Yleinen

Cenote – pulahda Meksikossa kalkkikiviluolaan

18.1.2017

Jukatanille matkaava ei pääse pelkästään uiskentelemaan kirkkaassa Karibianmeressä ja snorklailemaan maailman toiseksi suurimmalla riutalla, vaan lisäksi sisämaasta löytyy kuvankauniita uintivesiä, cenoteja. Cenotella tarkoitetaan (käsittääkseni) kalkkikiveen kaivertunutta makeanveden esiintymää, jonne joko näkyy päivänvaloa tai sitten ei.

Sopiva cenote löytyy ihan kaikille. Osa näyttää lähinnä järviltä, osan taas voi luokitella täysin luoliksi. Joissakin voi snorklailla ja sukeltaa, ja toisten koko riittää lähinnä kastautumiseen. Joidenkin ympärille on rakentunut teemapuisto, ja joistakin tietävät vain paikalliset. Cenoteja on tuhansia, joten iso osa on varmasti vielä löytämättä. Vaikea uskoa, että joku olisi kartoittanut koko Jukatanin läpipääsemättömät viidakot.

P1580441
P1580444
P1580452
P1580454
P1580456

Pari päivää playalla hiekkaa silmiin saatuamme vuokrasimme auton ja lähdimme täydellisen cenoten metsästykseen. Yritimme edellisenä iltana hakea tietoa lähialueen cenote-tarjonnasta, mutta Google tarjoili lähinnä Tripadvisoria ja ei-oota. Tiesimme, että tukikohdastamme Puerto Morelosista lähtisi tie nimeltä Ruta de los Cenotes, joten sieltä valikoimaa varmaan löytyisi.

Odotin kylttien ja turistibussien tukkimaa tienpätkää, mutta 30-kilometrinen reitti olikin luotisuora ja täysin tyhjä. Huristelimme ensimmäisten cenotejen ohi, sillä olimme löytäneet sentään hintaoppaan ja opiskelijoina halusimme parhaan mahdollisen hinta-eeppisyyssuhteen. Seikkailuelementin lisäämiseksi käännyimme kuoppaiselle ja punaisen multaiselle hiekkatielle, joka tarjoilisi lisää cenoteja. Päädyimme oikeastaan jatkamaan kauimmalle mahdolliselle, ja kamalaa kivistä ja mutkaista mönkijäuraa upouudella vuokra-autolla jyystäessä kävi mielessä, että onkohan tässä taas mitään järkeä.

Saavuimme mini-Woodstockin näköiselle aukiolle. Puukojuista kohosi savu, pari laiskaa koiraa lekotteli auringossa ja nuoret miehet loikoilivat varoituskolmioin varustetulla ympyrämuurilla. ”Pa el cenote?” kysyi yksi heistä, ja hän pyysi meiltä rahat, osoitti suunnan uimakopeille ja vinkkasi vielä, että saattaisimme päästä käymään virallisen cenoten lisäksi sen salaisella pikkuveljellä.

Heitimme äkkiä uimakamppeet päälle, ja mies kehotti meitä laskeutumaan muurilta, jolla hän työkavereineen hengaili. Olin aika pettynyt! Noin pikkuisesta ja vaatimattomasta lähteestäkö maksoin 150 pesoa?

P1580449
P1580451
P1580469
P1580473
P1580475

Ja tietysti olin väärässä. Laskeuduimme hiljaa ja varoen portaat alas, ehkä seitsemän metriä. Luola aukesi ympärillemme: maitomaista, sinistä vettä, kalkkikivipatsaat ja -holvit ja ympäriinsä lentelevät ja keskenään kirskuvat lepakot. Kastoin varpaat veteen, ja se oli huomattavasti viileämpää kuin meressä. Pohjavettä, ties mistä asti seilannutta. Viileyteen kuitenkin tottui, ja lähdimme tutkailemaan cenoten ulottuvuuksia. Kesti minuutteja uida päästä päähän, onkalo oli varmaan 50 metriä pitkä ja luoja yksin tietää kuinka syvä.

Kun olimme saaneet tarpeeksemme Tarzan-hypyistä köydellä ja lepakoiden moikkailuista, kiipesimme ylös ja kysäisimme sala-cenotesta. Näyttämisen sijaan työntekijä neuvoi meitä, ja eksyimme tietysti matkalla kerran. Loppu hyvin, kaikki hyvin, ja pian viidakko aukeni pikkuisen. Alas peilinkirkkaaseen pikku-cenoteen pääsi ramboilemaan köyden avustuksella. Meille oli neuvottu, että tästä cenotesta löytyisi eläimiäkin, ja toden totta: kilpikonnavauvat pakoilivat uimareita, ja monnin näköiset kalat sujahtivat valoa ja liikettä piiloon. Vähemmän mukavaa seuraa olivat lentävät jättimuurahaiset, joiden pesiä roikkui cenoten katosta. Mieluummin lepakot kuin muurahaiset, por favor!

Jotenkin cenoteilla aika katosi. Olimme kurvanneet la Norian pihaan kahdeltatoista, ja matka jatkui kolmelta. Ehkä maan alla aika-avaruuskäyrät vääristyvät?

Cenoteja löytää kaikkien Riviera Mayan kylien ja kaupunkien lähistöltä, ja niihin pääsee polskimaan 50-300 pesolla (n. 3-15e). Kaikilta löytyy paikka vaihtaa vaatteet, ja useimmilta myös syötävää ja juotavaa sekä vuokrattavia vesiurheiluvälineitä, kuten snorkkeleita.


Seuraa Alpenglowia Facebookissa, Instagramissa ja Snapchatissa @sunnamailmmis – just nyt juttua belizeläiseltä pikkusaarelta!

Yleinen

MEKSIKO OHOI!

16.1.2017

Kesällä myin kaljaa norjalaisille, läiskin sääskiä ja kuuntelin raivoisasti Teflon Brothersin Rio ohoita. Joku niissä syntikoissa vaan viehätti. Samaan aikaan solmin kaverini Jutan kanssa kunnianhimoista suunnitelmaa – tammikuussa Meksikoon, ja siitä sitten elämä jatkukoon reppureissuista rataa niin kauan kuin rahaa ja kiinnostusta riittää.

Ja nyt makoilen Tulumissa hostellissa ja peitän aulabaarin mölinän kuulokkeilla, joista Teflon bros pauhaa.

Ympyrä suloisesti kiinni. Tai ehkä se on vasta auennut?
16010563_10154913095203114_1269448574_o
15991332_10154913095703114_130952980_o
P1580367
P1580369
P1580380

Olemme olleet tänään reissun päällä seitsemän päivää. Alku oli täysi katastrofi. Matkatavarat eivät ehtineet ruumaan, Jutalla kärsi korva, minulta revittiin lähtöpäivän aamuna loputkin viisaudenhampaat irti. Selviydyimme New Yorkiin neljältä Suomen aikaa, homeland securityn jono mateli ja kun lopulta selvisimme hotellille, varauksemme oli peruutettu.

Raahustimme Queensin halki lopen uupuneina. Suomessa kello löi kuusi. Viiden asteen pakkastuuli puri tuulitakki- ja nilkkasukkakanssa turpiin ja lujaa. Eikö tämän talven pitänyt jo loppua?

Vielä Cancunissakin harhailimme kaksi tuntia katuja ja kujia, kun taksikuski jätti meidät väärään paikkaan.

Toki onni kääntyi. Kunnon yöunien ja ensimmäisten tacojen jälkeen silmät avautuivat turkoosille merelle – niin kirkkaalle, ettei sitä vieläkään usko todeksi viikonkaan jälkeen, ja sademetsien vihreydelle, avoikkunaisista autoista pauhaavalle reguetonille ja siestalle riippumatossa.

P1580516
P1580400
P1580398
P1580365

Käsittämätöntä, miten paljon seitsemään päivään voi edes mahtua. Hymyjä, ymmärtämistä, kalkkikiviluolia, lämpöistä vettä, auringon käristämää nahkaa, suolasta ja aurinkorasvasta tönkköjä hiuksia ja pikkuinen luonnonkumia tuottava kylä, jossa aika on pysähtynyt ja lipastossa lepäilee kissanpentuja. Niin paljon kuvattavaa, kerrottavaa ja ymmärrettävää – ja jostain silti hiipivä rentous ja rauha.

Tänään istutaan bussissa, ympäröivä viidakko ei muutu. Kruisaillaan pyörillä iltapäivän paahteessa, juostaan sadetta pakoon, istahdetaan alas eikä kiirettä vain enää ole. Ymmärtämiseen menee hetki, mutta se on niin tärkeää, että saa siihen mennäkin. Olen nyt täällä, liikkeessä, tropiikissa, ja tulen olemaan vielä kauan. Oikeastaan niin kauan kuin pystyn ja haluan. Minua ei tuonut tänne pakko, ei työ, ei opiskelut tai toive hyvästä cv-merkinnästä, pelkästään omituinen mielihalu lähteä.

Tätä todellisuus on niin kauan kuin vain tahdon: kymmenen euron hotellihuoneita, korallihiekkaa rantarepussa, vaalenevat hiukset ja tummeneva iho.

Huomenna matkaan neljä tuntia Belizen rajalle Chetumaliin. Enköhän ehdi kirjoittelemaan tippukiviluolista, meksikolaisesta liikenteestä ja niin lämpöisestä sateesta, että tanssahtelin rapakoiden läpi flipflopeissa.

Huoneemme on baarin vieressä, joten en ole ihan varma, mitä nukkumisesta tulee. Ehkä baari joskus suljetaan, ehkä vasta kun viimeinenkin reppureissari on kumonnut olusensa. Hostellissa on kaunein koskaan näkemäni käsinmaalattu lavuaari ja huomenna kutsuu aamulenkki – jos siis jaksaa ja viitsii.

Hyvää yötä, huomenta, jotain. Tämä viikko jos jokin on ollut jotain.

Yleinen

Välähdyksiä Komin tasavallasta

7.1.2017

Missä se edes on? oli ensimmäinen kysymykseni. Luulin muistavani Uralin länsipuoleiset Venäjän provinssit, vaan ei.

Ural, avainsana. Siinä vieressä siis.

Olen järjestänyt pari isoa Barents-nuorten leiriä, jonne ”jostain Venäjältä” karskeimmat sankarit ovat joutuneet matkustamaan kolme kokonaista päivää suuntaansa. Minkä jälkeen he ovat saapuneet perille hymyilevinä, ryhtyneet pelaamaan korttia ja ystävystymään. Tuoneet auringon mukanaan. Ehkä myös vähän muitakin paikallisherkkuja.

Tällä kertaa me kaikki muut saimme reissata. Onneksi Syktyvkarin lennot eivät sentään vieneet järjestöä vararikkoon, joten matka-aika lyheni dramaattisesti. Yli vuorokauden junailu Pietarista muuttui kahden tunnin pyrähdykseksi Rossiya-yhtiön hieman elämää nähneellä veteraanikoneella.

Takaisin tullessa unettoman yön jälkeen tosin bussi-lento-taksi-juna-juna-maraton ei tuntunutkaan enää niin kevyeltä.

(Postauksen kuvat/Photos: Katya Konevskaya)

IMG_9359
IMG_9373
IMG_9403

Kun kaivelin muistiani (eli yhdistelin Ville Haapasalolta ja Barents-tietokannasta opittuja murusia) ja nautiskelin tarpeeksi hillalikööriä paikallisen kaverini kanssa, jonkinlainen mielikuva Komista alkoi muodostua. Kappale kauneinta Venäjää.

Tunsin välittömästi selittämätöntä yhteenkuuluvuutta komien kanssa. He eivät hätkähdä pakkasta, ovat asuneet hirsimökeissä ja komin kieltä melkein ymmärtää suomen pohjalta. Monilla on samanlaiset lievästi aasialaismalliset silmät kuin meilläkin.

Tasavallan suosituimman vodkamerkin nimi on Finno-Ugric, ja pääkaupunki Syktyvkarin vaakunassa komeilee karhu valtakuntansa metsän keskellä. Metsää riittääkin: majapaikkamme kukkulalta siinsi silmänkantamattomiin puita. Havumetsää, koivumetsää, metsää laaksoissa, metsää rinteillä, metsää jokirannoilla. Siristin silmiä viimassa ja vaakasuorassa talviauringossa, mutta kaukainen, mystinen Ural ei pilkottanut horisontissa. Ei tietenkään.

Mikäli on samanlainen Ville Haapasalon Venäjä-ohjelmien fani kuin mie, Komista löytyy useita nähtävyyksiä, joita Ville on kiertänyt. Kalliomuodostelma seitsemän veljestä Uralin rinteillä ja hassu hirvifarmi ainakin alkajaisiksi. Saimme viimeisenä iltana mukaamme Komi-aiheisen korruptiomatkamuistopakkauksen, josta löytyi läjä hauskasti photoshopattuja postikortteja – sekä sisaret että sarvipäät koristivat kortteja.

Syktyvkarissa oli venäläismallisen leveät kadut ja alhaalta valkoisiksi maalatut puistopuiden rungot. Vauraita monumentteja, muttei kovin nuhjuista esikaupunkia. Siistejä toimistoja, turkispuuhkia ja taivaisiin kurkottavia kultakupoleita. Kenties tasaisempaa vaurautta kuin muissa pohjoisen provinsseissa, kuka tietää. Pohjois-Komissa ruplia vasta olisikin, sillä siellä asuvat saavat kovien elinolosuhteiden lisää – palkan tuplana tai triplana. Yksi kavereistani ei päässyt tämän vuoden leirille, sillä hän oli mennyt vasta naimisiin pohjoiskomilaisen jääkiekkoilijan kanssa.

Eräs ystäväni myös kertoi, että Komi on Luoteis-Venäjän sateenkaarikansan mekka, josta ei seura lopu.

IMG_9621
IMG_9738
IMG_9872

Kuudestakymmenestä osanottajasta muutamalle kahdenkympin pakkaset, rämät bussit, netittömyys ja outo ruoka oli liikaa. Ohjelmaakin riitti aamukahdeksasta iltakymmeneen. Näimme kyyneliä, piilotettuja ja avoimia, arkailua ja uusia askeleita tuntemattomaan. Jokainen saa näistä leireistä aina jotain irti, ihan jokainen. Sekin, joka mököttää päivän huoneessaan, kun trooppisen lämpimän hotellihuoneen ulkopuolella avautuu liian erilainen maailma.

Minun huonekaverini oli 16-vuotias norjalainen, joka oli juuri alkanut opetella venäjää. Hänen samanikäisten ystäviensä laukut eivät saapuneet kohteeseen, mutta ei se näitä pahemmin hidastanut. Legginssiä supermarketista ja joogaamaan! Tyttö puhui yhtä hyvää englantia kuin minä (pieni kateuspistos tähän väliin), virnisteli säteilevästi kaikille, maisteli kohteliaasti kaikkia ruokia (ja herkutteli suklaalla ja pähkinöillä huoneessa ihan kuin me kaikki muutkin, jotka emme saaneet vatsaa täyteen) ja soitteli wifin hyvinä hetkinä vanhemmilleen: kaikki ihan mahtavasti, tosi ihania ihmisiä.

Olin niin ylpeä hänestä, vaikka ei minulle siihen ehkä mitään oikeutta ollutkaan. Ja tunsin itseni onnekkaaksi: ajatella, sain olla vieressä ja heittää Milky wayn, kun toinen avasi silmänsä maailmalle ja rakastui siihen, mitä näki.

Tunsin minä itseni vanhaksikin. Hän ihasteli järjestäjien kykyjä ja ystävyyttä, ja hämmästyi, kun tajusi, että minähän olen vanha kettu ja kunnon sisäpiiriläinen. Haaveet, joista minä olen (järki- ja järkevöitymissyistä) luopunut tai vaihtoehtoisesti jo toteuttanut uiskentelivat hänen ajatuksiinsa. Jospa minusta tulisikin diplomaatti. Haluaisin opiskella ulkomailla. Kansainvälinen politiikka – onko se kivaa? Miten opitaan noin monta kieltä?

Minulle tämä Barents-leiri oli todennäköisesti viimeinen monista. Maat kierretty, roolit näytelty, ympyrä kiinni. Olen jo saanut niin monta kokemusta, ystävää (ja krapulaa ja mustelmaa), että aika antaa lava näiden uusien unelmoijien haltuun. Kylläpä lämmittää, että heitä riittää.

Mutta Komiin voisin kyllä palata. Ajella korkeiden puiden reunustamia kuoppateitä sinne saakelin Uralille asti. Koska minua kiinnostaisi tietää, onko maailma erilainen alle kahden kilometrin korkuisen vuoriston toisella puolen.


Seuraa Alpenglowia Facebookissa, Instagramissa ja Snapchatissa @sunnamailmmis – 2 päivää loputtomaan reissuun!

Yleinen

Puolen vuoden reissuun valmistautuminen käy työstä

2.1.2017

Lähes mahdotonta tajuta, että tämä luminen pumpuli vaihtuu seitsemän päivän päästä turkoosiin Karibianmereen.

Ei sitä ehdi yhtään miettimään, kun viuhtoo ympäriinsä ja yrittää saada elämänsä (puhumattakaan huoneesta ja rinkasta) edes joten kuten kasaan ennen take-offia. Pakkailun lisäksi olen huiskinut kasaan kandidaatintutkintoa, työharjoittelua, satunnaisia freelance-toimittajahommia ja hakua maisteriohjelmiin.

P1580350
P1580352
P1580353

Tänään hiihtelin reippaan tunnin lenkin. Yksi ainoa kelkka oli ajellut yhtä ainoaa reittiä lähijängillä ja -kankailla, ja seurailin sitä halki sinivalkoisen erämaan. Olen hiihdellyt ja juossut näitä polkuja siitä asti, kun opin kulkemaan kahdella jalalla. En voisi olla enää tottuneempi lumisten käkkyrämäntyjen ja ympäröivien harjujen muotoihin, saati sitten hiljaisuuteen. Edes läheisen pikkutien äänet eivät kuulu jängänreunaan asti. Hiljaisuus, yksinäisyys ja rauha.

Niitä ei ihan heti Väli-Amerikasta löydä.

Niitä tulee ikävä, mutta ehkä eniten hetki ennen lähtöä. Näen, mistä taas luovun määrittelemättömän pitkäksi ajaksi, mutta voin vain arvailla, mitä reissu tuo. Tähän mennessä jokainen lähtö on ollut ehdottomasti epävarmuuden ja arkailun arvoinen, mutta eihän sitä ikinä tiedä. Yritän ottaa hetkistä ja ihmisistä kiinni ja elää tässä ja nyt, mutta haikeus ja hermostus hiipivät pintaan. Tiedän, että viimeistään lentokentällä reissuseuraa halatessa surku vaihtuu maaniseksi innostukseksi. Sitä ennen pitää kuitenkin sanoa taas monen monet heipat.

P1580354
P1580357
P1580358

Pelkkää hiihtelyä nämä viikot eivät tosiaan ole olleet. Alun perin suunnittelin tuijottavani Westworldia, kutovani lapasia lahjaksi ja istuvani kotikylän kynybaarissa vanhojen kaverien kanssa lautapelien äärellä.

Olen myös aloittanut hurjan bikinidieetin – en todellakaan omasta halustani. Viimeinen viisaudenhammassoturi keksi puhjeta juuri ennen joulua, ja se poistettiin muutama päivä sitten. Nyt omenan syömiseen menee puoli tuntia ja banaanikin pitää pilkkoa pikkuisiksi paloiksi. Ärsyttää olla jatkuvasti vähän nälkäinen, mutta eiköhän ole parempi hankkiutua ongelmahampaasta eroon kuin pelätä, että se tulehtuisi jossain Guatemalan vuoristossa.

Ei olisi nimittäin ensimmäinen kerta. Guatemalassa kyllä, vuorilla ei.

Vaikka joululomaa ei voikaan juuri nyt lomaksi nimittää, olen tainnut saada viimein niskalenkin paperihommista. En keksi enää yhtään skannattavaa, kirjoitettavaa tai lähetettävää tiedostoa, ja aikaakin on vielä kolme päivää täällä Inarissa. Vielä pitäisi lajitella koko omaisuus muutamaan pinoon: reissuun mukaan, seuraavaan kohteeseen lähetettäväksi, mökkivaatteet ja siistit vaatteet. Olen myös laittanut pakkausstrategiani uusiksi – siitä lisää muutaman päivän päästä. Tavoitteena on tehdä auttamattoman sotkuisen naisen sottaisesta rinkasta järjestelmällinen ja tehokas minivarasto.

Tänään ehdin katsomaan loman ensimmäisen leffan. Ja huomennahan ehtisi sitten hiihtämään lisää!

No, huomisesta eteenpäin tänne luvataankin kirpakoita pakkasia. Onneksi maisema on kaunis olohuoneen ikkunastakin, ja voin istuskella takkatulen äärellä teekupin kanssa.


Seuraa Alpenglowia Facebookissa, Instagramissa ja Snapchatissa @sunnamailmmis – 7 päivää loputtomaan reissuun!

Yleinen

Skam – nerokkaan tavallista teinidraamaa

28.12.2016

Vielä on välipäiviä jäljellä – ja ne kannattaa käyttää katsellen Skamia!

Norjasta kuuluu loistavan, hauskan, omalaatuisen ja koskettavan tv-tuotannon parissa. Ensin Lilyhammer, sitten Miehitetty, ja nyt Suomessakin päästään nauttimaan vuonomaan viime vuoden jättipottisarjasta, Skamista. Sarja tähtää kuvaamaan teinien dramaattista elämää ja kasvamista suorasukaisesti.

Seksiä, ryyppäystä, itsensä etsintää. Aika monet nuortensarjat ovat yrittäneet samaa, ja epäonnistuneet surkeasti. Ainoa ei-vaivaannuttava nuortensarja lienee Skins, ja siitäkin on jo vuosia. Skam ei kuitenkaan erotu joukosta vain siksi, että se olisi parempi kuin monet muut viritelmät – vaan se on aidosti onnistunut.

Kuvahaun tulos haulle skam

Hieman Skinsin tyyliin Skamin jokaisella tuotantokaudella seurataan yhden nuoren näkökulmasta lukion opiskelijoiden elämää. Skam poikkeaa kuitenkin ilahduttavasti Skinsistä (joka on sekin loistokas, siis) päähenkilöiden ja heidän elämiensä tavallisuudella. Henkilöt eivät ole supermalleja, vaan ulkonäköpaineissa kieriskeleviä taviksia. Heidän perheensä eivät ole erityisen hyväosaisia, mutta eivät köyhiäkään, ja perheitä löytyy monelaisia: yksinhuoltajia, eroavia vanhempia ja omillaan pärjäämistä opetteleva 16-vuotias. Tavallisuus on kaunista: arkiseen elämään mahtuu monta mutkaa, ja kyllä ensirakkaudesta eroamiseen liittyy ihan liikaa tunteita siitäkin huolimatta, ettei hänen ylitseen jyrää bussi.

Mikään Skamissa ei vaikuta päälleliimatulta. Oma lukioaikani oli ihan yhtä actionintäyteinen: kaveriporukat vihoissa ja välillä taas väleissä, kolmiodraamaa, mustasukkaisia lapsellisia temppuja ja bileistä intoilua. Välillä hahmot käyttäytyvät todella naiivisti ja julmasti, välillä taas kantavat vastuuta: sitä kasvaminen on. Melkein kaikki ovat epävarmoja itsestään, mutta Skam ei kuitenkaan ylidramatisoi. Monissa nuortensarjoissa sorrutaan mässäilemään huumeilla, pahoilla mielenterveysongelmilla tai rikollisuudella, mutta suurimman osan nuoruus ei pyöri näiden ympärillä. Välillä sarjan kaveriporukkakeskeisyys kuitenkin ärsyttää, sillä luulisi lukiolaisten tulevan jo toimeen melkein kaikkien koulun oppilaiden kanssa – ei meillä ainakaan luokkien välillä ollut kovin suurta arvojärjestystä.

Kuvahaun tulos haulle skam

Nuorten lisäksi Skamn kuvaa myös norjalaista nyky-yhteiskuntaa. Suomen ja Norjan erot ja samankaltaisuudetkin piirtyvät jaksojen kuluessa esiin. Vanhemmat ovat kiireisiä töissä, ja monet lapset saavatkin yhteisen ajan sijaan vain setelin kouraan. Muslimityttö kohtaa paljon ennakkoluuloja – ja laukoo epäilijöille vastaan ilkeitä kommentteja. Homoläppä lentää, ja sekös suuntautumistaan pohdiskelevaa poikaa satuttaa. Monen seksuaalinen identiteetti on autuaan hukassa, ja nuoret yrittävät selvitä ympäristön paineiden ja itsetutkiskelun ristitulessa. Seksistä kuitenkin puhutaan avoimesti kaverien kesken: olenkohan homo, miksi pojat eivät anna suuseksiä ja ovatko eri korkeudella roikkuvat rinnat ok. Klamydiaepidemiakin on saanut alkunsa koulun suosituimmasta pojasta – kuulemma!

Myös Norjan abihulinaperinne on paljon suurempaa ja kuluttavampaa kuin penkkarit: bussit ja lomat pitää itse korvata, ja bileet kestävät monta viikkoa. Tähän valmistautuminen on nuorille todella jännittävää: suomalaisnuoret vain kiskaisevat naamiaisvaatteet päälle ja heittelevät karkkia rekasta – hauskaa ja helppoa. Skamin nuoret eivät kuitenkaan ole mitään aivottomia bilettäjiä – tai siis niin kuin todellisuudessakin, osa on. Fiksut nuoret kyseenalaistavat esimerkiksi kauneusihanteita, eikä abibussin sponsoriksi haluta solariumfirmaa.

Skamin konseptikaan ei ole se perinteisin. Jaksot ovat suhteellisen lyhyitä, päälle 20-minuuttisia, mutta niiden lisäksi norjankielisillä sivuilla on tarjolla videoklippejä ja hahmojen sosiaalisten medioiden tilit, joita voi seurata. Kaksi ensimmäistä tuotantokautta löytyy Yle Areenasta, ja Norjan sivuilta vielä kolmaskin ilman tekstityksiä. Skam onkin tavoittanut Pohjoismaissa teiniyleisöä, mutta kelpaa sitä vähän vanhemmankin katsella. Nostalgiatrippi ja teinihaikeus taattu!

Tosin olen onnellinen, ettei elämän tarvitse olla enää ihan noin vaikeaa.


Seuraa Alpenglowia Facebookissa, Instagramissa ja Snapchatissa @sunnamailmmis – 12 päivää loputtomaan reissuun!