Kuukausikohtaiset arkistot

huhtikuu 2016

Andit: Machu Picchu, kuvitelmat kohtaavat todellisuuden

Aamulla oli lähtö Ollantaytambon asemalle, jonne sai ottaa mukaan vain välttämättömimmät tavarat. Valitettavasti en älynnyt ottaa uimapukuani mukaan. PeruRailin junaan ei mahdu suunnilleen kuin päiväreppu.

Minulla kävi tuuri, sain istumapaikan junassa edestä. Ohjaamo oli koppi, joka oli junan etuosan sivussa, joten pystyin näkemään suoraan eteenpäin. Harvinaista herkkua.

Juna kulki Urubamba-joen vartta syvässä rotkossa ja joki itsessään virtasi vuolaana koskena. Koskessa näkyi koskisorsia yleisesti sukeltelemassa ja uimassa, niitä oli kaiken kaikkiaan yli neljäkymmentä.

B16F6537TorrentDuck

Koskisorsa , Copyright: PLY

Koskisorsien ohella joessa oli andienkoskikaroja, jotka olivat kuin meikäläisiä koskikaroja, mutta niillä oli valkea päälaki. Yhdelle seurueestamme tuli kaikki maailman koskikaralajit nähtyä, minulle se oli vasta toinen, kun en Yhdysvalloissa onnistunut näkemään ainoatakaan.

Juna kulki hiljaa ja kuitenkin tämä kapea siivu jyrkänteen ja joen välissä oli asuttua ja raiteilla oli eläimiä. Niinpä kana ja koira jäivät junan alle ja juna oikein pompsahti, kun koira jäi sen alle. Sanomattakin on selvää, että se varjosti loppupäivää. Matt, tosin, sanoi, että täkäläiset koirat ovat sitkeitä ja kana, taas, varmasti hyppäsi pois pyörän tieltä.

Joen yli oli riippusiltoja ja minun käsitys oli, että ne kuuluivat osana Inca Trailiin. Ihan loppupäässä rataa maasto muuttui lämpimäksi ja vehreäksi viidakoksi ja saavuimmekin Aguas Calientesiin eli Machu Picchu Villageen. Sieltä taas menimme bussiin, joka johdatti meidät pölyistä serpentiinitietä Machu Picchun portille, jossa tapasimme oppaamme. Pian portin jälkeen saimme leimat passeihimme ja olimme Machu Picchulla.

Olin kuvitellut, että Machu Picchu olisi paikka, jossa voisi katsella luontoa rauhassa raunioiden ohella, mutta oikeasti teimme siellä vain kierroksen ympäri. Raunioilta näkyi amerikantuulihaukka ja sellainenhan istuskelee Kalifornian maaseudulla suunnilleen jokaisella tolpalla. Hiram Bingham ”löysi” Machu Picchun 1911, joka kuitenkin oli ollut paikallisten asukkaiden tiedossa koko ajan. Ehkä mielenkiintoista on se, että löytöjä tehdään koko ajan lisää läheisiltä vuorilta. Machu Picchun rakentaminen alkoi 1440, aikana, jolloin Euroopassa ja härmässäkin oli rakennettu jo sitä sun tätä: pari vuotta Machu Picchun rakennustyön aloittamisen jälkeen Suomessa perustettiin Rauman kaupunki.

Inkat olivat levittäytyneet Amazoniaan ja ottaneet turpaansa Amazonian heimoilta. Ihme kai sekin, miten inkat rakensivat valtakuntansa, kun ne lähinnä saivat selkäänsä kaikilta. Joka tapauksessa, Machu Picchulla ne viljelivät viidakosta tuomiaan kasveja, joista yksi oli kokapensas. Tänäkin päivänä siellä kasvaa kokapensasta, kun arkeologit ovat kokeilleet, miten inkojen tuomat kasvit oikeasti siellä menestyvät. Vaikka Machu Picchu on Andeilla, se on suhteellisen matalalla, 2430 metrissä ja Aguas Calientes on 1888 metrissä eli Kölivuoriston korkeimpien huippujen lukemissa. Se on helpotus sellaiselle, joka kärsii korkeudesta, mutta minä kärsin enemmän kuumasta ja olin iloinnut Andien raikkaasta ilmasta.

skannaa0005

Hienointa Machu Picchulla, kuten muuallakin inkaraunioilla on sileät kivet, joita jotkut väittävät avaruuden muukalaisten tekemiksi ja ehkäpä vaikka laserilla tai jollain muulla muukalaisteknologialla tasaisiksi leikellyiksi, mutta tosiasia on, että suuri osa Machu Picchusta on juuri tällaista samanlaista kiviaitaa, mitä tapaa vaikkapa suomalaisten kivikirkkojen aidoista. Avaruuden muukalaisille ei olisi ollut vaikeaa leikellä kaikki kivet tasaisiksi joka sivulta kaikkialla. Selkeästi ihmisten hommeleita. Sitä paitsi, ei Machu Picchun kivissä ole mitään salaperäistä energiaa, vaan pikemminkin siellä käveleminen vie energiaa.

skannaa0006

Kun on niitä kuuluisia sileitä kiviä, niin ne on jätetty rosoisiksi siltä puolelta, mikä ei näy ulospäin. Avaruuden muukalaisilla ei olisi tällaisia rajoitteita, vaan ne voisivat tuottaa kiviä, jotka ovat sileitä joka puolelta. Sitä paitsi, joissain kivissä oli kahvat, joista niitä oli raahattu.

Kiva paikka oli pieni pyramidi Machu Picchun keskellä. Sen nimi on Intihuatana ja se liittyy vahvasti inkojen kalenteriin ja auringonpalvontaan. Sieltä poistuttaessa oli eräs turre jäänyt polulle pitämään kiinni sen seinästä rystyset valkoisina ja jouduin hänet ohittamaan jyrkänteen puolelta. Machu Picchu ei ole oikea paikka, jos on taipumus saada pahoja korkean paikan kammokohtauksia.

skannaa0007

Melkoinen pettymys, että reissun ainoa andienkondori oli veistetty kivestä.

Toinen, mikä oli mielenkiintoinen paikka Machu Picchulla oli luola tai pikemminkin ahdas käytävä ja minä tungin itseni siitä läpi. John sitten jälkikäteen julmasti irvaili sille, että kuinka minä olin saanut kaikki läskini tungettua siitä kolosta läpi.

skannaa0008

Inkapeukaloinen tuli reippaasti esille ja pelasti Machu Picchun kierroksen. Ehkäpä kuvastakin näkyy, että kaikkialla on lähinnä vain lyhyttä ruohikkoa ja turreja, ei siellä oikein ole tilaisuutta istuskella luonnon keskellä raunioilla.

Söimme buffetin läheisessä ravintolassa ja sitten lähdimme katsomaan lintuja Urubambajoen varrelle. Pohjois-Amerikasta tuttu mustafiivi keikkui kivillä. Se näyttäisi korvaavan tällä puolen maailmaa västäräkin sellaisena yliaktiivisena puron kivillä keikkuvana hyönteissyöjänä. Ennen kaikkea kuitenkaan en nähnyt harjakotingaa, jonka reviiri on aikaisemmin ollut täällä.

 Ylänkömomotti edusti näkemiemme lintujen parhaimmistoa.

Kävelimme sitten vilkasliikenteistä tietä ja jokivartta ylös hotellillemme Inkaterraan. Inkaterra on ehkä paras ja viihtyisin hotelli, missä olen ikinä ollut ja siellä on sauna ja uima-allas – miksi minua juuri harmitti se, etten ottanut uimapukua mukaan. Ennen kaikkea siellä on ruokinta kolibreille ja tangaroille ja todella mielikuvituksellisen näköiset lajit vierailivatkin ruokinnalla, kuten turkoosihännyskolibri. Itse asiassa, mitään muuta ei tarvitsisi edes olla, kuin istuskella katselemassa kolibreja ja tangaroita ruokinnalla. Myöhä tuli kuitenkin varhain, taas.

Turkoosihännyskolibri (Lähde: Wikipedia)

Erämaan armoille

Seinäjoki houkutteli aloittamaan ulkonanukkumiskauden 21.4. Seinäjoki valikoitui kohteeksi siksi, että geokätkökartassa siellä oli kätkötettyjen laavujen tihentymä, CITO-siivoustapahtuma ja sen naapurikaupungissa Lapualla oli myös moinen laavutihentymä. 50 laavun haasteesta minulta puuttui kahdeksan laavua. Välimatkat olivat kuitenkin niin pitkiä, että otin pyörän mukaan. Rinkkaan pakkasin varuilta myös teltan, jos joutuisin yöpymään muualla kuin laavulla.

Lakeudella ei luulisi olevan vaikeaa polkea, näinkään vahvasti ylipainoisen, rinkka selässä. (Itse asiassa, ”lakeus” on minulle ”Lagevus” Aunuksessa, Venäjän Karjalassa ja Seinäjoen seudut ovat lähinnä tasankoa)

IMG_0013

VR:n käsitys pyörien kuljettamisesta

VR on vähän hankala pyörien kanssa, koska koko Intercity tarjoaa pelkästään kolme paikkaa fillareille ja sittenkin niiden koukkusysteemi on täysin epäonninen. Parempi se on kuin Pendolino tai pikajuna, joka ei tarjoa yhtään paikkaa. Ajattelin, ettei kukaan kuljeta pyörää huhtikuussa, paitsi minä. Ajattelin väärin. Yritäpä kuljettaa pyörä vaikkapa heinäkuussa.

Helsingissä oli lyhyt vaihto Pasilassa ja käytin sen ajan Pasilan kirjastossa. Siellä on Otavan Suuri Encyclopedia, jossa on pyöräilijöiden iloksi kartta paikallisista korkeusvaihteluista Suomessa. Sillähän on paljon enemmän merkitystä kuin korkeudesta merenpinnasta, ellei joku rupea kokemaan hapen vähyyttä Suomen tuntureilla.

IMG_0012

Tässäpä tämä, koko pyöräilevän kansan iloksi.

”Tunnettu tosiasiahan” on, että vaikka Savossa korkeudet meren pinnasta eivät ole häävejä, teihin on lisätty kilometrejä korottamalla teitä mäkien kohdalla ja kaivamalla laaksoissa tiet vielä syvemmälle.

Pasilassa lapset myös myivät Kevätpörriäistä ja alkuun kieltäydyin sellaisen ostamisesta, mutta sitten ostin sen ruskeilta tytöiltä ja pelkästään myötätunnosta heitä kohtaan, kun olin lukenut siitä, kuinka heitä karkeasti kiusataan koulussa. Harmittaa, sillä en haluaisi suosia ketään siksi että joku toinen syrjii. En halua positiivista erityiskohtelua itsellenikään.

Hauskuutin lasta leikkivaunussa opettamalla tämän matkimaan ankkaa. Rupean jopa kohta pitämään muksuista, miten tässä näin kävi.

Seinäjoella sitten ulos junasta. Heti asemalta kätkö ja Seinäjoki uudeksi kunnaksi kätkökartalle ja Etelä-Pohjanmaa uudeksi maakunnaksi ja sitten pyöräilemään kohteeseen. Pyöräteillä oli ihmeellisiä korkeita kivetyksiä ja vaihtumista jalkakäytäväksi. Ennen kaikkea matkalla laavulle oli korkea mäki, joka tuntui aivan erityisen raskaalta. Ei tällaista pitänyt olla tasangolla. Tie lähti kulkemaan Kyrkösjärven tekoaltaan rantaa ja muuttui mutaiseksi. Rupesin epäilemään, että jotain on vialla. Asia varmistui laavun lähellä: kumi oli puhki. Minulla on Marathon Pääskyn pistosuojatut renkaat juuri sen takia, ettei näin kävisi. Niitä on myös erittäin mahdoton vaihtaa tavallisen kuolevaisen, etenkin minun. Siksi rengasrikko tarkoittaa matkan keskeytymistä. Minulle se tarkoitti jalkapatikkaa seuraavalle päivälle. Minulla on ihmeen kummallinen karma, että minä tuhoan kaikki kulkuvälineet, joihin minä kosken. Ehkä luonnollinen selitys on sapelisepeli, jota olin nähnyt Seinäjoellakin myös, sekä minun suunnaton lihavuuteni. On toki ihan eri asia, jos satulassa on jokin 50 kiloinen kuin minä, joka painan sen kolmasti, eikä vielä riitäkään.

Olin kuitenkin tullut ensimmäiselle laavulleni, Järvilaavulle, ja löysin purkin ja loggasin sen. Illan tullen laavulle lappoi porukkaa. Kalasääksi lenteli tekoaltaalla, kuovi huuteli. Illalla vielä pyrytti vähän lunta. Viime ulkonukkumiskausi oli loppunut lumipyryyn, tämä kausi alkaa lumipyryssä.

Ilta Järvilaavulla

Ilta Järvilaavulla

Eniten harmitti se, että olin mennyt hikoamaan pyöräillessä ja hupparini kuivattaminen nuotiotulen avulla oli hieman hankalaa, etenkin kun en kasannut mitään suurta roviota.

Aamulla heräsin teeren pulinaan, laulurastas ja punarinta aloittelivat, kurjet huutelivat kaukana. Makuupussista oli tuskallista kömpiä ulos ulkoimaan, joka oli muutaman asteen pakkasen puolella. Tuli mieleen Spitting Imagen pila Falklandsaarista, jossa lämpömittariin oli merkitty vain pakkasasteet. Pakkasin kaikki tavarani rinkkaan paranoidisesti ajatellen, että joku pöllii jotain. Minun oli kuitenkin pakko palata Järvilaavulle illaksi, koska jätin pyöräni tänne.

Ensimmäinen kohteeni oli Latulaavu kunnanrajalla. Kätköpurkki oli vaurioitunut, mutta löytyi vaivattomasti. Laavu oli luonnonsuojelualueen kupeessa vanhan metsän siimeksessä. Luonnonsuojelualueella luvattiin jopa pohjantikkaa ja siellä oli useita tikankoloja. En kuitenkaan nähnyt näillä seuduin hienoa tikkaa, sen sijaan näin hienon, eteläisen kuukkelin.

Latulaavu

Latulaavu

Ylitin kunnanrajan Ilmajoelle. Ilmajoki täyttää 500 vuotta ja vasta nyt minä pääsen täällä käymään. Minulle Ilmajoki merkitsee pakkotyöleiriä, joka aikoinaan tuotti ruoan Suomen vankilajärjestelmälle ja josta kirjoitin aiemmin.  Sepänpolkuna tunnettu polku muuttui märäksi ja melko huonoksi. Kerranpa polulle oli ihan varta vasten kasattu risuja ikään kuin esteeksi. Se myös ylitti metsään aurattuja ojia. Ylitykset olivat tosin melko vaivattomia. Minä olin alkuun miettinyt, voisiko täällä pärjätä pikkukengillä, mutta olin tyytyväinen, että olin maihareissa. Hyvin rasvatuissa maihareissa voi porskutella parhaimmillaan suonkin poikki jalkojen kastumatta.

Saavuin Hepakat-laavulle ja jännittävästi koppelo lähti rakettina lentämään. Minulla on aina tällainen tuuri metson kanssa, ikinä ne eivät tule tekemään lähempää tuttavuutta, vaan lähtevät rakettina karkuun.

Joka tapauksessa, laavu oli tavanomainen grillilaavu ja yöpyminen siellä olisi vaikeaa ellei mahdotonta. Se oli tehty erityisesti hevosilla saapuvia varten ja siellä oli esterata hevosille. Itse kätkö oli peukalon kokoinen purkki laavussa, joten kesti pieni tovi, ennen kuin saatoin sen sieltä löytää.

Hepakat-laavu

Hepakat-laavu

Hepakat-laavulle jätin homofobian vastaisen tarran, koskapa monella hevosmiehellä -tai hevosnaisella on ongelma homofobian kanssa.

Laavulta polku jatkui leveänä väylänä, mutta kaviot olivat möyhentäneet sen kuraiseksi ja mutaiseksi. Kuvittelin pyöräileväni täällä, mutta selkeästikään täällä ei voi pyöräillä ainakaan tähän aikaan vuodesta. Kaviouralta lähti polku Kivenmaalle ja tässä kulmauksessa näin ainakin kaksi pyytä räpistelemässä minua karkuun ja yhden teerikanan (lintujen naaraat ovat naaraita, koiraat koiraita, kanalintujen koiraat ovat kukkoja, naaraat kanoja, paitsi metson kana on koppelo ja kukko on metso).

Itse Kivenmaan laavu ei ollut ihmeellinen, mutta kätkö vaati hieman ähellystä, ennen kuin antautui. Merkittävämpiä olivat itse asiassa laavun lähellä olevat valtavat lohkareet.

20160422_093612

Kivenmaan laavu

20160422_093651

Kivenmaan lohkareet

20160422_093715

Kivenmaan valtava kivipaasi

Hienot kivipaadet olivat oikeasti jopa laavua parempi syy tulla tänne. Niin, ja muu luonto, sillä hetikohta Kivenmaan laavulta lähdettyäni viirupöllö lensi polun poikki.

Tässä vaiheessa jalkoja rupesi jo painamaan, olinhan taittanut matkaa melkein peninkulman. Kartassa näkyi oikoreitti latulaavulle. Mietin, pääsisikö polkua vaivattomasti Latulaavulle, kun ainakin alku näytti hyvältä. Lähdinkin sitä sitten kulkemaan. Myös tällä polulla oli kosteaa ja väliin piti mennä suon kautta lätäköiden ohitse. Polku johti taimikolle, jonne se täydellisesti sitten katosi. Kaiken lisäksi tämä oli vielä suhteellisen lähellä Latulaavua, vain 400 metriä. Päätin mennä taimikosta läpi, ehkä polku löytyisi uudelleen. Sen sijaan taimikossa oli pieniä allikoita ja sitten yksi ojitusoja, jonka ylitin. Ojia ja lätäköitä rupesi tulemaan lisää. Menin kuusikon suojiin ja sielläkin kulku oli raskasta ojitetun suon laidassa. Kuitenkin polun olisi pitänyt mennä suolle, mutta mitään merkkiä siitä ei näkynyt. Laskeuduin alas ojaan ja sitten taas ylös toisella puolella. Osittain jäätynyt suo rutisi alla kävellessä kertoen, että tämä saattaa vielä kehittyä paljon märemmäksi sulaessaan. Keskellä suota oli toinen oja. Laskeuduin siihen ja taas toisella puolen konttasin ylös. Otin suunnaksi suon laidassa näkyvät kivet. Kivien kohdalla huomasin harmiksi, että on taas oja, mutta oja onneksi loppui kiviin. Suon laidalla näin metsässä puussa valkoisen rätin ja kun menin sinne, siellä kulki hyväkuntoinen polku. Se meni Latulaavulle ja sieltä sitten menin Järvilaavulle, jossa kietouduin makuupussiin illaksi.

Useita ihmisiä tuli käymään Järvilaavulla illan mittaan, muun muassa joukko miehiä, jotka puhuivat outoa itämaista kieltä, pari lintuharrastajaa ja muita paikallisia. Yksi mies kertoi, että tervas on sikäläisellä murteella ”koro” ja se on kuin männyn syöpä, mutta sitten hän puhui toukasta tai perhosesta, joka sen aiheuttaa. Hän kiroili, että tekoallas on jäänyt viimeistelemättä ja sieltä pilkistävät kannot ja että oikeasti olisi kannattanut tehdä siihen korkeammat reunat. Hän myös sanoi, että 1960-luvulla oli Seinäjoen lentokentän luona ollut tanssipaikka, joka oli todella luonnonkaunis ja sinne oli myöhemmin menty viettämään perhejuhlia. Järvilaavusta hän sanoi, että ihmiset olivat nilsineet kattohuopaa sytykkeeksi.

Linturetkeläiset sanoivat, että paikalla on viihtynyt karhu ja joskus sieltä oli löytynyt murhattu nainen.  He kuuntelivat kiinnostuneina havaintoni, erityisesti kalasääksestä ja kuukkelista ja sanoi, että kuukkeli on toden totta havaittu juuri siellä, missä kerroin sen olleen.

Paikalle tuli myös nuoria ja kun yksi heistä havaitsi minun olevan pussissa, hän sanoi ”anteeksi”.

Minä rupean pitämään pohjalaisista ihmisistä.

20160421_173131

Takaisin Järvilaavulla

Illalla pyrytti sakean lumikuuron.

Aamu oli kylmä. On ihan oma tunteensa, kun makaa makuupussissa, eikä millään halua lähteä ulos kylmään. Pakotin itseni kuitenkin aamutoimiin. Tekoallas oli jäätynyt riitteeseen, joten jouduin hakkaamaan siihen reiän, että saisin itselleni vettä. Tämän jälkeen nauttisin hanavettä, ai että se maistuu hyvältä Kyrkösjärven tekoaltaan veteen verrattuna! Pyy vihelteli laavun takana. On se jännä, etelässä kaikki kanalinnut ovat tiukassa, täällä ne pyörivät ihan jaloissa.

Taluttaessani pyörää kuului vielä fasaanin ääni ja järripeippo ryysteli. Lähdin juuri sopivasti, laavulle tulikin jo aamulenkkeilijä pyörällä.

Seuraava ”kätkö” oli kätköilijöiden siivousurakka Luontotalolla Kyrkösjärven tekoaltaan pohjoispäässä. Eräs kätköilijä oli tavannut edellä mainitsemani lintumiehet ja ne olivat sanoneet, että joku nukkuu siellä laavulla. Kun kerroin tarinani, hän sanoi, että ”kyllä pitää hattua nostaa” laavulla yöpymisille. Siivosimme luontotalon ympäristön metsät roskista. Koska siivous oli tapahtunut vuosi sitten viimeksi, ei ainakaan minun sektorilleni jäänyt paljon roskia poimittavaksi.

Pyöräkorjaamoja piti Seinäjoella olla kuulemma vähän kaikkialla. Kun sitten lähdin tästä siivouksesta kävelemään kohti keskustaa, niitä ei missään näkynyt. Tuskinpa ne näin lauantaina pystyisivät sitä nopealla aikataululla korjaamaan muutenkaan.

Seinäjoessa oli puistoinen saari, jota kautta oikaisin. Oikaisu toi minut Mallaskosken ravintolan pihaan. Mallaskoski tarjoaa pienpanimotuotteita ja ravintola on panimon yhteydessä . Valitettavasti ravintola oli kiinni keskellä kaunista lauantaita. Olin tyrmistynyt. Se avaa vasta 29.4. Minusta tuollaisia paikallisia erikoisuuksia pitäisi tarjota ja hehkuttaa vuoden ympäri!

Otin suunnaksi Lakeuden Ristin, jonka ohi olin menomatkalla nopeasti mennyt ja saavuin Aalto-keskustaan, joka oli suorastaan mykistävän hieno ja vertautuu ainoastaan Rovaniemen vastaavaan.

20160423_114319 20160423_114329

Kirjasto oli miellyttävä ja siellä oli kahvio, jossa tarjoiltiin haudutettua teetä ja hyviä nettiyhteyksiä. Kirjastona se toi mieleen jälleen Rovaniemen pääkirjaston. Kirjastoista on yleensä pyritty tekemään kaupunkilaisten olohuone.

Kirjaston luona on tietysti kirkko ja päätin luopua homofobian vastaisesta tarrastani Aalto-keskustassa. Tuli mieleen, että Duudsonit aikoinaan pitivät Priden Seinäjoella. Kaikki eivät siitä tykänneet, koska se oli Duudsonien Pride Duudsonien sivumausteilla ja he olivat omineet virallisen ja vakavahenkisen Priden itselleen. Vaikkakin ymmärrän tätä näkökantaa, sateenkaarilipun heiluttaminen Seinäjoella on radikaali teko ja sopii Duudsoneille niin kuin nenä päähän.

Mainitut Duudsonit näkyvät kaupunkikuvassa myös Duudsonit Activity Parkina. Siellä on pahamaineinen tikkataulu, jossa ei kannata kuvauttaa itseään, jos aikoo joskus ryhtyä ministeriksi.  Narsismistaan tunnettu ministeri antaa itseään heitellä tikoilla, mutta ei tykkää, jos hänen päälleen heitellään Coca Colaa. Itse kuitenkin yllytti heittelemään itseään esineillä. Sori siitä.

Minä kuulin samanlaista kritiikkiä vakavalla tapahtumalla vitsailusta, kun pienellä porukalla järjestimme pinkin lucianeidon, jossa virallisessa Lucia-tapahtumassa Lucianeidon jälkeen tulee meidän omat miespuoliset luciamme, vai onko ”Lucio”-oikein saattueineen ja minä olin tässä saattueessa sateenkaarilipun kanssa. Luciot jäätyivät nähdessään 25000 vellovan ihmismassan, kyttien maijat ja kaikki kansalliset mediat ja minä töytäisin niitä selkään, että nyt mennään ja menimme kanssa. Pelkäsin, että tuli tarttuu kirkon portailla liekehtivistä padoista sateenkaarilippuun. Alhaalla oli runsaasti maijoja ja katsoin parhaaksi liueta, Lucioita haastateltiin. Siltikin se oli minusta vain ruotsinkielisten tradition uudistamista. Samalla tavoin minä hyväksyn, että Duudsonit tekevät Priden Duudsonisti. Minusta Duudsonit ovat valtavan hienoa mainosta Seinäjoelle ja koko Pohjanmaalle, Suomellekin.

Minä itse tykkään tehdä asioita extremesti. Ei se ole niin, että olen masokisti. Ei ole kivaa, että pyörästä puhkeaa rengas, mutta täytyy välillä olla kovaa, että osaa arvostaa normielämää.

Seinäjoelta olin tilannut liput eteenpäin, mutta saman vuorokauden sisällä en pääsisi pyörineni Hankoon. Oli vain epämiellyttäviä vaihtoehtoja. Lunta tuiskutti taas. Onneksi ystäväni Raini Tampereella oli kotosalla ja suostui ottamaan minut yllätysvisiitille. Meninkin sitten sinne. Lastenvaunussa yksi lapsista kysyi, miksi juna menee hiljaa. Sanoin, että jospa sen akku on hiipunut ja se pitää viedä keittiöön latautumaan.

Rainilla sattui olemaan vielä saunapäivä ja saunoin sitten erinomaisen pitkään, matkan pölyt pois. Sen jälkeen olikin kiva nukahtaa lämpimään vuoteeseen. Jo Luontotalolla olin arvostanut sisäilman lämpimyyttä. Raini sanoi, että eteläpohjalaiset ovat mukavia, kunnes tekee sen virheen, että aloittaa keskustelun politiikasta.

Tampereella oli iso remontti ja Morkun vieressä oleva tavara-asema siirretään Morkun paikalle. On hyvä, että Tampereella on herätty arvostamaan vanhaa, sääli, että se tuli vasta kun se vanha on purettu pois. Mustaa makkaraa siellä ei arvostettu sen vertaa, että sitä olisi Tammelan torilta sunnuntaina saanut. Rainille jätin muutamia rasismia vastustavia tarroja, vaikka totesimme yhdessä, että Tampereella asia on hyvässä hoidossa muutenkin.

Matkustin sitten kotiin ja Inkoossa lunta oli paikoitellen ihan maa valkoisenaan ja viikko on enää vappuun.

Hangon rakennuksia, osa I

Hangon turisti-info jakelee lehtisiä ”Arkkitehtuurikävely Hangon keskustassa”, jossa käydään läpi Hangon tunnetuimmat rakennukset ja itselleni ainakin pari vähemmän tunnettua. Osa näistä rakennuksista on kokenut melkoisen muutoksen. Minua toisaalta ihmetyttää, ettei Hangon pitsihuviloita ole tässä oppaassa, varmasti kustakin voisi tarjota mielenkiintoista tarinaa liki loputtomasti.

Olen käyttänyt omien kuvien lisäksi Hangon museon kuvia. Museorakennus itsessään on museaalinen.

Hangon kirkko ja vesitorni

Nämä ovat varmasti huomattavimmat Hangon rakennukset, jos saapuu mereltä, ja varmasti jos saapuu rautateitsekin.

Laulujuhla1925

Hangon kirkko ja vesitorni 1925, laulujuhla

IMG_0002[1] IMG_0005[1]

Jacob Ahrenberg suunnitteli uusgoottilaisen punatiilikirkon 1892, mutta materiaalit kestivät huonosti Hangon säätä ja kirkkoon tehtiin perusteellinen remontti ja samalla ulkoasu muuttui. Uusi ulkoasu on Bertel Liljeqvistin käsialaa ja vuodelta 1953.  Kirkko korjattiin sisätiloista 1970-luvulla ja siihen lisättiin Lars Rejströmin suunnittelema sakastin ja lämpökeskuksen käsittävä siipi. Bertel Liljeqvistin käsialaa Hangossa on paljon ja Helsingissä esimerkiksi Paavalin kirkko ja Hietaniemen krematorio.

Myös vesitorni on Bertel Liljeqvistin työ vuodelta 1943. Hangon vuokra-alueelta vetäytyvä neuvostoarmeija ampui viime töikseen tuusan nuuskaksi vanhan vesitornin ja kaupungintalon. Uuden vesitornin rakentamisella oli siis kiire. Kesäkuukausina vesitorniin pääsee ihailemaan Hankoa korkeuksista.

Kaupungintalo

IMG_0003[1]

Kaupungintalo

Hangon kaupungintalossa sijaitsee turreinfo ja yleensä siellä on taidenäyttelyitä. Jos olet löytänyt tiesi tähän paikkaan, näet myös kirkon, vesitornin ja Hotelli Regatan talot. Kaupungintalo on Bertel Liljeqvistin työ vuodelta 1951.  Sen jakautuminen toimisto-, kirjasto -ja juhlasalitiloihin näkyy rakennuksen massoittelussa funkkishengessä. Materiaalivalinnoissa on tavoiteltu juhlavampaa tunnelmaa. Sisätiloissa on säilynyt puiset paneloinnit, osa kalusteista ja ennen kaikkea Paavo Tynellin kattovalaisimet.

kaupungintalo

Vanha, klassistinen kaupungintalo

Armas Lindgren suunnitteli vanhan kaupungintalon Bertel Liljeqvistin kanssa 1926. Vuokra-aikana talvisodan sankari, lentäjä Borisov haudattiin kaupungintalon eteen. Ivan Borisov oli ohjannut osuman saaneen koneensa vasten suomalaisten tykkipattereita. Luonnollisesti suomalaiset sanovat, ettei se ihan niin mennyt. En ole varma, missä Borisov on tätä nykyä viimeisessä levossa, hän on hyvin saattanut jäädä puistoon.
Minusta kuitenkin vanha kaupungintalo on nätimpi kuin uusi.

Hotelli Regatta

Lars Sonck suunnitteli rakennuksen 1898 ja Pekka Helin ja Marja-Riitta Norri 2012. Rakennus valmistui alunperin Seurahuoneeksi tuohon aikaan muodikkaaseen jugend-tyyliin. Tyylillisesti Regatan talo muistuttaa Imatran Valtionhotellia. Myöskin Regatan talo on kokenut kovia, mutta se on onnistuttu palauttamaan lähes alkuperäistä ilmettä vastaavaan asuun. Tämä oli ahvenanmaalaisen Lars Sonckin nuoruudentyö ja muita töitä hänellä olivat esimerkiksi Tampereen tuomiokirkko, Helsingin Kallion kirkko, Eiran sairaala, Puhelinyhdistyksen talo ja Pörssi.

IMG_0001[1]

As. Oy Silta-City

Tämä on Viljo Revellin työ 1953-1955 ja tarkoitettu alun perin Hyvon kudeneuleen toimihenkilöille. Alun perin näitä piti olla kaksi ikään kuin portiksi sillan toiselle puolelle pohjoiseen, mutta vain toinen toteutettiin. Kun taloa peruskorjattiin 2000-luvulla, parvekekaiteitten valkoisuus menetettiin, kun tilalle tuli värillistä lasia. Samalla asuntojen luonne muuttui ikkunamuutosten takia. Alun perin ikkunat olivat nauhoina. Viljo Revell on suunnitellut osan Espoon Tapiolan asuinrakennuksista sekä Toronton kaupungintalon. Hangossa hänen käsialaansa on myös Hyvon Kudeneuleen talo. Talo kuuluu Hangon omaleimaisimpiin, koskapa se seisoo pilareilla ja jää helposti mieleen, kun kaupunkiin tulee autolla Esplanadia pitkin. Talon asukkaat valittavat, että talo on meluinen. 

IMG_0006[1]

Hangon rautatieasema

Jarl Ungern, VR:n oma arkkitehti, suunnitteli rakennuksen jo 1940-luvun alussa, rakennettiin 1949-1950. Talo edustaa myöhäisfunktionalismia ja on säilynyt alkuperäisasussaan myös sisältä. Uusi asemarakennus sijoitettiin eri puolelle rataa kuin entinen asema. Nykyisellään asemarakennus on yleisöltä suljettu.

2016-04-17 12.43.38

 

Andit: Abra de Malaga, toinen kerta

Aamulla lähdimme uudestaan Abra de Malagan solan taakse. Auto jätti meidät aina tien varteen ja sitten kävelimme aina jonkin matkaa alamäkeen tarkkaillen lintuja ja sitten taas seuraavaan kohtaan ja sama uusiksi. Tällä kertaa näkyi legendaarinen peitsikolibri, luonto-ohjelmien peruskamaa. Toisaalta, minä näin sen silloin, kun sen komea nokka oli kukassa sisällä.

Sword-billed_Hummingbird_-_Ecuador_S4E4619

Peitsikolibri. Lähde: Wikipedia

Tiellä oli vaikea tarkkailla, koska liikennettä oli kohtalaisesti. Kerranpa motoristi ajoi ohi ja huusi ”gringos!”. Pilviverho vyöryi sisään idästä ja vähensi näkyvyyttä ja päätimme mennä solan korkeimmalle kohdalle. Sieltä löytyi vaatimaton andienkirvinen. Kirvisethän ovat aika kuuma lajiryhmä, johon Suomesta saa suhteellisen vähäisellä vaivalla luotokirvisen, metsäkirvisen, niittykirvisen ja lapinkirvisen, mutta sen jälkeen vaikeutuu huomattavasti. Isokirvinen saattaa löytyä myöhäissyksyllä, mutta nummikirvisen sain itselleni Liettuasta. Siperialaisia kirvisiä tihkuu niukasti Suomeen, paremmin niitä näkee Kiinassa. Näitä amerikkalaisia kirvisiä ei näe koskaan.

Länsipuolella oleskeli kivellä andienkultatikkoja.

Andienkultatikka. Kuva:  Gerard Gorman.

Andienkultatikka. Kuva: Gerard Gorman.

Ensimmäisen kultatikan näin Yhdysvalloissa ja se oli oikein odotettu laji, koska se kuuluu lintukirjan näyttävimpiin lintuihin. Mitenkään en tahtonut sitä alkuun kuitenkaan löytää ja sitten lopulta yhytin sen puusta. Kyllähän niitä löytää puihin tähyilemälläkin, mutta useimmiten kultatikat kuitenkin viihtyvät maassa. Tällaisen pienen seikan lintukirja oli unohtanut kertoa.

Heti kun auto pysähtyi, paikalliset lapset juoksivat kerjäämään.

Seuraava pysähdys oli Colonia Peñasilla. Nämä rauniot ovat ajalta ennen inkoja, mutta eipä täälläkään selfiekepit viuhu. Itse asiassa, internetin ihmeellisestä maailmasta on melko mahdotonta löytää juuri mitään tietoa näistä raunioista. Niinpä tämä Pyhä Laakso onkin, historiaa on joka askeleella ja kaikki vain tunkevat yhteen Machu Picchuun.

Pysähdyksen syy oli se, että tämä on tervakolibrin reviiri ja me lähdimme sitä sitten etsimään pusikkoiselta alueelta ja hajaannuimme niin hajalleen, että opas hävisi. Sen sijaan me muut löysimme tervakolibrin ja osa sai siitä vielä paljon hyviä kuviakin. Minä sitten mietin, että kun olen täällä yksin, niin ovatko muut jo lähteneet. Päätinkin kipaista portaat ylös autolle. Sen seurauksena sitten yskin puolet matkasta alas astmaattisesti. Vaikka Abra de Malagasta oli ollut jopa tuskallisen pitkä matka Colonialle, oli korkeus silti 3500 metriä. Ensimmäisen ja ainoan kerran sain siksi oireita korkeasta ilmanalasta. Eipä siellä paikallisetkaan juoksentele, paitsi lapset.

3332_White-tufted Sunbeam_Aglaeactis castelnaudii Peñas, Abra Malaga, Peru 20091027_2_600

Tervakolibri. Copyright Lars Petersson.

Tervakolibrissa erikoista oli se, että se oli endeeminen perulainen laji ja esiintyi vain pienillä alueilla vuoristossa. Sen sijaan sitä ei oltu katsottu uhanalaiseksi. Joidenkin mielestä se oli myös komein näkemistämme kolibreista koko matkalla. Kieltämättä se oli hieno ja se tuli vielä hienosti esille. Myös autosta sen näki hyvin.

No, kaikki olivat autolla, paitsi oppaamme Matt, joka harhaili yhä Colonian niityillä. Sitten hän vihdoin tuli hölmistyneenä autolle ja hänellekin näytettiin tervakolibri.

Illalla Ollantaytambossa söin marsua. Marsuviipaleet olivat varmasti parasta lihaa, mitä olen koskaan syönyt.