Yleinen

Aloitteleva kiipeilijä täällä hei

14.5.2018

Kiipeily, tuo muotilaji! Olen oikea basic hipster bitch harrastuksineni, sillä viikon ohjelmasta löytyy yleensä niin juoksua, joogaa kuin paria eri kiipeilyn alalajiakin.

Jep, vuosi sitten en olisi tiennyt minäkään, miten moneen osaan kiipeily jakautuu. Seinillä ja kalliolla keikkuminen näytti itsetuhoiselta, vaaralliselta ja ennen kaikkea uskomattoman vaikealta. Miten kenenkään sormet voivat pysyä pankkikortin levyisillä muovinpaloilla?

Yritin aloittaa apinoinnin jo puolitoista vuotta sitten Norjassa, jossa kävin seinäkiipeilyn peruskurssin. En kuitenkaan tuntenut oloani kotoisaksi ainoana ulkomaalaisena vuorihullujen norjalaisten keskellä, enkä oikein saanut kiipeilytekniikastakaan minkäänlaista otetta. Minulle on ollut aina ollut inhottavaa olla huono, koska pärjäsin lapsena oikeastaan kaikessa, mitä yritin edes puolitosissaan. Ja missä en pärjännyt, sillä heitin vesilintua saman tien uskaltamatta yrittää ja epäonnistua. Olen pyrkinyt tästä surkeasta ajatusmallista viime vuosien ajan eroon, ja oman paskuuden sietäminen alkaa jo sujua.

IMG_5162 (kopio)
IMG_5161 (kopio)
IMG_5163 (kopio)

Kaikkien uusien urheilulajien opettelu on aikuisiällä vaikeaa, mutta kiipeilyssä on vielä tavallistakin enemmän haastetta. Vaikka ihminen polveutuukin apinasta, olemme kuitenkin miljoonien vuosien ajan jo keskittyneet enimmäkseen pystyasentoon. Useimmat meistä jättävät puihin kiipeilyt lapsuuteen, eli seinille kammetessa joutuu opettelemaan uudestaan täysin erilaisen tavan liikkua. Tästä syystä kiipeilyn aloittaminen saa aikaan lihasjumeja paikoissa, joissa ei tiennyt mitään lihaksia olevankaan. Lisäksi isolla osalla aloittelijoista on sysipaska tekniikka, koska heidän kehonsa seilaavat aivan uusilla, tuntemattomilla vesillä. Nämä haasteet alkavat kuitenkin helpottua muutaman ensimmäisen kiipeilykerran jälkeen.

Minulla ei ole kovin pahaa korkeanpaikankammoa, joka on monien syy olla antamatta kiipeilylle mahdollisuutta. Arastelin seinäkiipeillessä ensin korkeimpia seiniä, mutta putoamisharjoittelun ja kiipeilykavereihin tutustumisen jälkeen aloin luottaa köysiin, enkä enää edes ajattele, että persiin alla on 8 metriä ilmaa ja kivilattia. Varusteiden ja solmujen tarkastaminen luo turvaa, ja ne kyllä syynätään huolella joka kerta, kun seinälle lähdetään.

Huolimattomuus on ehdottomasti yleisin syy kiipeilyonnettomuuksiin, ei tietämättömyys. Kokeneet harrastajat saattavat laiminlyödä perinpohjaisen tarkastuksen, ja virhe sattuu juuri silloin. Varmistajan nakki on todella vastuullinen, koska köysiä plärätessä on ihan oikeasti vastuussa toisen hengestä, eikä huomio saa herpaantua hetkeksikään. Käyn yliopiston seinäkiipeilykerhossa, ja yksi kokeneimmista kiipeilijöistä toimii aina seinävahtina pistotarkastaen kiipeilijöiden tekemisiä paritarkastuksen lisäksi.

Kiipeilyyn liittyy typeriä myyttejä, joista yleisin on, että siihen tarvittaisiin valtavat käsivoimat. Onhan kaikesta kestävyydestä ja lihasvoimasta apua, mutta tärkeintä on tekniikka – ja uteliaisuus! Jalkatyöskentely ja jalkojen sijoittaminen on paljon tärkeämpää kuin pelkällä haballa itsensä ylös hilaaminen.

IMG_5144 (kopio)
IMG_5157 (kopio)

Alun haasteissa on kuitenkin myös paljon positiivista, ja minusta kiipeily on yhtä oppimisen iloa! Tekniikka paranee päivä päivältä ja yksityiskohta yksityiskohdalta. Kiipeilyssä on jotain todella koukuttavaa, jopa hypnoottista. Seinällä ei voi olla pääsemättä flow-tilaan: miettii aina vain seuraavaa siirtoa, ei illan kokkailuja tai gradun puuttuvaa lähdeluetteloa. On vain omat kädet, jalat ja tärisevät vatsalihakset. Minusta kiipeily sopii hyvin sellaisille, jotka haluavat haastaa itsensä älyllisesti ja fyysisesti yhtä aikaa, sillä seuraavasta otteesta nappaamiseen tarvitaan myös raksutusta pääkopassa.

Kiipeily on myös mahtava yhdistelmä yksilö- ja tiimipeliä. Kaverien kanssa voi miettiä, miten jokin reitti meneekään, ja seinäkiipeillessä köyden kanssa puljaavat aina sekä kiipeilijä että varmistaja. Minusta kiipeilyparien välinen kommunikaatio onkin kaunista seurattavaa, ja he elävät onnistumiset ja epäonnistumiset yhdessä toisiaan kannustaen. Seinällä kuitenkin oma tekeminen riippuu vain itsestä, vaikka kaveri huutelisikin alhaalta ohjeita. Nautin myös eritasoisten tyyppien kanssa kiipeilystä, sillä edistyneemmät neuvovat aina aloittelijoita.

Vaikka kiipeily onkin mitä parhainta urheilua – kestävyys- ja lihaskuntotreeniä samassa paketissa – en ajattele sitä suorittamisena. Minulle se on lapsellista hauskanpitoa ja itseni voittamista. Kun yrittää viikkotolkulla jotain reittiä tippuen kerta toisensa perään puolimatkassa kuin märkä rukkanen ja viimein hilaa itsensä ylimpään otteeseen asti, tekee aina mieli vähän kiljahdella ja tuulettaa. Rakastin lapsena katoille ja puihin kapuamista, ja rakastan näköjään edelleen. Kiipeäminen on kuitenkin ihmislajille luonnollinen liikkumistapa; ehkä siksi se tuntuu niin oikealta.

Juoksin eilen puolimaratonin, jolle olin treenannut (puolivillaisesti) tammikuusta asti. Päällimmäinen tunne maalissa oli helpotus siitä, että nyt saisin vähentää juoksua ja lisätä kiipeilyä. Nyt, kun minulla on alkeet hallussa, on entistä mahtavampaa jatkaa. Lihakset eivät enää juurikaan kipeydy, ja pääsen jo muitakin kuin kaikista helpoimpia reittejä. Minulla on valtavasti opittavaa tekniikasta, joten olenkin viettänyt pitkiä tunteja youtube-videoiden äärellä. Pidän ehkä enemmän köysikiipeilystä, koska sovin paremmin kestävyys- kuin voimaharjoittelun pariin, mutta olen viime aikoina käynyt paljon boulderoimassa (alle 5 metrin seinillä kiipeilyä ilman turvavarusteita, iso patja alla).

Seuraava askel onkin varmaan kurkistus ulkokiipeilyn maailmaan. Odotan intopiukeana sitä, että pääsen kipittämään ylös oikeita kallioita, koska se vasta luonnolliselta tuntuukin. Olen todella onnellinen, että uskalsin yrittää tätä lajia, vaikka olinkin alussa aivan toivoton, enkä hyvä vieläkään.

Joillekin kiipeilyn aloittaminen on lastenleikkiä, joillekin lähes ylitsepääsemätöntä. Kannattaa kuitenkin uskaltaa yrittää – tiedä vaikka jäisi koukkuun. Tässä vielä 5 vähän erikoista syytä antaa kiipeilylle mahdollisuus:

  1. Kiipeily sopii kaikille: naisille, miehille, lyhyille, pitkille, laihoille, tukeville. Jokaisesta vartalonmallista on omat etunsa (vaikka myös haittansa, paitsi ehkä pituudesta). Pitkä yltää otteisiin helpommin, lyhyt taas voi tuoda kädet ja jalat lähemmäs toisiaan eli mahtuu pienempään tilaan.
  2. Ei tarvitse lakata kynsiä, kun kaikki tökötti kuitenkin kuluu kiipeilysessioissa pois.
  3. Läheisille voi esitellä komeita naarmuja ja kuhmuja sotavammoina.
  4. Saa päästää sisäisen lapsen täysin valloilleen. Seinäkiipeillessä köysissä voi esimerkiksi keinua.
  5. Yläkroppa vahvistuu huomaamatta – ja paljon. Minäkin pääsen bleiseriostoksille!

Oletko kokeillut kiipeilyä? Tai ylittänyt itseäsi muussa urheilussa? 

Ps. Katsoin eilen Selviytyjät Suomen finaalin, jossa Kimmo Vehviläisen sanoista tuli iso tippa linssiin. Sopii kaikkeen liikuntaankin!

”Ei tartte olla paras, voi silti olla voittaja.”

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply