Yleinen

Ylöspäin

11.12.2017

Viime viikkoina on sadellut lunta tupaan. Välillä kirjaimellisestikin: hirsimökki, jossa teen töitä, vetää sen verran pahasti, että Itä-Saksan tuiskut tuivertavat sisään poronkarvojen lisäksi höttöisiä hiutaleita.

Enimmäkseen kuitenkin sekä töissä että siviilielämässä. Tonttukomennuksella voi hyvin sanoa siviili, koska tonttujoukko toimii kuin pieni armeija. Nukutaan tiiviisti pienissä kämpissä, painetaan hommia aidatulla alueella yhdessä 10-12 tuntia päivässä ja vähäisellä vapaa-ajalla istuskellaan yhdessä kortteerin lattialla teet tai rommit ja teet kupissa.

20171130_162147

Minulle ehkä isoin paukku oli seuraava tekstiviesti.

”Did you hear about the fire in our house yet?”

Materian menetyksestä seuraa yllättävän rankka keljutus. Minulla on avaimet taloon, jossa ei ole enää kattoa (mutta jonka vuokraemäntä väittää olevan taas asumiskunnossa kolmen viikon päästä – kissanpaskat).

Kahden maan vakuutukset, kieli, jolla en todellakaan osaa virastoasioita. Kaikki käyttökelpoinen, minkä omistan, on joko minulla täällä Leipzigissa 48 litran rinkassa tai kotona Inarissa – eikä Fjellrävenin housuilla karvalakki päässä voi oikein lampsia Tilburg Law Schooliin kevätlukukauden koittaessa. Kun vuokraemäntä ei vastaa viesteihin tai vakuutusyhtiö yhteydenottoihin, olen tuntenut oloni valtavan yksinäiseksi ja hylätyksi.

Vaan onneksi tonttuarmeija (jolla omiakin pulmia riittää ratkottavaksi) on tullut apuun.

Jos olen oppinut jotain tällä Leipzigin-pyrähdyksellä, niin sen, ettei toveria jätetä. Ikinä. Vaikka olisi itse kuinka kovilla.

Pyyhimme toistemme kyyneleitä toimistolla, käymme jakamassa herkkuja tai glögiä kylmettyneisiin käsiin. Porukan fysioterapeutti paikkailee ihoteipillä halkojen hakkaamisesta kipeytyneitä hartioita, me kielitaitoiset käännämme minkä pystymme ja kokit loihtivat kiireisen perjantain iloksi pizzaa.

Tuntuu, että Leipzigissa jokaisella on oma asuntopalonsa. On syöpädiagnoosia (ja onneksi sen perumista), väkivaltaa, loukkauksia ja sydänsuruja.

Palailen täältä pian. Leipzigista tulevaisuuteen!

Yleinen

Nähdä Pariisi ensi kertaa

26.11.2017

Eilen näin Itä-Saksan ensi kertaa, vesisateisena ja pimeänä. Minulle ehkä paljon suurempi hetki kuin ensikohtaaminen Seinen kanssa.

Pariisi, New York, Venetsia, Lontoo. Mitä näitä globalisaation kulttuuriksi muotoutuneita kaupunkeja sitten onkin. En ole koskaan haaveillut niistä, ja jotenkin kolmen kärki muotoutui niiksi cityiksi, joissa en ollut koskaan käynyt – eikä ollut kiire vieraillakaan. Berliini, Pariisi ja Lontoo.

”But you have to see Paris”, ja 25 euron bussiliput. En ole näköjään periaatteen nainen.

IMG_0033
IMG_0017
IMG_0007

Lokakuun aurinko, kevyttoppis ja juoksukengät, niistä on turistin puolimaraton tehty. Ei kilpamielellä tällä kertaa, vaan rauhallisesti crepeltä burgerille kävellen. Kaduilla Italian hallittu rähjäisyys, Wienin uusklassismi ja toinen toistaan komeampia villakangastakkeja. Seurasimme kuuluisan joen rantaa siellä, missä olisi pitänyt mennä vain huoltotie ja jalankulku kielletty, mutta Etelä-Euroopassa ei pahemmin kielloista välitetä.

En voi unohtaa bolognalaista karppilampea, jonka ylle oli ripustettu kyltti: ”älä heittele kaloja kivillä”.

Tuntui omituiselta tuijottaa silmästä silmään Notre Damen happosateissa ryvettyneitä gargoileja, joista olin lukenut niin Tiede-lehdestä kuin tiiraillutkin Disney-leffasta. Minä, Inarin juntti, isolla kirkolla: yhdellä maailman ikonisimmista.

Maallistuneina ryönäpettereinä emme edes vaivautuneet kirkkoon sisälle, vaan menimme kaivelemaan keskustan överihintaisia second hand -putiikkeja. Löysin skottiruutuisen huivin, joka on ehkä villaa, ehkä ei, mutta joka päivä kaulaani vasten.

IMG_9971
IMG_9994
IMG_9991
IMG_9976

Eiffel-tornilla en ihmetellyt itse metallirötisköä, vaan sen alle kerääntynyttä universaalia turistirysää. Intialaiset perheet tönöttivät jäykissä potreteissa selfiekeppien edustalla, espanjalaisteinit poseerasivat kadehdittavan rennosti instakuviin ja amerikkalaispariskunnat päivittelivät tornin edustan ylihintaisia vohveleita.

Tajusin, että kesän turistikrääsäkaupan kassaneiteilystä oli ihan liian lyhyt aika, ja luikin heti pakkokuvan (kiitos vaan herra olen-käynyt-Pariisissa-viisi-kertaa-mutta-sinä-et-yhtään) jälkeen seurailemaan toimeliasta roskiksentonkijavarista viereiseen puistoon. Paljon palkitsevampaa.

Sanoinkin olevani tylsää matkaseuraa. Riemukaari jäi näkemättä ja laatuviinit kokeilematta, kun istahdimme illalliselle halpaan – ja myös aika huonoon – intialaiseen, jonka viininä taidettiin tarjoilla käynyttä marjamehua.

IMG_0060
IMG_0065

Olen reissannut Ranskassa minimaalisen vähän: kerran kävin iltalenkillä Annemassessa Genevestä ja siinä se. Silti ranskalaisuus on vaikuttanut minuun paljon, kuten varmasti jokaiseen euroopankansalaiseen. Wienissä ranskalaistytöt letittivät paksut hiuksensa upeille viritelmille ja pojat lähentelivät meitä eksoottisen blondeja ja heille oudon maskuliinisia suomityttöjä rohkeasti aina kun vain näkivät. Olen yrittänyt kouluranskaa ja onnistunut kurssien läpäisemisen verran, enkä osaa enää sanoa kuin haricots verts. Senkin todennäköisesti väärin. Ranskasta tulee uskomattomia elokuvia, tyylikkäitä ihmisiä, huikeita kiipeilijöitä (jotka ovat ihmisiä myöskin) ja minulle liian hienostunutta ruokaa.

Patonkien jälkeen itketti siirtyä takaisin hollantilaisen pahvipaahtoleivän linjalle. Olenkin tainnut vedellä aamupalaksi puuroa reissun jälkeen järjestään joka päivä.

Onko Pariisin eleganssi vain myytti? Vai vähän materiaalisempi: vierailijoita varten ylläpidettävä kulissi?

Reissun parhaat pizzat ja maisemat tarjosi varsinaisen kaupungin rajojen ulkopuolelle jäänyt naapurusto, johon vetäydyimme illoiksi AirBnb:n syliin.

Yleinen

Saksaan tonttuhommiin joulukuuksi

21.11.2017

Minulle Hollantiin muutto ei ollut unelmien täyttymys, vaan pakkorako: täällä voi opiskella kansainvälistä oikeutta kelpo yliopistossa paljon vähemmällä rahalla kuin vaikka Briteissä. Luennot vähenevät marraskuussa ja loppuvat tyystin joulu-tammikuuksi, jolloin on vain muutama hassu tentti.

Ajattelin aluksi hakea muutaman viikon joulusesonkiduunia Inarista – kyllä siellä pääsisi kassalle tai vääntämään kahveja. Kaverini sattui samaan aikaan kehumaan läpäisseensä työhaastattelun saksalaiselle joulutorille kaupittelemaan hunajaa. Ping, syttyi lamppu päässä. Jospa voisikin painaa tehohommia paljon mieluisammassa maassa ja voittaa samalla kunnon joululoman aattoineen ja uusinevuosineen?

Paria päivää myöhemmin sähköpostiin kilahti työsopimus 24. marraskuuta alkaen. Perjantaina siis suunnaksi Leipzig!

Kuten aina aiemminkin ennen sesonkityön alkua, olen yhtä aikaa kauhuissani ja innoissani. Työpäivistä tulee pitkiä kuin joulupukin odotus pari vuosikymmentä sitten ja porukkaa ilmesesti pyörii kojuilla kuin pipoa. Siitä, kun olen viimeksi käyttänyt saksaa päivittäin, on jo puolitoista vuotta, eli ainakin viikon kielipäänsärky on myös ennustettavissa. Tentteihin lukeminenkin varmasti takkuilee 10 tunnin asiakaspalvelun jälkeen.

Vauhtisokea myyrä ei kuitenkaan jaksa nyt katsella negatiivisia puolia – itketään sitten, jos itkeä pitää. En ole koskaan käynyt Leipzigissä, ja olen kuullut monelta, miten chilli meno tässä itäsaksalaisessa kylässä on. Minulla on ollut julmettu ikävä saksankielistä ympäristöä siitä lähtien, kun lentokone pyörähti helteisen Wienin yllä vaihdon loppumisen merkiksi. Kuukausi Saksaa on huomattavasti parempi kuin kuukausi Hollantia. Saan muistuttamaan Wienistä myös suomalaisen kaverini, jonka tapasin Wienin hämärissä salakapakoissa. Asiakaspalvelu ja myymälän siistiminen tuovat todella kaivattua vaihtelua tenttimateriaalin tihrustamiseen läppärin näytöltä. Vaihtelu virkistää – ja jos se karruttaa samalla reissukassaa, niin sanon vaan että bitte bitte bitte.

Flamlachs in Hannover

Istuskelen nyt vielä yliopiston kirjastossa tenttistressin piinaamien oikislaisten ympäröimänä. Omistan loppuillan ympäristöoikeuden kotikokeen rustaamiselle. Ihan kohta tämä lysyssä könöttäminen vaihtuu muumimukien kaupitteluun rakkaalla Merkelin kielellä. Muistanpa vannoneeni viime kesänä, että tämän tytön sesonkihommat olisivat nyt siinä, mutta sanojen syöminen tekee minusta joustavan ihmisen. Ehkä.

Tunnustus: en ole koskaan edes käynyt Saksan joulumarkkinoilla, vaikka ne kuuluisia ovatkin. Wienissäkin asuin vain helmikuusta eteenpäin, Zurichissä kesän. Onko teillä kokemuksia joulumarkkinoista? Mikä on parasta, mikä pahinta? Onko vinkkejä? Entäs Leipzig, millaiseen cityyn olen matkalla?

Raporttia siis luvassa suomalaisesta joulukylästä vanhan DDR:n sydänmailta.

PS Joku suomalainen mies on palkattu aidoksi Korvatunturin joulupukiksi Leipzigiin. Siinäpä erikoista taskurahantienausta kerrakseen – olisitko se ensi vuonna sinä?

Kuvat: Kalevala Spirit

Yleinen

Luxembourg ja muita yllätyksiä

19.11.2017

Anteeksi hiljaisuudesta, pahimmat kiireet on nyt selätetty ja olen saanut uuden kamerankin vuorilla hajonneen tilalle.

Viime viikonloppuna vuokrasimme taas pikkiriikkisen auton Hollanin motareiden tuulissa huojumaan ja suuntasimme suomalais-kanadalaisella kokoonpanolla Benelux-kierrokselle. Olisihan sitä pitänyt jäädä vääntämään kahta esseetä ja kolmea lehtijuttua…

Ihan kuin Suomesta Norjaankin ajellessa: kun ylittää Belgian rajan, mäet alkavat saman tien ja tie huononee. Luxemburgissa tieinfra parani, mutta väsyneet päät eivät enää oikein jaksaneet suunnistaa oikein. Käännyimme nälkäisinä ja kiukkuisina ainakin neljä kertaa vikaan, joista viimeisellä virhekierroksella päädyimme Euroopan unionin tuomioistuimen parkkipaikalle ihmettelemään Audeja ja Tesloja. Vatsa kurni kuitenkin niin äänekkäästi, että päätimme yrittää vielä kerran löytää keskustan parkkihallia – ja onnistuimme.

IMG_0657
IMG_0660
IMG_0663
Koska olen viime aikoina vain opiskellut ja kirjoitellut tilaustöitä raivokkaasti, en ehtinyt tutustumaan Luxin tarjontaan ollenkaan. Oikeastaan kaikki me neljä olimme ulkoistaneet matkakohteeseen tutustumisen toisillemme, eikä kukaan lopulta tiennyt yhtään mitään. Kiertelimme luksuskauppakaduilla ja päädyimme isolle montulla, jonka pohjalla nötkötti osa vanhastakaupungista. Laskeuduimme liukkaita portaita ja mukulakivikatuja jokivarteen.

Lounasaika oli vaihtunut jo lähes päivälliseksi, kun vihdoin ja viimein pääsimme ruokapöytään. Minä ja Sveitsissä lapsena asunut kaverini Julia nostalgisoiduimme melkein kyyneliin, kun ruokalista pursusi wienerschnitzeliä ja käsespätzleä. Lapoin valtavan annoksen juustoista alppipastaa kitusiini ihan yksin, mitä en olisi koskaan uskonut – nälkä on paras mauste!

Vaikka sanoimme sen ääneenkin monta kertaa päivän aikana, minun ja Julian ajatukset juoksivat varmasti samaa rataa Luxin kaduilla ja kuppiloissa. Näin läheltä löytyy jotain näin kaunista ja kotoisaa. Näin läheltä, mutta ei tänne joka viikonloppu pääse. Tervetuloa kotiin, tai ainakin lähemmäs.

Ollapa Wienissä.

IMG_0685

Spätzlekooma

IMG_0670
Kun kierimme baijerilaisherkkuja täyteen ahdettuina takaisin kadulle, pimeys oli jo laskeutunut Unescon maailmanperintökohteen ylle. Ei auringonlaskusta aiheutuva, vaan synkkä sadepilvi. Kiedoimme päättäväisesti huivia tiukemmalle ja askelsimme kohti 65 metriä korkeaa lasihissiä, jota kaikki kansa saa käyttää ilmaiseksi. Todella vankka suositus, lintuperspektiivistä pimenevä Luxembourg city oikein loisti nukkekodinkauniina.

Tosin tämä märkä marssi taisi taittaa pitkittyneen flunssani selän, ja kuume nousi uudelleen moneksi päiväksi. Loppureissu menikin osaltani ihan plörinäksi, ja nuokuin autossa halki Belgian kurkkupastilli suussa, kun toiset kiertelivät Ghentin vanhaakaupunkia.

Sen verran olimme kuitenkin ottaneet selvää Luxin antimista, että osasimme hamstrata sieltä viinaksia pikkujoulukautta varten. Chin-chin! Maailman rikkaimmassa pikkumaassa ei jakseta verottaa haitallisia aineita, joten alkoholia, tupakkatuotteita ja bensaa saa sieltä naurettavin hinnoin naapurimaihin verrattuna.

IMG_0689
IMG_0693
IMG_0696
IMG_0698
Olen nyt muutaman viikon sisään romunnut Hollannin ympäri, käynyt Pariisissa, Amsterdamissa ja tällä Benelux-reissulla – minkä lisäksi minut hälytettiin Rovaniemelle Arctic Spirit -konferenssiin paikkaamaan peruuttanutta paneelikeskustelijaa. Suhaamisen lisäksi koulu ja työt ovat painaneet päälle, joten käperryin nyt ensimmäisenä vapaaviikonloppuna herran aikoihin vain sänkyyn parantelemaan flunssan viimeisiä rippeitä. Suklaata, teetä ja tulista tofucurrya, eiköhän tästä vielä nousta.

Kyllä, voi olla liian kiire elämäntapapummillakin. Kyllä, voi reissata liikaa. Kyllä, mielenkiintoinen tutkintokin voi väsyttää.

Ja laiska sunnuntai voi tuntua maanantailta, jos ostaa vahingossa luomujogurtin sijaan kielipuolena venyvää viiliä ja herää putkiremontin ääniin kaksi tuntia ennen herätystä.

Jotkut omituisen (epä)arkeni yllätykset ilahduttavat, toiset kyrsivät, mutta tylsää ei ainakaan pääse tulemaan. Taidan uhmata sadekuuroja ja lähteä testailemaan uutta kameraani nimeltä Beibi. Jos siis ulko-oven eteen ei ole kasattu soraa auki kaivetuista putkimontuista.

Yleinen

Unelmien ranta

8.11.2017

Löysin toistaiseksi kauneimman palan Hollantia vanhan mantereen kärjestä. Zeelandin provinssissa riittää pilviä ja suolaista merituulta kuin uudessa versiossaan konsanaan. Mahdotonta uskoa, että kymmenien tuhansien kilometrien päässä vehreä saari lentokyvyttömine lintuineen nimettiin näiden peltojen ja hiekkarantojen mukaan.

Heitimme auton parkkiin Domburgin syksyksi autioituneessa turistikylässä ja sulattelimme pannukakkuja rantakävelyllä.

IMG_9607.HEIC
IMG_9615.HEIC
IMG_9627.HEIC

Oli saksalaisia ja belgialaisia viikonloppumatkailijoita, liikaa jalanjälkiä hiekassa ja leijoja lennättäviä lapsia, joiden naruja varoa. Mutta minä näin vain röykkiöittäin simpukoita. Erivärisiä kuin Norjassa, mutta samanmuotoisia. Nyt kumisaappaat ovat vaihtuneet epäkäytännöllisen vedenpitämättömiin juoksukenkiin, mutta vesi kuuluu kenkiin. Osa seikkailua.

Kuin Zeelandin viimeinen ranta olisi puhdistanut ylimmät karstat ja turhautumiset minusta.

Eikä vähiten siksi, että ymmärsin vihdoin, ettei rantalomailuun tarvita lämpöä ja paistatta. Ilman niitä kuulee paremmin meren ja lokit.

Vaivun rantaviivaa kävellessä jonkinlaiseen hypnoosiin. Kun olin pieni ja asuin Norjassa, etsin hiekkarannoilta simpukoita ja merisiilien kuoria. Kävelin kirkkaanvärisillä kumppareillani läpi juoksuhiekan, ihastelin vuorovesilammikoihin loukkuun jääneitä pikkukaloja ja unohdin ajan ja paikan. Levän tuoksu aktivoi samat toiminnot vieläkin.

IMG_9618.HEIC
IMG_9627.HEIC
IMG_9632.HEIC
IMG_9637.HEIC

Tänään olen juossut luennolla, palavereissa ja kiipeämässä. Poliisikin pysäytti ja moitti sammuneesta pyöränvalosta. Aivan julmettu kiire; sellainen, joita jokaisen oman elämänsä tunnamilonoffin pitäisi karata vähintään Nepaliin asti. Vaan tällä kertaa en mene.

Koska unelmani ovat alkaneet toteutua. Hälyttävällä vauhdilla.

Kun vuosi 2017 alkoi, lupasin itselleni, että tänä vuonna ottaisin isoja askeleita sitä kohti, että kirjoittamisesta maksettaisiin minulle. Se kai ammatin määritelmä on? Pro bono -keikkoja riittää aina, mutta kun pelkistä kehuista ei oikein linssipata synny.

Palaveri, johon tänään ilmestyin myöhässä ja huulipunaa hiuksissa, oli yliopistolehden päätoimittajan kanssa. Hän toivotti minut tervetulleeksi lehden englanninkieliseksi kolumnistiksi. Saan siis vihdoin laittaa leivän päälle huonoja poliittisia sutkauksia ensin rahaksi ja sitten hummukseksi muutettuna. Lisäksi sain mukavan kokopäiväisen keikkahomman joulukuuksi, joten raha- ja CV-huolet on ainakin tutkinnon loppuun asti selätetty.

Ja kun saan korvausta jostain, voin hyvillä mielin jatkaa orjailua niille medioille, joihin uskoo ja joita haluaa tukea.

IMG_9667.HEIC
IMG_9620.HEIC

Tänään sain myös kutsun puhujaksi arktiseen konferenssiin Rovaniemelle ensi viikolla. Aikamoisen vaikutuksen olen kai tehnyt, kun viimeisin arktinen saavutukseni on harkkarointi Barents-sihteeristössä viime syksynä. Tiedä mitä tuostakin seuraa!

Sain myös tänään gradulleni juuri sen ohjaajan, josta haaveilinkin, ja hän on innoissaan aiheestani. Niin minäkin. Gradusta, kiipeilystä, Zeelandista, kampasimpukoiden kuorista ja ennen kaikkea kirjoittamisesta. Haluaisin käydä huutamassa viiden vuoden takaisen itseni korvaan, ettet arvaakaan, kuinka hyviä valintoja teet just nyt. Ennen kaikkea uskallat haaveilla.

Voisipa viiden vuoden päästä tulevaisuudessa luuraava Sunna käydä kuiskaamassa minulle, mihin tästä vielä päädynkään. Innostaa, kannustaa. Olen aina ollut ylivarovainen ja vähän pessimisti omien kykyjeni suhteen, luottanut kaikkiin muihin paitsi itseeni. Ei muuta kuin kaasu pohjaan, ”kyllä” takaisin sanavarastoon ja ennen kaikkea näppäimistö savuamaan.

Unelmallista loppuviikkoa! Ja eksykää ihmeessä Zeelandiin, Hollannin helmeen!