoin, koska se on ”kauempana kuin Mars”. Pelkäsi sitä paikkaa niin ettei mennyt sinne. Se on sellaista Syvä joki -Amerikkaa.  Koko Tuolumnen piirikunta on harvempaa asutusta kuin Suomi, 9,2 asukasta neliökilometrillä, mutta sen lisäksi väki on pakkautunutta, joten jos Tuolumne on Kalifornian mittakaavassa syrjässä, on sillä omat syrjäseutunsa vielä lisäksi. Tuolumnen piirikunnan korkein kohta jää karvan verran alle neljän kilometrin. Siellä on paljon vuoria ja seitsemän metriä lunta, pahimmillaan. Kent kertoili, että junteilla on tapana pistää tie poikki ja hieman udella kuulumisia. No, minä kävin kyllä sitten Jupiterissa ilman häntä.

Tuolumnen piirikunnan takamailla on sitten tuon näköistä, 2940 metriä, Castle Rock. Tuo on juuri Yosemiten kansallispuiston rajalla, siellä, missä ei käy paljon turakaisia.

Sitten ajattelin, että Soile on leski ja hän on yksin, ei hän ole tottunut olemaan yksin, joten minä kutsuin hänet Amerikkaan ja ajattelin, että hän tulisi hyvin juttuun Kentin kanssa, joten minä järjestelin kaikki työt ja menot niin, että Kent saattoi viedä Soilea eri paikkoihin.

No, ne viihtyivät toistensa seurassa oikein hyvin, menivät naimisiin ja ovat vieläkin naimisissa.

Soile ja Kent

Kent antoi minulle siitä hyvästä hänen suvussaan perintönä kulkeneet cowboy-saappaat. Ne on aidot villin lännen jenkkibuutsit.

Reilun viidentoista vuoden päästä sitten minusta tulee leski ja minun pitää miettiä minun elämäni uudelleen. Soile oli sellainen, että minä ajattelin, että häntä ehkä lohduttaa Amerikassa mukavan miehen seura, mutta hän siihen mieheen sitten takertui ja jäi sinne. Humoristit ovat sellaisia, että hyvä tuuli tarttuu nopeasti kaikkiin ja tulee vietettyä elämänsä mukavammassa seurassa.

Benillä taas kävi niin, että jokilaiva vei hänen tyttönsä ja laki esti valkoista naimasta värilliseksi luokiteltua. Laitkin muuttuvat, jos malttaa tarpeeksi kauan odottaa. Sen jälkeen Ben kierteli eri osavaltioita ja liittyi armeijaan. Ensimmäinen kerta Kaliforniassa oli, kun laiva tuli laituriin San Diegossa. Sumu oli niin tiheä, ettei nähnyt edes sitä laituria. Hänelle sanottiin, ”tervetuloa aurinkoiseen Kaliforniaan!”

Yksi päivä sitten katselen Madventuresia ja Riku Rantala sanoo, ”lähde menee !”.  Sen jälkeen sitten on menty.

 

 

Vilnaan! (Osa V): Kaikki loppuu aikanaan

Viimeinen päivä Vilnassa ja sää pysyi entisellään, eli epävakaisena. Aikaa oli liikaa, koska bussi lähtisi vasta klo 23. Kukaan ei ollut edes varma, moneltako bussiasema menee kiinni. Vilnan bussiasema on merkittävästi tylympi kuin Tallinnan vastaava.  Olisin tietysti voinut maata koko päivän Jimmy Jumps Housen hernepusseilla, vaikka uloskirjautumiseni oli kello 12, mutta kun sade uhkasi ja vihertikan halusin nähdä. Sain myös kuulla, että Pyhän Patrikin vuoksi Vilnele-joesta tehtäisiin vihreä Užupiksessa.

Kun menin kvaakkupuistoon, huomasin, että se onkin melkoisen lähellä ja etenkin se oli samalla suunnalla, missä olin ollut eilen. Siellä on Tymo Turgus, ruokatori, joka ei tietenkään ollut näin lauantaina auki. GPS johdatti minut isolle lintujen ruokinnalle, missä oli vihervarpusia, kottaraisia ja tiaisia. Sitten tuli yllättävästi tammitikka paikalle.

IMG_0112

Tammitikka. Tässä kuvassa näkyy paremmin se, kuinka kurkun musta on erillään niskan mustasta.

tammitikka

Tammitikka. Valkoinen päässä erottaa mustan omaksi läiskäkseen, kun taas käpytikalla musta juova yhdistää ne. Rinta on vipevöity ja keltainen. Koko päälaki on punainen.

Käpytikka ja tammitikka vielä paremmissa kuvissa. Jotta asia ei olisi niin helppo, niin on sitten vielä syyriantikkakin, mutta sen näkemiseen ei ole mahkuja Liettuassa, Suomesta nyt puhumattakaan.

IMG_0122

Nokikana

Sen lisäksi lammilla oli nokikana, sinisorsia kvaakkumassa ja isokoskelopari.

IMG_0121

Geokätkökin löytyi, se on tässä kuvassa.

Vihertikkaa ei kuulu eikä näy. Jos maa olisi jokin toinen, niin minulla olisi kartta täsmällisistä paikoista, missä vihertikkoja on nähty tai minä saisin oppaan näyttämään sen minulle. Ehkä rannikolla Krister olisi etsinyt sen minulle, mutta nyt jouduin sokkona sitä etsimään, ilman tulosta.

Kun aikaa vielä oli, eikä huvittanut mennä makaamaan hernepusseille, kävin tutustumassa kaupungin vanhoihin muureihin.

IMG_0124

Muureilta etenin torille, jonka lähellä on pyhiinvaelluskohde, jonkinlainen ihmeitä tekevä Mariankuva. Sinne päättyy pyhiinvaellusreitti. Sääli kävellä kaikki ne kilometrit ja sitten ihmettä ei tulekaan. Neitsyt Maria on maailman kaupallisin neitsyt. Antaa ymmärtää, vaan ei ymmärrä antaa.

IMG_0126 IMG_0128

Paikan nimi on ”Gates of Dawn”, eikä oloni tullut yhtään toisenlaiseksi sen läheisyydessä. Sen sijaan lähellä oli hostelli ja painuin sinne kaljalle. Taas uhkasi sataa. Viihdyin siellä vähän aikaa juttelemassa. Hostelliin kuului sauna, koska sen talon omistaja oli joku suomalainen ja oli rakennuttanut sen sinne. Siinä olisi hyvä paikka yöpyä jollain toisella reissulla, nimittäin saunaa minä juuri kaipasinkin.
Käytin alennuskuponkini asemalla paikallisessa blinipaikassa. Ei ollut minusta kovin erikoinen.

Jimmy Jumps house oli minulle suositellut Panorama-hotellia ja erityisesti sen näköalaa ylimmästä kerroksesta. Siellä oli myös hernepusseja, joilla loikoilin suurimman osan iltapäivästä.

IMG_0129 IMG_0134

Kun illalla oli vielä aikaa, päätin lähteä kävelemään läheiselle kätkölle. Olin jo tarkistanut bussiaseman kätkön ja se oli todennäköisesti jästitty, kun olin yrittänyt sitä mielestäni oikeasta paikasta, mutta kävelin vähän matkaa John Lennonin patsaalle.

IMG_0135

Lennon oli Frank Zapan tavoin ollut inspiraationa liettualaisille järkiperäisen taloudenhoidon hylkäämisessä ja lähtemisessä laissez-fairen tielle.  Myöskään hän ei ikinä vaivautunut tulemaan Liettuaan. Ne ovat siis vähän niin kuin se Neitsyt Maria, jolta ihmiset odottavat ihmeitä. Kehottaisin vilnalaisia tekemään vielä patsaan Aku Ankalle.

Kello rupesi olemaan jo paljon, kun menin asemalle. Ainoat istumapaikat olivat viileässä ulkoilmassa. LuxExpress tuli ja pääsin matkaan. Liettua on paljon isompi maa, kun kuvittelinkaan. Sen huomaa siinä vaiheessa, kun sitä rupeaa ajamaan bussilla poikki. Latviassa olin jo unten mailla ja heräsin Pärnussa.

Tallinnassa sateli. Katsoin, että ratikalla on sama numero kuin mikä näkyy tuolla sataman alueella, joten sinne, mutta eipä se ratikka satamaan mennytkään, vaan sinne menee samalla numerolla kulkeva bussi. Miksi bussilla ja ratikalla on sama numero.

Menin vielä Sadamarketiin, josta minulle löytyi vaatteita. Minun kokoani on vaikea löytää, kun se on niin iso. Ostin vielä vähän ruokaa.

17353648_1292845354167173_5194198671986800_n

Valitettavasti Putin-paitaa ei ollut minun kokoani.

Kauppias ihmetteli, miten voi olla suomalainen, joka osaa venäjää. Niinpä: vaikka mikä ystävyys oli Suomen ja Neuvostoliiton välillä, oli vaikea löytää venäjän opetusta peruskoulusta, selittäkääs se, te, jotka puhutte suomettuneisuudesta! Minä opin venäjää vasta yliopistossa. Nyt, vanhana, tuppaa kieli vain kovasti unohtumaan.

Laivalla sitten Suomen puolelle. Juuri aluevesirajalle saavuttaessa ui harmaahylje kohden keskistä Suomenlahtea. On ne kovia kavereita! Lähempänä Helsinkiä näkyi sitten sadoittain haahkoja ja alleja.

Vilnaan! (osa IV): Mäkipuisto

Tänään oli voimaton olo. Läheinen Bokšto-katu oli työmaana, joten jouduin kiertämään kaukaa päästäkseni Vilnele-joen rantaan. Niin kaukaa, että olin melkein kvaak-puistossa. Jos olisin sen älynnyt, olisin varmasti mennytkin kvaak-puistoon ja kävellyt Užupiksen poikki Mäkipuistoon jotain kautta. Oli kuitenkin päivä, jolloin Užupis oli hiljainen. Syy siihen selvisi myöhemmin: Užupis valmistautui seuraavaksi päiväksi Pyhän Patrikin päivän juhlallisuuksiin, jolloin muun muassa Vilnele-jokeen kaadettu väriaine muutti koko joen vihreäksi. Sen sijaan menin etsimään geokätköjä, joita en kuitenkaan löytänyt. Kävin kuitenkin Užupiksen puolella vain todetakseni, ettei siellä ollut elämää.

IMG_0098

Milloin tästä saa maapinnan?

Užupis on mikrovaltio. Onkohan se se ”Donitsin mielikuvitustasavalta”, mistä lustroijat aina puhuvat. Joka tapauksessa Užupis on hyvä kandidaatti mielikuvitustasavallaksi. Se on taiteilijayhteisö, mikä toimii jo sinällään karkottimena. Eipähän sinne tarvitse hakea viisumia. Minä kuulun sellaiseen ikäryhmään, että minulle taide on sellaista, että raiskataan kissa, minkä jälkeen siltä leikataan irti pää, toisin sanoen, ei kovin normaalien ihmisten hommaa. Užupiksessa on kuitenkin sen verran humoristista porukkaa, että he ovat määränneet, että koira saa olla Užupiksessa koira. Mietin sellaista, että kun paikassa kuin paikassa on tällaisia vähän rennompia, näennäisen autonomisia alueita, niin miten se pitää pystyssä diktatuureja ja oligarkioita. Minä olen melkoisen varma, että Užupis hyväksyisi Priden alueellaan, mutta muualla Vilnassa Pride ei onnistu. Ne voivat jopa sanoa, että menkää Užupikseen sen Priden kanssa, mutta älkää tulko tänne, teillä on jo Užupis, älkää levittäkö sitä muualle.

Vilnele-jokea seurasi kartan mukaan polku kumminkin puolin jokea ja päätin kulkea Užupiksen puolella, koska siellä oli metsää enemmän, kun taas staramestan puolella oleva Bernardinų sodas vaikutti hoideltuta puistolta, jossa on esimerkiksi lasten leikkipuisto. Joen tällä puolen polku johti Mäkipuistoon, jonka nimi siis on Kalnų parkas. Mielenkiintoista tässä puistossa on se, että se jatkuu pitkälle itään Pavilnių regioninis parkasiin, joten se on varsinainen kunnollinen metsämanner. Polku oli savinen ja se kulki jyrkässä rinteessä ja hetken ajattelin, kannattiko sinne edes lähteä. Sitten edessä olivat mittavat, Sekirnajan portaiden kaltaiset portaat. Sekirnajalla oli aikoinaan, ehkä nykyisinkin on, ehkä maailman jyrkimmät ja kauheimmat puuportaat. Ehkä Malminkartanon täyttömäki on jotain vastaavaa.

Toteemipaalu, niitähän Liettuassa on.

Toteemipaalu, niitähän Liettuassa on.

Yhtä helvetin tuskaa oli raahata 160 kiloani ylös ne portaat ja vielä senkin jälkeen jatkuu polku ylös ja tulee uudet portaat ja sitten olin perillä.

IMG_0103

Huikea staijipaikka, ainakin, mutta kun olin hionnut noususta, siellä oli vain kylmää ja epämiellyttävää. Siellä sain selville, että on vielä toinenkin kukkula, Pöytämäki, ja menin sitten sinne. Venäläiset olivat aikoinaan klananneet mäen huipun tasaiseksi nurmikentäksi ja ihmiset lähinnä ulkoiluttivat koiriaan siellä. Ei siellä ollut kuitenkaan mitään lintuja.

IMG_0104

Linnut ajattelevat toisin kuin ihmiset. Minusta tämä on hyvä metsä vihertikalle, mutta vihertikka on eri mieltä.

Kahden kukkulan välissä on laululava ja sieltä pääsee kukkuloilta alas huomattavasti helpommin kuin mitä ylösnousu oli vaatinut. Laululavan lähellä oli jopa joitan bussejakin. Ylitän Vilnele-joen ja olen taas keskustassa. Viimeisin Mäkipuiston mäki on se, jolla seisoo Gediminas-linna.

IMG_0101

Gediminas

Gediminakseen liittyy geokohde, missä pitää ensinnäkin selittää muutama asia, joka selviää opastaulusta, sekä ottaa kuva itsestään siellä ylhäällä. Koska tänään ei mikään onnistunut geokätköjen suhteen, niin koko vuori oli aidattu ja suljettu yleisöltä. Ainoastaan varikset riekkuivat siellä. Logien mukaan se on ollut suljettuna jo vähän aikaa. Onneksi kätkön omistaja hyväksyi kuvan minusta aidan luota.

IMG_0109

Ennakkoon oli jo varoitettu, että tämä oli tyhmä nähtävyys

Keskustassa oli lisäksi herttuan linna, johon liittyy museo, johon en kuitenkaan jaksanut mennä. Fiilis oli sellainen, ettei jaksa mihinkään. Onkin hyvä silloin miettiä ravintolatarjontaa.

17352379_1291101544341554_8731263397495468313_n 17352426_1291101501008225_4206598896051800543_n

Heti hostelliin tultuani minulle oli lyöty kartta käteen ja annettu suositteluja. Katpedele oli sellainen suositeltu ravintola. ”Shit out, potatoes in” kuulosti ihan minun annokseltani. Minä olen ruokien suhteen ekstremofiili. Enpä edes köyhtynyt paljoa.

Vietin sitten loppupäivän hostellilla. Mäkipuistossa olin jo nähnyt Ryanairin koneen nousevan ja se selittää varmasti osaltaan, miksi siellä oli paljon reppureissaajia. Siellä oli yksi skotti, joka sanoi, että Islanti on noussut ihan älyttömiin hintoihin. Liettuassa oli kyllä se mukava puoli, että kaikki sopi minun kukkarolleni.  Minä ihan turhaan raahasin Rimistä itselleni ruokaa, kun olisin voinut syödä ravintolassa joka kerta.

Vilnaan! (Osa III): Žvėrynas

Suurimpia nähtävyyksiä Vilnassa on staramestan eli vanhan kaupungin ohella Kansanmurhamuseo eli KGB-museona paremmin tunnettu paikka. Siitä olen kirjoittanut kaksi postausta erikseen.  Ratkaisin kuitenkin samalta suunnalta mysteerikätkön. Mysteerikätkö ei suoraan anna koordinaatteja, vaan ne pitää tulkita esimerkiksi kätkökuvauksesta. Pyrin löytämään kustakin maasta vähintään yhden mysteerikätkön ja olen unohtanut jo, minkä vuoksi. Kai on olemassa jokin haaste niistäkin jossain. Mysteerin koordinaatit osoittavat puistoon ja minua kiinnostaa puistoihin tutustuminen, koska haluan löytää sellaisia lintuja, mitä ei Suomessa ole. Erityisesti haluaisin löytää vihertikan, mitä en ole ikinä päässyt näkemään. Vihertikalla Itämeri muodostaa dispersaaliesteen, toisin sanoen, tikka ei lähde ylittämään Suomenlahtea, ikinä.

Vokiečių-katu on staramestan tunnetuimpia katuja. Siellä oli myös kätkö. Sattui olemaan sadetihkuinen päivä ja kätkö oli porttikongissa, niin mieluiten etsin juuri sitä. Se oli naamioitu ilmastointilaitteeksi.

IMG_0027

Vokiečių-katu ja pyhän Katariinan kirkko.

Lähellä oli kuitenkin toinen kätkö Pyhän Mikalojauksen kirkolla, joten menin sinne.

Ovela kätkö

Ovela kätkö

Kirkon kätkö oli tehty ovelasti vesipostin merkkiin. Samanlaisia merkkejä on ympäri kaupunkia, mutta ne eivät avaudu.

Seuraava kirkko oli fransiskaanien kirkko. Kirkkokätköistä on olemassa haaste: kätkön nimessä pitää lukea ”kirkko”, ”kyrka” tai ”church”(ja sen pitää viitata olemassa olevaan kirkkoon)  ja vilnalaiset kätköttäjät olivat käyttäneet kätkön nimissä jälkimmäisintä. Fransiskaanikirkolla oli menossa päiväkoti kirkon pihalla, mutta ilmeisesti lapsia oli neuvottu olemaan menemättä lähelle kätköä, olihan siellä ruosteisia nauloja ja muuta lapsille vaarallista.

Ennen museota oli vielä Frank Zappa-muistomerkki. Sitä pidetään yhtenä Vilnan omituisista nähtävyyksistä. Minä en tiedä, mitä muuta omituista siinä oli kuin se, ettei Frank Zappa koskaan käynyt Liettuassa.

Frank Zappa

Frank Zappa

IMG_0032

Tämä on sitten ”quirky”.

Sen tiedän, että liettualaiset saivat runsaasti innoitusta vapautumiseensa Neuvostoliiton arjesta Frank Zapalta, joka oli kiellettyjen artistien listalla. Vähän niin kuin Tom of Finland meillä. Ehkä meillä pitäisi olla Tom of Finland -patsas sittenkin, ehkä sekin olisi quirky tai jopa queerky.

Seuraavaksi menin sitten KGB-museoon ja toivottavasti pahin sade satoi juuri silloin, kun olin museossa sisällä. Frank Zappa ja KGB ei ole enää vanhan mestan alueella, vaan kaupunginosa on ”Naujamiestis” eli mitä ilmeisimmin uusi mesta. Vilnalaiset pitävät itse tätä kivana kaupunginosana, mutta turakaisia tämä ei houkuttele muuten kuin Zapan ja KGB:n vuoksi.

Kaupunginosa loppuu jokeen ja sillan yli pääsee Žvėrynaksen puolelle.

Naujamiestis

Naujamiestis

IMG_0090

Žvėrynasin silta

Žvėrynas on vanhaa ruhtinaiden metsästysmaata ja se on aika miellyttävä puoli Vilnaa. Sinnekään ei eksy moni turakainen. Suurin nähtävyys siellä varmasti on kenesa.

IMG_0091 IMG_0092

Kenesassa kokoontuu omanlaisensa juutalainen lahko, joka ei hyväksy talmudia, vaan perustaa toimintansa tiukasti vanhaan testamenttiin. Lahko syntyi aikoinaan Krimillä, kun joukko muslimeita kääntyi juutalaisiksi ja niitä on tällä hetkellä Liettuassa ja Ukrainassa, mutta yhteisö on hyvin pieni. Pienuus varmasti johtuu siitä, että ne ovat kokeneet sekä natsien juutalaisiin kohdistamat vainot että Neuvostoliiton ateismin. Niinpä neuvostoaikana tämäkin kenesa oli toiminut varastona.

Kenesalla oli tietysti kätkö, tuskin olisin sitä muuten löytänytkään. Myös läheisessä Milda-puistossa oli kätkö, joten menin sinne. Sadekuuro yllätti, mutta tipimaailmassa oli toimintaa. Huomasinkin puussa tammitikan ja jäin sitä tarkkailemaan. Tammitikan levinneisyys ulottuu pohjoisessa jotakuinkin Latviaan saakka ja olenkin tavannut sen juuri Latviassa kerran aikaisemmin. Hetikohta tammitikan jälkeen kuulin viitatiaisen äänen ja näinkin viitatiaisen. Viitatiainen on levinnyt Eestiin asti ja Syvärinsuulle ja olen nähnyt niitä Kankaan kirkolla Karjalassa. Kerran tuli poikkeuksellinen viitatiaisvaellus Suomeen ja näin niitä Suomessakin.

Puistosta jatkoin sitten Neris-joen rantaan. Jokea reunusti puisto molemmin puolin rantaa. Toisella puolen on laaja Vingis-puisto, jonne olisin halunnut ilman muuta mennä, mutta jalat eivät kantaneet. Sitä paitsi, jos vihertikka on äänessä joen toisella puolella olisin kuullut sen tällekin puolelle. Kauniimmalla ilmalla olisin mennyt tietysti joen yli puistoon viettämään iltapäivän siellä, mutta nyt näytti siltä, että sadetta olisi tulossa vain lisää. Löydin mysteerikätkön helposti ja lähdin kävelemään takaisin hostellin suuntaan. Päätin kuitenkin hypätä rotikan eli rollikan eli johdinauton kyytiin, koska olisin muuten joutunut kävelemään samaa reittiä takaisin. Rotikka heitti minut Vilnan sairaalan kohdalle. Sieltä kävelin sitten staramestan pieniä kujia.

IMG_0093

Staramestassa sitten istuskelin vielä pikkuisessa Bokafe-kahvilassa ennen paluuta hostellille.