Yleinen

Joku painoi pausea

12.2.2018

Jos jollekin toivoisi samanlaista alkuvuotta kuin minulle, niin yhteiskunnan heikoimmilta leikkaaville päättäjille. Oppisivat, että ihmislapsi voi tahtomattaan joutua yhtäkkiä pesukoneeseen, jonka linkous jumiutuu päälle viikkokausiksi, eikä lopulta enää tiedä, mikä on päivä ja mikä on yö, mikä on pohjoinen ja mikä on etelä – eikä ahtaasta, pimeästä kopista pääse pois pyytämällä.

Pian pesuohjelma toivottavasti pysähtyy ja kömmin rummusta esiin kuin melkein hukkunut kissa. Hoiperrellen, sähisten ja litimärkää turkkia pörhistellen.

Ympärillä on ollut niin paljon epäonnea ja surua, etten osaa enää edes vastata, kun kysytään mitä kuuluu. En ole ollut rehellinen läheisille ystävillekään, kun en halua rasittaa heitä murheilla loputtomiin.

Cv-kuvat piti ottaa, vaikka kaverini Julia oli influenssassa ja minä muuten vaan synkkänä. 

IMG_4425 (kopio)

Päässä surraa kaikenlaisia kysymyksiä, joita en ole aiemmin miettinyt.

Kehtaanko kysyä yöpaikkaa taas saman kaverin sohvalta ja häiritä hänen arkeaan?

Voiko maastamuuttaja olla koskaan onnellinen ja kokonainen, vai jääkö hän roikkumaan ikuiseen limboon kahden maan välillä?

Ymmärrämmekö sittenkään todella toisiamme, vai kailotammeko vain ristiin kuuntelematta?

Onko tärkeämpää nähdä niitä, jotka vielä elävät, vai matkustaa jättämään hyvästit jo kuolleelle?

Toisaalta hävettää oma aiempi naiivius, toisaalta en toivoisi kenellekään tällaista epäonnen sumaa. En oikein muista enää, miltä tuntui olla herätessä toiveikas tai tuntea innostusta jotain kohtaan. Odotan vain lisää huonoja uutisia ja vastoinkäymisiä. Fiilis on silti varmasti erilainen kuin masennus: mikään tästä Aku Ankan tuurista ei ole ollut minusta kiinni, vaan täysin ulkoisista olosuhteista. En usko, että kaikella on tarkoitus: on vain sattumanvaraisesti yhteen osuvia tapahtumia. Voiko tapahtuman myönteisyyden tai kielteisyyden määritellä itse?

IMG_4429 (kopio)
IMG_4431 (kopio)

Joku painoi minun elämälleni pausea ja heitti minut teholinkoukseen, kesto määrittelemätön. Ehkä se on jo loppunut. Ehkä pahin on vasta edessä. Ei auttaa kuin odottaa, olla toisille tukena ja tehdä se, mitä pitää.

Kaikki omat jutut ovat jääneet tauolle kuin Robin – kyllä ne sieltä vielä joskus takaisin tunkevat. Ehkä tupsahtavat kevään riemuksi kuin kukat, joita on näkynyt jo sunnuntailenkillä Tilburgissa.

Minun oli tarkoitus hakea toinen toistaan korskeampiin yliopistoihin ja työpaikkoihin, viimeistellä käsikirjoitus, jota olen jyystänyt jo vuosia, kiipiä hallilla kuin costaricalainen pikkuapina ja istuskella yliopiston kahvilassa parantamassa maailmaa maailmanlaajuisen kaveriporukan kanssa. Mutta vielä vähään aikaan en pääse tekemään näistä mitään, koska oman elämän perusedellytykset tai jo päättyneen elämän kunniallinen hyvästely menevät kaiken sälän edelle.

Olen ainakin huomannut, että minusta on hyötyä – voin olla kädet siellä, missä pitää siivota ja syli siellä, missä pitää halata.

Ehkä tämän pakotetun paussin voi hyödyntää, nipistää pikkuisen aikaa itsellekin. Tunnustella, mikä kaikki on muuttunut ja mikä ennallaan, ja millaisia toiveita ja arvoja hätätilan alta kuoriutuu. Kunhan saan kämpän alle piakkoin, voin istuskella lattialla Guatamalasta rinkassa raahatulla huivilla ja pohdiskella, miten oikeasti haluan aikani käyttää.

Ei vain täyttää päiviään hallitsemattomalla infoähkyllä ja toisten odotuksilla. Lukea kirjoja (ehkä olen lopulta kypsä filosofiallekin), katsoa elokuvia ja liikuttaa kehoaan sinne, missä se oikeasti haluaisi olla. Siinäpä vasta pulma määriteltäväksi.

Onko teille koskaan tullut sellaista aikaa elämässä, että ihan kaikki vaan tuntuu menevän päin mäntyä?

PS Yksi hyvä puoli: olen löytänyt valtavan määrän melankolisia bändejä.

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply