Yleinen

Vuokra-autolla Kreikassa – liikennekaaosta ja salaisia rantoja

23.6.2018

Vuokra-auto ei todellakaan ole se kulkupeli, jota suosin matkoillani. Oikeastaan se on ehkä viimeinen: mieluummin kävelen, pyöräilen, liftaan, busseilen tai junailen.

Kreikassa kuitenkin päädyimme ottamaan allemme neljä vuokrapyörää, sillä lentokentältä pääsisi kohteeseen bussilla vain muutamana vuorona päivässä, ja olisimme ilman omaa kulkuvälinettä jumissa turistikylässä.

Siispä meitä odotti Thessalonikin kentällä piskuinen Fiat Panda, jolle nauroi jo Hertzin asiakaspalvelijakin. Oletteko ihan varmoja, ettette halua upgradea?

IMG_5780 (kopio)
IMG_5716 (kopio)
IMG_5755 (kopio)

Panda on 60-hevosvoimainen teiden tukko. Reippaimmat ylämäet joutui nitkuttamaan sillä ylös kolmosella, mutta toisaalta sen sai parkkeerattua ihan mihin vain. Esimerkiksi lääkäriaseman eteen kahden mainoskyltin väliin. Pandan varusteisiin kuului myös ilmastointi, mikä ilahdutti meitä suunnattomasti, kun palasimme autolle rantapäivän jälkeen, ja lämpömittari näytti yli kolmeakymmentä.

Ajaminen hirvitti minua ajatuksena – ja käytännössä. Vuoristoisen Halkidikin niemimaan tiet olivat paitsi mutkaisia ja jyrkkiä, mutta myös umpeen kasvaneita. Jopa moottoritiellä möllötti syviä kraatereita. Tien joutui myös jakamaan kaikenkarvaisten seuralaisten kanssa: oli mopoja, oli keskelle tietä pysäköityjä bulgarialaisia Mersun maastureita, oli kuuroja ja sokeita papparoita kadunylityspuuhissa.

Kylttien lukeminenkin kävi työstä, sillä käytössä olivat suurimmilta osin kreikkalaiset aakkoset. Maassa maan tavalla. Muutaman risteyksissä ja rampeilla pyörimisen jälkeen solahdimme Pandoinemme kuitenkin paikalliseen liikennevirtaan enemmän tai vähemmän sujuvasti.

Sen, minkä Kreikka hävisi teiden kunnossapidossa, se kyllä voitti liikenteen sujuvuudessa. Vaikka paikalliset kaahaavatkin tällaisen tientuke-turistin mielestä kaistapäisesti, he antavat kuitenkin joustavasti tietä ja varoittavat edessä vaanivista vaaroista. Kukaan ei noudata liikennesääntöjä, mutta jotenkin autoletkat vain soljuvat sujuvasti kukin määränpäätään kohti. Aggressiivisuus ja tööttäily loistivat poissaolollaan, mikä ilahdutti leppoisaa lappilaissydäntäni.

Tänään, kun ajelin lentokentälle, ensimmäisenä päivänä vatsassa kouraisseet mäet tuntuivat pikkunyppylöiltä ja ohittelin ääriään myöten täyteen tungettuja hedelmärekkoja tottuneesti. Jälleen yksi pelko voitettu, ja Välimeren maassa autoiltu onnistuneesti ilman yhteen peltikolhua tai edes vakavampia sydämentykytyksiä. Minä nimittäin ajelin enemmän kuin oman elämänsä kylmänrauhallinen Niki Lauda, Julle, koska hän kompuroi jalkakäytävän katukiveykseen ja loukkasi jalkansa.

IMG_5892 (kopio)
IMG_5880 (kopio)
IMG_5895 (kopio)

Vaikka en olekaan yksityisautoilun suurin fani, melkeinpä näyttäisin peukkua autonvuokraukselle Halkidikissä. Ilman koslaa olisimme joutuneet tyytymään yhteen kapeaan rantaan ja ylihintaiseen turistimarkettiin. Pandalla huristelimme parin kilometrin päähän Lidliin halvan halloumin perässä.

Pandan kanssa sen sijaan päivät lensivät siivillä tätä rataa: ensin katsottiin Googlen Earthista, missä Välimeri kimalteli turkooseimpana, ja sitten rytkyttelimme kuoppien, katukoirien ja irtokivien sekamelskassa sinne. Toinen nautiskeli maisemista ja toimi apukuskina (jos viitsi), ja toinen polki jarrua ja kaasua vuorotellen puoliksi maisemista lumoutuneena, puoliksi kieli keskellä suuta keskittyen.

Halkidikin niemimaalla riitti nähtävää, eikä komeimmista helmistä yhteenkään olisi tainnut selvitä ilman autoa. Kurvailimme mutkittelevia rantaraitteja pitkin, katsastimme 700 000 vuotta vanhan kalkkikiviluolan ja kuvasimme pikkukylien kirkkoja ja kissoja. Rantakamppeetkin oli mukavaa jättää yöksi Pandaan eikä kantaa snorkkelinputkissa kolmea kiloa santaa pikkuiseen Airbnb:hemme.

Siispä Kreikan-matkaajille rohkaisuksi: rattiin vain!

PS Tosin seuraavan pitkän reissun taitan ensin Deutsche Bahnin kyydissä, sitten jalkapatikalla. Siinä ei ainakaan pääse vauhtisokeus iskemään.

Yleinen

Kreikassa löysäämässä nutturaa

20.6.2018

On kuuma. Vähän kuin saunassa tai hot joogassa: lihakset löystyvät ihan itsestään.

Kreikka-loman neljäs päivä. Ympäristö on omiaan puskemaan stressin ulos ihohuokosista samaa matkaa hien kanssa. On turkoosi meri, joka viilentää, mutta jossa tarkenee snorklailla puoli tuntia. Heinäsirkat suoltavat vuorokauden ympäri valkoista kohinaansa, tuutulaulua. Rantojen pikkiriikkiset kivet muotoutuvat juuri selälleni sopivaksi patjaksi pyyhkeen alla. Aamupalalla ja iltateellä voi seurailla kissojen kosimismenoja puutarhassa ja ihailla Batbatiksi nimettyä lepakkoa, joka tarjoaa Top Gun -tasoisen lentonäytöksen aina auringonlaskun aikaan.

IMG_5773 (kopio)
IMG_5768 (kopio)

Kun hirvi juoksee eteen moottoritiellä, sitä lyö heti jarrut pohjaan. Tonnien painoinen auto ei kuitenkaan pysähdy heti, vaan fysiikan lain pakottavat sen liikkeen jatkumaan. Negatiivinen kiihdytys, tavarat saattavat lennellä. Lopulta metallikori kuitenkin seisahtuu, ja eläin jatkaa matkaansa kohti pientareen hirviaitaa ja sen yli.

Samalla tavalla ylivireinen keho ja mieli posottavat menemään, vaikka enää ei tarvitsisi. Ensimmäiset päivät herättiin aikaisin ja yritettiin suorittaa rantoja: catch’em all ja mitä tänään syötäisiin. Kellontarkkaa kyljenkääntämistä, pulikointia ja snorklausta.

Eilen pysähdyimme reissun kämäisimmälle hiekkakaistaleelle, jossa paikalliset teinit kikattelivat mini-speedoissa ja -bikineissä. Juotiin kädenlämpöistä kokista ja bongailtiin rapuja kivikosta vielä silloinkin, kun lapsiperheet kasailivat jo aurinkovarjojaan.

Puhuimme siitä, miten hyvä oli käydä palauttamassa gradunpentele ja lähteä lähes suoraa tietä lentokentälle. Vaihtaa täysin maisemaa ja jättää suorituspaineet taakse.

Tulimme siihen tulokseen, että jokainen gradunpalauttaja pitäisi määrätä viikon pakkolomalle heti, kun paperiversiot on kiikutettu kansliaan. Ei tarvitsisi toki lähteä Kreikkaan asti, mutta sellaiseen ympäristöön, jossa mikään ei muistuta kirjaston ryhmätyötilan sohvilla koetuista hermoromahduksista.

IMG_5761 (kopio)
IMG_5775 (kopio)
IMG_5777 (kopio)

Täällä Thessalonikin lähellähän voisi puuhailla vaikka mitä. Kuljeskella intohimoisesti suurkaupungin katuja, maistella jokaista ruokalajia, kiertää museoita ja perehtyä eurooppalaisen demokratian alkukotiin.

Tämä ei ole sellainen loma.

Syön kreikkalaista salaattia ja suklaajäätelöä, kikattelen John Irvingin kenties kehnoimmalle kirjalle (joka sekin on mahtava) ja syljeskelen vettä snorkkelista, kun en viitsi säätää sitä oikein.

Olemme pistäneet muutaman hyödykkeen pannaan, esimerkiksi herätyskellon ja sähköpostin.

Ihan kuin lihaksetkin, aistit ja ajatukset palautuvat entisiin, löysiin mittoihinsa. Pinkkejä kukkia, violetteja kukkia, jättihämähäkki puutarhatuolin alla. Öisin mouruavat kissat ja ulvovat koiraeläimet. Aurinkorasvan haju rantamekossa. Hymy peilissä.

Yleinen

19 tuntia myöhästynyt lento ja kuollut räppäri

16.6.2018

Lojuin keskiviikkona Kirkenesin pikkiriikkisen lentokentän tekonahkasohvalla ja odottelin, että virkailijat päästäisivät matkustajat yhtä lailla pikkiriikkiseen potkurikoneeseen. Kaverini kysyi minulta Whatsappissa, olinko kuunnellut vielä podcastia nimeltä Miltä tuntuu elää. Siinä muutama vuosi sitten syöpään kuolleen räppäri Edorfin tyttöystävä ja muut läheiset muistelevat miestä ja tämän matkaa kohti kuolemaa.

En, vastasin, ja hän sanoi itkeneensä sitä kuunnellessaan varmaan viisi litraa.

Ajattelin, että minun kyyneleistäni saisi siinä tapauksessa saavillisen mukavan haaleaa suolavettä. Latasin lentoa varten muutaman jakson.

IMG_5658 (kopio)
IMG_5663 (kopio)

Kone seisoi jo portin edessä, ja matkustajat nousivat seisomaan. Kohta lähdetään. Katselin odotellessa näytöltä Sydämen asialla, jossa Greengrass yritti rikastua lammaskaupoilla. ”Kertasin” aikanaan englannin kuuntelua varten englantilaisen pikkukylän verkkaista elämänmenoa seuraillen. Siis söimme sipsejä lukiopoikaystävän kanssa ja lytkysimme sohvalla pitkälle lauantaipäivään.

Pitäisi katsella tätä useammin, mietin.

Lennon peruminen meni minulta Greengrassin takia kokonaan ohi, ja havahduin todellisuuteen vasta, kun kanssamatkustajat huokailivat ja alkoivat marssia kohti palvelutiskiä.

Tilburgissa minua odottivat gradun palautus ja Jutta, jota en ollut nähnyt sitten Väli-Amerikan. Ja odottamaan jäisivät. Seuraava lento oikeaan suuntaan lähtisi Kirkenesistä nimittäin yhdeksän tunnin päästä illalla. Joutuisin jäämään Tromssaan yöksi ja jatkamaan matkaa aamulla Oslon kautta Amsterdamiin.

Vähintään 19 tuntia suunniteltua myöhemmin.

Kun virkailija ilmoitti meille tämän ilosanoman, vieressä seissyt brittinainen ryhtyi solvaamaan tätä suoraa huutoa. Norjalaisen minimaalisella asiakaspalveluhengellä varustettu virkailija huusi takaisin.

Minun suupieleni kääntyivät ylöspäin, koska pystyin päästämään viimein irti stressistä: mitään ei ollut tehtävissä. Olin täysin SAS:in armoilla. Sain syödäkseni, kun ruokakuponkeja jaettiin, uudet lentoliput heti kun ne oli saatu varattua ja voucherin hotellia ja taksia varten.

Vietimme seuraavat yhdeksän tuntia omituisessa limbossa, jossa ravintoa sai vain Norjan R-kioskia vastaavasta Narvesenista, ramppasin milloin minkäkin varaussotkun takia neljä kertaa turvatarkastuksesta läpi ja tutustuin Arktisen neuvoston alkuperäiskansojen asiantuntijaan, joka pyysi minua lähettämään hänelle CV:nsä.

Iltapäivän edetessä melkein kaikkien eteen ilmestyi tyhjä tuoppi jos toinenkin.

IMG_5664 (kopio)IMG_5665 (kopio)

Perehdyin Edorfin tarinaan vasta, kun olin viimein selviytynyt illan ensimmäisen ja viimeisen potkurikoneen kyytiin.

Sitä kuunnellessa oma turhautuminen ensin pieneni ja sitten suli kokonaan pois kiitollisuuden tieltä. (Yritin olla käyttämättä sanaa kiitollinen, koska kyllähän se nyt kuulostaa tekopyhältä – mutta kun se on ainoa tunne, jota koin.) Kuoleman lähestyessä muusikko runttasi kasaan kaksi levyä, uskalsi rakastaa läheisiään ehdoitta, vitsailla ja tsempata. Kovienkin kipujen läpi hän päätti aamuisin herättyään, että tästä päivästä tulisi kaunis.

Toisen tunteita tai ongelmia ei voi tietää, määrätä eikä missään nimessä vähätellä, mutta oman reaktionsa voi päättää.

En ehkä ehtisi palauttaa gradua täsmälleen ajoissa tai ihan niin huoliteltuna kuin aioin, mutta sen sijaan ihailin kyynelten läpi Lyngenin Alppeja. Ilta-auringon kultaamat pilviharsot koristivat vielä lumisia rinteitä.

Ikävöimiäni vuoria! Vain ohikiitävän hetken ajan, mutta kuitenkin.

En sano, että olisin erityisesti nauttinut viiden tunnin hotellipysähdyksestä, aamukuuden lennosta tai siitä, ettei minulla ollut kangaskassissa edes vara-alusvaatteita. Edorfin läheisten kuunteleminen kuitenkin vei huomioni kaikesta siitä pienestä kiusasta, jota myöhästyminen aiheutti.

Sitä paitsi sikailin viimeisen lennon bisnesluokassa, SAS:ille kiitos. Kyllä muuten sämpylät ja hedelmäsalaatti maistuivat kilometrien korkeudessa! Rinkkanikin yllätti minut iloisesti Schipholilla, kun se tömähti hihnalle melkein ensimmäisenä.

Kun minä ja Jutta ajelimme pikku-Yariksella kohti Tilburgia, tapahtui jotain, mikä niksautti perspektiivin vielä kerran parempaan asentoon. Pysähdyimme liikennevaloihin, ja yhtäkkiä oikeanpuoleiselta kaistalta kuului kolahdus. Ei kova, ei vaimea; kolahdus vain.

Musta auto oli sinkoutunut katolleen meistä parin metrin päähän. Kuljettaja, keski-ikäinen mies, roikkui turvavyön varassa katosta. Nopeimmat juoksivat jo auttamaan. Kuskin ovi avattiin, ja mies vedettiin ulos. Hän vaikutti täysin vahingoittumattomalta.

PS Edorfin sairaus kosketti siinäkin mielessä, että hän on kotoisin Ivalosta. En koskaan pitänyt hänen mukasyvällisistä metatasolla liitelevistä riimeistään, mutta hänen kannaltaan ikävä kyllä viimeisellä levyllä ne muuttuivat oikeasti syvällisiksi.

Yleinen

Hollannin 8 outoa

9.6.2018

Vähän hyvät, pahat ja rumat -henkeen olen listannut jo 10 hyvää asiaa Hollannissa, 9 vähemmän hyvää, ja nyt estradille marssivat rumien sijaan omituiset hullutukset, joita olen havainnut vain tämän lätyskämaan rajojen sisällä.

Jälleen kerran lätkäisen populismivaroituksen alkuun. Monessa kohdassa pitäisi varmaan lukea ”suurin osa Hollannissa asuvista ihmisistä”, mutta olen vetänyt mutkia suoriksi ja vain lätkäissyt ”hollantilainen”. Maailma on todellisuudessa harmaa eikä mustavalkoinen.

Räpsyt helteisestä Amsterdamista – joka talvista kaupunkia kehuu, valehtelee tai tykkää vaakatasossa naamaa läpsivästä tihkusta. 

IMG_5369 (kopio)
IMG_5372 (kopio)

1. Rotankolot

Hollantilaiset ovat maailman pisintä kansaa, mutta Hollannissa on takuulla Euroopan ahtaimmat oviaukot ja käytävät. Paikalliset talot ovat kuin muualla Länsi- ja Keski-Euroopassa – paitsi että ne on lytätty molemmilta sivuilta kasaan. Tulos: pari sylen levyisiä asuntoja, joissa kaksi ihmistä ei mahdu ohittamaan toisiaan käytävällä, eikä parisängylle tahdo löytyä paikkaa makuuhuoneessa millään. Oma lukunsa ovat pyörävajoihin ja puutarhoihin johtavat kulkuväylät, joita pitkin roskapöntöt kuljetetaan joka viikko tienvarteen odottamaan viimeistä matkaansa kohti kaatopaikkakukkuloita. Astian mahtuu vetämään reittiä pitkin juuri ja juuri, ja rystyset kolhivat koko ajan lautaseiniin. Tällaisiin hobitinkoloihin ahtautuminen herättää minussa loputtoman määrän kysymyksiä. Miten tilanteeseen ajauduttiin? Onko rakentaminen liian kallista vai hollantilaiset liian pihejä?

2. Lyhyiden ihmisten kohtalo

Kuten sanottua, hollantilaisilla riittää mittaa. He eivät myöskään tunnu olevan tottuneita siihen, että muualla maailmassa ei valitettavasti ylletä samoihin korkeuksiin. Olen 160-senttisenä armottoman kettuilun kohde. Kaupan kassatkaan eivät osaa arvioida ikääni ollenkaan ja kysyvät aina henkkareita sen kuuloisina, että höhöö, ei varmasti ole teinillä ikää. Vastaavasti luulen jatkuvasti itseni mittaisia aikuisiksi, ja kun he kysyvät maauimalassa äidiltä jätskirahaa, tajuankin, että nämä ikätoverit ovatkin vielä ala-asteella. Ainoa lyhyt hollantilainen kaverini kertoo kauhujuttuja siitä, millaista on olla ikuisesti toisia päätä lyhempi.

IMG_5353 (kopio)
IMG_5351 (kopio)

3. Uppopaistaminen

Tämä menee ehkä oman tietämättömyyteni piikkiin, mutta en arvannutkaan, että hollantilaiset läiskisivät välipalansa rasvakeittimen kautta ääntä kohti. Maan perinneherkkuja ovat esimerkiksi uppopaistetut turskanpalaset, katkaravut, lihaliemipallerot, jauhelihapihvit ja tietty ranskalaiset. Monella senttiä venyttävällä opiskelijallakin on oma rasvakeitin, jonka puhdistamisesta sitten naristaan kämppiksille. Minulla onkin aika paha ranskisriippuvuus, enkä tiedä, miten vieroitan itseni jokalauantaisesta herkkulounaasta. Hollantilainen majoneesi on myös omaa luokkaansa: mietoa, pehmoista ja kermaista.

4. Hagelslag

Kuulostaa sian tappamiselta, mutta tarkoittaa leivän päälle ripoteltavia suklaahippusia. Siinä missä suomalainen pakkaa työ- tai opiskelulounaaksi annoksen eiliseltä jäänyttä jämäruokaa, hollantilainen voitelee valkoistakin valkoisempia pullaleipäsiivuja, voitelee ne reippaalla kädellä ja ropsaisee päälle suklaata. Eivätkä vain lapset, vaan kaikki vauvasta vaariin. Parhaiten varustetuissa supermarketeissa on jopa hagelslag-hanoja, joista saa lorottaa paperipussiin haluamiaan nonparelleja sopivan määrän.

Ei voi ymmärtää.

5. Jouluperinteet

Moni on varmaan kuullutkin Zwarte Piet -farssista: lasten jouluparaateissa marssii blackface-hahmoja. Sen lisäksi, että valkoinen sutii kasvonsa mustaksi vielä 2010-luvulla, hollantilaisessa jouluperinteessä on muutakin vähän, noh, perverssiä. Lahjoja ei suinkaan tuo joulupukki, vaan Pyhä Nikolaus, joka seilaa joka vuosi laivalla Espanjasta hevosineen. Hevonen on olennainen, ja siitä hoilotetaan paikallisissa joululauluissa. Kiltit lapset saavat lahjuksia, mutta tuhmille lapsille käy ohraisesti: Zwarte Piet, Nikolauksen sidekick, tunkee heidät säkkeihin ja vie mukanaan kurinpalautusleirille Espanjaan. Kyllä minä mieluummin ottaisin vuoden etelänloman kuin pari barbia…

IMG_5405 (kopio)
IMG_5411 (kopio)

6. Sähköpyörävanhukset

Olenkin jo ulissut, että paikallinen liikenne uhkaa viedä hengen (tai sitten olen vain todella hidas reagoimaan tilanteisiin, mitä en pitäisi ollenkaan mahdottomana skenaariona). Eniten minua pelottaa yksi väestöryhmä – ei mopojonnet, ei kaahailevat autoilijat tai edes bussikuskit – vaan sähköpyörillä rullailevat ikäihmiset. Mummot, paapat ja muut ovat jo menettäneet ajokorttinsa, siis mikäpä parempi idea kuin laittaa heidät luonnotonta vauhtia kiitävät pyörän selkään. Vanhukset eivät näe sivuilleen, saati eteen, kuule muuta liikennettä tai jaksa seurata sitä ollenkaan, vaan posottavat säännöistä piittaamatta mistä haluavat. Luinkin juuri paikallisuutisista, että pyöräonnettomuuksissa kuolee eniten senioreita. Enimmäkseen nämä kuolemanpelottoman eläkeläiset ovat vaaraksi siis itselleen, mutta heidän väistelemisessään on kanssaihmisillä kova työ. Onneksi huumoriarvo on vielä pelkoakin suurempi: mummot kiitävät aamuruuhkassa ohi aamutakki lepattaen ja tekohampaat tutisten.

7. Postia naapurille

Hollantilaiset ovat ilmeisesti todella rehellistä kansaa. Mikäli ei satu olemaan kotona, kun postikusti tuo paketin, viedään lähetys naapuriin. Tavasta koituu kaikille osapuolille paitsi postinkuljettajille melkoinen ruljanssi, sillä ylläripaketin saanut joutuu odottelemaan naapurin vierailua, ja paketin vastaanottaja puolestaan pirauttelemaan naapurin ovikelloa tämän tästä. Tällä individualismin aikakaudella juuri kenelläkään ei ole naapurien numeroita, joten jos paketin haku jostain syystä kanittaa, pitää vain jaksaa yrittää – vaikka naapurin rouva olisikin lekotellut Mallorcalla jo kolme viikkoa. Toistaiseksi kaikki postin haltuun uskottu on kuitenkin löytänyt tiensä luokseni, joten en teilaa menetelmää. Ehkä se luo yhteisöllisyyttä tähän kylmään maailmaan.

8. Kirosanat

Minusta on melkein loukkaavaa, että hollannin kielessä pahin yksittäinen kirosana on ”syöpä”. Entäs ne, jotka ovat siihen sairastuneet – saavatko he puhua julkisella paikalla tilanteestaan ilman paheksuntaa? Vielä syöpääkin pahempi on ”syöpähuora”, joita heitäkin varmaan maasta löytyy. Toisaalta nostan hollantilaisille hattua kiroilun epäkristillisyydestä, koska noita voi ateistikin päräytellä sorkkimatta uskontoa.

*

Jos osaisin hollantia, listasta olisi tullut takuulla tätäkin herkullisempi. Olen jäänyt paitsi kaikesta kielellä kikkailusta ja suullisesta (opiskelija)perimätiedosta. Oli tietoinen valinta jättää hollannin opiskelu syrjään, sillä halusin ylläpitää saksantaitoani enkä sekoittaa sitä kurkkuäänteillä.

Tähän päättyvät Hollanti-listaukset, sillä kohta Hollanti on minulle vain muisto vain. Sitä aika sitten kultaa, ja joku päivä lähden karistamaan jalometallireunuksia Tilburgin yltä. Kiitän havainnointeja lukeneita!

Ulkomailla asuvat – mikä uudessa kotimaassasi on niin höpöä, ettet malta olla hihittelemättä sille? 

PS Mikään postaus ei ole herättänyt yhtä paljon klikkauksia ja kommentteja kuin se, jossa luettelin Hollannin huonoja puolia. Yleensä ottaen valitusvirteni ovat kaikkein suosituimpia, mutta myös haukutuimpia. Toivoisin, että myös hauskat, vakavat tai myönteiset tekstit huomattaisiin – niitä on kuitenkin paljon, paljon enemmän, ja ne tulevat yhtä lailla sydämestä. Peukut pystyssä sille, että virran suunta kääntyy!

Yleinen

Kirjoitustukos

5.6.2018

Taas meni blogitauoksi, kun runttasin kasaan viimeiset tentit ja lennähdin Suomeen juhlimaan pikkuveljen lakkiaisia.

Julistin jo muutama viikko sitten, että kiire jäisi historiaan, mutta paskat. Itkeskelin taas kirjastossa puolenyön ylitse, ja väänsin esseitä vielä silloinkin, kun lentokoneen kokka kääntyi kohti arktisia ilmatiloja.

Minulla on ollut myös melkoinen kirjoitustukos päällä, vaikka olenkin kykkinyt Wordin äärellä viimeisen vuoden.

Kuvat Koningshoevenin luostarin puutarhasta ja sen lähialueilta. 

IMG_5277 (kopio)
IMG_5276 (kopio)
IMG_5261 (kopio)
Niin, tekstiä on kyllä syntynyt, muttei sellaista virtaavaa ja vapaata kuin vaikkapa Väli-Amerikan reissun loppupuolella. Gradu, lehtijutut ja esseet ovat kuitenkin todella selvärajaisia tekstilajeja, eikä niissä auta alkaa sooloilemaan, ellei ole kuuluisa oman alansa guru. Siihen on vielä suunnilleen 35 vuotta matkaa, jos sinne edes ikinä pääsen (tai edes pyrin).

Ja kun tuottaa määrätynmuotoista tekstimakkaraa kymmenen tuntia päivässä seitsemän päivää viikossa, luovuudelle ei jää yhtään tilaa. Tämän informaatio- ja kirjoitusähkyn takia olenkin varmaan viettänyt kaiken vähäisen vapaa-aikani joko pyörän selässä, juoksukengät jalassa tai kiipeilyhallilla käsi magnesiumpussissa. Puntari pyrkii tasapainoon – raitista ilmaa ja pakkopullaa sopivassa suhteessa.

Olen hurjan onnekas, kun olen saanut viettää vuoden kykyjeni äärirajoilla: opetella tieteellisen tekstin tulkitsemista ja tuottamista kovassa tahdissa. Yhtä onnekas olen nyt, kun gradun viimeisestä versiosta puuttuu enää lähdeluettelo.


IMG_5280 (kopio)

IMG_5282 (kopio)

Huomaan ylikuormitustilan yleensä siitä, kun mielikuvitus katoaa. Nyt se on ollut Nuuskamuikkusen talviretkillään niin kauan, että olen jo alkanut epäillä, muistaako se enää tietä takaisin.

Nyt, kun on aikaa ja paikkaa kirjoittaa, joudun houkuttelemaan kyvyt takaisin. Vapaasti kirjoittaminen on ihan törkeän vaikea laji. Ei tarvitse seurata tieteellisen tai uutiskirjoittamisen selkeitä rakenteita, jotka sekä rajoittavat että helpottavat työtä. Voi itse valita vankilansa tai yrittää liidellä ihan missä haluaa – vapaus se vasta rajoittaakin. Ei saisi liidellä tuplametatasolla kuin minä nyt: kirjoittamisesta kirjoittaminen on yksi kaikkein klassisimmista kliseistä, ja siitä voi tehdä pahemman vain kuvailemalla oman tekemisen kompastuskiviä.

En tahdo tuottaa tekstiä kuin vappusimaa: kädenlämpöistä huttua, joka tuoksuu kyllä hyvälle, mutta aiheuttaa vain vatsavaivoja ja sokeriöverit. (Vaikka tilburgilainen simakokeiluni olikin kyllä yksi toukokuun onnistuneimmista projekteista yhdessä sen innovaation kanssa, että yhdistin kaverini kanssa auringonoton ja tenttiinlukemisen maauimalassa keskellä viikkoa.)

Pyrin siis eniten rehellisyyteen – vaikkei sitä voikaan saavuttaa – ja jo pyrkimys tuntuu mahdottomalta. Pitäisi uskaltaa sanoa, mitä ajattelee, ja kuvata, mitä näkee ja ymmärtää.

Kai tässäkin pätee sama vanha viisaus, että pitää tehdä juuri sitä, mikä pelottaa. Niin runovihko kädessä kuin vuoristopolullakin.

Positiivista on se, etten voisi kuvitella lystimpää kesähanketta kuin tämä.

Millainen suhde sinulla ja mielikuvituksellasi on?