#PopotPogoillenKuljeksii

No kotiuduinko sinne Pariisiin?

By on lauantai, heinäkuu 22, 2017

Oikeastaan sain Pariisista kaiken, mitä halusinkin. Hattu ja macaron, aprikoosit puttuvat kuvasta.

 

Yksi herkullisimmista Pariisin liikenteen kuvauksista on Donald E. Westlaken veijaridekkarissa, missä kansainvälinen joukkio yrittää ryöstää linnan, jota kuljetetaan osiin purettuna Pariisiin. Osaan rakennuskivistä on kätketty omaisuutta, ja suunnitelma kahden rekan saamiseksi parempiin käsiin on aukoton…

Niinpä rekan oikeilla kuljettajilla on ihmettelemistä, kun liikenneympyrässä vilisee kyljessä kiinni ajavia autoja, epävarma polkupyöräilijä ja pyörätuoli, ja kaiken kukkuraksi kameralastissa oleva turisti astelee takaperin mitään huomaamatta ajokaistalle täydellisen kuvakulman saadakseen.

 

 

Onneksi olen oppinut pelkäämään pyöräilijöitä jo Helsingissä. Pariisissa katurakentaminen on kyllä sen verran fiksua, että suojatien jälkeen on parin askelen verran tilaa astua pois kadulta  – ja sitten vasta saa kimppuunsa kelloja kilistelvät pyöräilijät. Tarkkana muuten suojatiellä: jos juuri sillä neljännesneliömetrillä ei juuri sillä sekunnin murto-osalla satu olemaan jalankulkijaa, kyllä siitä jokin kaksi- tai nelipyöräinen suhahtaa.

”Taxi, Madame?” No ei taatusti. Hostellini oli ihan Gare du Nordin lähellä, Google Mapsin mukaan 8 min kävelyn päässä. Tuossa liikenteessä olisi mennyt varmaan puoli tuntia… Asiakkaan voi poimia myös suojatieltä tööttäämällä hänelle keskellä katua. Tai risteystä. Taksin katolla on vihreä tai punainen valo. Google Maps muuten aiheutti kulttuurisokin, kun lausui kadunnimet aika lailla kirjoitusasun mukaan. En millään ollut tajuta, mikä Kalapelle minun piti valita, kun olin matkalla rue de la Chappellelle. Siis Sha-.

Jacob’s Inn -hostellia voi muuten suositella. Siistiä ja mukavaa, ja paikka kuuden hengen dormissa maksoi muutaman päivän etukäteen tilattuna 21 euroa. Pelkäsin, että kun on noin edullinen, hostelli vaatisi parin sadan pantin, mutta semmoisesta ei ollut mitään puhetta. Sisään vain! Avain oli huoneen sisäpuolella, ja jos huoneessa olisi joku, sinne sen saisi myös jättää. Jos taas olisin viimeinen lähtijä aamukymmeneltä, avain pitäisi tuoda vastaanottoon.

Lukollisesta kaapista ei ollut tietoa, mutta kun olen vielä nuori ja vetreä (kröhöm) ja kipusin kuin kipusinkin kerrossängyn kolmanteen petiin (öhöm!) niin hilasin repun ja olkalaukun viereeni eikä onneksi mitään käynyt. Läppäri, puhelin ja rahat tallessa, vaikka varmuuden vuoksi vähän Oslosta ostettuja silkkituotteita olikin yöpaidan alla ja osa omaisuudesta siellä.

Kuuden hengen huoneessa oli oma kylppäri, mikä on käsittääkseni aikamoinen ylellisyys hostelleissa. Suihku, pesuallas ja wc.

Katunäkymässä on Helsingistä tututn punatiilen sijaan paljon vaaleaa.

 

Jostain olen lukenut ranskalaisten surullisenkuuluisasta tavasta olla pesemättä käsiään. Tuota… mahtaisikohan siihen olla semmoinen käytännön selitys, että kopissa ei ole pesuallasta? Hostellissa törmäsin elämäni ensimmäiseen vessaan vailla vesihanaa. Terve vaan, maa, jossa avattiin Euroopan ensimmäinen yliopisto! Hauska tutustua!

 

Niinpä hymyilytti seuraavana aamuna, kun istuin aamupalalla ja huomasin jonkun pesevän käsiään suihkulähteessä. Hymyilytti. Virhe!

Tyypillä oli tutka. Hän reagoi minuun ja lyöttäytyi seuraan, vaikken vastannut kulmien kohautukseen. Pyysi saada kulkea kanssani. ”En minä häiritse. Päivää, Madame.”

Huokaus. Vuosia sitten tuumin, että Berliini on yksinäisen ihmisen kaupunki. Seuraa tarjoteltiin sielläkin ja vaikeuksiin olisi voinut joutua sekunnissa.  Kun Suomessa olen jo vanha eikä ole pariinkymmeneen vuoteen tarvinnut muistella, miten turhauttavaa on torjua seuran tarjoaja joka toisissa liikennevaloissa, yllätyin hieman ja tuskastuin kuten ennenkin.

”Oletteko englantilainen? Ettekö olekaan ranskalainen?” No, hiusten väri ehkä sopi, eikä korostus todellakaan ole syntyperäisen. Hyvän päivänjatkon toivottaminen tai ”Merci”, joka on ei kiitos silloin kun tarjotaan jotakin, ei kuitenkaan tepsinyt. Tivaaminen jatkui, kyllä vai ei.

Mitähän se häiritsemättä mukana kulkeminen olisi tiennyt? Olisiko tyyppi laulanut vanhaa laulua ”Auprès de ma blonde qu’il fait bon, fait bon, fait bon, auprès de ma blonde qu’il fait bon dormir”?

 

Tyyppi häipyi, mutta seuraava huutelija oli pahempi kokemus. Eipä ole koskaan ennen sylkäisty kasvoihin.

Kadulla kuului huutelevan rumalla äänellä joku nainen. Hän oli selvästi häiriintynyt. Olisi tietysti voinut sattua missä tahansa.

Päästin hänet ohi, mutta jonkin matkan päässä hän oli odottamassa, sylkäisi – tarkasti melkein silmäkulmaan, että sitä oli harjoiteltu – ja karjui jotain, mitä en onneksi ymmärtänyt. Onneksi oli vesipullo, niin sain posken virutetuksi.

 

Voisarvi maistui sellaiselta kuin lapsena ne maistuivat! Taisi oikeasti olla voilla leivottu. Jugurtti kiinteää ja lohkeavaa kuin kiisseli, ja kahvi onkin nykyään cafè creme eikä au lait.

 

Jos jotain olin Ranskasta kaivannut, niin aprikooseja. Ostin muutaman oman maan tuotteen eräästä kaupasta ja suklaata. Niin makeita ja pehmeitä, kolmisen euroa kilo, poimi itse paperipussiin liikkeen edestä jalkakäytävällä. Mmmm, ja pilvisyyskin väheni, pitkähihainen sopi sulloa laukkuun ja kävellä eteenpäin.

 

Mutta hyvä on, kun nyt Pariisissa on suurimmaksi osaksi surkeaa ja väsyttävää, niin sama kai se on sitten istahtaa jälleen yhteen katukahvilaan (eräässä aiemmassa olin pyytänyt kahvia ja join elämäni kalleimman kupillisen, 4,50 eur) ja pyytää lasillinen Chardonnayta. En pidä Chardonnaysta mutta otetaan nyt sitten surkeus viimeisen päälle.

Ja se oli sitten hyvää! Raikasta, ei liian hedelmäistä suuhuni, kuten tuo rypäle yleensä.

Kun maailma on nykyään niin kutistunut (aivan vähän ennen lähtöä ostin ihania ranskalaiskenkiä Vantaalta), ostoksilla ei ole enää samaa merkitystä kuin muinoin, jolloin toin matkoilta aina vaatteita. Hatun sentään ostin. Ei se pariisilaishattu ole vaan italialaista tekoa, mutta 15 euroa pehmeästä villahatusta (huopahatusta) sopii kirpparilla pulittaa.

 

Oli muuten kunnon pizzaveitsi Gare du nord -aseman lähellä.

En ollut suunnitellut enkä sopinut vaivaiseen päiväretkeen mitään kummempaa ,vaan käytin perinteistä matkailutekniikkaani uudessa kohteessa: mentäisiinkö vähän matkaa tätä katua? Niinpä seuraavalla kerralla voisin

  • kaivella sikäläisen jazzelämän. Näin lyhyeen retkeen en edes yrittänyt sovittaa muuta kuin yleistä kuljailua.
       
  • yrittää etsiä afrikkalaisen Pariisin. Enää vuosiin kaikki afrikkalaiset eivät ole olleet samannäköisiä, vaan tunnistan piirteet, jotka ranskankielisestä Afrikasta tulevilla on. Heidän kanssaan kotimaassa enimmäkseen hengaan (kaikista maahanmuuttajista siis), joten monet vastaantulevat kasvot olivat tuolla tuttuja. Jos olisin osunut mekko- tai kangaskaupan kohdalle, olisin voinut ostaa pari afrikkalaisloimea.
  • kulkea taiteen maisemissa, menneiden aikojen ja Dalindèon Valtteri Pöyhösen Belleville – Pantin -sävelmän.

Junassa kohti Lontoota on olo kuin olisi kyse kotiinpaluusta. Silti jotain sans souci -huolettomuutta ehkä tarttui: elämäni ensimmäisen kerran majoituin niin, etten muistanut tarkistaa hätäpoistumisteitä. Huomasin vasta aamulla, kun näin turvaohjeet huoneen ovessa.

 

 

 

TAGS
RELATED POSTS
2 Comments
  1. Vastaa

    Rosita

    lauantai, heinäkuu 22, 2017

    Voi järkytys mitä sylkäisijöitä jouduit kohtaamaan!

    • Vastaa

      ananas2go

      lauantai, heinäkuu 22, 2017

      Kiitos myötätunnosta, Rosita! No joo, yllätti kyllä. Olisin yhdistänyt tavan vähän vielä etelämmäs. Mutta ei ryöstetty tms.

LEAVE A COMMENT