Yleinen

Pakotetaanko CEU ulos Unkarista?

17.11.2018

Opiskelen Budapestissä CEU:ssa, eli siinä yliopistossa, josta on uutisoitu tänä vuonna ympäri maailman. Siispä CEU:n kohtalo saattaisi kiinnostaa monia.

Tästä Hesarin artikkelista saa kokonaiskuvan tilanteesta puolisen vuotta sitten.

Oikein lyhyt versio: Orbánin hallitus sääti jo lähes kaksi vuotta sitten lain, jonka mukaan kaikkien ulkomaisten yliopistojen pitäisi solmia kahden valtion välinen sopimus yliopiston toiminnasta. CEU on virallisesti yhdysvaltalainen instituutio, joten sopimuksen tulisi olla New Yorkin osavaltion ja Unkarin välinen. CEU täyttää kaikki sopimuksen kriteerit, teksti on laadittu ja New York on rustannut nimet paperiin. Vaan Unkari ei, ja diili on herra Orbánin nimeä vaille valmis

Kuvat ovat minun ottamiani, joko yliopistolta tai sukupuolentutkimuksen alasajoa vastustavasta mielenosoituksesta.

IMG_7097

Jo ennen kuin muutin tänne, tiesin, että luvassa olisi vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Länsimaisesta mediasta ei kuitenkaan saa käsitystä siitä, mikä tilanne Unkarin hallituksen ja Yhdysvaltojen suurlähetystön välillä oikeasti on.

Onko Orbánilla aikomustakaan allekirjoittaa sopimusta? Ja vaikka hän tekisi niin nyt, tulisiko ensi vuonna uusi laki, joka pakottaisi CEU:n silti lähtemään maasta?

Orbánin CEU:hun kohdistuvan hyökkäyksen taustalla luuraa useita syitä. Ensimmäinen niistä on miljardööri George Soros, jonka perustama ja osin rahoittama CEU on. Sorosista on tehty Unkarissa liberaalin, kansainvälisen ja kapitalistisen maailman suurin piru, jollaisilta Unkarin kansaa tulee suojella. Soros-kytkösten lisäksi Unkarin hallitus on muutenkin puuttunut viime aikoina valtavasti yliopistojen toimintaan: sukupuolentutkimuksen opettaminen kielletään ensi vuodesta alkaen, julkisia yliopistoja yksityistetään ja tiedeakatemian rahoituspäätöksiin ja sanomisiin on puututtu.

Akateeminen vapaus on siis todella ahtaalla Unkarissa. Vaikka Orbán allekirjoittaisikin sopimuksen, on epävarmaa, kannattaako tänne jäädä, jos on mahdollisuus ja riittävästi varoja muuttaa pois. Unkarin poliittinen tilanne tuskin paranee lähivuosina, eikä ehkä edes vuosikymmeniin.

IMG_7439
IMG_7464

Kun lukuvuosi alkoi, meille sanottiin vain, että yliopiston hallinto työskentelee kovasti sen eteen, että voisimme jäädä maahan. Noin kuukausi sitten saimme pahaenteisen joukkosähköpostin, jossa kaikki yliopiston opiskelijat ja työntekijät kutsuttiin yleiskokoukseen CEU:n prameimpaan auditorioon.

Siellä rehtori lateli korulauseita ja sanoi lopuksi, että CEU ei enää odota. Mikäli Orbán ei allekirjoita papereita joulukuun ensimmäiseen päivään mennessä, CEU:lla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa Wieniin.

Seurasi monien viikkojen säpinä ja huhumylly. Voiko Orbánia kiristää allekirjoittamaan? Peliteoriaa jonkin verran tuntevat voivat verrata tilannetta chicken-peliin, jossa kaksi autoa ajaa täyttä vauhtia kohti toisiaan. Kumpi väistää? CEU vai Orbán? Vai onko peli jo pelattu kulisseissa?

Tällä viikolla meidät kv-politiikan opiskelijat kutsuttiin omaan huippukokoukseen, jossa saimme vihdoin vastauksia – vain hieman epäselviä sellaisia: laitoksemme muuttaa hyvin todennäköisesti Wieniin ensi lukuvuonna.

IMG_7445

Joillekin meistä se oli musertava uutinen, joillekin taas iloinen. Moni unkarilainen asuu perheensä tai puolisonsa kanssa, ja he olivat tulleet CEU:hun opiskelemaan voidakseen pysyä Budapestissä. Kaikki ETA-alueen ulkopuolelta tulevat joutuvat uusimaan viisuminsa. Vaikka yliopisto lupaakin tasoittaa rahallisella avustuksella Wienin ja Budapestin välisiä hintaeroja, moni pelkää silti, etteivät heidän rahansa riitä Itävallassa elelemiseen.

Vituttaa monien puolesta, mutta ennen kaikkea itse yliopiston. CEU:n päärakennus on palkittu nykyarkkitehtuurin helmi. CEU työllistää satoja unkarilaisia. Ja onhan se nyt ennenkuulumatonta, että EU:n sisällä yliopisto joutuu muuttamaan maasta, koska muukalaisvihainen diktatuuri pakottaa sen siihen, suorasti tai epäsuorasti.

Harva näyttää iloitsevan muutosta, ja tunnen syyllisyyttä siitä, että olen yksi heistä. Minulle Wien on kaikkiaan Budapestiä parempi paikka asua, vaikka viihdyn hyvin täälläkin. Itävallassa voin tilata falafelini, jutella naapurin kanssa säästä, seurata uutisia ja vääntää byrokratian kanssa saksaksi. Wienissä on mukavasti työpaikkoja kv-suhteiden parissa, joten on aikas kätevää puljata siellä viimeinen opiskeluvuosi jatkosuunnitelmia kiikaroiden. Wienistä pääsee alle kahdessa tunnissa vuorille, siellä voi kierrättää jätteensä ja puhallella ilmakuplia Pridessä ilman, että pelkää saavansa mädästä kananmunasta tai kumiluodista. Orbánlandiaan verrattuna Sebastian Kurzin oikeistohallituskin on demokratian tyyssija.

En ehkä olisi halunnut muuttaa takaisin Wieniin tällä tavoin, kansallismielisen myllerryksen (osa)uhrina, mutta hei, se on silti Wien. CEU:ssa opiskelu on uhkapeliä. Tiesin, että actionia oli luvassa.

Tämän ottelun todellinen häviäjä on kyllä Unkari, joka menettää yhden Euroopan parhaista yliopistoista.

PS. Jos haluat käyttää antamiani tietoja muualla mediassa, otathan ensin minuun yhteyttä (sunnakokkonen[at]gmail.com).

Yleinen

Passo di Antermoia – vaelluksen kauhein ja kaunein etappi

15.11.2018

Kesän turbovaellusta oli ehtinyt kulua jo reippaasti yli kaksi viikkoa ja luulimme nähneemme niin paljon, että ikimuistoisimmat hetket olisivat jo takanapäin.

Olin ikuisena Itävalta-fanina vakuuttunut siitä, että parhaat maisemat ja ärtsyimmät reittiosuudet oli tullut ylitettyä jo saksankielisillä alueilla. Ötzin löytöpaikan läheisyydessä, josta löytyi jäätiköitä vaan ei sitä oikeaa, ja Karwendeltalin tummien pilvien ja lempeäsilmäisten lehmien katseen alla.

Vaan ei, vuoristoradan korkeimmat nousut ja häijyimmät tarjoili opaskirjassa neljän tunnin matkaksi kuvailtu, mutta yhdeksäntuntiseksi seikkailuksi venähtänyt etappi Italian Dolomiiteilla. Passo di Antermoia, koko kesän katharsis!

IMG_6664 2
IMG_6659 2
IMG_6616

Päivä seurasi nätisti klassista draaman kaarta. Kuten kunnon Disney-leffa, se alkoi päivänpaisteella ja kukkasilla. Bongasimme vihdoin edelweissin, alppitähden, jota olin tähyillyt kivikosta jo viikkokausia. Muut linnut eivät laulaneet kuin alppinaakat, mutta niiden viserrys todella lämmittää sydäntä yli kahdentuhannen metrin korkeudessa.

Sitten näimme lentävän lehmän. Todella.

Helikopteri kiikutti ilmeisesti tautiin menehtyneen kantturan ruumiin alas korkeuksista, ettei se saastuttaisi muita. Kuvasimme etääntyvää pistettä snapchattiin kuten kunnon milleniaalien kuuluukin.

Reitti oli lähes tasainen, mutta näkymä viereiseen Rosengartenin huipuille sanoinkuvaamaton. Rosoinen, tylyn harmaa peikonhammasjono kurotteli kohti kirkasta sinitaivasta niin lähellä, että siihen olisi voinut melkein heittää kivenmurikan.

Kävelimme noin tunnin ihmemaassa tallustelun läpi portista, jonka jälkeen reitti muuttui kapeaksi ja jyrkäksi – mutta ei niin vaikeaksi, etteivätkö naureskelevat teiniporukat koirineen olisi uskaltaneet juoksennella sillä. Rosengarten läheni ja läheni, vihreät niityt ja karut, pystysuorat seinämät vuorottelivat.

”Kaunein maisema, jonka olen ikinä nähnyt”, sanoi kaverini.

Aivan totta.

Kokkailimme feikki-Primuksella mehevää juustopastaa keskipäivän auringossa, ystävällinen saksalaisnainen tarjosi meille keksejä ja kyseli matkastamme. Hän totesi, että haluaisi myös itse lähteä yhtä pitkälle patikalle, muttei enää uskalla. Sanoin, että aloitin matkan äitini kanssa, joka oli suunnilleen samanikäinen kuin hän. Ja että äidillä oli niin hauskaa, ettei häntä meinannut saada viikon lopuksi alas viimeiseltä vuoristomajalta.

IMG_1518

IMG_1534

Jo helpotti!

Dolomiittien taika katosi aivan yhtä nopeasti kuin se oli meidät hurmannutkin. Puuskutimme rajua ylämäkeä kohti Passo di Antermoia -solan huippua, josta pitäisi avautua näkymä Rosengarten-huippujen sisuksiin.

Olen kiipeilyn myötä kehittänyt ihan uudenlaisen korkeanpaikankammon: jyrkillä tai paljailla jyrkänteillä keikkumisen ilman köysivarmistusta. En tahdo kestää ajatusta siitä, että jos nyt jalka lipsahtaa, niin olen vaarassa pudota satoja metrejä kohti murskautumiskuolemaa. Jalat alkavat täristä, sydän hakkaa ja huimaa.

Passo di Antermoia aukesi kilometrien mittaisena jäätikkösorakkona, jonka halki kiemurteli polku keskellä rinnettä. Ainakin kaksi tuntia vapinaa ja kauhua. Eikä meillä ollut edes vaellussauvoja. Sola koostui kolmesta osuudesta: 500 metrin laskusta, noin kilometrin mittaisesta tasaisesta pätkästä keskellä rinnetta ja noin 600 metrin äkkijyrkästä noususta.

Kanadalaista kuolemanvaarassa keikkuminen ei näyttänyt pelottavan, ja joka kerta, kun hänen vaelluskenkänsä lipsahtivat soralla, uikahdin. Pakotin koipea toisen eteen, pikkiriikkisiä askelia kuin mummolla pääkallokelillä lähikaupan hiekoittamattomalla pihalla. Nyyhkytin ja tarrasin kallionseinämään aina kun pystyin. Halusin vain istahtaa vaaleaan, jättimäiseen sorakasaan ja teleportata itseni horisontissa siintävään majaan – joka sekin osoittautui välietapiksi. Meillä tuhraantui alamäkisiksakkiin reilusti yli tunti, ja värisin ja kyynelehdin koko matkan. Olin varma, että jokainen askel olisi voinut vetäistä jalat alta ja olisin kierinyt rinkan kanssa kymmenien kuperkeikkojen ryydittämänä märäksi mytyksi laaksonpohjan puroon.

Solan päältä pahimmalta näyttänyt tasainen osuus osoittautuikin siedettäväksi, ja ennen majaa ponnistimme vielä loputtomalta näyttäneen ylämäen alle tunnissa. Ylämäkeen mennessä jyrkkyys ja irtosora haittaavat vähemmän, sillä ei näe alas, vaan ylös, eikä tasapaino petä niin herkästi. Molempien mahat murisivat jo, mutta emme voineet pitää pidempää kuin puolen omenan mittaita taukoa, sillä majalle oli vielä toisen solan ja melkein yhtä ikävän alastulon matka.

IMG_6670

Dramaattinen osuus huipentui siihen, kun ihailimme ensin turkoosia jäätikköjärveä. Kanadalainen oli haaveillut sellaiseen pulahtamisesta jo Itävallasta asti. Vaikka tuuli puhalsikin kylmästi, nakkasimme rinkat ja ylimääräiset maisemat kivennokkaan odottamaan ja sukelsimme mutapohjaan asti. Majakin näkyi jo, ei mitään hätää siis. En jaksanut laittaa urheiluliivejä päälle tai hiuksia kiinni.

Astuimme majaan sisään. Kysyimme kohteliaisuudesta, olisiko heillä tilaa (ainahan niissä oli ollut), ja saimme kieltävän vastauksen.

”Ai ei ollenkaan?”

”Ei.”

”Eikö edes patjoja lattialla.”

”Ei. Menkää seuraavalle.”

Kello oli jo viisi, vaeltajan illallisaika siis. Varjot olivat pidentyneet, järvikään ei enää kimallellut auringonvalossa.

Kaikki kortit kehiin. Anelimme isäntää soittamaan seuraavaan majoitusmahdollisuuteen ja varaamaan meille paikat. Hän teki niin, mutta hänen elekielensä puhui puolestaan. Typerät nuoret ulkomaalaiset, eivät osaa edes hoitaa varauksia etukäteen. Hän sanoi, että majalla oli tilaa ja että meillä olisi jäljellä kolmen vartin matka.

No, kolme varttia kesti lopulta kaksi tuntia, ja luulimme jo juosseemme väärään suuntaan. Auringonlasku houkutteli uteliaat murmelit viipottamaan vehreillä niityillä, mutta emme ehtineet jäädä katsomaan niitä. Toivoin, että murmelihavaintoja riittäisi vielä lähitulevaisuudessa (ja toive toteutui jo seuraavana päivänä).

Unohtumaton Antermoia-päivä päättyi valtavan pastalautasellisen ääreen piskuisessa, vain 15 henkeä vetävässä vuoristomajassa, jota pyöritti vanhan koulun italialainen alppihiihtäjä poikansa kanssa. Mutta se on jo toinen tarina.

 

Yleinen

Tärppejä Belgradiin

9.11.2018

Balkan näyttää nostavan suosiotaan sekä suomalaisten että muiden matkailijoiden kirjoissa, mutta suurin osa suuntaa silti Välimeren puolelle lomapäiviään viettämään. En ole törmännyt osuviin, konkreettisiin Belgrad-vinkkeihin muualla kuin Merin blogissa (kiitos niistä, olivat kullanarvoisia), joten tässäpä muutama sellainen Serbian pääkaupunkiin suuntaaville! Paljoa en tiedä, myönnän sen jo alkuun.

IMG_7259IMG_7251
IMG_7253

Sota

Nato pommitti Belgradia aivan 2000-luvun kynnyksellä, ja räjähdysten jäljet näkyvät vielä rakennuksissa. Esimerkiksi vanhan puolustusministeriön raunioita vartioidaan vielä sotilasvoimin. On hyödyllistä oppia kaupungin ja maan verisestä historiasta, mutta ei antaa sotatarinoiden määritellä Belgradia tai serbialaisia. He katsovat parhaansa mukaan kohti tulevaisuutta, eikä vuoden 1999 pommitusta huomaisi katukuvasta, ellei tietäisi. Belgrad kuhisee ilakoivaa elämää: lapsiperheitä kahviloissa, miesporukoita katsomassa jalkapalloa, eläkeläisiä turinoimassa puistossa komeiden kukkaistutusten keskellä. Elämä voitti Belgradissa.

Zemun

Habsburgien Itävalta-Unkari ulottui aivan Belgradin porteille asti, ja Zemunin kylämäinen pikkukaupunki muistuttaa entisestä valtakunnanrajasta. Zemun tönöttää aivan Belgradin kyljessä, mutta se eroaa sekä Belgradin keskustan että neuvostolähiöiden ulkomuodosta valtavasti itävaltalaistyylisine valkoisine puu-laastitaloineen ja katolisine kirkkoineen. Zemuniin tullaan kesäisin nauttimaan auringosta ja merellisestä menosta Tonavan varrella, mutta kelpasi siellä lokakuussakin kävellä katsomaan maisemia (ja kissoja) kukkulalle. Pääkadun ainoasta kahvilasta sai eurolla niin paksua kaakaota, että lusikka jäi siihen pystyyn. Zemuniin pääsee paikallisbussilla noin 150 dinaarin eli 1,5 euron hintaan, mutta sinne voi myös polkea pyörällä Sava-joen rantabulevardia pitkin.

IMG_7290IMG_7308
IMG_7300

Neukkuisa Novi Belgrad

Sosialistimenneisyyden ystäville Belgrad antaa parastaan. Kun historiallinen Belgrad jäi kasvavalle väestölle auttamatta liian pieneksi toisen maailmansodan jälkeen, isä Tito päätti tarjota kansalle katon pään päälle Sava-joen toisella puolella. Novi (uusi) Belgrad kohosi kunnianhimoisesti kohti korkeuksia; korskean leveät bulevardit erottivat parikymmentäkerroksiset asuinbunkkerit toisistaan. Novi Belgradin rakennukset, puistot ja kaikki infra edustavat brutalismia parhaimmillaan. Novi Belgradissa on toki paljon muutakin kuin suurimman osan belgradilaisista koti: on ostoskeskusta, jalkapallostadionia ja massiivinen virkistysalue joen rannalla.

Syö kuin kuninkaallinen

Unkarissa asuvalle harva maa tuntuu edulliselta, mutta Serbia oli iloinen poikkeus. Sitä paitsi balkanilainen keittiö vie kielen mennessään, ja löysin myös kasvissyöjänä maittavaa purtavaa kaikkialta paitsi gyros-kojuista. Nappasimme parina aamuna lähileipomosta lämpöisiä pinaatti-juustotäytteisiä börek-rullia, ja kahvia juovat kaverini kehuivat tujua Balkan-sumppia erittäin virkistäväksi makuelämykseksi.

Suosittelen serbialaista ruokaa etsivälle todella lämpimästi Walter-nimistä ravintolaa. Sieltä saa todella kohtuuhintaan paikalliset lihapötkylät cevapit, herkulliset mezet ja niin raikasta shopska-salaattia, että ryystin jopa kulhon pohjalla uiskentevan tomaatti-juustomehun. Tilasimme pöydän täyteen herkkuja ja juomia, ja loppulasku oli neljältä erittäin nälkäiseltä nuorelta naiselta 18e. Sitä paitsi ravintolan läpi kasvaa puu – mene, näe ja koe!

IMG_7301IMG_7305

Drinkkivinkit

Virolainen matkakaverimme mainosti koko reissun ajan balkanilaisen rakija-viinan terveyttä edistäviä ja mieltä ja kehoa lämmittäviä vaikutuksia, joten maistelimme eri hedelmistä käytettyjä versioita. En ole ihan varma, kuinka oikeassa ystäväni oli, mutta rakija-lasillinen kuuluu olennaisena osana serbialaiseen ateriaan.

Belgradin yöelämä on jakaantunut monille eri alueille, joista erikoisin ja ylellisin lienee Sava-joen keskustan puoleinen ranta. Siellä pukumiehet taluttavat käsikynkässä viimeisen päälle pynttäytyneitä, pitkiä ja näyttäviä naisseuralaisiaan, ja parien ikäero saattaa hyvin yltää puoleen vuosisataan. Parhaimpiinsa pukeutuneet parit ja kaveriporukat siemailevat rakija-pohjaisia cocktaileja tai kalliita viinejä lämpölamppujen alla värikkäästi valaistuilla terasseilla tai tanssahtelevat live-musiikin tahtiin akvaariomaisten baarien sisällä.

+ Maantiedenörttäystä

Tonava ja Sava kohtaavat Belgradin linnoituksen edessä, ja ihan kuin kahden ison joen risteyksessä ei olisi tarpeeksi, niiden mukana törmäävät myös Pannonian tasanko pohjoisessa ja maantieteellinen Balkan etelässä. Belgrad on idän ja lännen portti (yksi niistä), ja siltä se myös tuntuu. Sitä paitsi kun bussi ylitti rajan, balkanilainen diskoralli alkoi pauhata kaikista kaiuttimista. Ihailen rajapintoja. Ovatko ne oikeita vai vain meidän mielissämme?

Kuvat Zemunista. Yritin rajoittaa kissa-aiheet yhteen kuvaan, ja töin tuskin onnistuin. 

 

Yleinen

Seuraava lenkki ketjussa

2.11.2018

Amerikkalaiset kaverini ovat hehkuttaneet Halloweenia koko viikon, ja keskiviikkona unkarilainen luokkalainen sitten otti ja kyllästyi karkki- ja kepposhöpinään.

”Täällä pyhäinpäivä on hiljainen juhla.”

Kun hän puuskahti paheksuntansa, tajusin, että olin samaa mieltä. En ehkä pysyvästi, mutta tänä vuonna minulla on monta syytä pysähtyä ajattelemaan heitä, jotka ovat lähteneet tästä maailmasta vuonna 2018. Heitä on monta, enkä ole ehtinyt/halunnut/jaksanut päästää tunteita pintaan.

Eilinen oli vuotta 2018 synkimmillään – kirjoitin Inarin edesmenneen nuorisosihteerin ja yhden tärkeimmistä tsemppareistani muistokirjoitusta. Muokkasin lauseiden sanajärjestystä, kuuntelin surullisen laulun, itkin, siirsin lauseita uuteen järjestykseen, jäsentelin sanoja jotka eivät tuntuneet koskaan osuvan oikeille paikoilleen ja itkin. En häntä pelkästään, vaan myös sukulaisia, jotka eivät jaksaneet enää uuteen kesään tai talveen.

IMG_7201
IMG_7193
IMG_7195

Kunnioitan vainajia, enkä kerro heistä enempää.

Tarinoin joku aika sitten siitä, miten Budapest ja CEU:ssa opiskelu tuntuu olevan yksi elämäni taitekohdista. Tunne on vain kasvanut, eikä kyse olekaan pelkästään opiskelusta, töistä tai ammatinvalinnasta. Vanhempani, sisarukseni ja minä olemme kunnossa, mutta silti muutosten keskellä. Kaikki palaset tuntuvat liikkuvan: esimerkiksi mummola on myyty ja viimeinen kotona asustellut velikin pullahtanut lukiosta ulos ja saman tien inttiin sisään.

Olen miettinyt paljon, ja paljon pitäisi vielä miettiä. Omaa roolia perheessä ja suvussa; minkänäköistä elämää oikeasti haluan elellä ja miten voisi olla paremmin läsnä, vaikka asunkin täällä tuhansien kilometrien päässä. Tänään äiti kolasi Inarissa pihaa, minä puolestaan kävin juoksemassa aamulla t-paidassa Tonavan rantamilla.

Kun suurinta osaa isovanhemmista ei enää ole, tuntuu kuin suku olisi typistynyt sukupolvien ketjun sijaan pieneksi, mutta lämpöiseksi mytyksi. Ehkä olen ollut vauhtisokea, mutta olen nyt vasta ymmärtänyt, että seuraava lenkki en olekaan enää minä, vaan minun mahdolliset lapseni.

Hassua, että minusta voisi tulla vastuullinen vanhempi – tytöstä, joka seikkailee pelkillä käsimatkatavaroilla ympäri Väli-Amerikkaa kuukausitolkulla. Istuskelee maissisäkkien päällä, melkein ajautuu snorklaillessa merivirran mukana ulapalle ja syöpöttelee päivässä neljä papu-suklaaleivosta, koska voi. Tai minun vanhemmistani isovanhempia.

Lisää lenkkiajatuksia: viimeiset lenkit lapsuuteen ovat myös napsahtaneet poikki. Askartelin elokuussa Ivalon hautuumaalla käpylampaan – en lehmää, vaan lampaan, koska niin minulle opetettiin. Jätin sen seisoskelemaan kylmän kivenlohkareen päälle. Tuuli on puhaltanut sen jo alas valtaistuimeltaan, sen suomut ovat auenneet tai sulkeutuneet ilmankosteuden vaihtelussa niin, että männynoksajalatkin ovat varmaan jo tipahtaneet.

IMG_7199
IMG_7197

Huomaan soittavani vanhemmilleni oikeastaan useammin kuin he minulle. Vastuu on isoja asioita, mutta myös pikkujuttuja: muistaa painaa tarpeeksi säännöllisesti vihreää luuria ja kysyä läheisiltä, mitä heille oikeasti kuuluu. Alkaa etsiskellä kesätöitä jo ennen ensilunta. Käydä ruokakaupassa, vaikka olisi esseenpalautuspäivä ja tekisi syödä vain voinmakuista mikropopcornia. Hipsiä hautajaisten kahvitilaisuudessa tiskivastaavaksi, kun toiset ovat syventyneitä muistelemaan, mutta kakkulautasia pitäisi silti pestä.

Haaveilen minä vähän niistä tulevien lasten nimistäkin – en tosin vielä ihan yhtä paljon kuin vaellusreissusta Georgiaan.

Kuvissa loistaa Belgradin Pyhän Markuksen kirkko, jonne ortodoksinen laulu ja suitsukkeiden tuoksu houkutteli meidät iltahämärässä. Jopa minä, paatunut kirkkoallergikko, pysähdyin kuuntelemaan moniäänistä hyminää tippa linssissä. 

Yleinen

Vesisadetta ja pommeja Belgradin taivaalta

28.10.2018

Szia – hei näin unkarilaisittain! Vierähti pari viikkoa niin, että olisi kovin halunnut kirjoittaa, olisi ollut kovin asiaa. Mutta olen joutunut priorisoimaan koulu- ja työtehtäviä lystikirjoittelun edelle. Pahoitteluni.

Meitä siunattiin loka-marraskuun taitteessa ei yhdellä, vaan kahdella pitkällä viikonlopulla. Toisen valloittavat Hollanti-kaverini, jotka ryntäävät Budapestiin ja työllistävät minut todella toistaitoisena matkaoppaana. Ensimmäisenä päätin itse luikkia maasta amerikkalais-virolais-suomalaisella kokoonpanolla. Ostimme bussiliput, varasimme tuhottoman halvan airbnb-kämpän ja läksimme Serbian pääkaupunkiin kolmeksi päiväksi.

Ensin piti selvitä oikein klassisesta yöbussista: lähtö illalla yhdeltätoista, laukussa passi, villatossut ja kuivahtanut rahka-persikkaviineri lähimmän metroaseman ainoasta auki olleesta leipomosta. Jaksoimme juoruta professoreista ja luokkakavereista parin tunnin ajan rajalle asti, mutta sitten itse kunkin turnauskestävyys otti kovaa kolausta. Bussi seisoi jonossa kolme ja puoli tuntia, mutta nyki eteenpäin muutaman metrin verran kymmenen minuutin välein, ettei varmasti ehtisi nukahtamaan välissä. Kun aamuaurinko jo melkein sarasti, saimme leimat passeihin ja matka kohti Belgradia jatkui.

IMG_7222
IMG_7221

Alun auringonsäteet vaihtuivat nopeasti tihkusateeksi, mutta se ei hidastanut neljän politiikka- ja historianörtin toiveita tutustua Belgradin menneisyyden vaiheisiin. Koska en ollut koskaan aiemmin osallistunut kävelykierrokselle oma-aloitteisesti, liityimme 1900-luvun historiakierroksen matkaan. Oppaan tunnisti sateenvarjosta ja leveästä hymystä. Hän oli alle kolmekymppinen serbialainen nainen, joka oli asustellut ja opiskellut myös Budapestissä.

Opas yritti pitäytyä kevyissä ja viihdyttävissä tarinoissa, joiden taustojen mustuus paistoi kuitenkin kaskujen läpi.  Kauppasaarron aikaan salakuljettajat hoitivat eräällä keskustan kadulla bisneksiään, ja heitä seurasivat nuoret, kauniit opportunistiset naiset. Katua kutsuttiinkin silloin ja ilmeisesti edelleen Silicon Valleyksi, sillä gangsterien seuralaiset olivat seuranneet Pamela Andersonin esimerkkiä ulkomuodossaan.

Belgradin kuuluisa, kymmenen vuotta sitten sekopäisen mahtavaksi kuvailtu yöelämä sai alkunsa niin ikään kauppasaarron aikana, kun parikymppiset juhlijat kokoontuivat salaklubeilla kellareissa. Musiikki piti tehdä itse tai salakuljettaa cd:t Unkarista. Kun maa aukesi jälleen ja talous koheni, dj’t siirtyivät takaisin maan pinnalle ja toteuttivat lamanaikaiset haaveensa avaamalla omia klubejaan. Tunnelma ja kapinallisuus hiipuivat nopeasti.

IMG_7215
IMG_7217

Kaksi tuntia tuulta ja tihkusadetta ehti kulua, ennen kuin sana kissa nimeltä Srebrenica nostettiin pöydälle. Virolainen ystäväni kysyi oppaalta, mitä mieltä hän on Kosovosta. Opas pulisi kauheuksista, joita ”kaikki osapuolet tekivät” ja vaihtoi aihetta linnoituksen muurin eri kerrosten kuvailuun.

Vuonna 1999 Nato kyllästyi seuraamaan Serbian ja Kosovon konfliktia, erityisesti Serbian haluttomuutta vetää joukkonsa Kosovosta, ja aloitti pommitukset, jotka kestivät 78 päivää. Tämän verran voin sanoa suunnilleen varmaksi tiedoksi.

Siitä, mitä Belgradissa tapahtui keväällä 1999, ei ole täyttä varmuutta. Pommikoneet kylvivät satoaan niin sotilas- kuin siviilikohteisiinkin. Joidenkin mukaan kuolleita oli 500, toisten 2500. Iso osa Belgradin rakennuksista tuhoutui tai vaurioitui pahoin, mutta kaikki Sava-joen ylittävät sillat jäivät pystyyn.

Opas kertoi, miksi. Kymmenet vapaaehtoiset pukivat päälleen t-paidat, joissa luki kyrillisin aakkosin ”target”, ja tanssivat tai seisoskelivat silloilla, usuttaen hävittäjiä pudottamaan pomminsa. Eivät kuulemma uskaltaneet.

Kierroksen loppupuolella opas alkoi kertoa omia sotamuistojaan.

Siis minua kolme vuotta vanhempi, eloisa ja iloinen tyyppi alkoi puhua sodasta, jonka oli itse kokenut.

Hän oli tuolloin 8-vuotias. Eräänä aamuna äiti sanoi, ettei kouluun saa enää mennä. Tyttö muistaa katselleensa paljon piirrettyjä televisiosta, jonka oikeassa yläreunassa välkkyi lähes aina punainen merkki: ilmaisku-uhka, ulkonaliikkumiskielto. Monien kaverien isät eivät koskaan palanneet Kosovosta. Hänen isänsä ei lähtenytkään, sillä tämä oli sairastunut vakavasti ja kuoli muutaman vuoden päästä.

IMG_7205IMG_7182
IMG_7166

Kiitimme opasta kierroksen lopuksi ja kyselimme vinkkejä vegelounaan löytämiseen. Hän neuvoi lempipaikkansa. Lämpöisin uunein varusteltu, skandityylisesti sisustettu brunssipaikka täytti vatsamme herkullisilla lohkoperunoilla ja kesäkurpitsahampurilaisilla, mutta mietimme kaikki kahta asiaa: kevättä 1999 ja sitä, että Balkanin sodasta ei taida olla yhtä totuutta.

Silloin, kun ensimmäisen luokan keskeyttämään joutunut oppaamme värjötteli viltin alla Belgradin pommituksessa, minä sain pikkuveljen. Muistan elävästi, kun veli tuli kotiin. Sain pitää häntä sylissä. Vauva oli minulle kuin babyborn-nukke, halusin pukea ja riisua häntä kuin lelua.

Uskomatonta, että minun elinaikanani Euroopassa on sodittu. Syyllisiä ja syyttömiä miehiä, naisia ja lapsia on pommitettu. Ja nyt, vain 19 vuotta myöhemmin, Belgrad on kuin mikä tahansa itäeurooppalainen kaupunki pululaumoineen, kaljakuppiloineen ja leveine bulevardeineen, joita koristavat jouluvalot jo lokakuussa.

Ja minun veljeni halkoo nyt räjähteillä kivenlohkareita Suomen armeijassa.