Yleinen

Reissulaiffi 2015->

23.8.2016

Taannoin vietin hilpeää ruokamyrkytyksen jälkeistä saikkupäivää (note to self: älä syö ruskeaa avokadoa). Kun kelju olo helpotti, ehdin pysähtymään ja miettimään. Töissä ei tupakkaa ja kaljaa kaupitellessa oikein haaveet pääse lentämään, mutta silloin ne oikein nousivat ylös ilmakehästä.

Tiedän, että minulla oli aivan uskomaton vaihto Itävallassa – sitä ei vain voi hehkuttaa liiaksi. Sitä ennen vietin kesän 2015 aurinkoisessa Sveitsissä lapsia vahtien, Mövenpickiä mässäten ja vuoripolkuja kipitellen. Nyt vasta osasin piirtää viivat pisteestä toiseen ja miettiä, mitä se merkitsee: minä olen koditon, minä olen reissaaja, minulla ei ole edes juuri nyt omaa maata. Olen viettänyt kesän Suomessa, mutta vain siksi, että satuin saamaan täältä töitä. Jatkumoni on muutaman kuukauden oleskeluja toisensa perään ja seikkailua joka välissä, ja ylensä seuraava etappi selviää vasta edellisen aikana. Norjan-harjoittelustakin sain kuulla vasta heinäkuun loppupuolella, vajaa pari kuukautta ennen pestin alkua!

Postauksen kuvissa on kokoeroja, sillä kamerani oli osan Sveitsin-keikasta kaputt, ja kuvasin puhelimella. Olen myös vaihdellut kokoasetuksia, sori siitä. Koittakee kestää!

P1520515

Toukokuu 2015, Zürich, Sveitsi

DSC01209

Kesäkuu 2015, Luzern, Sveitsi

20150702_193925

Heinäkuu 2015, Zürich, Sveitsi

P1540169

Elokuu 2015, Glarus, Sveitsi

Kaksi vuotta sitten olin Turkuun tyytynyt valtio-opin opiskelija. Olin juuri muuttanut yhteen poikaystäväni kanssa aivan hurmaavaan 20-luvun jugend-taloon, aloittanut uusia harrastuksia ja reissuilinkin kiitettävästi Barents Regional Youth Councilin puheenjohtajana. En voi sanoa, että jokin olisi puuttunut. En ole koskaan tehnyt mitään elämäremonttia tai muuttunut yhdessä yössä. Minä vain halusin aina lähteä kohti suurta tuntematonta, sopeutua, ottaa ilon irti ja vaihtaa uudelleen paikkaa. Ajattelin, että ehtisin tekemään sen, kunhan kandi olisi valmis. Pyörittelin tietty sitäkin vaihtoehtoa, että jäisin poikaystävän takia Suomeen, koska hänen opintonsa kestäisivät vielä monen monta vuotta ja sitoisivat tiukasti yhteen paikkaan siksi ajaksi. Valtsikka on siitä mukava, että kirjatentteihin voi lukea ihan missä vaan: kokeiltu on muun muassa Maspalomasin dyynit ja valtava hostellikompleksi Genevessä.

Mikään ei napsahtanut päässä. Siksi olenkin nyt tässä jälkikäteen ihmettelemässä, miten erilaista elo on nyt kuin kaksi hassua vuotta sitten. Kaikki kliseet pitävät paikkansa: olen paljon parempi versio itsestäni, oppinut paljon ja vielä ihan kesken ja haluan kehittyä. Kaksi vuotta sitten istuskelin yksiön lattialla kaurapuuroillallisella, nyt syöpöttelen puuroni milloin missäkin. Zurichläisessä puutarhassa, wieniläisellä parvekkeella, Inarijärven rannalla aamulla teltasta kömpineenä.

Olen hyvin hämmentynyt siitä, miten olen voinut olla huomaamatta tällaisen vaihtelun ja muutoksen. Minulla ei ole ollut pysyvää kotia yli vuoteen! Eikä sellaista ole edes näkyvissä. Olen irtolainen, nurkissa pyörijä ja sukulaisille huolta aiheuttava maailmalla liehuja. Olen aina ihaillut sellaisia ihmisiä, jotka vain menevät ja meinaavat, enkä ajatellut ollenkaan, että olisin sellainen itse.

P1540481

Syyskuu 2015, Inarijärvi, Suomi

P1540578

Lokakuu 2015, Turku, Suomi

P1540604

Marraskuu 2015, Inari, Suomi

862592519_2125ac31-f094-439c-bf48-cc80b25da421

Joulukuu 2015, Inarijärvi, Suomi

862592519_a8416298-57d0-4ef0-9a9e-1752a557430e

Tammikuu 2016, Turku (yhteiskuntatieteellinen tiedekunta), Suomi

Hitto mitä kaaosta tämä on pahimmillaan. Omaisuuteni on nyt harvinaista kyllä edes yhdessä maassa, mutta kohtapa tuokin taas muuttuu. Ja no, jos kolmasosa on Turussa, kolmasosa Helsingissä ja loput Inarin kunnassa kahdessa paikassa, ei sekään kovin vakaalta meiningiltä vaikuta. Ystävät ovat hajallaan ympäri maata, maanosaa ja maapalloa, ja kun kerrankin sattuu hyvän sellaisen kanssa samaan paikkaan, niin tuntuu kuin ei olisi erossa ollutkaan. Pää on täysin tillin tallin kaikista eri kielistä, joita joudun ja pääsen käyttämään, enkä osaa mitään niistä kunnolla. Ruotsi sekoittuu iloisesti norjaan, ja kun pitäisi vastata saksaksi, ulos saattaa tulla espanjaa. Espanjaan taas solahtaa mukaan englantia, joka taas muuttuu ala-arvoiseksi ja tönköksi tentissä. Kaikki rakkauskuviot kosahtavat siihen, kun vaihdan maisemaa.

Reissussa sattuu ja tapahtuu. Milloin eksyn vuorille, milloin ryskään polven ylämäkitreenissä, milloin ihan vain flunssa pitkittyy tien päällä. Ja kyllähän pysymättömyys masentaa joskus vain itsessään: minulla ei ole oikein mitään muuta kuin kaksi rähjäistä rinkkaa ja parit kengät, kavereilla lapsia ja kihlasormuksia ja omistusasuntoja ja työpaikkoja. Mitä minulle jää – ehkä maisterinpaperit joskus jostain, rinkallinen urheiluvaatteita ja parhaassa tapauksessa mäyräkoirakaveri? (Nelijalkainen toivottavasti.)

P1550199

Helmikuu 2016, Wien, Itävalta

20160319_143621

Maaliskuu 2016, Nassfeld, Itävalta

P1550488

Huhtikuu 2016, Bled, Slovenia

P1560017

Toukokuu 2016, München, Saksa

P1560719

Kesäkuu 2016, Praha, Tshekki

Kaikenlaisen epäonnen takia olenkin ehkä nähnyt tästä elämästä vain ne negatiiviset puolet. Kun mikään ei onnistu, on helppo kyseenalaistaa, miksi edes tekee näin, ja haaveilla siitä menetetystä yksiöstä ja illoista tuikkujen valossa. Siitä, kun talsii kumisaappaissa yliopistolla päivittäin, käy mielenkiintoisilla luennoilla, lounastaa inspiroivien ja ihanien ja fiksujen opiskelukaverien kanssa ja joogaa iltaisin ihan nurkan takana yliopiston omalla salilla. Kun lähdin, tuntui, että luovuin ihan kaikesta ja hukkasin samalla kaiken. Epävarmuus on se, joka pelottaa, eikä sitä voi estää, jos aina loikkaa tuntemattomaan. Entä jos siellä onkin kamalaa? Entä jos en tutustu kehenkään? Entä jos rahat loppuvat ja haluan vain pois? Minne menisin ja mitä muutakaan tekisin?

En ole vielä niin zen, etteikö luopuminen olisi ihan paskaa. Mutta Wienin vaihdon loppuaikoina ja nyt jälleen tuntuu entistä voimakkaampana, että se kannatti, koska sain jotain aivan uskomatonta tilalle ja tulen vielä saamaan. Olen sataprosenttisen innostunut siitä, miltä tulevaisuus näyttää, vaikka se onkin vielä ihan utuinen. On ihan täyttä humppaa ja höpöhöpöä väittää, että oli tarkoitus kokea paljon kielteisiä tunteita ja kohdata vastoinkäymisiä, että olisi vahvempi. Eivät tällaisen hyväosaisen opiskelijan töyssyt tiellä edes ole kovin pahoja: stressiä, ihmissuhdeongelmia ja kenties yksi kolari. Niin monella on asiat huonommin, ja minulla on aina ollut asiat suurin piirtein hyvin. Mutta jotain pääkopassa on tapahtunut: osaan elää hetkessä, nähdä aina auringon risukasassa ja pukata laiskan takalistoni ulos mukavuusalueelta.

P1570245

Heinäkuu 2016, Mikkelsnes, Norja

P1570597

Elokuu 2016, Jäämeri, Norja

Olen huomaamattani muuttunut siksi tytöksi, joka uskaltaa puhua tuntemattomille (ja nauttia siitä), kuunnella ja kohdata toisia, kiivetä vuorille, kokeilla uusia urheiluhommia, hypätä bussiin uuteen maahan hetken mielijohteesta ja haaveilla ihan mistä vaan. Se haaveilu ja intohimo on tärkeintä – sitä ei saa sammuttaa! Tein niin jo kerran, mutta toiste en tee. On niin helppoa jatkaa sitä, mitä on aiemminkin tehnyt, pysyä turvallisten paikkojen ja koulujen ja töiden ja ihmisten matkassa. Eikä siinä ole mitään väärää. Se vain ei ole juuri nyt minun ratkaisuni.

Kovin moni meistä elelee lokerossa, jonka ajattelee olevan toisten ihmisten määrittämä, mutta on oikeastaan 99-prosenttisesti oman pääkallon sisässä. En minä ainakaan ikinä juoksisi maratonia! Olen paska tanssija, miksi yrittää! Olen luokan nörtti, enhän minä voi alkaa meikata. Isä sanoo, että Venäjällä on vaarallista. En tiedä ketään, joka opiskelisi Yhdysvalloissa. Voisin lähteä reppureissuun, mutta en jaksa säästää. Nämä lokerot ovat voimakkaita ja niissä voi olla, niissä voi olla mukavaa elellä. Niistä poistuminen saattaa kirpaista kuin oven avaaminen kolmenkympin pakkasilla. Ehkä minun irtolaisuutenikin on vain lokero itsessään, koska en osaa asettua aloilleni. Mutta nyt elelen siinä luulossa, että minun lokeroni oli koulussa hyvä, vähän tylsä ja arka mitäänsanomaton tyyppi, joka haaveili paljon, muttei saanut aikaan. Ja nyt olen kääntänyt ja käännän sitä edelleen suuntaan, jossa haluan olla ja jonka eteen tehdä töitä: rohkea, fiksu nainen, joka uskaltaa kokeilla, kokea uutta, parantaa maailmaa ja hymyillä.

Mutta just nyt tässä hetkessä ja monessa menneessä, niin monessa tulevassa, olen onnellinen ja niin innoissani, etten oikein saa nukuttua öisin. En olisi yhtään arvannut, mihin päätyisin näiden reissulaiffin ensimmäisten 15 kuukauden aikana, eikä mitään hajua, minne tie seuraavaksi oikeasti vie. Haaveita on, suunnitelmiakin kenties, mutta ne saavat vaihtua kesken kaiken – parempaan tietysti! Veikkaisin, että tulevat ajat tuovat kengännauhabudjettia, kiipeilyä, telttaöitä, riippumattoöitä, jonkun opiskelua jossain ja uusia suuntia, joita en olisi voinut mitenkään keksiä, jos en olisi mennyt sinne, minne satuin menemään. Vaalin lapsellisen kuumeista innostustani ja nautin siitä täysillä. Ihan kohta ostaa pamautan lentoliput jonnekin saakelin kauas, missä en ole vielä ollut, mutta jonne sain kipinän lähteä fuksivuonna eräällä historianluennolla espanjan oppiaineessa. Arvauksia saa esittää! Eikä tämä kuulkaas siihen lopu.

Yleinen

Hipaisu Kroatiaa

21.8.2016

Tuntuu, että Kroatia-hype ei voisi kohota enää korkeammaksi. Kaikki ovat käyneet siellä tai ainakin pitäisi päästä käymään. Siellä on upeita kansallispuistoja, Game of Thronesin kuvauspaikkoja (first things first), uljaita biitsejä ja paardit ovat parhaat. Anteeksi, jos aiheutin todella kammottavan korvamadon tuolla! Siispä meidänkin oli päästävä tutustumaan tähän tarujen maahan. Kroatiassa järjestettiin toukokuussa aivan loputon Erasmus-bilereissu, jonne tulisi tuhansia tamppaajia ympäri Eurooppaa. Se maksoi sen verran ja vaikutti niin kreisiltä, että minä ja pojat jätimme sen väliin ja lupasimme, että starttaisimme kohti Kroatiaa omine nokkinemme kesäkuussa, kuten sitten teimmekin. Matka oli todella täynnä mutkia, joista osa loistavia, osa aivan kamalia, mutta säästän teidät nyt niiltä.

P1560941
P1560944
P1560945
P1560960

Oli aivan uskomatonta, miten tavallaan lyhyt matka Wienistä olikin Adrianmerelle. Kuusi tuntia, ja maisemat vaihtuivat täysin Alppien häntäkukkuloista välimerellisiin palmuihin, biitseihin ja rantakallioihin! Ilmastokin muuttui ihan täysin: kuivat laaksotuulet jäivät taakse, kun suolainen, lämmin kosteus takertui iholle. Lämpötilakin nousi, mutta ei ihan niin paljon, kuin olisimme toivoneet: reissun ensimmäisenä iltana satoi kuin aisaa, ja alkukesän merikin hakkasi ilman lämpögeimeissä. No, onneksi opiskelijat keksivät aina tekemistä! Lue: Kaija Koo -karaoke ei keliä kysy.

Päämääränämme siinsi Istrian niemimaan kärki, Pula. Sieltä löytyisi ainakin colosseum pienellä c:llä (jo elämäni toinen, johon randomilla törmään) ja muitakin antiikin ihmeitä. Niiden takia ei ehkä Pulaan kannata lähteä, sillä vanha, yksinäinen, rapistunut pääsymaksullinen kivikasa on kyseenalainen nähtävyys, joita Eurooppa pursuaa. Se, mikä Pulassa yllätti, oli paikan epäturistisuus. Olimme odottaneet kanariatyylisiä hotellikomplekseja, kuvallisia menuja joka ravintolassa ja ylikansoitettua rantaviivaa. Itse Pulassa ei rantaa olekaan: sellainen löytyy joko kaupungin kupeesta tai noin kymmenen minuutin ajelun takaa. Pula oli yllättävän autenttinen, hiljainen ja vähän rosoinenkin tapaus, ellen jopa sanoisi löytö. Dubrovnikista ja muista kuuluisista, isoista Kroatian kaupungeista kuulee juttua muovisuudesta, rahastuksesta ja muusta ison turismin ilmiöistä, mutta Pulaan ne eivät yltäneet. Emme olleet siellä aivan kovimpaan sesonkiin, mutta aivan sen kynnyksellä kuitenkin. Kroatiasta löytää ilmesesti upeampiakin rantoja kuin Istrian alueelta – minkä takia kannattaakin ehkä lähteä juuri Istriaan. En osaa oikein sanoa, sillä pitkän viikonlopun aikana ei ehtinyt ihmeitä tutkia, varsinkaan näiden velikultien kanssa, jotka keskittyivät eniten beer pongiin ja rantalentikseen. Ei hullumpaa sekään!

P1560996
P1570036
P1570043

Tuntui, etten saanut Kroatiasta minkäänlaista otetta. Okei, siellä oli myynnissä järjetön määrä jalkapallokrääsää, joihin paikalliset verhoutuivat, mutta sen selittävät EM-kisat eikä niinkään kulttuuri. Istrian keittiökin muistutti vain valtavasti italialaista, mutta italialaiset ja kroatialaiset varmasti pudistelisivat tälle lausunnolle päätään ja osaisivat nimetä erot. Rantoja tuli testattua vain yksi, ja se olikin aivan uskomaton! Vaikka ei hiekkaa, mutta valkoisia kivia jatkui silmänkantamattomiin, ja rantamännyt tuntuivat samaan aikaan kotoisilta ja erikoisilta. Parhaan hommasta tietty teki se, että pummimme ilmeisesti leirintäalueen private beachilla…

Mielelläni lähtisin Istriaan uudelleen, ja vielä suuremmalla innolla muualle Kroatiaan. Istriasta löytäisi pieniä viinikyliä, tryffelimetsiä, jylhiä rantoja, uneliaita saaria ja rutkasti aurinkoa. Istriaan on myös helppo hurauttaa Keski-Euroopasta, joten yhdistetty Alppi- ja rantaloma ei ole oikeasti edes vaikea järjestää. Miettikää nyt, mikä idea!

Yleinen

Norjaan(paluu)muuttofiiliksiä

18.8.2016

Kuukauden päästä asustelen Kirkenes-nimisessä pikkukaupungissa Pohjois-Norjassa. Siellä on kalliota, vain metrin mittaisia koivupuskia, iso kaivos ja paljon venäläisiä. Suuria risteilyaluksia, kirkkain värein maalattuja taloja ja kaikkialla pauhaava Jäämeri. Tiedän tämän kaiken, koska olen käynyt pikkulapsesta asti shoppailemassa tuolla. Koomista, eikö? Ostosmatkalle kämäiseen käpykylään toisesta vielä kämäisemmästä käpykylästä. Kirkenes, suomalaisittain Kirkkoniemi, oli minulle jotain isoa ja mahtavaa – siellähän oli liikennevaloja ja kahviloitakin! Ja iso lelukauppa!

Kirkenes kuulostaa todella eksoottiselta (saako tuollaista termiä edes tässä häijyn kulttuurisen appropriaation maailmassa käyttää?): se on kaukana pohjoisessa, lähellä mystistä Venäjää, ihan maailman laita. Tai sitten se on lähes takapiha. Kirkenesiin ajaa vanhempieni kotoa puolitoista tuntia. En olisi ikipäivänä lukiolaisena, pois hinkuvana teininä arvannut, että päätyisin muutamaa vuotta myöhemmin työharjoitteluun Kirkenesiin. Miten sellaisessa takapajulassa voi edes olla oman alan työpaikkoja? No, kuitenkin siellä on International Barents Secretariat, jonka toimintaan pääsen tutustumaan harjoittelijana syyskuusta eteenpäin.

P1570532
P1570535
P1570514
P1570518

Norjaan muuttaminen ei hetkauta minua oikeastaan pätkääkään. Olen opetellut (kassa-)norskia töissä koko kesän, ja pystyn jo pitämään yllä ruotsinsekaista small talkia. Sitä paitsi töissä puhun varmaan enimmäkseen englantia, ainakin toivottavasti. Ihan virkamiestasoista norjani ei tosiaankaan ole! Kirkenesin maisemat eivät paljon poikkea Näätämöstä, ja tiedän Kirkenesistä jo yhtä sun toista kirjaston sijainnista latujen pituuteen ja harrastusmahdollisuuksiin. Uimahallikin on jo testattu.

Itse asiassa Norjaan muutto ei ole minulle uusi maa, vaan paluumuutto. Asustelin Varanginvuonon toisella puolella siintävässä, ihan yhtä pikkuisessa kaupungissa Vadsössä päiväkoti-ikäisenä. Sinne juontaa taustani norjalaisten herkkujen kuolaamisessa, Jäämeren ihastelusta, turskankalastuksessa ja ikke så nöjen hokemisessa. Äitini ja isäni lähtivät kokeilemaan korkeampaa palkkatasoa ja muita naapurimaan tarjoamia iloja vuodeksi, kun olin neljä, ja palasivat vuotta myöhemmin takaisin. Joskus nuorempana haikailin, että olisimmepa jääneet Norjaan, niin minulla olisi ehkä kaksi kansallisuutta ja osaisin kolmea kieltä ihan ilman opettelua. Norjasta on peräisin rakkauteni vuoriin ja veteen ja kenties urheilullisiin seikkailijapoikiini. Onneksi en sentään nuuskaa tai polta Petteröesiä. Joku raja!

Syksyn harjoitteluni onkin aika vinkeä ihmiskoe. Olen halunnut uskotella itselleni, että oppisin norjan helpommin siksi, että lapsena sitä jonkin verran päiväkodissa sössötin. Meillä on niin paljon norjalaisia perhetuttuja, että monet sikäläiset tavat tuntuvat ihan yhtä kotoisilta kuin suomalaisetkin. Paahtoleivän päälle sotketaan sekä hilloa että voita, ja kun mennään ulos reippailemaan (ja sitä tehdään usein), niin sanotaan, että mennään på tur. Metsissä mönkiminen on koko perheen juttu, eikä kauniita kelejä saa haaskata. Lisäksi olen järjestöhommissa ystävystynyt monien norjalaisten kanssa ja viettänyt heidän kanssaan pitkiä viikonloppuja ja leiriviikkoja. Voivatko Norja ja norjalaiset enää yllättää tämän kaiken jälkeen? Ihan varmasti opin uutta, ainakin niin toivon! Voinko saada kulttuurishokkia? Tiedän myös monta piirrettä, joista en maassa ja sen asukkaissa pidä. Opinko suhtautumaan niihinkin myönteisemmin?

P1570529
P1570516
P1570538

Pohjois-Norja on minulle aluetta, joka tuntuu paljon tutummalta ja helpommin lähestyttävältä kuin Etelä-Suomi. Olenkin monesti sanonut, että haluan jatkaa maallista eloani joko Napapiirin pohjoispuolella Pohjoismaissa tai sitten kokonaan Suomen ulkopuolella. Saas nähdä, miten jaksan Kirkenesiä. En siis odota syyskuuta pelkällä innostuksella, koska Kirkenes saattaa olla minulla liian tylsä vaihtoehto. Jos pitäisi päättää, minne muutan Norjassa pysyvästi, saattaisin hyvinkin hypähtää Tromssaan. Siellä on yliopisto, enemmän ihmisiä ja isommat ja komiammat vuoret. Ja huikea fantasiakirjadivari! Toivottavasti se on vielä pystyssä.

Olen ehkä vielä liian nuori ja levoton jämähtämään pohjoiseen. Nämä pari kuukautta ovat olleet täynnä upeaa luontoa, rentoja saunailtoja ja raikasta, onnellisen pysähtynyttä ilmaa. Mutta kyllä ikävä totuus on, että täällä pitkästyy. Haluan tutustua uusiin ihmisiin, olla hetken tuntematon, vaihtaa paikkaa ja kokea uutta. Kirkenes ei näitä ehkä oikein tarjoa, mutta yritän kyllä viihdyttää itseäni uusilla maisemilla parhaani mukaan. Näätämöstä olen tosiaankin saanut jo tarpeekseni. Edessä on siis toivottavasti uuden upean taidon opettelu (siitä kohta lisää, sen sanon, että se on vain kehityksen seuraava askel), iloista kokkailua ja toivottavasti paljon työmatkoja. Ruskalenkkejä, talven tulo Jäämeren satamaan ja toivon mukaan uusia tuttavuuksiakin. Ehkä olen vain negatiivinen nurisija, kun pelkään, etten saa Kirkenesistä ystäviä. Ehkä siellä on muitakin nuuskamuikkusia jumissa?

Vielä kolme ja puoli viikkoa, ja sitten nähdään, miltä Kirkenes-elämä maistuu. Yksi asia on varma: blogi tulee pursuamaan syksyn arktisia tuulia!


Kuule postauksista ensimmäisenä – tykkää Alpenglowin Facebook-sivusta!

Yleinen

Harmaata, vihreää ja eläinystäväisiä Maastrichtissa

16.8.2016

Helmikuinen Maastrich ei paljoa eroa elokuisesta Inarista.

Viimeiset päivät taivas on näyttänyt synkältä kuin Cersein valtakausi Game of Thronesissa, ja vettä ja tuulta piiskaa vaakatasossa. Kävin iltakävelyllä tunnustelemassa polven maraton-kuntoa ja tuuli ujelsi niin, että kohta tarvitsee joko vetäytyä talviunille tai sitten rukoilla intiaanikesää. Tai hankkia pipo. Ihan oikeasti hankkia, sillä unohdin rakkaan hillotahraisen hipsteripiponi Pietariin irkkubaari-illan jäljiltä. Soronoo!

Maastricht ei ihastuttanut minua ensi silmäyksellä. Näin jälkiviisaana uskon, että kyseessä oli enemmänkin alkuvaihdon hämmennys, kandinjälkeinen kestovitutus ja vuorten puuttuminen elämästä. Vuosi 2015 oli minulle kaiken kaikkiaan inhottava kokemus, ja helmikuussa se ei ollut vielä painunut mielestä niin, että olisin osannut nauttia Hollannin-reissustani kuten pitää. Anteeksi siis huonosta matkaseurasta! Nyt näitä kuvia katsellessa alkaa jo taas viritä sellainen meininki, että ehkä singautan kuitenkin hakemuksen Maastrichtin yliopiston oikikseen maisterihaussa.

P1550353
P1550361
P1550360
P1550357

Aivan yliopiston takana aukeaa ihana, jopa helmikuussa vihreä puistoalue, jota koristaa niin metsäneläintarha kuin monta sataa vuotta vanha muurinpätkäkin. Maastricht on niitä kaupunkeja, joissa ei ole kummemmin suuria nähtävyyksiä, mutta sitäkin enemmän tunnelmointia ja vaan olemista. Tietty Helvetinportti (kuinkahan monesta paikasta niitä tällä pallolla löytyy, on se maar suosittu kohde!) kannattaa tarkistaa. Historiafriikit kuten minä tuntevat sielussaan menneitä väristyksiä juuri tuollaisten kivimuurien, rautaporttien ja muiden ikivanhojen ilmestysten läheisyydessä. Maastricht on hiukan tallinnamainen eli siis hyvin keskieurooppalaisen nuorekas/moderni/hipsteri/mikä-adjektiivi-nyt-kuulostaisi-vähiten-tyhmältä ollakseen vanha kuin taivas, eli söpöt kahvilat ja putiikit, tyylikkäät opiskelijat ja vanhat talot leimaavat somasti meininkejä.

En nyt ihan tiedä, mitä mieltä pitäisi olla tarhatuista kauriista ja ankoista puistossa, mutta tarhataan niitä kauriita paistiksikin. Ehkä mukavampaa mussuttaa leivänpalaa lapsen kädestä kuitenkin. Eläinystäväisiä pomppi myös oksistossa: pulut ja variksetkin kärkkyivät kumpikin omalla tavallaan osuutta häkkieläinten ruuista.

P1550356
P1550368
P1550374
P1550377
P1550376

Ehkä Maastricht ei iskenyt alkuvuodesta, sillä se muistutti liikaa Turkua. Vetiset nurmikot, huolitellut pyöräilevät opiskelijat, tiilitalot ja joki ja sen useat sillat tuntuivat ihan liian tutuilta ja tylsiltä. Hollannin yliopistoissa on käsittääkseni kuitenkin paljon kansainvälisempää menoa kuin Turussa, mihin itse asiassa tarvii yllättävän paljon! Meilläkin kun oli tuhansia vaihtareita ja tutkinto-opiskelijoita koti-Suomen rajojen ulkopuolelta. Olisi aivan huippua päästä elelemään maisterivaihe ihan uudessa maassa ja todella kansainvälisessa porukassa, jossa aidosti saataisiin irti toisten kulttuureista ja erilaisista akateemisistakin käytännöistä. Jos vain saisi sellaisen porukan kuin Wienissä…

Ei Hollanti vieläkään maana sytytä kovin kummasti. Osaan innostua kaikesta, ja Hollannistakin löytyy paljon hyvää tällaiselle maata lähes kokonaan tuntemattomalle. Fratboy-hiukset! Pyöräilyä! Paljon vegesapuskaa! Meri! Vanhoja yliopistoja ja hyvvää kalijaa! Vaihdon hollantilaisten kanssa vietettyäni myös kadehdin heidän loistavaa englantiaan ja rohkeaa ja reipasta otetta elämään. Saisi tällainen hissukka ottaa oppia. Tosin yksi pitkä miinus puukenkämaassa on – tällainen 160-senttinen hobitti ei näkisi luennoilla tai keikoilla yhtään mitään!

Mistä sinä pidät Hollannissa ja miksi? Vakuuta minut siitä, että tällaiseen tuuliseen ja sateiseen ja lättänään maahan kannattaa lähteä opiskelemaan!

 

Yleinen

Ei yhtään kalaa Jäämerestä

13.8.2016

Minusta matka Rovaniemeltä Jäämerelle on uskomaton jatkumo, joka jokaisen tulisi nähdä. Rakastan muutenkin tarkkailla maiseman muutoksia: kivilajien vaihtumista, puuston lyhenemistä tai pitenemistä ja kiven ja kasvillisuuden suhteen vaihtelua. Näätämö, jossa siis työskentelen, on hurmaavassa välimaastossa lappilaisen metsän ja norjalaisen tundran välissä: koivut yltävät korkeimmillaan kahteen metriin, ja kivikossa saa varoa, ettei muljauta nilkkojaan (tai polviaan, yhyy). Tästä on merelle vajaa 20 kilometriä, millä matkalla koko maiseman olemus hyppää toisenlaiseksi. Minä ja siskoni kävimme viime viikolla nautiskelemassa iltaisesta road tripistä eväänämme rasia munkkipalloja ja aikomuksenamme nostaa Jäämerestä iltapalakalat.

P1570337
P1570345

No eihän ahti mitään anteja meille suonut.

Parkkeerasimme auton sorakuopalle Pykeijan tien varteen (Pykeijakin on todella käymisen arvoinen mesta) ja lähdimme kohti merta. Ensin osuimme yksityismökin laiturille, seuraavaksi huomasimme, että koko rantaviiva pursuaa rakkolevää. Eihän siinä voi heitellä. Kiipesimme siis takaisin kallion yli, toinen puolikas kaksikosta astui rapaojaan (en minä hähää) ja palasimme autolle. Seuraava pysähdyspaikka sopi kalastukseen paljon paremmin, ja heittelimme iloissamme kalliolta. Kokeilimme myös kananugetteja turskansyöttinä, mutta taisimme syöttää vain lokkeja. Teknisesti ottaen emme pyytäneet ihan tyhjää, sillä koukkua puraisi epähuomiossa vauvaturska ja -sei. Ne pääsivät takaisin suureen Jäämereen kasvamaan.

P1570396
P1570410
P1570352

Enemmänkin nautiskelimme kallion tuulensuojasta, söimme munkkeja ja lekottelimme ilta-auringossa. Olen niin kiitollinen, että pystyn vain ajelemaan tällaisiin pikkuparatiiseihin suoraan töistä. En edes aloita siitä, kuin paljon ihailen Norjan luontoa ja miten mahtavaa on, että kohta saan asustella tässä maassa enkä vain pari kilometriä rajalta. Arktiksellakin on nyt keskikesä, ja jokainen kukkimisen taitava kasvilaji pukkaa jonkinväristä kukintoa varrestaan. Kallioiden varvikot hehkuivat luonnottoman – tai ehkä vain mittaamattoman luonnollisen – smaragdinvihreinä ja merellä näkyi niin kauas kuin vain äiti Maa antaa myöten, ennen kuin kaartuu. Oli hauskaa katsella vuonon vastapuolella nököttävän Vadsön kaupungin taloja ja satamaa. Merta pitkin sinne matkaisi 10 kilometriä, autolla melkein kaksisataa, sillä joutuu kiertämään koko vuonon.

Jo pelkästään mutkaisilla teillä ajelu rauhoittaa, tunturien lohdullisen pyöreät hahmot ja niiden väliin luikahtaneet kirkkaat järvet houkuttivat kuskin silmiä liiaksikin.

On taas lauantai, ja harkitsen, pitäisikö ajella taas täksi illaksi vaikkapa lähimmälle meren hiekkarannalle tähyilemään hylkeitä ja räpsimään kuvia. Mutta ehkäpä ei, ehkäpä huomenna. Näätämöaika kuluu hitaasti ja rauhallisesti. On unta, töitä, hyvää ruokaa ja tällä viikolla tähän asti loputon sade. Olen ottanut rauhallisemmin ja lunkimmin kuin keskimääräinen kolmivarvaslaiskiainen, koska yritän lepuuttaa polviraukkaani. Elättelen vielä toiveita Ruskamaratonille osallistumisesta kolmen viikon päästä, mutta sitä varten jalkojen kyllä pitää olla edes jonkinlaisessa kuosissa. Onneksi polvi ei enää kipuile öisin, ja kestää jo muutaman kilometrin rauhallisen kävelyn kiukuttelematta. En sentään aio vetäistä kokonaista maraa, vaan puolikkaan. Katsotaan, katsotaan. Olisi niin mukavaa päättää hyvin sujunut juoksukausi kilpailuun, vaikka ei minun kunnolla tosissaan muita vastaan kisatakaan. Ihan vain haluaisin nähdä, miten puolikas rullaisi. Saas nähdä, miten käy! Mukavaa viikonloppua kaikille arkeen jo palaileville tai siitä vielä luistaville!

PS Jäämeressä elävä ystäväisemme holkerihai on juuri julkaistun tutkimuksen mukaan yksi maailman korkeimpaan ikään yltävistä eläimistä. Respect!