All Posts By

Stacy Siivonen

Sata vuotta ihan suotta

 

Ehkä viimeinen tapahtuma liittyen Suomen sisällissotaan oli Tammisaaren kuolemanleirin muistomerkillä.

Sisällissodasta on kirjoitettu paljon tänä vuonna, eikä läheskään kaikki ole perustunut tietoon. Yleisesti heilutellaan ”laillinen hallitus” -korttia. No, Romanovien jälkeen eli helmi/maaliskuun vallankumouksen jälkeen Suomessa ei ollut laillista valtaa. Sen vuoksi Suomi pääsi itsenäistymään. Sen lisäksi, Kerenski laittomasti hajotti eduskunnan.

Toinen maailmansota ja kauppayhteyksien katkeaminen Venäjälle toi laman, työttömyyden ja ruokapulan myös Suomeen. Se kehittyi vuoden 1918 mittaan vaikeaksi. Nälänhätä oli maassa kärsitty puoli vuosisataa aiemmin, se oli kansan muistissa elävänä. Dominonappulat kaatuivat yksi kerrallaan sotaan ja kaaokseen ja sitten tuli Suomen vuoro.

Näin siis parisen viikkoa ennen sisällissodan ”virallista” alkua.

Suomen Kuvalehti nro 13. 29.3.1919 eli lahtarit itse tunnustavat sotavalmistelut.

Tilanne luisui valittujen edustajien kontrollista, kun keskusvalta oli heikko. Samaan aikaan Venäjällä ei ollut mitään varmuutta tulevaisuudesta. Bolševikkien nimellä kulkeva fraktio oli antanut itsenäisyyden Suomelle, mutta pelkästään punaisten puolella taisteli sisällissodassa useita eri ryhmiä. Suurin huoli kaikilla oli Saksan armeijasta, jonka kanssa sitten tehtiin rauha.

Saksa odotti vierestä katsellen suomalaisten tappamista ja sen jälkeen, kun he olivat varmistaneet, ettei Venäjältä ole tulossa apua, iskivät suomalaisten selkään ja valtasivat maan, lahtarijoukkojen avustuksella. Näin Suomi päätyi käytännössä Saksan siirtomaaksi maailmansodan loppuun asti. Voi tietenkin spekuloida, olisivatko suomalaiset yhdessäkään pystyneet estämään saksalaisten invaasiota.

Työväenluokka vietti vapaa-aikansa työväentaloilla. Siellä näyteltiin, siellä oli urheiluseurat, tanssit, raittiusseurat ja työväen lehdet ja poliittista toimintaa. Mutta tuona aikana sieltä kasattiin väki punakaarteihin. Niihin oli innokkaasti väkeä lähtemässä, sillä oli puute työstä ja rahasta ja kaarti maksoi hyvin. Eivät ne olleet välttämättä sen poliittisempia kuin muutkaan.

Venäjä oli linnoittanut Suomenlahden pohjoisrantaa odottaen saksalaisten hyökkäystä. Tammikuussa kuitenkin joukot olivat hylänneet Dragsvikin kasarmialueen. Sen jälkeen tammisaarelaiset olivat ryöstelleet, mitä venäläisiltä oli jäänyt jäljelle.

Tyhjiksi jääneisiin kasarmeihin ruvettiin sodan päätyttyä kasaamaan vankeja muilta leiriltä. Porukasta suuri osa oli jo huonossa kunnossa. Vankien hoito oli rikollisen välinpitämätöntä. Sivistyneistössä vallitsi rotuopit, ajattelivat, että parempi olisi, jos kuolisivat pois. Noin 3000 kuoli Tammisaaren kauhujen leirillä.

Nyt sinne pääsee helposti julkisilla käymään vaikka päiväseltään Helsingistä tai Turusta, kun vaihtaa Karjaalla junaa Hangon junaan ja menee Dragsvikin seisakkeelle ja kävelee harjun päälle. Siellä on monumentti leirillä tapetuille. Suomen suurin joukkohauta.

Menin sinne taas kerran ”Tie Tammisaareen” -tilaisuuteen. Syy sinne menemiselle oli lähinnä pääsy itse kasarmialueelle. Normaalioloissa se on yleisöltä suljettua Uudenmaan prikaatin aluetta.

Tilaisuuteen osallistui vasemmistoliiton poliitikkoja, Li Andersson ja Paavo Arhinmäki; SDP:n poliitikkoja Antti Rinne, Eero Heinäluoma, Maarit Feldt-Ranta; SKP:n poliitikko Yrjö Hakanen sekä rouva Tellervo Koivisto ja Tarja Halonen miehensä kanssa ja kirkon arkkipiispa Mäkinen.  Arkkipiispa piti puheen, mutta sanaa ”anteeksi” siinä ei kuultu.

Sovintotilaisuudeksi siellä oli paikalla lähinnä vain konfliktin toinen osapuoli. Valtio oli lähettänyt minimaalisen edustuston, mutta sitä ei tainnut panna merkille kuin Yrjö Hakanen. Myös valtamedia vaikeni lähes tyystin.

Tuolla pidettiin vankeja

Minä arvostan rehellisyyttä, sillä vaikka virallisessa propagandassa vallitsevaa on äitelä puhe sovinnosta, oikeisto on omissa juhlissaan juhlimassa kansanmurhaa ja vasemmisto omissa juhlissaan muistamassa murhattuja omaisiaan tai puoluetovereitaan. Suomi on ihan reilusti jakautunut ja voidaan unohtaa valheet samassa veneessä olemisesta.

Ne, jotka eivät päätyneet monttuun hiekkakankaalle, palasivat kotiin huonossa kunnossa. Suomesta tuli sodan jälkeen rouhea valkoinen Suomi, joka pystytteli sisällissodan ja heimosotien monumentteja pitkin poikin Suomea, kun taas työväenluokka lähti ikitielle, joko painostettuna tai väkisin. Vasta sotien jälkeen Suomessa ruvettiin laajemmin tekemään monumentteja myös tuhotulle työväenluokalle. Harvassa maassa on olemassa mitään näyttelyä tai museota kapitalismin tai kapitalistien uhreille, mutta Suomessapa on ja siitä voi olla ylpeä.

Antti Rinne ja Maarit Feldt-Ranta

Kansainvälinen julkisuus teki sen, että leirin kestämättömiin oloihin ruvettiin puuttumaan. Saksa hävisi ja lahtereillekin kävi ilmeiseksi, että ehkä myös työväenluokkaa tarvitaan, mikäli bolševikit Venäjältä päättävät hyökätä Suomeen. Tietysti hyökkäsivät, mutta siihen meni yli kaksikymmentä vuotta. Silloin siellä vastapuolella oli myös miehiä, jotka Suomesta oli ikitielle laitettu tai itse lähteneet.

Tässä vaiheessa minulle tultiin jo kertomaan, etten saisi ottaa näistä kuvia.

Naisten parakki. Naisia oli leirillä vain lyhyen aikaa.

Sadassa vuodessa ei olla päästy sovinnossa edes alkutekijöihin. Monet ovat kuitenkin tehneet arvokasta työtä. Sellaisia on ollut arkistolaitoksessa. Kansallisarkisto on julkaissut netissä valtiorikosylioikeuden asiakirjoja koskien suurta osaa tuomituista ja sotasurmaprojektin. Oma sukuni muodosti punakaartin perusjäsenistön. Kaikki tunnetut henkilöt, oli kyse punaisista tai lahtareista ovat minulle kaukaista sukua, jos laisinkaan. Geni sanoo, esimerkiksi, että lahtaripuolen päärikollinen Eino Gustaf Svinhufvud ”is your 7th cousin four times removed”.  Kullervo Manner ”is your first cousin thrice removed’s husband’s fourth cousin”. Valtaapitävät olivat kaukana, omissa sfääreissään, tämäkin loppuselvittely jäi tavalliselle rahvaalle.
Varsinaisten sodan taistelukenttä -ja vankileirikuolemien lisäksi aika moni muukin suvussani on päättänyt päivänsä 1918. Se oli vaikea aika myös vanhuksille ja pikkulapsille. Vaikka näkyvin asema suvussani on näillä vankileireissä surmansa saaneilla, niin jo niistäkin tiedoista löytyy vihjeitä, että moni muu sukulaisistani joutui pakosalle kodin tuhouduttua. Moni sai pienempiä tuomioita valtiorikosoikeudesta. Tie jyrkkenee nopeasti näiden muiden kanssa. Selvitetään tällä hetkellä vielä, kuka makaa joukkohaudassa ja missä on joukkohautoja.

En ole paljon kirjoittanut Raaseporin laajasta kaupungista ja kuitenkin olen matkustanut siellä paljon. Aina joudun matkustamaan sen halki päästäkseni muualle maailmaan. Tammisaaressa käydessä kuitenkin kannattaa muistaa Suomen suurin joukkohauta ja käydä katsomassa leirialuetta ainakin aidan takaa.

 

 

Hangon ortodoksisessa kirkossa, ajatukset Karjalassa

Valamosta palattuani tapasin taiteilija Henrica Fagerlundin Helsingissä yllättäen. Hänen isänsä on aktiivinen Hangon ortodoksisessa kirkossa ja Henrica kehotti minua käymään kirkossa. Hangon ortodoksikirkko on kiinnostanut minua, olen usein kulkenut sen ohi. Aikoinaan siellä oli myös geokätkö, mutta muurahaiset veivät sen. Minä olen pyrkinyt käymään kaikissa kiinnostavissa Hangon arvorakennuksissa. Keväällä kävin Casinon tornissa. Casinolla kummittelee mies, joka oli jäänyt sinne ovien sulkeduttua sammuneena. Herättyään hän oli jatkanut juomista ja juonut itsensä hengiltä.

Kuulin myös, että Villa d’Angleterressa, jossa en ole käynyt sisällä, olisi kummitus siirtänyt tikkaita.

Casinon tornissa. Nyt vasta huomasin, että kuvaan heijastuu risti. 

Joka tapauksessa, päätin mennä käymään kirkossa nyt kun Valamon jäljiltä luulin jotain ymmärtäväni ortodoksisista menoista.

Itse asiassa, kirkkoon tuli bussilastillinen retkeläisiä Myllypuron seurakunnasta. Ajattelin, että sehän on Leo Miralan seurakunta.

Menot olivat perin erilaisia kuin Valamossa. Kirkossa oli oma kuoronsa ja sen lisäksi selväkielisiä osuuksia. Tällä kertaa kerrottiin hokkuspokkus-tarina Athos-vuorelta: aluetta lähestyi metsäpalo ja munkit menivät sitä vastaan ja niillä oli neitsyt Maria-ikoni ja ne tekivät akatistosta. Tulipa sitten vesisade ja sammutti tulipalon. Mutta ei se mitään, palo syttyi uudelleen ja taas menivät munkit ikonin kanssa laulaen ja tuli vesisade ja sammutti sen.  Toiset lähteet kyllä puhuvat palomiehistä.

Palveluksen aikana pariin otteeseen jotkut vielä vetäisivät mukkelis lattialle. Se oli aika raflaava tempaus.

Koska kirkossa oli vieraita, kerrottiin kirkon historia. Hangossa oli ollut varhaisempi kirkko järkevällä paikalla nykyisen rautatieaseman paikkeilla. Hangossahan oli varuskunta ja merilinnoitus, tänne tuli paljon sotilaita. Kun sitten tänne tuli kylpylä ja rautatie ja tänne rupesi tulemaan pietarilaista ylimystöä viettämään kesää ja käymään kylpylässä, rakennettiin kirkko nykyiselle paikalle. Se on Täktomintien varrella, kivenheiton päässä Hanko Pohjoisen seisakkeelta. Kirkon torni näkyy Hangon Lidlin parkkipaikalle.

Kirkon takana on Aleksanteri III:n pelastuminen junaonnettomuudesta. Saman onnettomuuden seurauksena perustettiin Lintulan luostari.

Kuka sytyttää tuon keskellä olevan kynttilän ylhäällä


Ortodoksisuus hivelee gnostilaista sieluani, siinä on jotain yhteistä gnostilaisuuden kanssa.  No, olin unitilassa, kun minulle tuli näky, jossa minulle esiteltiin niinsanotut akaasiset aikakirjat, mutta en pystynyt lukemaan niitä, koskapa ne olivat henkimaailmassa, eikä henkien kieli perustu ääntiöille, koska niillä ei ole äänijänteitä, vaan logiikalle. Jokainen ”kirjain” oli siksi pikemminkin aliohjelma kuin ääntiö. No, tajusin, ettei mikään tekstuaalinen teos ikinä voi kertoa mitään oleellista henkisistä asioista.

Hanko kuitenkin vuokrattiin Neuvostoliitolle tukikohdaksi ja evakuoitiin pikapikaa ja niin evakuoitiin myös ortodoksinen kirkko. Vuokra-aikana kirkossa toimi elokuvateatteri. Hangon vuokra-alue kuitenkin jäi jatkosodassa kauas mottiin, joten joukot lähtivät sieltä taistellen lähinnä saarissa. Viimeinen laiva kuitenkin ajoi miinaan Eestissä matalikolla ja sotilaat tuotiin takaisin Hankoon, tällä kertaa vankeina. Juuri Lidlin lähellä oli toinen vankileireistä.

Kirkko avattiin uudelleen kunnostuksen jälkeen 1958 ja on toiminut siitä lähtien. Siellä on kello vanhasta Valamosta. Nyt uusi kello on tullut Innsbruckista.

Huomasin Leon paikan päällä ja minulla tuli tilaisuus jutella hänen kanssaan. Puhuimme monelle suomalaisille tutusta mäestä Laatokan itärannalla, missä vielä turistit pysähtyvät ottamaan kuvan vanhasta Suomen ja Neuvostoliiton välisen rajan rajakivestä. Leo Mirala on sieltä, myös minun sukujuureni on sieltä että myös arkkipiispa Leon. Leo kertoi, että siinä ihan rajan pinnassa Grosnoissa olisi tapettu sikaa ja että sika olisi päässyt karkuun Venäjän puolelle. Myöhemmin rajavartijat olivat siellä huiskutelleet kiitoksia, kun sika oli löytynyt, ammuttu ja syöty. Leon tulkinta Athos-vuoren tapahtumista oli, ettei niitä pidä niin kirjaimellisesti ottaa, ehkäpä ne saivat synnin torjuttua ikonineen.

Leo kertoi arkkipiispa Leosta, että tuntuu välillä, että häntä kiinnostaa karjala enemmän kuin ortodoksinen uskonto.

Kävin vielä kellotornissa, kun se oli auki.

Leo kertoi, että Tulemalla Karjalassa nuoriso päästettiin kellotorniin pääsiäisenä, saivat soittaa kelloja niin paljon kuin halusivat.

Pidän tuollaisesta rennosta suhtautumisesta asioihin, kun kirkoissa olen yleensä törmännyt dogmaatikkoihin. Minä olen ollut aina huono uskovainen, alkaen nyt vaikka siitä, etten usko ja päättyen siihen, että olen humoristi, mutta minulla on tietty arvostus henkisiä asioita kohtaan. Niin ja myös Karjalaa kohtaan.

15.7. on Hangossa praasniekka. En tiedä, olenko paikkakunnalla.

Savonlinnaa ja silvottua Karjalaa

Enonkoskelta saavuin bussilla Savonlinnaan ja minulla oli aikaa ennen junan lähtöä olla Savonlinnan torilla, jota Kohteena Maailma-blogi suosittelee. Jopa Suomen paras tori, vaikea olla kauniina kesäpäivänä eri mieltä. Kiinnitin huomion sanaan ”kalakukko”, minulle kalakukko on kuin canard ranskalaiselle. Niinpä minä pistelin kukkoa huuleen sopivan kojun löydyttyä. Minut lyötiin ällikällä, sillä siihen tarjottiin munavoita. 18 vuotta Kuopiossa eikä kukaan ollut ikinä ehdottanut kukkoa munavoin kanssa. Se on kuulemma savonlinnalainen tapa. Pitihän sitä kokeilla. Jatkossa pitää nautiskella kukko aina munavoin kanssa, Kuopio hävisi tämän Savonlinnalle.

Seurasin, että varpuset kävivät nipsimässä pullasta paloja viereisellä kojulla.

Lopun aikaa oleilin Savonlinnan rautatieseisakkeella, mihin aurinko paistoi lämpimästi.

Tykkään vanhoista, romanttisista puuhuviloista. Tuollakin on varmasti jokin kammottava historia takana. Keskimäärin elämä Suomessa menneisyydessä oli nälkää ja kauhua.  

Kiskobussi tuli ajallaan ja pysähteli oudoilla asemilla, kuten Kerimäki (kaukana mistään Kerimäen keskustasta), Retretti ja Lusto. Minä olen ihmetellyt, miksi juna Hankoniemellä pysähtyy jonnekin sienimetsään  (Santalan seisake). Savonlinnan juna tekee samoin. Tuo on näppärää, jos aikoo hallita Punkaharjua esimerkiksi fillarilla, mikä on tietysti äärettömän suositeltavaa ja kivempaa kuin käveleminen.

Parikkalassa oli junan vaihto. En nähnyt kuuluisaa patsaspuistoa, oli niin paljon rutakkoa, mutta sen sijaan näin taas kerran veli venäläisen puolelle ennen kuin juna jo saapuikin Simpeleelle.

Simpele on Rautjärven kunnan keskustaajama. Rautjärvestä merkittävä osa jäi luovutettuun Karjalaan, esimerkiksi koko Ilmeen kylä. Loput Rautjärvestä muodostui, kun Simpele yhdistettiin Rautjärveen. Tunnetuin rautjärveläinen on ehkä Simo Häyhä, jolle on omistettu museo. Häyhä ylsi legendaariseen määrään tapettuja neuvostosotilaita talvisodassa.

Rautjärvellä on Simpeleen aseman lähellä Hiitolanjoen retkireitti. Sen varrella on myös geokätköjä. Monta kertaa olen katsellut googlen katunäkymästä, kuinka edetä tänne. Yllätyksiä ei tullut. Paikkoja kätkölle oli vain useita, joten jouduin katsomaan muutamasta paikasta ennen kuin kätkö löytyi. Rautjärvi geokätköiltyjen kuntien kartalle.

Historiallinen Hiitolanjoki

Paremman näkymän Hiitolanjoelle saa oikeasti junasta, joka on juuri lähtenyt Simpeleen asemalta kuin maan tasalta, mutta tännekin voi siis saada pyörän ja tutustua seutuun helpommin kuin jalan.

Lopun aikaa olin paikallisella huoltoasemalla, missä viljeltiin Karjalan murretta, esimerkiksi ”astiat” on ”astiit”. Kuka oikeasti sanoo ”astiit”.

Kuka on karjalainen. Onko ne venäläiset, jotka asuvat luovutetulla alueella nyt karjalaisia. 1600-luvulla tuon Laatokan rannan väestöä pakkokäännytettiin luterilaisuuteen ja osa pakeni Tverin Karjalaan asti. Tilalle sitten Savosta muutti nämä ”astiit”-karjalaiset ja kun puhutaan karjalaisista ja karjalaisuudesta, niin tämän ”astiit”-porukan siet ja miet lentelevät ikään kuin yhdistävänä tekijänä.

Minä en ole pitänyt heitä karjalaisina sen enempää kuin alueella nykyisin asuvia venäläisiäkään, mutta Rautjärvellä hellyin, aurinkokin paistoi mukavasti: hyväksyn eteläkarjalaiset karjalaisiksi. Venäläisistä en sano mitään.

Paikallislehdissä ihannoitiin lottia ja jopa patsas oli perustettu Uukuniemelle. Lotat olivat fašistinen järjestö ja sellaisena kielletty rauhansopimuksessa. Oli kuitenkin niin, että sääntöjä lievennettiin ennen ratkaisevaa toista maailmasotaa ja niinpä juutalainen saattoi olla lotta ja juutalaisia olikin lottina. Sen lisäksi työväenluokkaisen taustan omaavat naiset hyväksyttiin osaksi järjestöä. Tosielämä on aina monimutkaista.

Kun on paljon ollut puhetta vuodesta 1918 ja siitä, mitä punaiset olivat, niin siihen aikaan proletariaatti vietti aikaa työväentaloilla. Siellä oli tanssit, siellä näyteltiin, oli urheiluseuroja, työväen omat lehdet, poliittista toimintaa ja kuoro. Oli itsestään selvää lähteä punakaartiin, ajatteli politiikasta mitä tahansa. Samalla tavalla moni nuori nainen varmasti halusi olla lotta.

Siirryin Ruokolahden puolelle Oritlammelle, joka on teollisuustaajama. Löysin kätkön nopeasti, joten Ruokolahti uudeksi kunnaksi geokätkökartalle. Nyt koko itäinen puoli Suomea on samalla kartalla. Olen siis tehnyt vähintään yhden kätkölöydön per kunta.

Pariisin rauhanneuvotteluissa Ruokolahdesta pieni osa eriytyi tukemaan sosialistista hyvinvointia, kun taas paljon suurempi osa jatkoi kapitalistisessa voitontavoittelussa ja pankkivallassa.

Tunnetusti kuitenkin sieltä toiselta puolen rajaa tuli leijona. Eläinten kuninkaan ei tarvitse välittää rajoista niin kuin meidän maan matoisten. Minua kiinnostaa paranormaalit tapahtumat ja yksi niistä on, kun suuria kissaeläimiä tavataan paikoissa, joissa niiden ei kuuluisi olla. Ruokolahden leijonalle löytyi kuitenkin ihan luonnollinen selitys.

Ruokolahdella asui kerran mies, joka kulkiessaan veti haitaria narun päässä perässä. Hänellä oli niitä haitareita useitakin. Tiedän, koska aikoinaan haitarimiehen sukulainen oli ystäväni. Hän pelkäsi, että hänestä itsestään tulee yhtä kahjo. Mutta hei, aitoa karjalaista iloisuutta on, että musiikkia kuuluu perästä ihan vain kävellessä.

Oritlammella oli kota ja sinne päin tšurasi myös pyöräilijöitä. Huomattuani kodan penkit ahtaiksi nukkumiselle ja lattian olevan soraa, pistin teltan pystyyn. Aurinko nosti lämpötilan teltassa nopeasti saunalukemiin, joten päätin sittenkin viettää yön kodassa. Sain kuitenkin telttani kuivattua, jos hakee jotain positiivista tästä. Pyöräilijät jatkoivat matkaa.

Paikalla oli myös geokätkö. Minä en löytänyt sitä, se oli niin vaikea. Ajattelin, että se on camottu ampiaispesäksi. Lähtiessäni kopautin pesän alas. Kyllä se oli ihan normaali ampiaispesä.

Yöllä tuli taas kylmä ja jouduin nukkumaan toppatakissa. Kesällä tarvitsee enemmän vaatetta kuin talvella. Tänä yönä ei huutanut härkälintu, vaan kuului pelkkä lehtokurpan herkkä kuiskaus.

Kota

Kylmän takia heräsin taas aikaisin ja lähdin kävelemään Imatran puolelle, sinne oli kolme pitkää kilometriä. Imatran puolelta löytyi geokätkö.

Huomasin, että bussiaikataulu oli eri kuin se, mitä olin kotona kirjoittanut ylös. Se tietäisi, että kaikki muutkin aikataulut heittäisivät, sillä bussi tulisi puoli tuntia myöhemmin. Päätin kokeilla liftionnea.

Lifti irtosikin helpommin kuin olin kuvitellut. Stora-Enson yövuorosta palaileva mies heitti minut Imatran asemalle. Asema oli kiinni. Snaijasin, että juna tulee ihan heti just ja käännyin kiertääkseni asemalaiturille, kun kompastuin ovistoppariin. Vieressäni ollut nainen sanoi, ettei hänkään olisi huomannut sitä. Kompuroiden pääsin sitten junaan, joka kytkeytyi Turun junaan, joka puolestaan Hangon junaan, eli olin ajoissa, koska liftasin julkisten käyttämisen sijasta.

Imatran suunnalla kulkee tosi huonosti julkinen liikenne. Yövuorossa ollut mies ei ollut ainoa siellä yövuorossa, vaan suuri tehdas oli käynnissä vuorokauden ympäri. Siltikään sinne ei kulje joukkoliikenne. Jokin Oritlampi on 14 kilometriä Imatrasta valtatien varrella ja bussi kulkee sinne aamulla ja tulee iltapäivällä takaisin.

Junassa on iloinen stag-party miesporukka. En tiennyt, että näitä harrastetaan Suomessa. Eräs sanoi, että Savitaipaleella oli arvottu ämpäri ja koko kylä oli tullut paikalle arvontoihin.

 

Enonkoski, kaunis ja etäinen

Huomasin, että Enonkoskelle pääsee julkisilla Savonlinnasta kesäisin ja sinne piti mennä, koska se on kunta, josta minä en ole hakenut vielä yhtään kätköä ja sellaisena ainoa kunta Savossa. Se kuului myös siihen kuudentoista kunnan joukkoon, missä en ollut käynyt kuuna milloinkana. Se taas johtuu esimerkiksi siitä, ettei kunta ole oikein minkään liikenneväylän varrella ja bussitkin käyvät siellä vain kääntymässä, enkä osallistunut Saimaa-soutuun aikoinaan. Minä olin liian nuori pistääkseni ison vaihteen päälle luonnonsuojelussa.

Enonkoskella on kuitenkin Koloveden kansallispuisto, josta olen nähnyt kuvia ja jonne on pakko päästä jollain ilveellä. Järkevin tapa olisi soutamalla tai kanootilla, maakrapuna puistoon tutustuminen jää vaillinnaiseksi.

Puisto suojelee saimaannorppaa, joka talvella nähtiin ihan Enonkosken keskustassa. Minulle saimaannorppaan törmääminen on kuin etsisi isojalkaa, niitä vain ei näe, koskaan ja kuitenkin kummastakin on havaintoja. Olen asunut Joensuussa ja tähyillyt Pyhäselkää monet kerrat näkemättä norppaa. Silloin ne olivat harvinaisia, mutta silloinkin kalastajatuttavani Roukalahdessa kertoi, että kyllä niitä on siellä. Kalastaja olisi ihan hyvin voinut sanoa, ettei niitä ole ja että kalastusrajoitukset olivat turhia.

Enonkoskesta suurin osa kuuluu Sääminginsaloon, joka esiintyy kyseenalaistetulla listalla Suomen suurimmista saarista.

Matkani alkoi taas Hangosta ja Helsingissä vaihtoin Onnibusin kyytiin, taas vaihteeksi, mikä toi minut Savonlinnaan. Savonlinnassa oli hieman viileää ja halusin jotain ylleni. Onneksi lähellä oli kirppari ja vielä suurempi onni oli, kun löysin itselleni neuleen, joka mahtui minun päälleni. Mikään ei mahdu minun päälleni ikinä.

Vähäisen odottelun jälkeen bussi lähti Enonkoskelle. Savonlinjan bussi otti vain käteistä. Sitä ei myöskään ollut Savonlinjan omassa appsissa. Suomessa bussit toimivat tosi kirjavasti, osassa voi varata ja maksaa lippunsa netissä, osassa käy vain käteinen, jotkut taas eivät ole huolineet käteistä, vaan kortin. Onneksi oli käteistä ja pääsin matkaan.

Ennen lentokenttää oli pelto, jossa oli kurkiperhe. En ole ikinä nähnyt kurjen tibuja. Pikkuiset piipertelevät untuvikot olivat ihastuttavia, niin kuin kaikkien lintujen untuvikot.

Sääminginsalo oli tilkkutäkki raiskiota, vesaikkoa ja talousmetsää, mutta järvet välkehtivät tien varrella. Saavuin Enonkoskelle.

Heti tietysti geokätkölle, joka löytyi sillan kupeesta, niinpä Enonkoski geokätkökartalleni. Olin lukemattomat kerrat miettinyt, kerkiäisinkö samalla reissulla käydä koppaamassa kätkön ja palata linja-autolle ja Savonlinnaan. Koska vuoro oli päivän viimeinen, se ei ollut vaihtoehto. Sen sijaan menin uimarannalle ja pystytin telttani sinne vähän syrjempään ja kävin heittämässä talviturkkini. Vesi oli erittäin kylmää.

Rannalle tuli myös lapsia ja lapsistakin vesi oli kylmää. Kun vesi on lasten mielestä kylmää, niin se on silloin kylmää. Toisin kuin aikuiset, jotka toteavat, että vesi on kylmää ja suuntaavat pukukopille, lapset menevät veteen takaisin ja pulikoisivat siellä varmasti hypotermiaan asti.

Illaksi oli luvattu sadetta, joka sitten tulikin. Minä olin sateelta suojassa teltassani. Härkälinnulta en ollut suojassa. Ajattelin, että jos aikoo hankkia kesämökin, kannattaisi härkälintukartoittaa paikka. Härkälintu mylvii ja kiljuu oikeammin enemmän kuin tapettava sika kuin härkä. Härkälinnut taitavat vielä olla yleistymään päin. Ne ovat ihan sympaattisia lintuja, kunnes avaavat nokkansa. Kerran olin Kirkkonummella uimassa, eikä härkälintupoikue ymmärtänyt, että pään alla on ihminen ja ne uivat ihan kesyinä vierellä.

Myös kuikka huuteli. Kuikan äänessä on varmasti sama volyymi ja läpitunkevuus kuin härkälinnullakin, mutta ihmisen korvaan kuikka on miellyttävä ja kuuluu kesään ja järvi-Suomeen.

Mikäpä kauniimpaa kuin sumuinen järvi, kunhan ei tarvitse olla sen rannalla yötä teltassa.

Myös käki kukkui yöllä ja viirupöllö oli kerran äänessä.

Yöllä oli erittäin kylmä ja lämpötila väheni nollan tuntumaan, ollen ehkä neljä astetta. Onneksi minulla oli toppatakki mukana. Kesällä tarvitsee enemmän vaatetta kuin talvella. Talvella tarvitsee talvivaatteet, kesällä tarvitsee kesävaatteet ja talvivaatteet.

Ulkoteltta oli märkä. Sain ravisteltua enimmät kosteudet, mutta jouduin pistämään sen silti märkänä pakettiin, mitä ei pitäisi koskaan tehdä. Ne, jotka sanovat, ettei pidä pistää märkää telttaa pussiin omaavat yleensä keinot sen kuivaamiseksi sisätiloissa tai ulkonakin. Bussi kuitenkin lähti varhain ja sen mukaan oli pakko elää.

Jos pystyisi tekemään jollain ajoneuvolla matkan Valamo-Savonlinna, niin siinäpä näkisi Savon parhaimmat seudut. Savo on minulle hyvin tuttu, kun siellä asuin 18 vuotta, mutta pidin ihan varmana, että Pohjois-Savo on hienompi kuin Etelä-Savo, mutta nyt olen eri mieltä. Etelä-Savon maineen pilaa Juvan seutu eli Savonselän tylsät vesaikot ja raiskiot, Pohjois-Savossa ei oikein ole seutua, missä järvi ei kesällä kimmeltäisi.