Yleinen

Stiegliä ja kankeat koivet – yö vuoristomajassa Itävallassa

5.10.2017

Olen haaveillut vuosikausia alppimajalla yöpymisestä, ja viime viikonloppuna tämä toive lopulta toteutui.

Monissa alppimaissa suomityylinen jokamiehentelttailu on kielletty luonnon suojelemiseksi ja uskoisin, että osittain myös tympeiden maanomistajien vuoksi. Siispä vaeltajat yöpyvät vuoristomajoilla, joita on ripoteltu muutaman tunnin välein polkujen varrelle. Ainakin Itävalta, Saksa ja jotkin Sveitsin kantonit kieltävät yksityistelttailun – kyllä sitä silti harrastetaan. Myönnän, että olen itsekin siihen pariin kertaan syyllistynyt.

Majat tarjoavat yksinkertaista majoitusta joko kahden hengen huoneissa, dormeissa tai lavereilla. Tosihemuli valitsee tietty halvimman vaihtoehdon ja kellahtaa muiden nukkujien väliin laverille. Epäsosiaalisina jörreinä minä ja tassuttelukaverini Katri kuitenkin satsasimme ensikokemuksene ja varasimme kahden hengen huoneen. Tai siis niin ajattelin varanneeni, koska en saanut puhelimessa respanaisen baijerista yhtään selvää.

P1620008
P1620022
P1620030

Suuntasimme siis Saksan ja Itävallan rajalle pykättyyn Stahlhausiin sumuisissa ja sateisissa tunnelmissa. Olipas mukavaa puskea ylämäkeen, kun pikkureput riittivät kantamuksiksi: ilman telttaa, makuupusseja ja ruoanlaittovälineitä rinkka painaa ihan naurettavan vähän. Jotta homma ei menisi kuitenkaan liian helpoksi, pakkasimme mukaan illan ratoksi halvan viinipullon.

Tavallaan nautin surkeasta säästä. Pystyimme keskittymään juorupäivityksiin ja evästaukoihin, eikä tarvinnut laulattaa kameraa jatkuvasti. Myös määränpään näkeminen masentaa – vielä noin kauan! Sumu typisti näkyvyyden ehkä sataan metriin, joten taaperrus tuntui ajattomalta ja hypnotisoivalta.

P1620018
P1620037

Neljän tunnin hikoilun ja puuskuttamisen jälkeen astuimme sisään portista, jota reunustivat sekä Itävallan että Saksan koreat kyltit. Määränpää kohosi viiden metrin päässä, ja muutaman minuutin ovea etsittyämme pääsimme kirjautumaan sisään.

Kahden hengen huone osoittautui pyykkituvan takakammariksi, jonka patteri kuitenkin toimi ja molemmille oli varattu täkin lisäksi kaksi huopaa. Sujautimme lämpöiset huopatossut jalkaan ja suuntasimme oleskelutupaan lueskelemaan vuoriaiheisia lehtiä ja ryystämään valtavan kannullisen hunajateetä.

Siihen hetkeen olisinkin voinut jäädä. Vaeltajat ja kiipeilijät röhnöttivät puupenkeillä merinovillakerrastoissaan, takka hohkasi lämpöä ja ilta pimeni hiljallaan isojen ikkunoiden takana. Alppikoira Susi nuuski haisevia jalkoja ja heilutti laiskasti häntäänsä. Väsyneet reippailijat nautiskelivat teetä, kahvia, olutta ja kakkuja.

Koska oltiin Itävallassa, tilasin palkkariksi ison Stieglin.

P1620042
P1620044
P1620046
P1620058

Joidenkin alppimajojen hintaan kuuluu joko puolihoito tai aamupala, mutta valitettavasti Stahlhausissa jouduimme maksamaan illallisesta ja aamiaisesta aika reippaan lisämaksun. Petyimme illalliseen aika raskaasti kasvissyöjinä. Linssipata oli aivan täyttävää ja maistuvaa, mutta sen lisäkkeeksi ei saanut edes leivänpalaa tai riisiä. Lihansyöjät sen sijaan herkuttelivat knödeleillä, täytetyillä schnitzeleillä ja kermakastikkeella. Jälkiruoaksi lusikoimme kurjia säilykehedelmiä ja valmiskermavaahtoa. Itävalta, etkö antaisi adoptiotyttärillesi edes palan kakkua?

Sumu kuitenkin hälveni yöllä, ja onneksi kävin terassilla vielä ennen puoltayötä kurkistamassa. Suuri, kirkas kuu loisti läheisen järven yllä, tuhannet tähdet piirsivät tummien vuorien silhuetit terävästi esiin. Olin korkealla, olin ehdottoman perillä valtavassa universumissa, jossa ihmisen rooli taitaa olla katsella ja oppia.

Aamuaurinko valaisi majan ympäristön vielä tuhat kertaa selvemmin kuin kuu, ja ymmärsin, millaisessa 360-asteisessa panoraamassa olimme saaneet yöpyä. Mussutin jauhoista aamupalaleipää puoli tuntia, kun en saanut katsettani irti lähimmän huipun rinteestä – jota kohti suuntasimme heti, kun sain aterian loppuun!

Rakastan mökkejä, joissa ei kuulu puhelin ja joissa hampaat pitää pestä jääkylmällä vedellä. Kun liian ärsykkeet poistaa, aika moninkertaistuu ja ihminen muistaa elää luonnon rytmissä. Prioriteetit kohdilleen! Olisi hyvää elämää käppäillä majalta majalle, katsoa todella ympärilleen ja nousta aamulla auringon mukana. Ehkäpä ensi kesänä teenkin niin.

You Might Also Like

4 Comments

  • Reply Johanna @Out of Office 5.10.2017 at 18:52

    Olipa taas herkullinen juttu!

    Sade/sumuvaelluksissa on oma hohtonsa, vaikkei maisema kovin pitkälle näykään. Keli vaatii silloin fokusoitumista juuri siihen paikkaan jossa kulloinkin on. Ei mitään haihattelua kilometrin tai kahden päässä olevista vuorenhuipuista :)

    • Reply Sunna 6.10.2017 at 14:35

      Kiitos! Totta, sumu on hyvää mindfulnessia. Toisaalta pitää muistaa katsoa tarkkaan opasteita ja karttaa…

  • Reply Salla / We're Not in Kansas Anymore 6.10.2017 at 23:27

    Upeita kuvia, sumu tuo kyllä maailmaan oman kauneutensa vaikka ne upeat vuoristomaisemat saattaa sen takia jäädä näkemättä :)

    • Reply Sunna 7.10.2017 at 16:16

      Kiitos Salla! Saatiin reissulla onneksi best of the both worlds, kun seuraavana päivänä oli aurinkoista :)

    Leave a Reply