Läski matkailee

Jos läskin ihmisen kuvaaminen lentokoneessa auttaa lihavuuteen, niin Petteri Järvisen tietokoneen kuvaaminen auttaa tietoturvaan.

Minä olen kaikin tavoin epästandardi ihminen, enkä halua alistua standardiin maailmaan. Siksi blogini nimi on ”Evasion”, eli pyrin kaikin tavoin luistamaan, laistamaan ja sluibailemaan tästä maailmasta. Kaksi mitoistani on 175 cm ja 158 kg. Vaikka pituuteni vastaa länsimaisen koko ihmispopulaation keskimittaa, niin ihmetyttää, kuinka reissatessa myös pituus aiheutta ongelmia. Viimeksi Savukoskella olin liian pitkä vuoteeseen. Onnibussin yläkerran katto viistää minun päälakeani.

Useammin kuitenkin läski aiheuttaa ongelmia. Mietin, voinko edes puhua läskistä. Viime verikokeessa natrium oli normaalin alarajalla, kuten se minulla usein on, kertoen, että minussa on paljon nestettä. Nestettä ei saa pois juomalla vähemmän eikä natriumia saa korkeammalle syömällä enemmän suolaa. Minun nauttimani nesteet ovat myös kalorittomia, joten tätä nesteen muodostamaa osaa minun ympärysmitasta ei saa pois edes syömällä vähemmän kaloreita.

Minua vaivaa vaikea kilpirauhasen vajaatoiminta. TSH:ni oli vanhan lääkärin koko lääkäriuran korkein. Minulle tolkutettiin vuosikaudet, että lihavuus ei voi kerta kaikkiaan johtua hitaasta aineenvaihdunnasta, sellainen on tuiki harvinaista. Kukapa haluaisi olla luulosairas ja käydä turhan takia lääkärissä. En minä ainakaan. Siksi raahauduin lääkäriin vasta ollessani kuoleman kielissä ja noin sata kiloa lihoneena.

Laihtuminen on rakettitiedettä. Esimerkiksi kun suositellaan liikuntaa, niin vääränlainen liikunta yhdistettynä sairaaseen aineenvaihduntaan saattaa tehdä sen, että liikkumalla polttaa lihaksensa ja varastoi sitten läskiksi.

Mutta sitten käytännön hankaluudet. Ensinnäkin, lentokoneet on ahtaita, eikä turvavyö mahdu päälle, ellei harrasta akrobatiaa. Tyypillinen akrobatiani on kääntyä sivuttain ja pistää vyö kiinni ja sitten kääntyä istumaan normaalisti. Eräs on myös se, että pistää vyön äärimmilleen ja valmiiksi kiinni, jonka jälkeen pujottaa itsensä siitä silmukasta läpi. Luonnollisestikaan koko lentomatkan aikana ei käydä vessassa eikä missään muuallakaan. Houdinin temput välttää kysymällä lentoemännältä jatketta, mutta se olisi sama kuin jos huutaisi koko koneelle ihmisiä olevansa läski.

Eri asia sitten, onko turvavyöstä muuta kuin kiusaa. Olen monessakin yhteydessä kuullut, ettei turvavyöt suojaa läskejä. Minä näen ne vain byrokraattisena kiusantekona omalta osaltani. Lentoemäntä tarkistaa, että vyöt ovat kiinni, joten ei voi sluibailla siitä.

Sanomattakin on selvää, ettei kukaan halua tulla istumaan minun viereeni.

Eniten minua ottaa päähän se, että läski johtaa oletuksiin minun elintavoistani. Elintapani ovat varsin spartalaiset. Kuten matkabloggaajayhteisö jo tietääkin, viinistä en tiedä tuon taivaallista ja makumatkailijanakin olen vahvasti aloittelija. Jokainen ruoka-annos sisältää häpeää. Siksi minulle on outoa, että jotkut vielä esittelevät annoksiaan. Vielä oudompaa on, jos annos on iso tai epäterveellinen. Minä syön hurjan terveellisesti. Minusta läskejä saa kommentoida vain lääkäri ja ravitsemusterapeutti. Edellisellä suhtautuminen muuttuu yleensä, kun näkee minun laajan verenkuvani. Siellä näkyvät ne kasvikset ja kalat, joita yleisesti syön. Minä varmaan synnyin Suomeen nähtyäni kaikki tämän maan järvet, arvelin, että täällä pääsee syömään kalaa. (No, me elämme simulaatiossa, joka tapauksessa.)

Noin muuten läski tuntuu valtavalta kahleelta. Katsellessani sarjaa ”Outolintu – Divergent”, minulla on osa dauntlessia (urhea) ja toisaalta eruditea (älykäs) eli olen joko divergent (yleislahjakas) tai factionless (lahjaton), molemmat muodostavat uhan Järjestelmälle. Läski kuitenkin sotkee suunnitelmat. Olen liian läski hypätäkseni laskuvarjolla. Olen liian läski hypätäkseni kerroksista. No, viismetrisestä kun hyppään, niin olen jo altaan pohjalla. Olen liian läski Teletornin reunakävelyyn.Olen liian painava seikkailupuistoon. Ei ihme, että lihava päätyy katselemaan elämää töllön ääreltä, kun kaikki muu on verboten. Ai niin, olen tuhonnut vielä fillarin kiekonkin. Onneksi geokätköily on mahdollista, sillä kätköjä on kaikille maastotasoille. Helpoimmat ovat pyörätuolista haettavia, vaikeimpiin tarvitsee kiipeilyvarusteet. Ja kiipeillyt minä olen, minä olen raahannut paikalle tikkaat. Tikkaiden maksimikapasiteetti on ollut vaivaiset 150 kg, mutta kukaan kukkahattutäti ei ole ollut puun alla kieltämästä minua käyttämästä niitä.

Kilpirauhasen vaikea vajaatoiminta tuottaa erilaisia oireita, joita on luetteloitu noin 300, joten kyllä riittää tehtävää niissä muissakin. Muistin ongelmat ja aivosumu, jotka epäilen liittyvän toisiinsa, ovat myös esteenä laihtumiselle. Muisti valitettavasti toimii varsin valikoidusti. Jos kerran erehtyy ostamaan pizzan, niin sellainen unohtuu, mutta jos ostaa kerran säkillisen porkkanoita, niin se ei unohdu. Useimmiten pizza liittyy siihen, että reissussa ei ole mitään syötävää. Omassa kotonaan voi tunkea jääkaapin täyteen kasviksia. Kasvikset eivät myöskään aiheuta häpeän tunnetta. Kapitalistit luonnollisesti kiduttavat pahaa-aavistamattomia ihmisiä roskaruokamainoksilla illalla, kun muutenkin iskee nälkä. Pakasteisiin liittyy kumma pelko siitä, että kun ne ovat lämpimässä, ne tuhoutuvat suunnilleen välittömästi. Ei ole niin, voi huoletta käydä päivällä ostamassa pakastekasviksia ja sitten illalla mikrottaa niitä hostellissa.

Eniten minua raivostuttaa tuossa fat-shamingissä ja muissakin setämiesten puheluissa, että ne olettavat vastaanottajan olevan tyhmä tai tietämätön, vaikka lähinnä nämä petterijärviset ovat tyhmiä ja tietämättömiä. Jos laihtuminen olisi helppoa, kaikki olisivat laihoja. Kun jokin aineenvaihdunta on kerran mennyt vituralleen biljoonissa soluissa, niin menee vuosikausia, ennen kuin se on taas kunnossa. Sittenkään ei ole laihtuminen taattua.

 

 

 

 

 

Jäänalle

Aamulla varhain paikallisena matkahuoltona toimivalle huoltoasemalle Kemijärvellä. Oli sorsanilma, mutta juuri sillä kilometrin matkalla ei sattunut satamaan. Kemijärvi on kaunis, järvien ympäröimä kaupunki. Itse kaupunkialueella oli valitettavan vähän kätköjä, mutta eipä aikakaan riittänyt niiden hakemiselle.

Ikävä sää Kemijärvellä

Kemijärveltä lähti bussi Rovaniemelle. Kemijärven ja Rovaniemen välinen kaira on aika tylsää mäntymetsää, Suuren osan siitä haukkaa Rovajärven sotilasalue, jonne menee useita teitä. Olin kuitenkin skarppina katsellen sateisia maisemia, koska ne olivat uusia maisemia minulle aina siihen asti, kunnes tie yhtyy Jäämerentiehen.

Rovaniemellä vaihdoin sitten Ranuan bussiin. Bussikuski suositteli Ranuan eläintarhaa niin paljon, että jäinkin sinne. Siellä on myös geokätkö, joka löytyi nopeasti, joten Ranua uudeksi kunnaksi geokartalle. Poikkeuksellisesti uhrasin 17 euroa lippuun Ranuan eläintarhaan.

Eläintarhan päänähtävyys on jääkarhu ja sen poikanen. Jäänallet olivatkin hyvin esillä.

Pikkuinen oli kasvanut jo aika isoksi

Eläimet olivat yleensä isompia kuin mitä olin kuvitellut. Tietysti itse jääkarhut olivat paljon suurempia kuin olin kuvitellut, mutta suurin yllätys oli villisian koko.

RanuaZoossa oli myös kiljuhanhia. Kiljuhanhi puuttuu lajilistaltani ja suomalaisiksi katsotuista linnuista. Kiljuhanhi on viimeisimmän lintuatlaksen mukaan hävinnyt Suomesta.

Ankka

Vaikka oli todellinen sorsanilma, tein vielä erillisen reissun eläintarhaan nähdäkseni ankat, sillä ankka on tietysti eläimistä kaikkein söpöin.

Seuraavan bussin tuloon oli pitkä aika odottaa ja rupesinkin liftaamaan. Ohi kulki pelkkää bemaria ja mersua ja sain liftin vain Ranuan keskustaan, missä sitten odotin bussin tuloa.

Oulua lähestyttäessä kävi selväksi, ettei paikallisliikenne toimi niin myöhään enää kunnolla, joten päätin lähteä yöjunalla etelään. Sinnittelin hereillä katsellen Pohjois-Pohjanmaan maisemia, jotka eivät olleet minulle tuttuja.

Nukuin vielä yhden yön ystäväni luona Tampereella ja sitten kotiin Hankoon. Ihme ja kumma, VR:n sovellus sanoi, että Kemijärveltä tuleva juna olisi Helsingissä kello 9:14 ja kuitenkin se oli kello 8:00 ja vielä valittelivat myöhästymistä.

Pitkä Pyhä

Juhannus pysäytti koko julkisen liikenteen useaksi päiväksi ja minun edessäni oli valinta, missä tahdon jumittaa tämän ajan Itä-Lapissa. Paikaksi valikoitui Pyhä-Luoston kansallispuisto. Minun lapsuudessani oli vain Pyhätunturin kansallispuisto. Perheeni kävi usein Luostolla ja sieltä katselin komeaa Pyhätunturin selännettä ajatellen, että joskus tuonne. Kun kansallispuisto laajeni Luostolle, sain sen liitettyä käytyihin kansallispuistoihin, mutta silti ajattelin, että pitää siellä joskus käydä. Varmaan paras osa lapsuuttani oli kelohonkamökissä Luostolla. Siellä oli jokaisella huoneella nimi jonkin linnun mukaan, paitsi että nimet olivat peräpohjolan murteella – ”tohtaja” ja ”joutten”.  Olin nähnyt myös paljon lintuja Luostolla: riekkoja, lapintiaisia, kuukkeleita, hiiripöllön, pohjantikan.

Koko sateisen päivän istuin Pelkosenniemen matkahuollossa. Sorsanilman oli ennustettu taukoavan illalla, joten lähtisin vasta päivän viimeisellä vuorolla. Pääsinkin bussilla Kultakerolle, josta menin selvää polkua Tiaislaavulle, jonne sitten jäin.

Pian huomasin, ettei yksin tarvinnut olla, sillä kuukkelit tulivat naukuen kuin kissat paikalle. Laskin viisi eri yksilöä: emot ja kolme tipua. Tiput vielä kerjäsivät emoilta ruokaa, aivan turhaan.

Itsekin ruokin kuukkeleita ja ihmettelin, miten paljon niihin mahtuu. Talvella ne harrastavat ruokakätköjä, mutta tuskinpa kesällä tarvitsee. Normaalistihan ne elävät niukkuudessa ja eläimen raato tuo niille yht’äkkiä yltäkylläisesti ravintoa. Tietysti raadolle on muitakin jakajia kuin kuukkelit. Kuukkelit ovat varislintuja ja nokkelia niin kuin varislinnut yleisesti.

Olin tullut Kemijärven puolelle. Kemijärvi on minulle tuntematon kaupunki. Ensimmäisellä Luoston reissulla perheeni meni Kemijärven kautta, mutta se oli 1970-luvun alussa, eikä minulla ollut mitään mielikuvaa asiasta. Tämä raja kuitenkin on vanha Lapin raja ja eräs Pelkonen loukkasi sitä aikoinaan muuttamalla tilalliseksi paikkaan, joka nykyään tunnetaan Pelkosenniemenä.

Laavulla oli myös geokätkö ja omistin päivän sen etsimiselle. Se oli hyvin turhauttavaa ja lopulta purnukka löytyi halkojen joukosta oikeasta paikastaan tippuneena. Oikean paikan sain selville kätkönomistajan kanssa viestittelemällä. Näin Kemijärvi itselleni uudeksi kunnaksi geokartalle.

Näin sadejuhannuksenakin riitti kulkijoita laavulle pitkin päivää. Tyypillistä näille oli, ettei mihinkään kiinnitetä huomiota, mutta sen sijaan nuotiolla tehdään ruokaa hartaudella.

Laavulla oli kuukkeleiden lisäksi järripeippoja, käpylintuja, leppälintupari, liro, valkoviklo, keltavästäräkki ja muuttohaukka. Jälkimmäiseen kiinnitin huomiota.

Rakas yöpaikka

Toinen päivä satoi lähestulkoon aamusta iltaan. Kolmantena päivänä kävin lintutornilla, joka oli lähellä. Sielläkään en nähnyt muuta kuin keltasirkun. Sen sijaan näkymät olivat hienoja.

Lintutornilla

Olin huomannut, että minulta loppuu lähes kaikki, ruoka loppuu, vessapaperi loppuu, tee loppuu. Minulla ei ole ennen käynyt näin.

Seuraavana päivänä lähdin laavulta pois Isokuruun, koska Pyhänkasteenlampi ja sen putous pitää nähdä. Alun kangasmetsän jälkeen polku muuttuikin tuiki helpoksi lankkutieksi ja sitä jatkui melkein koko matkan ajan. Oli siellä kyllä tarkkaa askelta vaativa maanvyörymä välissä.

 

Maanvyörymä

Pyhänkasteenlampi oli kaunis ja hiljainen paikka. Viivyin siellä varmasti kolme tuntia. Kun oli aamu, ihmiset eivät olleet vielä edes liikkeellä.

Pyhänkasteenputous

Nämä seudut olivat tietysti vanhoja saamelaisia uhripaikkoja, jotka kristinusko oli muuttanut kristillisiin tarkoituksiin sopiviksi.

Siellä istuessani havaitsin muuttohaukan. Muuttohaukka ilmeisesti pesi kallioilla. Jälkikäteen selvisi, että iso valkoinen tipu oli kuvattu kallioilla. Olisin varmaan seurannut pitempäänkin, ellei lapinuunilintu olisi alkanut laulaa lähellä. Se oli todella päräyttävä kokemus, sillä se oli minulle uusi laji ikuna missään. Lapinuunilinnun esiintymisalue kattaa Venäjän pohjoisosat, mitä nyt kevyesti koskettaa Alaskaa ja Suomea. Lapinuunilintu on säännöllisesti pesivistä lajeista harvinaisimpia.

Päivempänä paikan ohi käveli yhä enemmän ihmisiä, useimmat eivät välittäneet edes pysähtyä putoukselle.

Lankkutie

Seuraavan yön olin Isokurun kodalla. Siellä ramppasi vielä enemmän porukkaa kuin Tiaislaavulla, pääasiassa perheitä. Lapset kävivät kurkkaamassa kodan ovella ja minä sanoin niille ”kwack!”. Pienin tyttö ei uskaltanut edes avata ovea, mutta näin sen, kun ovessa oli oksan reikä. Sanoin sillekin ”kwack!” ja hän juoksi kiljuen vanhempiensa luokse. Pojista yksi sanoi, ”äiti, tuolla kodassa on täti, joka sanoo ”kwack!””. Varmaan ne ihmettelivät, että kaikkea ne lapset keksivätkin.

Isokurun kodalla pyöri vain noin kolme kuukkelia.

Isokurun kota

Olin melkoisen nälkäinen ja aattelin, että seuraavana päivänä hotellin aamiaiselle. Soitinkin kysyäkseni siitä, mutta hotelli oli kiinni, kaikki oli kiinni.

Seuraavana päivänä siirryin ihmisten ilmoille. Kello 11 oli luontokeskuksessa ravintolassa buffet, joten sain syödäkseni. Selvitin bussin lähtöpaikkaa. Bussi ei Matkahuollon tai Liikenneministeriön mukaan lainkaan pysähtyisi luontokeskuksella, mutta sen sijaan Luontokeskuksen mukaan pysähtyy. Sain silti parilta brasilialaiselta liftin ylös hotellille.

Bussilla sitten sateiselle Kemijärvelle ja hostellille.

Hostelli oli kiinni ja soitin taas annettuun numeroon. Hostellin pitäjä sanoi, ettei voi majoittaa hostellissa, mutta tuossa on mökki, jota hän tarjoaa. Niinpä sitten nukuin seuraavan yön mökissä. Satoi aivan taukoamatta ja ankkarasti.

Jahvetti Moilasen jalanjäljissä

Retkibussi poimi minut aamulla Kuusamon Tropiikista. Se kierteli kaikki mielenkiintoiset paikat, kuten Rukan ja Juuman kylän tiputellen Oulankaan menijöitä, mutta ei käynyt Konttaisen juurella. Konttainen ja Valtavaara ovat paikkoja nähdä sinipyrstö, erikoinen ja kaunis lintu, joka viettää talvensa Kiinassa ja jonka levinneisyys vaivoin ulottuu Suomeen. Kuusamossa niitä kuitenkin laulelee Valtavaaralla ja Konttaisella.

Ilma oli nätti, mutta Oulanka sai jäädä toiseen kertaan. Sen sijaan menin Sallaan. Jo heti kun napapiiri ylittyi, näin kuukkelin.

Salla menetti verisesti suuren itäisen osansa Neuvostoliitolle ja se oli suuri vääryys. Jäljelle jääneessä Sallassa päädyttiin sikäli poikkeukselliseen ratkaisuun, että nimet muutettiin. Niinpä Pyhätunturin nimi on nykyisin Sallatunturi, kun taas alkuperäinen Sallatunturi on luovutetulla alueella. Niin ikään vanhan Sallan kylä Märkäjärvi tunnetaan nykyisin Sallana, kun taas alkuperäisen Sallan kylän rauniot ovat jääneet rajan taakse. Noin sataa prosenttia ihmisistä se ei haittaa, mutta minä olen ihan fasisti tällaisten asioiden kanssa.

Sallan keskustaajama eli siis Märkäjärvi on betonihelvetti Porttoaavan kyljessä. ”Porttoaapa” olisi kyllä ollut kylälle parempi nimi kuin Salla. Salla mainostaa itseään ”in the middle of nowhere”. Tiedän useitakin paikkoja, johon kuvaus sopisi paremmin. Taajamassa on kuitenkin geokätkö ja kun etsin sitä, niin yläkerrasta tuli ikkunaan mies, joka antoi yksityiskohtaiset ohjeet sen löytämiseksi. Salla geokuntakartalleni.

Toinen geokätkö oli multikätkö, jonka alkuperäinen lähtöpiste oli hukkunut eli jästitty, mutta tiesin, että loppupiste johtaa kirjastoon, joten menin sinne ja kysyin kätköä ja avulias kirjastonhoitaja antoi sen minulle.

Ruokatauko in the middle of nowhere

Jäin sitten kirjastoon pitkäksi aikaa ja kirjastonhoitaja vaihtui. Sinne törmää toisia geokätköilijöitä, jotka olivat huomanneet jo minun löytöni ja tulivat yrittämään samaa, mutta toinen kirjastonhoitaja ei ollutkaan avulias. Minä neuvoin kollegoille kätkön.

Kirjasto oli mielenkiintoinen, kysyin siellä Kutsasta, tietoa Jahvetti Moilasesta löytyi kysymättäkin.

Kun Suomessa oli käyty vuoden 1918 sota ja sen jälkeen olivat alkaneet heimosodat Karjalassa, niin suuri osa punaisista oli siirtynyt Venäjälle, taistelemaan muun muassa näissä heimosodissa heimosotureita vastaan. Kysymyshän ei ollut niinkään kurjien karjalaisten vapauttamisesta kuin että heidät vapautettaisiin metsäomaisuudestaan. Sillä välin Lapissa oli savotoita ja savoitoille oli hommattu jätkiä hyvin holtittomasti, niin paljon kuin savottakämppään mahtui. Palkkaa ei Kemi osakeyhtiö ollut varautunut maksamaan. Kun sitten punapäällikkö Frans Myyryläinen, joka käytti nimeä Jahvetti Moilanen tuli taitavasti agitoimaan savottajätkiä, syntyi Värriön Saparosokan kämpällä kapina. Kun Moilanen agitoi miehiä läskilaatikon päältä, kapinaa kutsuttiin Läskikapinaksi. Kemin kassat tyhjennettiin miesten taskuun, hevoset vietiin ja kapinajoukko värvättiin sotimaan Karjalaan. Yhtä rajamiestä ammuttiin ja hän haavoittui ja hänet toimitettiin sairaalaan. Ennen siirtymistä Venäjän puolelle kapinalliset palauttivat hevoset omistajilleen. Minä ihailen sitä, että kapina toteutettiin fiksusti, ilman verenvuodatusta ja turhaa kärsimystä. Moilasen ”palkkio” oli tulla tapetuksi Stalinin vainoissa. Myöhemmin Moilanen rehabilitoitiin, mutta hänen hautapaikkansa jäi tuntemattomaksi. YLE on viisaasti tallentanut vanhojen kapinallisten muistelut.

Läskikapinaa enemmän näillä seuduilla muistetaan partisaanien uhreja. Partisaanien tekemät tuhotyöt vertautuvat lähinnä daeshin terroritekoihin nykyaikana, siinä ei ollut mitään järkeä. En kuitenkaan ole järin kiinnostunut partisaaneista, sillä se on kertomus, mikä sopii Suomen viralliseen narratiiviin, jossa suomalaiset ovat uhreja ja kärsijöitä. Jahvetti Moilasen Läskikapina ei sovi siihen. Arvostan YLEä kertomusten tallentamisesta. Kuusamon yhteydessä puhuin siitä, kuinka saksalaiset hirttivät venäläisiä. Oliko se kosto partisaanien terrorista vai oliko partisaanien terrori kosto hirttämisistä vaiko ei kumpaakaan, sitä en tiedä.

Kutsa taas oli eräs Suomen luonnonpuistoista. Se saatiin perustettua 1938 ja oli Suomen arvokkain luonnonsuojelualue. Kuten sitten kaikki tietävät, ei se saanut olla osa Suomea pitkään, kun jo talvisodassa alue menetettiin. Nykyään alue on osa Venäjän rajavyöhykettä ja siellä liikkuminen vaatii erityisluvan. Valitettavasti aluetta on myös hakattu ja puuta myyty Suomeen. Minusta Kutsan puiden myyminen Suomeen on kuin myisi hiekkaa Saharaan. Nykyisin Venäjä on kyllä suojellut alueen.  Kutsassa on kirveen koskematonta metsää. Mietin vähän aikaa, mitä se tarkoittaa.

Kävin myös etsimässä geokätköä läheisellä museoalueella, enkä kuitenkaan löytänyt sitä. Aika kylmäävää, että Sallan kaikki kätköt olin löytänyt neuvottuna.

Museoalue

Sää muuttui koko ajan huonommaksi ja tuulisemmaksi. Illalla sitten tuli bussi ja lähdin kohti Savukoskea. Bussi kävi kääntymässä kolmen kilometrin päässä rajasta.

Sielläpä pilkottaa luovutettu Sallan alue ja sen Rohmoivan-Sallatunturin selänne.

Tämä osa Lappia komeilee lähinnä hienoilla virroillaan. Tunturit ovat harvassa ja suhteellisen matalia.

Saavun Savukoskelle. En ole koskaan aiemmin käynyt Savukoskella. Bussi jättää minut keskustaajamaan, mistä nopeasti kävelen hautausmaalle, missä geokätkö sijaitsee. Savukoski uudeksi kunnaksi geokartalle.

Savukoskella on keskellä kylää leirintäalue, missä majoitun juhlateltassa. Sataa jo rännänsekaista vettä, enkä voisi kuvitellakaan yöpyväni omassa teltassani. Minulle on laitettu vuode. Se, että keskellä yötä siitä tipahtaa pohjapiena on harmillista, mutta anteeksiannettavaa. Se ei ole anteeksi annettavaa, että vuode on minulle liian lyhyt.

Uppoan vuoteeseen

Minulle tapahtui nuorena jokin outo kirous, että minusta tuli hirveän kookas joka suhteessa. Minä tiedänkin, miksi minusta tuli hirveän lihava, se johtuu kilpirauhastulehduksesta. Minä kasvoin myös nopeasti pituutta ja minulle ennustettiin ihan hurjia pituuslukemia. Äiti kuitenkin sanoi, että hän aikoinaan kasvoi samalla tavoin, pyrähdyksenä. Lopputulemana minusta tuli traumatisoitunut 175-senttinen. Euroopassa on oma yhdistyksensä pitkille naisille ja pääsyvaatimus on 180 cm ja on hilkulla, etten anoisi jäsenyyttä vain tullakseni hylätyksi liian lyhyenä. Oli miten oli, olen lähellä suomalaisten keskipituutta, joka on tietysti kaksihuippuinen. Jos minä olen johonkin liian pitkä, niin se tarkoittaa sitä, että suurin osa miehistä on liian pitkiä kanssa, minkä takia ihmettelenkin pientä vuodetta.

Aamulla satoi räntää Savukoskella

Leirintäalueen omistaja sanoi, että facebook muistutti häntä kuvalla vuosien takaa, jolloin Savukoskella oli tähän aikaan lunta.

Aamulla varhain odottamaan bussin jatkoyhteyttä. Matkahuollon rakennuksessa on baari, jonka terassin ovi oli auki, joten saatoin odottaa sateelta suojassa.  Matkani jatkui Pelkosenniemen kylälle läpi Vuotoksen alueen.

Pelkosenniemellä oli huoltoasema, jonka lähellä oli Andy McCoyn patsas ja jonkinlainen näyttämö. Siellä oli myös geokätkö. Sen maastoarvo oli hieman korkea, mutta siitä huolimatta pääsin kiipeämään sille, joten Pelkosenniemi uudeksi kunnaksi geokartalle. Puuttuvia kuntia Pelkosenniemen jälkeen on vain sata.

Koska iltapäiväksi oli luvassa parempaa säätä, päätin istua koko päivän huoltamolla. Ihan turhaan lähtisin uhmaamaan sadetta.

Andy McCoy, paikallinen suurmies.

Pelkosenniemellä olisi perin vähän nähtävää, ellei siellä olisi Suvannon perinnekylää sekä suurta siivua Pyhä-Luoston kansallispuistosta. Kiilopäällä olin Urho Kekkosen kansallispuistossa ja Pyhä-Luosto olisi matkan toinen kansallispuisto.