Yleinen

Kymmenen päivää paratiisia jäljellä

21.3.2017

Kun on ikuisuudelta tuntuneet 10 viikkoa pakannut, purkanut ja pakannut rinkkaa tropiikissa, 10 päivää kuulostaa aivan mahdottoman vähältä.

Kolmekymmentä oli vielä hurjasti. Heiluvia yläsänkyjä, kolisevia tuulettimia, puuroksi mössöytyvä aamukasa. Niin monta yötä vielä erossa. Proteiinivajaus, papua ja riisiä, suklaakin kalliimpaa kuin Suomessa.

Tyytymättömyys reissussa voi olla helppo tai mahdoton korjattava: riippuu omasta asenteesta. Rytkäisin hostellin nettisivut viikkoa aiottua nopeammin kasaan ja heitin repun uudestaan selkään. Ostin Queposin bussiaseman Subwaysta vegepihviaterian ja lähes itkin ilosta, kun paketista paljastuikin kaksi keksiä. Ystävällisyyttä vai kulttuurieroja? Tyynimeri väikkyi palmujen välissä ja vieressä istunut mummo pyyhki sadatellen hikeä otsaltaan. Mutta hymyili.

Eihän minua rajoittaisi enää mikään! Paitsi perutut bussit, skorpionit makuuhuoneessa ja pariskuntia, onnellisia pariskuntia kaikkialla.

P1590751
P1590753
P1590757
P1590763

En tiedä, minne reissuintoni hukkui. Kahlasi hämmentyneenä ja hentona aaltoihin, sai suolavettä nenäonteloon ja eksyi virtaukseen. Ajautui ulapalle, polki paikallaan, kulki suuntaan, jonne ei olisi itse halunnut.

En tarkoita, ettenkö olisi myös nauttinut. Istunut pitkiä iltoja hostellin terassilla, kuunnellut vaihtuvien reissarien tarinoita, haaveita ja suunnitelmia. Juossut mäkiä ylös alas auringonlaskussa, kahlannut rantoja, välillä uinut meduusaan. Kuvannut erakkorapuja ja apinoita, rapsutellut kissoja ja koiria.

Tarkoitus ja onnellisuus kuitenkin haipuivat. Laskin päiviä orjallisesti siihen, että näen poikaystävää ja se oikea seikkailu alkaa Kanadassa.

Eihän minun ollut edes tarkoitus lähteä Väli-Amerikkaan. Varsinkaan Costa Ricaan, jossa pitää maksaa siitä, että pääsee halailemaan puita. Lappilaisen maailmaan ei sellainen mahdu.

P1590769
P1590780
P1590789
P1590808

Helsinki-Vantaalla minulla ei ollut vielä kesätöitä eikä opiskelupaikkaa, ei tulevaisuudensuunnitelmaa, pelkkiä haaveita. Nyt tiedän, missä maissa luuhaan kesään 2018 asti ainakin. Vaihdoin äärimmäisen stressin ja kaamoksen tyhjiin päiviin riippumatossa tai bussissa tai maya-raunioilla ja D-vitamiinin yliannostukseen Karibian auringosta.

Kieli norjasta ja suomesta espanjaan ja englantiin. Pikkukaupunki backpacker-yhteisöön. Perhe sooloreissaajan vapauteen. Eräs maailman rikkaimmista valtioista eräisiin maailman köyhimmistä. Norjassa heitettiin eilispäivän leivät roskiin, jos ne olivat vähän reunoista kovia. Nicaraguassa langanlaihat koirat vetivät viimeisiä henkäyksiään kadunvarressa ja lapset ronkkivat kepeillä puroa, jossa virtasi enemmän muovipusseja kuin vettä.

Ihan kaikki muuttui: pään sisällä ja ulkona.

Samalla lailla kuin reissuinto hukkui, se myös palasi. Eilen panamalaisella rannalla lueskelin upean espanjankielisen kirjan loppuun, kahlasin turkooseissa aalloissa ja olin todella läsnä, todella onnellinen.

Ehkä aloitin liu’un tähän oikeaan moodiin silloin, kun ensimmäisen kerran tuijotin keittiönpöydällä tepastelevaa skorpionia Monteverdessä. (Googlasin: ei myrkyllinen.) Ehkä silloin, kun sovin treffit bussissa tapaamani tytön kanssa Puerto Viejossa (ja nyt viikkoa myöhemmin seikkailemme yhdessä Panaman saarilla). Ehkä, kun tervehdin merikilpikonnaa kajakissa niin isoissa aalloissa, että tulimme molemmat merisairaiksi, ensimmäistä kertaa elämässä.

Kymmenen päivää on jollekin vuoden pisin loma, minulle alle kahdeksasosa koko reissusta. Aion ottaa jokaisen päivän vastaan aurinkoisen rantaveden värisenä jalokivenä. Mennä nukkumaan ja herätä onnellisena, läsnä, silmät ja korvat auki. Tämä on paratiisi, uskomaton maailmankolkka, täynnä tunteita ja kauneutta.

Ihan kuin kaikki muutkin paikat, jos niitä osaa katsoa oikein.

Ja hei, rätisevät costaricalaiset kuulokkeet alkoivat toimia maagisesti tänään.

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply