Yleinen

Hellettä pakoon Nicaraguan Granadassa

19.2.2017

Bloggaaja antautui kuumiin bikinikuviin…

tai bloggaaja ui sorsanpaska-altaassa.

Miten sen nyt haluaa ilmaista. Jutan ja minun viimeiset yhteiset päivät (nyyh) kulutettiin Nicaraguan Granadassa. Emä-Espanja on antanut ryöstetyille lattarilapsilleen paljon alkuperäisen jälkikasvunsa nimiä: Méridaa pukkaa siellä sun täällä, samoin Córdobaa ja Granadaa. Nicaraguan Granada on turistinen, mutta auttamattoman komea kolonialisminaikainen vanha kaupunki. Eli siis huonoa pastaa tarjoilevia ravintoloita, hevoskärryjä ja happy hour -tarjouksia riittää.

Granadassa lämpötilat kohoavat ympäri vuoden yli kolmeenkymppiin lähes joka päivä. Mutta ei se mitään, siinähän on iso järvi aivan vieressä.

Tässä ainoat, jotka rannalla uskalsivat uida.

P1590149
P1590150

Suomineidoilla meinasi pukata vähän hikeä Granadan katuja talloessa. Kovin lyhyitä shortsejakaan ei kehdannut pitää, kun valitettavan iso osa Granadan miespopulaatiosta noteerasi turistien pukeutumisen.

Väli-Amerikan huutelukulttuuri on, noh, erittäin eloisaa. Tätä käsittelen ihan varmasti omassa postauksessaan, kun kuppi menee vieläkin enemmän nurin. Ei nurin, vaan ehkä kierii loputtomasti akselinsa ympäri. Lady, I offer sex twenty four seven!

Järveen ei ollut kuitenkaan asiaa. Tuskaisena yläpunkassani pyöriessä yritin miettiä ratkaisua: pako merelle? Hukuttautuminen Maxi Palín jääkoneeseen? Googlasin Granada Nicaragua piscinas ja kas, jotkin hotellit myivät päivälippuja allasalueilleen.

Ja näin löysimme itsemme seuraavana päivänä kymmenien muiden gringojen seurasta suklaamuseon altaalta. Kuulemma vanhankaupungin suurin ja paras. Oli lähestulkoon päivän työ löytää rämien aurinkotuolien seasta sellainen, joka kestäisi 160-senttisten neitojen elopainon, ja toinen mokoma vältellä vastapuolen limaisen äijän katsetta. Altaassa uiskentelivat iloisimmin Jutta ja sorsat, kyllä, sorsat.

Ranskalaisrouva päivitteli lintuja työntekijälle. Vastaukseksi tämä heitti sorsille vähän herkkuja ja lässytti, ja rouva painui muualle.

P1590165
P1590168
P1590161
P1590153
P1590175
P1590171

Alkumatkasta en olisi ollut  kovin vakuuttunut suklaamuseon keitaasta, mutta monen reissuviikon jälkeen oli silkkaa luksusta nassuttaa juustonachoja Murakamin kirjan äärellä. Kierähtää välillä altaaseen, jonka vesi ei sorsien jäljiltä olisi täyttänyt välttämättä pohjoiseurooppalaisia kriteerejä, mutta jota ainakin yritettiin puhdistaa. Kun aurinko lopulta meni pilveen, olimme viettäneet altaalla jo niin kauan, että iltapäivän kuumuus oli taittunut auringonlaskun vähemmän tukaliksi tuulenpuuskiksi.

Seuraavana päivänä lähdimme jälkeen lämpöä karkuun Laguna de Apoyon kraatterijärvelle, jossa gringoilimme jälleen ja maksoimme itsemme sisään rantaklubille. Riippumattoja, epävirtaviivaisia yhden hengen kanootteja ja niin lämmin järvi, ettei edes sinne sukeltaminen tuntunut missään. Samoin huonoin ja kallein linssipata, jota olen eläissäni kurkusta alas pakottanut.

Murakamin Dance dance dance tuli luettua ja aloimme muistuttaa väritykseltä jo sitä, miltä yli kuukauden Väli-Amerikkaa kiertäneiden pummien kai pitääkin.

P1590137
P1590133
P1590130

Tänään koin riemastuttavan hetken lenkillä San Josén Sabana-puistossa – rankkasateen! Paikalliset jättivät puiston sanomalehdillä päitään suojaten, vaan minä päätin lähteä vielä ylimääräiselle juoksukierrokselle. Kengät, paita ja housut kastuivat läpimäriksi vilpoisista pisaroista, ja läiskyttelin viimeiset spurtit vielä tulvivalla yleisurheilukentällä. Osaan varmasti arvostaa seuraavaa hellepäivää tämän jälkeen vielä enemmän – ei saa gonahtaa.

Hah, olen kyllä jo ihan gonahtanut tähän reissuun. House of Cards vie usein voiton päättömistä harharetkistä kaupungilla. Toisaalta on sitä tänäänkin tullut sössittyä jo kotitarpeiksi: missasin päivän ainoan bussin tulivuorelle, koska sepä lähtikin eri aikaan kuin netissä ilmoitettiin. Senkin Tica time, kestäisivätpä pohjoismaiset hermoni sinua vähän paremmin. Kyrsiintyneenä raahustin takaisin hostellille, potkaisin matkalla paria tolppaa ja söin mangon. Luin aurinkoisessa pikku puistossa, jyrsin kylmää gallo pintoa huoltoasemalla ja mietin, että olisipas pieni pysähtyminen paikallaan.

Onneksi sellainen tulee ihan kohta!

Laguna de Apoyo -vinkit

  • Ota mikä tahansa bussi joko Masayaan tai Managuaa, ja pyydä kuljettajaa jättämään sinut Laguna de Apoyon risteykseen (cruce tai entrada de la Laguna de Apoyo) – 10 córdobaa/30 snt.
  • Nappaa risteyksestä taksi laguunille, mutta älä maksa enempää kuin 50 córdobaa per henki.
  • Me vietimme päivän Monkey hutissa, sisäänpääsy ja urheiluvälineiden vapaa käyttö oli noin 7 euroa. Ota omat eväät matkaan, jos haluat säästää!
  • Ja sama takaisin! Älä usko ketään, joka väittää, että taksi pitää tilata beach clubilta. Itse tien päältä napatun taksin hinta risteykseen on noin 3e, kun taas hotellit vetävät välistä niin, että maksat jopa kymmenkertaisesti.
Yleinen

Tuhat kertaa reissumiksi

16.2.2017

Kun kapusin 1600 metriä korkealle Concepción-tulivuorelle, rasittava opas leuhki omalla kunnollaan. Hän juoksisi vuorenhuipulle ja takaisin neljässä tunnissa, minun puuskutussuoritukseni oli kahdeksan ja opaskirja lupasi 10-11.

Kun istahdimme appelsiinimehuille samannimisen kylän putiikin varjoiselle terassille, opas vaikeroi siitä, miten hänen jalkoihinsa sattuu. Hän avasi nachopussin, otti ensimmäisen kulauksen taivaallisen kylmää mehua ja kysyi minulta:

”Miksi te turistit haluatte kiivetä vuorelle?”

Kysymyksessä kärjistyi kaikki se, mitä olen viime aikoina kipuillut, mutten osannut muotoilla.

Oppaan kysymys tarkoitti: elämä on kovaa. Työ fyysistä, rahat lopussa. Vapaa-ajalla on parasta vain katsoa telkkaria, syödä wingsejä ja mennä hostellin karaokeen iskemään länkkärityttöjä. Ja sitten te, joilla on kaikki, haluatte viettää päivän hankkien rakkoja ja auringonpolttamaa Nicaraguan vaikeimman vuoren rinteillä, jossa tuskin kenelläkään on hauskaa.

Ei minullakaan tosiaan ollut. Nousu oli jyrkkää, aktiivisen tulivuoren rinteet polttivat käsiä, joita joutui käyttämään nousussa apuna, jättimuurahaiset vaanivat joka paikassa ja oppaan seksielämästä kuunteleminen ahdisti. Silti halusin tehdä sen, maksoin 25 dollaria ja olin tyytyväinen päätökseeni. Miksi?

P1590288
P1590285

Wienissä minulla oli liian hauskaa ja Kirkenesissä liian kiireistä reflektointiin. Moraalinhakuun. Suunnanetsintään, mitä näitä nyt on. Ajattelin, että kolmisen kuukautta riippumatossa lusmuamista toisi minulle sekä mietittävää että vastauksia. Jotain käryä siitä, mitä loppuelämällään tekisi – sitähän saattaa olla jäljellä vielä 80 vuotta. Ei minulla ollut lähtiessä haaveita: en edes tiennyt, miksi menen juuri Väli-Amerikkaan, kun olisi niitä houkuttelevampiakin kohteita ollut. Opiskelin sitä, mitä halusin, olin saanut täydellisen vaihdon, hyödyllisen harjoittelun, minulla oli mahtavat ystävä ja perhe enkä osannut kuvitella, mikä tulevaisuudessa voisi olla enää paremmin, mitä minulla jo oli. Kriisi siis! Enpä arvannut, että mietinnät päätyisivät näin synkkiin sävyihin näin pian.

Miksi lähteä Väli-Amerikkaan? Espanjaa voisi puhua ihan espanjassakin. Ei tarvisi pelätä raiskaajia, ryöstäjiä, skorpioneja tai vararikkoa.

Miksi reissata, kun voi tehdä töitä? Kunnon töitä: kassahommia, opashommia, ehkä jopa oman alan hommia. Kartuttaa varoja maisterisprojektiin, ehkä tulevaan asuntoon, tai vaikka omiin häihin joskus hamassa tulevaisuudessa.

Miksi ylipäätään reissata? Mikä pointti siinä on, että katsoo samaa Netflixiä iltaisin, täysin eri leveysasteilla vain. Hankkii rusketuksen, ripulin ja raahaa rinkassa jatkuvasti enemmän tavaraa. Makaa rannalla ensin Karibianmeren, sitten Tyynenmeren aaltoja kuunnellen. Ihastuu papuihin ja tacoihin, kyllästyy papuihin ja tacoihin. Kyllähän nyt kolmessa viikossa ehtisi kokea sen, mille olen varannut kolme kuukautta. Vai ehtisikö?

Kuuden viikon jälkeen kaikki uuvuttaa, mutta ei sitä viitsisi ihan vaan makoillakaan. Vesiputous – nähty. Rannat – nähty. Pavut ja riisi – todella nähty. Joo, ulkona on kolmekymmentä astetta ja aurinko paistaa, enkä ole koskaan syönyt näin hyviä hedelmiä.

Lentolippuihin palaa rahaa, ja kerosiini käryttää ilmakehään kaikenlaista roskaa. Eivät ne täkäläiset chicken busitkaan ihan päästöttömiä ole – terkkuja vaan Turun sähköbusseille tämän mustan katkun keskeltä! Kai tälle nyt pitäisi joku hyvä syy olla?

P1590280
P1590274

Esiin nousee vaikka mitä muitakin kysymyksiä: mikä pointti on politiikanopiskelussa, kun voisi tehdä jotain konkreettista ja hyödyllistä? Politiikkaan uskomisessa – onko se vain utopiaa? Optimismissa? Luottamuksessa maailman tulevaisuuteen Trumpin ja ilmastonmuutoksen unohtamisen aikakaudella? Kasvissyönnissä?

Eikös minun pitäisi yrittää enemmän, jos kerran uskon parempaan maailmaan – tehdä eikä vaan miettiä? Asettua ehdolle kuntavaaleissa, haalia takaisin kaikki pois annetut luottamustehtävät ja enemmän, opiskella, valmistua ja ryhtyä parantamaan maailmaa ihan ammatiksi?

Jos nyt aloittaisin Suomessa gradunväännön, en tosiaan miettisi tätä. Hukkuisin kokouksiin, kiroaisin pääkallokelejä ja ilahtuisin aina, kun ruokalasta saa pinaattilettuja. En vuorottelisi syyllisyydessä kieriskelyn ja reissueuforian välillä helteessä autiolla playalla. Eli on tällä pointti. Kun on tarpeeksi vähän tekemistä, ehtii luomaan haaveita, suunnitelmia ja vaikka eettisiä ohjenuoria jatkolle.

Lähdin Väli-Amerikkaan ruskettumaan, oppimaan surffaamaan, lenkkeilemään ja bongailemaan tukaaneja. Mutta myös miettimään. Se oli ehdottomasti agendalla. Eikä se ole todellakaan hauskaa tai helppoa, mutta taidan olla oikeilla jäljillä.

Pari vuotta sitten mietin, olenko oikealla alalla vai pitäisikö vaihtaa vaikka sähköinsinööriksi. Ihan varmasti olen.

Näillä tunnelmilla siis maisterihakuun, jolle pyhitän tämän päivän. Suosituskirjeet, kielitestit, opintorekisteriotteet ja todistuskäännökset kaikki löytyy; enää viimeinen silaus motivaatiokirjeeseen, ja sitten odotus alkakoon.

PS Totta kai rakastan tätä matkaa, rakastan elämääni ja nautin täysillä siitä, mitä täällä koen. En missään nimessä ole lähdössä kotiin, enkä edes valittamassa – ehkä vaan tiedostamassa enemmän ja antamalla oikeutusta sille, mitä minä kuten lukemattomat muutkin reppureissarit tekevät.

PPS Vuorilla kapuamiseen on kyllä hyvät syyt. Esimerkiksi se, ettei pääse kahtena seuraavana päivänä sängystä ylös! Onneksi astuin lisäksi naulaan, niin eipä tarvinnut kummempia kävellä vähään aikaan. Toim. huom: naulahaava parani, ei tulehtunut, ei syytä huoleen!

Yleinen

Flores, Guatemala – ja miksi jotkut paikat vaan iskevät

15.2.2017

Saavuimme Guatemalan pohjoisosissa lymyävään Floresin pikkukaupunkiin kinaamalla keskenämme Jutan kanssa. Kumpikaan ei ollut tarkastanut, missä majapaikka olikaan kartalla. Alun hätäännyksen jälkeen tajusimme, että pikkiriikkisessä historiallisessa keskustassa on ehkä kymmenen katua, jotka kiertävät saarta ympäri, joten vaikka lähtisimme summanmutikassa kirmaamaan, törmäisimme hotelliin jossain vaiheessa. Jutan muistikuvien ja hyvän uskon varassa löysimme perille kymmenessä minuutissa, ja kiukku karisi, kun pääsimme, jälleen kerran, 12 euron hotellihuoneeseen kumpikin omaan sänkyynsä.

Suihku tosin oli lähinnä loriseva reikä seinässä, mutta kukapa hiustenpesun takia Väli-Amerikkaan matkustamaan lähtee?

Kun puolisen tuntia myöhemmin istahdimme savunhajuiseen ranta-comedoriin syömään, luihin ja ytimiin hiipi jokaiselle reissuilijalle tuttu tunne. Tervetullut, onnellinen, utealias tulevasta. Täällä on hyvä olla.

P1580776
P1580771
P1580779
P1580889

Tätä olotilaa on vaatimattoman 22 vuoden kokemukseni mukaan kahdenlaista, ja kummastakin sortista on loputon määrä variaatioita. Latistetusti voisi sana, että paikasta joko pitää tai ei. Minusta se ei ole ollenkaan niin yksinkertaista.

Tunteilla ja ennakko-oletuksillakin on tähän valtava merkitys. Ensimmäistä kertaa 17-vuotiaana lukiolaisena vaihtoon lähtiessäni odotin uutta maailmaa, erilaista todellisuutta, kuin mikään ei olisi muutaman tunnin lennon päästä samaa. Kun aikoo viettää jossain pidemmän ajan, jopa kotiutua, paine pitää paikasta heti ensisekunnilla on ihan liian suuri, ja pettymys melkein väistämätön. Wienissä itkeskelin ensimmäiset illat nuhjista asuinaluetta, kamalia kämppiksiä ja pelottavaa suurkaupunkia. Muutamaa viikkoa myöhemmin en olisi voinut olla onnellisempi.

Jos ei ole tätä ”pakko-pitää-tästä-paikasta-koska-tänne-pitää-jäädä”-rasitetta, tykästyminen jää täysin henkimaailman hommiksi. Mitä yllättävimmät paikat voivat viedä sydämen: Italian-reilillä Trento, josta en tiennyt yhtään mitään, salpasi hengen. Valkoisia kalkkikivivuoria, turkoosi joki, keskiaikaisia linnoja elävine tarinoineen, pysähtynyt piazza eläkeikäisinä koiranulkoiluttajineen ja niin hyvää pizzaa, että kyynelkanavissa alkoi tapahtua. Ja hei, voikos mikään olla parempaa kuin italialainen pizza itävaltalaisen weissbierin kera…

On niitä huonojakin ensivaikutelmia. Helmikuisen Maastrichtin vesisade ja hiljaisuus ja kuolleet sävyt vetivät mielialankin pohjamutiin. Managuassa haisi ja pelotti, että joku jyrää tuk-tukilla yli, Unkarin Debrecen ei tuntunut kaupungilta ollenkaan, vaan jotenkin onton paperiselta.

P1580790
P1580786
P1580788
P1580792

Ihan Trenton kaltaista rakkaustarinaa ei minun ja Floresin välille syntynyt. Flores oli kaikkea muuta kuin odotin, ja täysin eri kuin muut backpackerit olivat kertoneet. Joo, onhan siellä turisteja, mutta suurin virta suuntautuu Tikalin raunioille. Suloisen pikku Lago Petén Itzan aalloilla sai meloa ihan rauhassa, ja mikäli meillä olisi ollut enemmän aikaa Floresille (olisi pitänyt olla!), olisimme vuokranneet kajakin koko päiväksi ja seikkailleet pitkin rantoja. Kuunnelleet haikaroita, apinoita ja sitä yleisintä eläinlajia eli kokistölkkejä polkevia jonneja, pysähtyneet tacoille ja kaljalle rantakylään ja syöneet vielä yhdet jätskit lisään. (Kyllä, Floresissa syntyi rakkauteni guatemalaista jäätelöä kohtaan.)

Kun kävin aamulenkillä, minua jututti mukava vanha venekuski. Kyseli kierrosmääriä, koska juoksin saarta ympäri, ja kertoili paikallisesta ilmastosta. Ei kommentoinut ulkonäköä, tyrkyttänyt venepalveluita tai vihellellyt ohi viilettäessä. Aika harvasta matkani varrelle sattuneesta lattarimiehestä pääsee sanomaan näin.

Emme tehneet Floreissa kummoisia. Tikalin jälkeen saavuimme jo yhden maissa takaisin kaupunkiin, mutta rättiväsyneinä suuntasimme vain syömään ja kuulokeostoksille. Ja jäätelölle, tietysti. Kolmen Flores-päivän aikana ehdimme kuitenkin istuskelemaan tuntikaupalla saarta ympäröivällä muurilla ja vain ihailemaan vehreää, aaltoileva sademetsää, joka hiippaili järvenrantaan silmänkantamattomiin.

Kirjoitan tästä tänään, sillä rytkytin tänään neljällä bussilla ja yhdellä todella hämäräperäisellä lautalla Ometepen saarelta Liberiaan, Costa Ricaan. Vaikka tämä on mitäänsanomaton läpikulkukaupunki, jokin täällä osuu ihan oikeaan kohtaan. Hyvinvoivat ja pulskat koirat, joilla on kaulapanta. Paljon iloisia reppureissaajia, klassista musiikkia hostellin stereoista. Kumpuilevaat kukkulat, niiden takana pilviin kietoutuneet tulivuortenhuiput. Ei sitä sen tieteellisemmin voi selittää, kuin että ilmassa leijuu jotain, mikä saa hymyilemään, enkä tarkoita hostellin patiolla pössyttelijöiden savuja.

Ihastutko sinäkin paikkoihin selittämättömistä syistä? Vai oletko löytänyt sinun ja reissukohteen yhteisten kemioiden laskukaavan?

Yleinen

5 viikkoa, 4 Väli-Amerikan maata

12.2.2017

Matkakumppanillani oli melkoisen tiukka deadline: pitäisi ehtiä Cancunista Managuaan 30 päivässä. Välimatkaa on noin 1600 kilometriä, ja reitti kulkisi periaatteessa kuuden valtion läpi. Päätimme petkuhuiputtaa vähän ja hyppäsimme Guatemala Cityssä lentokoneeseen, kun kerran kuudellakympillä sai liput Managuaan. Säästyimme kolmelta tuskaiselta maarajanylitykseltä, lukemattomilta tunneilta bussissa ja kuumotukselta, onko passi vielä tallessa. Raukkamainen veto, mutta ehkä se kannatti.

Vastaiskuna alun tappotahdille on nyt vetänyt ihan rehellistä lonkkaa Ometepen saarella viisi päivää, ja vielä on muutama jäljellä. Voisihan Nicaraguasta nähdä muutakin kuin tämän biitsin ja pari tulivuorta, mutta aina ei jaksa reissussakaan. Onkin mukavaa nyt vilkaista takapeiliin, mistä maisemista olen tulossa, koska olen suunnitellut myös tulevaa viime aikoina ihan täysiä.

Pohjoisempaan matka käy, kun kevät etenee, mutta siitä lisää vähän myöhemmin.

P1580545
P1580469
P1580439
P1580554

Meksiko

Toistaiseksi pahimmat vastoinkäymiset on selätetty jo alkumatkasta. Korvaongelmia, revittyjä viisaudenhampaita, eksymisiä, peruttuja hotellihuoneita ja minulle varmaan pahin isku oli seuraksemme ekaksi viikoksi innostuneen kaverin lennon myöhästyminen vuorokaudella. Vuorokaudella. Istuskelin yksin meidän kahden Airbnb-kämpän punkalla ja mietin, että tuleekohan tästäkään nyt taas yhtään mitään. Cancunin hotellihelvetti kuvotti, mutta toisena ilta downtownissa tacoja natustellessa ensimmäinen tyytyväinen hymy hiipi poskille.

Oli viisasta (ja halpojen lentojen takia itsestäänselvää) aloittaa Meksikosta. Turisteihin on totuttu, muita länkkäreitä riittää ja elintaso on selvästi korkeampi kuin esimerkiksi Guatemalassa ja Nicaraguassa. Kuitenkin huomaa heti, ettei olla enää Euroopassa. Tulumista lähtiessä kurkkuun nousi jäinen möntti, kun katselin roskissa uiskentelevia aaltopeltihökkeleitä. Nyt olen oppinut, että aaltopellistäkin pistää esiin satelliittiantenni, vaikka kanat ja taaperot juoksentelisivat pihalla ilman valvontaa. Sisällä kokataan avotulella, mutta samalla katsellaan jonkun älypuhelimesta Enrique Iglesiasin musiikkivideoita.

P1580745
P1580709
P1580700
P1580653

Belize

Chetumalin rannikkokaupungista matka jatkui vesitaksilla kohti erästä Belizen suosituimmista turistirysistä, Caye Caulkeria. Halusimme rentoa saarihengailua matkaohjelmaan, ja Caye sattui sopivasti reitin varrelle. Pääsimme siellä myös mukaan karibialaiseen letkeään elämänrytmiin, sillä Belize muistuttaa kulttuurisesti ja väestöllisesti enemmän Karibian saaria kuin muuta Väli-Amerikkaa. Reggae soi, valkoiset hymyt loistivat tummien kasvojen keskeltä ja uppopaistettua ruokaa kului siihen malliin, että viimeisenä aamuna ostin yli euron persikan ilonkyyneleet poskilla valuen. Mitään ei osaa arvostaa ennen kuin sen menettää, ei edes salaattia.

Vietimme Cayella viisi yötä, joista muistan snorklausretken lisäksi altaalla puljaamisen, meksikolaiseen klassikkokirjallisuuteen pettymisen ja rommin appelsiinimehulla. Yritimme lähteä uloskin eräänä iltana, mutta Cayen suosituin baari ammotti niin autiona, että se suljettiin jo puolenyön maissa.

P1590003
P1580960
P1580948
P1580883
P1590051

Guatemala

Belizestä lähtiessämme olimme aika huolissamme, ja ensimmäistä kertaa turvauduimme vaatteiden alle piilotettaviin raha- ja passikätköihin. Olimme kuulleet varsinkin guatemalalaisista busseista huolestuttavia tarinoita. Kuumottelimme Belize Citystä Floresiin kuin Madventuresin pojat yöaikaan rajanylityksissä ikään, vaikka rajalla meitä olikin vastassa maailman chillein tullisetä, joka jutusteli mukavia ja löi leiman passiin kysymättä yhtikäs mitään.

Bussit osoittautuivat epämukaviksi ja kuskit aika holtittomiksi, mutta emme kokeneet olevamme hengenvaarassa missään. Sen sijaan natustelimme mahtavaa katuruokaa, vierailimme ties kuinka monella suojelualueella ja kansallispuistossa, uiskentelimme luonnonvesissä ja paistoimme vaahtokarkkeja tulivuoren kuuman höyryn kolossa. Olihan Guatemalassa sitä villiäkin osastoa: rynkkymiehiä partioimassa katuja, huutelua, kuolleita eläimiä ja ihan liian paljon lapsia töissä.

Jos Guatemalasta jäi jokin asia päällimmäisenä mieleen äärettömän kauneuden lisäksi, niin odottelu. Seisoimme tienvarressa bussin toivossa varmaan yhteensä yli kymmenen tuntia. Erinomaista kärsivällisyysharjoitusta! Ja aina voi hakea kioskista huikean puffettiakin paremman puffet-kopiojätskin. Niitäkin meni takuulla yli kymmenen…

P1590173
P1590157
P1590145
P1590127

Nicaragua

Jos meillä olikin ajatuksena, että kuumottelu loppuu sitten Guatemalassa, niin väärässä olimme ainakin. Vietimme ensimmäisen yön mukavassa pikku majatalossa lentokentän lähistöllä – eli täyteen ahdetussa slummissa. Managua on juuri niin meluisa, ruuhkainen, sekava ja sotkuinen kuin vain monen miljoonan asukkaan köyhältä kaupungilta voi odottaa. Muutenkaan Väli-Amerikan pääkaupungeissa ei taida olla niin paljon nähtävää, että niissä kannattaisi vanheta, ellei sitten halua tutkia kaaoksen kuvioita ja heittäytyä virtaan. Minussa ei tätä intohimoa ole, joten jatkoimme riemukkaan neonkeltaisella chicken busilla kohti kolonialismikaupunki Granadaa.

Yhteiset viimeiset päivät käytettiin neljässä viikossa parhaiksi todettuihin reissustrategioihin: jäätelö-övereihin, uimiseen, riippumatossa chillaamiseen ja espanjalaisen munakkaan kokkailuun. Kun Jutan ja minun yhteinen aika sitten loppui, suuntasin 200 kilometriä pitkän Nicaragua-järven suurimmalle ja kuuluisimmalle saarelle Ometepelle, jossa nysvään edelleen. Ensin en oikein saanut Nicaraguasta mitään otetta ja kaipasin aiempiin reissumaihin, mutta nyt olen ihastunut. Ihan pikkuisen. Irti juoksenteleviin possuihin, tiiliteihin, rannalla kieriskeleviin hevosiin ja jopa sähkökatkoihin. Eilen sain sellaisen aikana loppuun motivaatiokirjeen maisterihakuun!

Nicaraguan jälkeen vuorossa on luonnollisesti Costa Rica ja Panama, joissa tahtini hidastuu mukavan leppoisaksi. Toivottavasti. Näillä näkymin Väli-Amerikka jää taakse 30.3, josta matka jatkuu pohjoiseen, mutta pysyy matkana – ei Suomea siis vieläkään kuvioihin!


Seuraa Alpenglowia Facebookissa, Instagramissa ja Snapchatissa @sunnamailmmis!

Yleinen

Semuc Champey ja kyytiä häntäluulle

10.2.2017

Ylitimme Belizen ja Guatemalan välisen rajan mukavien puolalaistyttöjen kanssa, ja he suosittelivat – ei, vaativat – että vierailisimme Semuc Champeyssa. Jos rehellisiä ollaan, en todellakaan muistanut paikan nimeä silloin, mutta törmäsimme siihen, kun päätimme siirtyä Floresista kohti etelää. Lanquin, kylä, jonka lähellä tämä maaginen luonnonihme sijaitsee, kun oli tökätty kartalla aika lailla kahden must-see-kohteemme eli Floresin ja Antiguan puoliväliin. Parin yön paussi siinä siis!

Jutta vesipetona intoili maailman kenties kauneimmista luonnon uima-altaista, minua taas innosti… no, ei oikein mikään. En ole kai sitten vesi-ihmisiä. Mutta olipahan siellä nättiä sademetsää ja vuoriakin!

P1580935
P1580942
P1580933
P1580932
P1580925

Semuc Champey on kansallispuisto, jonne kaikki Guatemalan läpi suhaavat turistit pakkautuvat nautiskelemaan porottavasta auringosta, viileistä altaista ja hämmästyttävän turkoosista vedestä. Myös kaljakellunta viedään täällä ihan uudelle tasolle: traktorin sisäkumilla voi seilata jokea tuntikausia kaljat kylmäpussissa. Voi jea! Tuo jäi tekemättä, mutta olisi kyllä huvittanut.

Kansallispuiston portilla tosin törmää Väli-Amerikan käveleviin moraaleihin eli lapsiin, jotka kauppaavat snackseja, liian laihoihin ja luimuihin koiriin ja toisiaan raivokkaasti nyppiviin kanoihin. Kun on maksanut noin kahdeksaa euroa vastaavan sisäänpääsymaksun ja sanonut kohteliaan no gracias jokaiseen oppaaksitarjoutumispyyntöön, saa jatkaa rauhassa aurinkorasvalla kyllästettyyn paratiisiin. Jos siis mieliala vielä kestää sen, että lilluu luonnonihmeessä tekemättä mitään, kun tietää, kuinka lähialueen pelloilla aherretaan tälläkin hetkellä.

Hieman paremman mielen saa sillä, että turreja kärräävät pick-upit ottavat rahat pois länkkäreiltä, paikalliset matkustavat ilmaiseksi.

P1580923
P1580919
P1580917
P1580915
P1580910
P1580908

Olimme fiksuja naisia ja lähdimme käymään ensin miradorilla, näköalapaikalla. Meillä ei ollut mitään käryä, kuinka pitkä matka sinne olisi, ja hyvä niin: marssi kestikin yli puoli tuntia. Ei siinä, mutta molemmat olivat pukeutuneet hellemekkoihin, ja israelilainen poikaporukka naureskeli meille täysin avoimesti. Sisulla, tuurilla jalkaan lyödyillä lenkkareilla ja vasta syöneinä kuitenkin jatkoimme matkaa, ja Jutan sanoin: ”näköalapaikoille nouseminen harvemmin harmittaa”. Ensin tiirailimme altaita lintuperspektiivistä, sitten laskeuduimme ja pulahdimme itse: aika täydellistä!

Jopa typerä mökötyspäiväni sai käänteen parempaan, ja liukastelin onnellisena kalkkikivikallioilla. Pikkuiset kalat näykkivät kuollutta ihoa varpaista, aurinko kärvensi nahkaa, muttei toki liiaksi, ja opas huikkasi nuorelle naiselle:

”Es un pescito, no un tiburón”, kun kala puraisi häntä jalasta.

Pikkukala vain, ei mikään hai!

jutta4

Sitten se ei-niin-vähäpätöinen ongelma: Semuc Champeyhin ei ihan noin vaan hurauteta turistibussilla mukavasti parissa tunnissa olusta siemaillen. Ehei, matka on sekä Floresista että Antiguasta noin 8 tunnin hirvittävä bussirytkytys, jonka aikana tulee tutuksi matkapahoinvointi, hiekkaa ja savua silmissä, kuolemanpelko ja bussin huonot jouset. Voisin – ja aionkin – kirjoittaa Väli-Amerikan busseille omistetun muistokirjoituksen otsikolla never agian eiku – mutta sitä odotellessa sanon vain, että on se saatana työmaa. Nautinnollinen, tuskainen, vaarallinen ja hurmaava, mutta työmaa.

Lanquinin kylästä viimeiset 10 kilometriä Semuc Champeyhin kyrrätään pick-upin lavalla hyvällä tuurilla autonrenkaiden ja huonolla elävien kanojen kanssa, ja aika kuvaavaa on se, että matkaan menee tunti.

Juostenkin olisit jo perillä.

En siis osaa edes sanoa, suosittelenko. Hurjastelu tuntuu välillä siltä, että nyt se loppu sitten koitti, mutta eivätköhän kuskitkin halua päästä kotiin vaimon ruuille illaksi. En kuitenkaan itse menisi uudestaan. On aika vaikeaa rentoutua luonnonaltaan reunalla, kun ajattelee jo kauhulla seuraavan aamun herätystä viideltä ja saapumista kohteeseen joskus. Meille matkan sanottiin ensin kestävän kuusi, sitten kymmenen tuntia, ja lopulta siihen meni kahdeksan.

Kun pääsin bussista, ostin ensimmäiseksi mangon ja olipa maar hyvää. Antigua kohteli meitä erinomaisesti, mutta se on jo täysin eri tarina!