Browsing Tag

Tanja Holmberg

Nuuhkaisu historiaa: Original Sokos Hotel Viru ja KGB-museo

Sen enempää Kauko Kirahvi kuin minäkään emme ole kokeneita Tallinnan-kävijöitä. Minä kävin siellä ensi kertaa vasta elokuussa 2013, kun aloin epäillä, että pian huomaan olevani museossa varustettuna kyltillä ”Tiettävästi ainoa suomalainen, joka ei ole koskaan käynyt Tallinnassa” (tai sen puoleen Ikeassakaan, mikä sekin korjautui Reissusiskon kanssa, kuten Tallinnakin). Kauko Kirahvin Tallinnan-muistot ovat parinkymmenen vuoden takaa ajalta, jolloin viisumi oli vielä tarpeen ja luultavasti Viru-hotelli se maamerkki, jota kohden osasi suunnistaa mistä vain.

Päätimme nauttia hotelliaamiaisesta Helsingissä sen sijaan että olisimme kiiruhtaneet varhaiseen aamulaivaan. Niinpä saavuimme perille Tallinnaan lauantai-iltapäivänä, ja ohjelmassamme odotti hotelliesittely sekä kierros KGB-museossa.

Olin kysellyt majoitusta blogiyhteistyönä Viru-hotellista, mutta koska se oli tupaten täynnä, saimme huoneeksemme tarinan Estorian puolelta. Sokos Hotels ja yhteyshenkilöni, Pienen Ideapuodin Tanja, toivoivat minun kuitenkin keskittyvän esittelemään Viru-hotellin historiaa.

Viru-hotellin tarina

Viruhan valmistui 1972, ja sen historia jaksottuu neljään osaan. Se oli ensin Inturist-hotelli. Kun Viro itsenäistyi, siitä tuli valtio-omisteinen, kunnes se myytiin huutokaupassa ja siirtyi sitten SOK:lle 1990-luvun alussa. Nämä tiedot poimin KGB-museokierroksen esittelystä.

Viru-hotellista on kirjoitettu dokumentteja ja kirjakin, ja pian Sokos-hotellien nelikymmenvuotishistoriikki on luettavissa verkossa. Hotellin tiedotuspäällikkö Peep Ehasalu teki hyvää työtä pitääkseen minut ajan tasalla tuloomme liittyvistä seikoista ja vastasi vielä ripeästi jälkeenpäiin heränneisiin kysymyksiini. Siinä on tiedottaja paikallaan, totisesti. Kiitos!

Hotellit meille esitteli henkilöstöpäällikkö Maret Kaldmaa. Olikin muuten ensimmäinen kerta, kun bloggaajayöpymiseeni liittyi hotellikierros talonväen puolesta. Tosin niissä muissa, Vaakunassa ja Albertissa, olen yöpynyt aiemmin, joten olivat jo tuttuja paikkoja.

Virussa on 423 huonetta, ja niistä satakunta remontoitiin tänä vuonna.

Laivayhteys Helsingistä Tallinnaan avattiin 1965, ja 1970-luvun alussa matkailijamäärät alkoivat kasvaa. Hotellisuunnitelma oli todella hieno siihen aikaan, ja suomalainen rakennusyhtiö vastasi töistä. 1969 koettiin rakennuksella iso tulipalo, joka pienen kaupungin keskustassa tietenkin tuli – ainakin epäviralliseen .- tietoon, milläpä tulisoihdun olisi salassakaan pitänyt. Hotelli sai silti kunniakirjan hyvin sujuneesta paloturvallisuudesta  kymmenen vuotta myöhemmin ja se on nähtävillä KGB-museossa.

Esittelykierroksella ennätimme kurkistaa saunalliseen sviittiin.

Esittelykierroksella ennätimme kurkistaa saunalliseen sviittiin.

Sinä viikonloppuna kun olimme Tallinnassa, pari muutakin oli saanut saman hyvän idean, että siellähän voisi pistäytyä. Siellä oli Osturalli, vähän samantapainen kuin Hullut päivät täällä. Niinpä Viru oli aivan täynnä siinä vaiheessa kun kyselin majoitusta, ja perille ehdittyämme täyteen oli tullut Estoriakin, 7. – 9. kerroksessa oleva Solo Sokos-hotelli.

Viru-hotellissa on standard-, superior- ja perhehuoneita. Viimemainituissa on mm. kerrossänky ja jääkaappi, mikro, kylpyankatkin ja muita lastentarvikkeita, jotta kaikki perheenjäsenet voisivat viihtyä viettäessään aikaa hotellissa. Sellaista kuulimme kuvailtavan, mutta juuri ennen hotellivieraiden saapumista ennätimme kurkistaa   saunalliseen Double Deluxe -sviittiin.

Sohvasta saa vielä lisävuoteen, ja jos kohta hotelli oli vuosikymmeniä sitten haluttu työpaikka ja leivonnaiset tunnettuja, niin markkinointikikat osataan nykyäänkin: kun tv:n alla on lasiovinen baarikaappi, myynti on runsaampaa kuin jos ovesta ei näkisi valikoimaa!

Ravintola Merineitsi

Toisen kerroksen ravintolassa on aamiaisen lisäksi Show and Dinner -tyyppistä tarjontaa. Osuimme katsomaan kabareen harjoituksia, ja kabareeiltoja on meneillään kolmesti viikossa torstaista lauantaihin. Á la carte -lista on iltaisin. Merineitsin johtaja ja pääkokki on Margus Tammpere.

20141004_152636

Merineitsin tavoite on, että palvelu, ruoka ja ohjelma muodostavat yhteensopivan kokonaisuuden. Me kävimme illalla kaupungilla ja söimme siellä, joten tällä kertaa kokemus rajoittui aamiaiseen, ja kerron siitä heti seuraavassa postauksessa, joka on tarina Estoriasta.

Kierroksellamme tyhjäkin aamiaissali teki vaikutuksen paitsi valoillaan myös koollaan; Original Sokos Hotel Virun valtava aamiaistarjonta näytti tyhjänäkin kattauksena sellaiselta runsaudensarvelta, että ihme, jos ei tule ähky jo pelkästä katsomisesta. Ei nälkäkuolema mitenkään Solo-aamiaisenkaan puolella uhannut, ja sen erikoisuus on, että kahvi tarjoillaan kannuissa pöytiin. Ainakin ruoka ja palvelu oli yhteensopivaa aamupalalla, totesimme.

Tila on väliseinin muunneltavissa, mikä on etu tapahtumajärjestäjille.

Kierros KGB-museossa

Niinpä niin. Aikoinaan Viru-hotelliin piti mahtua niin ulkomaisia hotellivieraita kuin KGB:n tarkkailijaväkeäkin. Nyt hotellin yhteydessä on museo, ja tunnin opastettu kierros suomenkielisine esittelyineen tarjottiin meille myös. Henkilöstöpäällikkö Kaldmaa vain vei meidät hotellikierroksen lopuksi lipunmyyntiin ja sanoi oppaalle tuovansa joukkoon vielä kaksi rouvaa. (Joo, Kauko Kirahvi on oikeasti rouvapuolinen.)

Kipusimme rappusia museoon, ja ihmettelin askelmien reunaan liimattuja kieltotarroja. Ei banaaninkuoria (oliko silloin banaaneja? en tullut kysyneeksi, miltä ajalta ne ovat, alkuperäisiäkö vai museon vitsi), ei rullaluistimia, kameroita, sitä eikä tätä. Käytävässä oli julisteita vanhoista valokuvista, ja sitten päästiin kurkistamaan huoneeseen, jossa oli rekvisiittaa.

Niin kuin vaikkapa tavallista paksumpi teevati, johon oli kätketty mikrofoni. Tarjoilija sai tiedon, mihin pöytään sellainen piti kattaa.

Hotellin kerrosauloissa oli kuulemma istumassa mummo, joka kirjasi hotellivieraiden liikkumiset ja tiesi senkin, jos juoksenteli sisään ja ulos liian monta kertaa. En tiedä, miten tämä sinänsä poikkeaisi suomalaisesta maalaiskylästä (voi mitä tarinoita voisinkaan teille kertoa nuoruusvuosieni sattumuksista sarjassa muiden luulot) tai siitä, miten lukion ranskantunnilla opetettiin, että la conciergea, portinvartijaa, on parasta tervehtiä ja jututtaa. Muuten kohta koko kulmakunta tietää, että kuljeskelet pitkin kaupunkia roskapussi kädessäsi tai muuta tarpeeksi älytöntä mutta kutkuttavan uskottavaa.

Myös huoneita kuunneltiin. Kiinnostukseni herätti se, että suomenkielisellä kierroksella kerrottiin juttu Seppo Heikinheimon (aikoinaan musiikkikriitikko Helsingin Sanomissa ja kertoo jutun omaelämäkerrassaan Mätämunan muistelmat) tavasta heti ovelta karjaista tervehdys ja että hyvinkö kuuluu. Olin ainoa ryhmässä, joka tunnusti muistavansa jutun, ja tämä sai miettimään, miten opastuksien sisältö vaihtelee erikielisissä ryhmissä.

Kysäisin sitä kotiin palattuani tiedotuspäällikkö Peep Ehasalulta, ja hän täsmensi, ettei sisältö niinkään riipu kielestä vaan ryhmän taustatiedoista. Jotkut tarvitsevat tietoja aakkosten alusta, koska eivät tunne maata tai aikakautta lainkaan. Ulkovirolaisten jälkeläiset taas tuntevat taustoja mutteivat ehkä enää kieltä. Suomalaisryhmillä voi olla omia tai edellispolvien muistoja, ja opastuksen yksityiskohdat vaihtelevat sen mukaan, jotta kaikki saisivat kierroksesta jotakin.

Katselimme näkymiä valtavalta parvekkeelta yli kaupungin. Ei ihme, jos on edes puheissa ollut aikeita perustaa paikalle ravintola. Toinen kysymys, kuka silloin yleensä edes pääsi näkemään koko parveketta.

20141004_163334

Museokierroksen jälkeen oli parasta unohtaa kaikki...

Museokierroksen jälkeen oli parasta unohtaa kaikki…

Minulle kiintoisin pikkutieto museokierroksella oli, mikä oli vaarallisinta musiikkia tuohon aikaan. Ei rock’n’roll, sitä oli Neuvostoliitossakin, vaan jazz! Se se amerikkalaista ja turmiollista oli.

Höristin korviani entisestään alkaessani pohtia, millainen #jazzkaupunki Tallinna mahtaa olla ja mitä jazzin saralla maan musiikkielämässä on koettu. Siinäpä tutkimusprojektia tuleviin vierailuihin. Kysyin, mutta Virussa ei ole varsinaisesti jazziltoja, jos kohta keskiviikkoisin musiikki voi olla jazzahtavampaa kuin tavallisesti. Jos joku tietää Viron jazzelämästä enemmän, vinkkaisitteko minullekin vaikka kommenteissa? Kiitos.

 Valuuttabaarissa

No pitihän se jatkaa aikakauden tunnun nuuhkimista vielä illalla kaupunkikävelyltä palattuamme ja kurkistaa Valuuttabaariin, missä voi maksaa toki normaalisti euroilla mutta sisustus on suoraan vuosikymmenten takaa.

20141004_205955

Taisimme olla siellä melko aikaisin, vain pari muuta asiakasta oli baarissa, kun menimme maistelemaan Zigulia (silloin ainoa olutmerkki, ja pitääköhän lakimuutoksia odotellessa täsmentää, että omasta pussista pulitettiin). Illemmalla alkoi karaoke, ja väkeä alkoi kertyä. Suomalaisiakin kappaleita oli paljon listalla.

Hassu tunne tuo, että on ulkomailla olevinaan, ja palvelun saa melkein kokonaan suomeksi. Olipa jo ensimmäisellä Tallinnan-käynnilläni syytä nauraa itselleni, kun silloisen hotellin saunatiloissa luin ohjeistusta englanniksi, koska en osaa venäjää enkä juuri viroakaan. Reissusisko sitten huomautti, että on siinä lappu suomeksikin.

Myös koko kirjeenvaihto Peep Ehasalun ja opastus Maret Kaldmaan kanssa kävi suomeksi, ja museoon on määrätunnein opastuksia useammalla kielellä.

Kiitos, Sokos Hotels, Tanja Holmberg / Pieni ideapuoti, Peep Ehasalu, Maret Kaldmaa ja muu hotellien ja museon väki yhteistyöstä, auliista kysymyksiin vastaamisesta, elämyksistä ja hotelliyöstä.

Sarjan viimeinen osa kertoo majoituksestamme Solo Sokos Hotel Estoriassa. Kuvassa bloggaaja kerroksemme aulassa mökötysmökissä, vaikkei syytä murjottamiseen ollutkaan.

20141004_154721

Bloggaaja on iloinen: yritysyhteistyöhön kahtaalle

Aloitin bloggaamisen mm. siksi, että kirjoittamisen ilo säilyisi. Halusin myös kokeilla, onnistuisinko tekemään siitä jotenkin ammattimaista, vaikken läheskään vielä ole siinä pisteessä, että kirjoittaisin toiminimellä.

Siksi onkin ollut mukava huomata, että uuttakin naputtelijaa uskalletaan käyttää.

”Käytkö usein Helsingissä?”, ParisRion (parisrio.com) nuori yrittäjä kyseli, kun meilissä mainitsin taannoisesta bloggaajaillasta. Sovimme Petri Vänskän kanssa tapaamisen kahvin ääreen jutellaksemme blogi- ja matkamietteistä.

Ainakin viitisentoista bloggaajaa on antanut luvan linkittää tekstinsä ParisRion uudistuville sivuille. Ideana on, että kun hakee sivuston kautta lentoa, löytää linkin blogeihin, joista voi lukea lisää kohteesta. Maustoimme kahvimme ideoiden pallottelulla: kohde-esittelyjä, ehkä lentoyhtiöiden vertailuja tai lentoasemista kertovia postauksia…

Yhteistyö ParisRion kanssa ei merkitse artikkelipalkkioita, mutta minä kirjoitan blogiani heidän sanelematta, mistä, ja linkki heidän sivuillaan tuo näkyvyyttä ja lukijoita. En siis kirjoittele heidän pyynnöstään mitään korvauksetta (siitä olisikin seurannut kitinää, jos olisi muuta ilmaista tekstiä toivottu kuin blogi, jota joka tapauksessa kirjoitan; tällainen vapaaehtoisuus on käypää) eivätkä he maksa mitään kenellekään. Toivon voivani osaltani tehdä uutta yritystä näkyväksi, ja uudet lukijat tietysti voisivat merkitä minulle edistysaskelta Rantapallon bloggaajakorttia kohti…

Kenties sivusto tästä vielä laajenee, ja tarjottelin saksantaitoani erikseen käyttöön myöhemmin.Lupasin olla paljastamatta liikesalaisuuksia, jotka ovat idean testaamisen tasolla: kas vain, muutkin ajattelevat, että hyvä juttu…  Mutta alkuun päästään tuolla blogilinkkijutulla. Kerron teille heti, kun uusi sivusto on käytössä. Tietääkseni toukokuussa viimeistään kuuluu lisää.

 

Samaisena Helsinki-päivänä pistäydyin Rantapallon toimistossa Fredrikinkadulla. Vähän matkan päässä Freda 19:ssä on Brooklyn-niminen cupcake-puoti. Arvelin, että ne varmaan popsivat kuorrutettuja muffineja joka päivä, mutta otetaan riski. Oli syytä juhlia:

”Onneksi olkoon”, sähköpostiin pulpahtanut Rantapallon kirje alkoi. Pääsin mukaan #sokoshotels40-hankkeeseen! Luvassa on hotelliyö illallisineen ja tietenkin aamupala ja kirjoitan jutun. Paras neljästäkymmenestä postauksesta palkitaan vielä erikseen. ”Ahaa”, sanoi matkaseura, kun loppuviikosta puntaroimme hotellivaihtoehtoja lounaalla. Sain luvan kirjoittaa valintamme mahdollisimman vetoavaksi siltä varalta, että 35 bloggaajaa on päätynyt samaan hotelliin…

 

Hanke etenee niin, että kukin kirjoittaja valitsee 2 – 3 kohdetta ja meilaa ne Pienen Ideapuodin Tanjalle. Kesän mittaan, touko-elokuussa, käynti ja juttu

 

Tiedättekö, olin ihan varma, että #sokoshotels40 meniminulta ohi, kun jo olivat hemmotelleet simpukkaperjantaina. Mutta ei, yhteistyö sai jatkos. Jos ei tämä saa minua entistä uskollisemmaksi Sokos-hotelleille, niin mikä sitten?

Kummallista, miten iloon sekoittuu analyyttinen ällistys hyväksytyksi tulemisesta. Päätin silti riemuita kyselemättä, vaikka olisikin kiva tietää, montako erikoisvieraaksi haki. Mukavaa tulee kanssabloggaajien kokemusten seuraamisesta ja omansa jakamisesta.

 

Pistäydyin Tampereella kotimaanmatkailun messuilla, ja johan tuli tukuittain jutunaiheita sieltäkin. Onneksi on luvassa vapaapäiviä niiden naputtelemiseksi.

Simpukkaperjantai Fransmannissa: Lurps!

”Simpukoita? Ei ostereita?” kysyi ruoanlaittoa harrastava työnantaja, kun kuuli simpukkatestiaikeistani. Siitä keskustelu laajeni simpukoiden ja ostereiden syömisen eroihin ja kuoren kopauttamisen hienouksiin, ja vielä seurasi pohdintaa siitä, tarjottaisiinko simpukat kuorineen. Kolisisivat kuulemma esimerkiksi keitossa hankalasti.

”Minun vaimoni tekee hyvää simpukkakeittoa”, ilmoitti toinen, ja muutti ajatuksissaan saman tien Etelä-Ranskaan.

 

Fransmanneissa vietetään tänä keväänä simpukkaperjantaita. 14.3. – 30.4. tarjotaan perjantaisin simpukoita talon tapaan. Vaikka siis kotkalaisten ajatukset tuppaavatkin näköjään viipyilemään keitossa, Fransmannin sinisimpukat  tarjoillaan kermaisessa Dijon-valkosipuliliemessä. Vierelle saa ranskanperunoita ja aiolia, ja tokihan pöytään kannetaan aina ensimmäiseksi talon leipää.

 

Sokos-hotellien ja Rantapallon yhteisessä blogi-illassa pöytäseura puhui simpukkaperjantaista, ja lausahdin, että taisin huomata jonkin lapun ovessa. Kotkassakin on Fransmanni, todettiin, ja kun tuumin, että voisin käydä testaamassa herkun simpukoita rakastavan ystäväni kanssa, pari ihmistä pyysi, että kertoisin, miten meni. Ainakin SOK:n Anna Lappalaisen ja Pienen Ideapuodin Tanja Holmbergin lupasin pitää ajan tasalla ja sanoin kirjoittavani postauksen.

Pöydän Fransmanniin varaa kätevästi netistä. Ravintolan kotisivuilla voi klikkailla kalenteria ja valita kellonajan. Jos kyse on viime tingan varauksesta, kannattaa soittaa suoraan. Varausvahvistus tulee tekstiviestinä ja meilinä.

 

Toimin vahingossa ihan oikein, kun kirjoitin pöytävarauksen viestikenttään, että simpukat mielessä. Kun tein myöhemmin haun termillä ”simpukat Fransmannissa”, huomasin kotisivulla pyynnön mainita, jos on tulossa syömään simpukoita. Tuoreita simpukoita valmistetaan niin kauan kuin erästä riittää, ja panevat sitten annoksen sivuun, ettei simpukanystävä saavuttuaan jää nuolemaan näppejään. Kahdelle tuodaan puolentoista kilon annos hintaan 46/43 euroa ja yksinäinen simpukansyöjä saa 750 g 26/23 euroon. Alennettu hinta S-etukortilla.

Matkabloggaaja kapusi siis perjantaina viideltä bussiin ja lähti töihin. Ilmoitin kyydissä jo istuvalle Simpukansyöjälle, että hän on rekvisiittaa ja minä töissä. Olimme etuajassa mutta pöytä odotteli vielä suht. hiljaisessa ravintolassa. (Pöytävarauksen kestoksi ilmoitetaan kaksi ja puoli tuntia, ja siinä ajassa herkuttelee kyllä rauhassa useammankin ruokalajin. Tokkopa olisivat häätäneet, vaikka olisimme istuneet pitempäänkin, vaikka pöydät alkoivatkin iltaa kohden täyttyä.)

Ikkunanvieruspöytää meille tarjottiin ja siihen lopulta jäimme, jos kohta ilta-auringon kilotus sai hetken miettimään paikanvaihtoa. Markiiseja laskettiin alas, ja päätimme sitten tehdä ravintolasta asutun näköisen  jäämällä ikkunakoristeiksi. Ystävällinen ja ilmeisen ammattitaitoinen Seija-tarjoilijamme tarjoutui kyllä etsimään meille toisen pöydän vielä alkuvalmistelujen kuluessa.

 

Ruokalista oli nopeasti luettu, koska halusimme simpukoita. Entä kelpaisiko valkosipulileipä alkuun? Toki talon leipääkin tuodaan. Hyväksyimme tarjoilijan ehdotuksen, ja melkein saman tien nenään pöllähti sellainen valkosipulin pelmahdus, että viimeistään siinä olisi tullut nälkä kenelle tahansa.

 

Päädyimme valkoviiniin ja kysyimme suositusta. Seija ehdotti Rieslingiä ja toi maistiaiset. Ranskalainen Alsacen alueen viini Wolfberger vuodelta  2012 oli herkullista. Koetin maistaa fiinisti ja tokaisin sitten kaikkea muuta kuin hienostuneesti, että jätä pullo pöytään.

 

”Kerro siitä viinistä”, Simpukansyöjä painotti paluumatkalla. Riesling kai sinänsä on aika moni-ilmeinen, ja tämän aavistuksenomainen rusinaisuus, jopa tokajimaisuus minun suussani, osoitti riittämiin ryhtiä ja luonnetta pärjätäkseen simpukan seurana. Erinomainen suositus. Totesimme, että menisi ilman simpukoitakin. Jälkeenpäin huomasin viinilistalla myös Wolfbergerin kuohuviinin. Jos on samaa sukua, voisi käydä maistamassa. (Tämä ei ole lahjavihje.)

 

Simpukkalautanen oli kuin iso padankansi, ja siihen sai kauhoa syötäviä. Hauskinta oli, jos löysi ”kaksoset”, kuorestaan karkuun lähteneen simpukan asukin seurana ja parhaassa tapauksessa vielä mukavansuolaisessa kermaliemessä hautuneen kokonaisen valkosipulinkynnen samaan suupalaan.

Henkilökunta piti meistä mukavasti huolta. Käväisi kysäisemässä, miten sujuu, mutta vaivihkaisen ammattitaitoisesti, ettei tuntunut siltä kuin virkaintoisesti ajettaisiin päälle. Viiniä meille kaadettiin, ei tarvinnut itsepalvelua siinä. Käväisin pois pöydästä, kun Seija tarjoili viimeiset tipat ja hymyili, että jäi sitä minullekin. Pöytäseura oli kehottanut kaatamaan hänelle kaiken, kun kerran en ollut paikalla, ja tarjoilija sanoi, ettei ole varma, onko kummallakin nyt yhtä paljon. Lupasin laskea pisarat ja kirjoittaa tekstaripalstalle.

 

Siinä oli tarjoilijan sauma ottaa puheeksi some ja yrityksen näkyvyys verkossa. Mietin hetken, kokeiltiinko, ottaisinko blogin puheeksi, mutten maininnut mitään. Pöytävarauksen olin tehnyt omalla nimelläni viittaamatta blogiin mitenkään, mutta enhän tiennyt varmasti, olisiko SOK:n tai Sokos-hotellien puolelta oltu yhteydessä Fransmanniin. Ja olisihan simpukkasuunnitelmani ollut pääteltävissä tviiteistä, kun @ananas2go on Twitterissä omalla nimellään ja seuraa mm. @fransmannia .

 

Olin kertonut Kaarteessa tapaamilleni Anna Lappalaiselle ja Tanja Holmbergille, että olin varannut pöydän ja luvannut postauksen siitä, miten meni. Sain vastaukseksi mm. Tanjan tviitin, että kehittelisivät jotain ekstraa minulle, mutta en yhtään osannut ajatella, mitä se olisi.

 

Jälkiruoista – crème brûléetä toiselle ja Valrhonan kuumaa, valuvaa suklaakakkua salmiakkivaahtoineen minulle – selviydyttyämme pyysin laskun. Harvoin se noin päin käy, että asiakas väittää laskun olevan liian pieni. Ruokaviini uupui kokonaan.

 

Laskun tuonut tarjoilija kysyi, tietääkö joku, ja Seija etsittiin hätiin. Juu, meille tarjottiin viini ja jälkiruoat, mutta katsokaa nyt, ettei hän ole sinne ylimääräisiä kirjoitellut…

 

Siinä vaiheessa sanoin, että taisitte tietää matkabloggaajan olevan tulossa. Päälliköltä oli tullut viestiä, että tarjotaan jotain. Kiitos kaunis!

 

Kiitellen ja hyvillä mielin teimme lähtöä. Mukavaa, että blogini pääsi ainakin sen verran yhteistyöhön, eikä tarvinnut ronkkua. Sanoin kyllä, että olisin muutenkin kehunut.

Kehotus olla menemättä vielä nukkumaan ja käydä sen sijaan katsomassa yöelämää jäi väliin. Olkoonkin viikonloppu, meidän pitää ruokaseuran kanssa tahoillamme olla aamukymmeneltä kuosissa.

Kotona oli vastassa kaksi kurnauskista ja haisteli sormet tarkkaan. Ehkä olisi pitänyt tuoda niille tuliaisiksi omat simpukat?