Yleinen

Immer wieder Österreich

23.6.2017

Hei! Viikon radiohiljaisuuden aiheutti perheen Norjan-valloitus. Huiputimme pikkuisia vuoria, rikoimme virvelin ja söimme pakettitolkulla keksejä.

Tänään heräsin kusiseen jaettuun vuoroon, eli töissä menee pätkissä koko päivä. Kalenterin 23.6. roikkui näytöllä jokseenkin surullisesti.

Tasan vuosi sitten vollotin Finnairin koneessa huonosti nukutun mutta reilusti juhlitun yön jälkeen. Lentokoneen pahus kiersi vielä aurinkoisella säällä koko Wienin keskustan yli. Kadut, saaret, sillat, metroasemat – olin kulkenut niillä. Kirkonportaat, kahvilat, puistot – olin istuskellut niillä. Ystävien talot, joiden osoitteet olen jo unohtanut, mutta joiden kalja-automaatit ja kaikuvat rappukäytävät kyllä muistan.

P1560580
P1560350
P1550987

Wien lopetti levottomuuteni, tai sitten aloitti sen. Enää en kaipaa kohti epämääräistä vapautta ja tarkoitusta, koska olen kokenut ne jo kerran. Kai pitkät matkat, olivat ne pään sisässä tai fyysisiä, opettavat aina paljon. Vasta jälkikäteen olen ymmärtänyt, että Wienissä kaikki elementit osuivat kohdalleen. Upeassa kaupungissa, koko Eurooppa hyppysissä, inspiraation ja ystävyyden ja vapauden ympäröimänä, mutta kuitenkin minulle merkityksellisintä aihetta opiskellen. Wien oli iso lahja, ja toivottavasti pelaan korttini oikein, että joskus toistekin saisin samanlaisen. Ehkä hankkisin.

Tällaisten unelmien toteuttaminen on aika helppoa. Hae vaihtoon, pääse vaihtoon.

Ehkä sitten muidenkin on.

Tuntuu, että minulla on jäänyt Wien-levy soimaan. Hehkutan sitä estotta jatkuvasti. Sen jälkeen olen hyppinyt vesiputouksista Costa Ricassa, leikkinyt toimittajaa Reykjavikissa ja lenkkeillyt Ottawassa jokirannassa, mutta silti vain mielessä raikaavat Alppien vesiputoukset, Rechtswissenschaftin hankalat kokeet ja juoksut Tonavan varrella.

Itävallassa nyt vaan on sitä jotain. Olen ehkä saattanut vilkuilla jo työpaikkailmoituksia, vaikka valmistuminen siintää vasta vuoden, jopa vuosien päässä.

Vaikka Erasmus-taika on Wienistä karissut, on siinä omaa charmia ihan riittämiin. Pitäisi vaellella lehmien ja vuohien seassa, päästä syksyn uuden viinin festareille, löytää lisää salakapakoita ja kiillottaa saksa edustuskuntoon.

Sen verran ikävä yliopistolle ja Itävaltaan, että olen huvikseni lueskellut kv-politiikan perusesseitä saksaksi. Töissä menee senat sakaisin jo jäätelöpalloista puhuttaessa.

Pitää hyväksyä, että Wien on vain muisto, mutta se on edelleen olemassa, loistaa omaa arvokasta mutta veikeää valoaan hellepäivinä Finnairin ikkunoihin asti.

Mutta paluu Keski-Eurooppaan koittaa jo kahden kuukauden päästä, kun aloitan kansainvälisen lain maisteriopinnot Tilburgissa Hollannissa.

Ilman Wienin lakiopintoja en olisi päässyt sinnekään. Että Danke schön Wien, vielä me nähdään.

Yleinen

Toronto ja jätättävä sydän

17.6.2017

Minulla on ollut viimeisen vuoden reissuilla yksi paha ongelma: jätättävä sydän.

Joskus se pitää hyvin kutinsa ja tykkää olla siellä, missä tomumajakin. Vähän hämmentyneenä, kuin Suomen talvesta Cancuniin pöllähtänyt tyttökaksikko. Rinkat patjoiksi palmun alle ja ensimmäistä siestaa pitämään!

Joskus sillä kestää ymmärtää, että just tässä on just nyt hyvä olla. Kävelin Bocas Townin takakujilla Panamassa ja riemuitsin vihdoinkin pitkästä yksinreissusta (tosin jaoin matkan iloja silloin kanadalaisen bussista löydetyn kaverin kanssa).

Geirangeriin se ei ole ehtinyt vielä ollenkaan. Ehkä se jäikin Torontoon.

P1610008
P1610009
P1610016
P1610023

Ensin koko Kanada tuntui oudolta limbolta. Lattareista tutut leveät kadut, amerikkalaista roskaruokaa ja Suomen männyt, kuuset ja muut.

Kuin (mahdollisen anopin tapaaminen): olenko tarpeeksi hyvä pojallesi, entä tulemmeko me edes toimeen keskenämme?

Paineita, paineita. Hyvin se meni. Niin hyvin, että täällä maailmanperintövuonoilla kaipailen Ottawan lähes-ghettojen pizzerioita, tulvivia jokia ja hanhenpoikasia.

Pakollinen paluulentoni Eurooppaan lähti Torontosta, joten menimme sinne odottelemaan tuomiota. Ajatuksena kahdeksanmiljoonainen city pelotti, mutta enemmän pelotti melkein koko kesän ero.

P1610033
P1610035
P1610052
P1610064

Yhtäkkiä Toronto olikin t-paitakelejä ja ruutuviivakaavaa, keskustan etsimistä eikä ikinä löytämistä. Hassut pohjoisamerikkalaiset kaupungit. Niin korkeita taloja, että jumitin niskat. Unohdimme ostaa Chinatownista katukauppiailta mansikoita: ne olisivat maistuneet järvenrantaan pykätyllä tekobiitsillä.

Kuljailimme toiselle tutun, toiselle täysin tuntemattoman kaupungin katuja ja toivoimme, että maailman atomikellojen viisarit pysähtyisivät eikä 21:00 koskaan koittaisi.

Ajattelimme käydä museossa, galleriassa, jotain, mutta kahden päivän aikana saimme raahauduttua vain olutmaisteluun ja nakkikioskille.

Ehkä Geirangerkin muuttuu olevaksi sinun kanssasi.

 

Yleinen

Nukuin yön ulkona

12.6.2017

Suomen Latu järjestää ensi viikonloppuna Nuku yö ulkona -tempauksen. Vielä ehtii juonia, miten ulkoyönsä viettää – ei ole kovin vaikeaa! Parvekkeelliset ja terassilliset voivat vain kantaa petikamppeet ovesta ulos, ja enemmän seikkailua haluavat ehtivät hankkia teltan lainaan tai kaivaa varastosta.

Ei ulkona nukkumisen tarvitse tarkoittaa Ultra lite -teltassa värjöttelyä vuorenhuipulla kolmen viikon jäätikkövaelluksella.

Pienenä meillä pykättiin huvimajat pihalle, ja siellä sai lueskella taskulampun valossa kummitusjuttuja. Yöllä kiusasivat vain auki jätetystä vetoketjusta sisäänpäässeet hyttyset ja sipsinmurut makuupussissa.

P1610140
P1610134
P1610151

Olin ikävöinyt uudenkarhean telttani tuoksua niin, että päätin ottaa matkamuistojen myymisestä kunnolla etäisyyttä viime vapailla. Yksin, sillä kaikki muut puursivat töitä, ja joskus omia ajatuksiaankin pitää tuulettaa – kirjaimellisesti. Pakkasin rinkkaan makuupussin, -alustan ja retkikeittimen. Tarkoitus oli huiputtaa lähin vuori yön jälkeen, mutta en tainnut edes itse uskoa hataraan suunnitelmaan.

Siispä päivän laiskottelun jälkeen läksin ilta-auringossa polulle.

Puolen tunnin jälkeen ylämäkikävely huonosti kasaan lätkityn rinkan kanssa alkoi jo ärsyttää. Selvisin reiluun 600 metriin ja aloin etsiskellä telttapaikkaa.

Rinnettä, kiviä vai jänkää? Siinäpä vasta pulma.

Jouduin palaamaan kengät märkinä hieman alaspäin retkituvan niitylle. Meksikonpata jäi raa’aksi, ja vesiputous kohisi niin, ettei unikaan meinannut tulla.

P1610128
P1610130
P1610132

Aamulla heräsin ihan muuhun suhinaan: teltan muka hyvin juntatut narut napsahtelivat myrskytuulessa irti. Vuonojen ja vuorien säätä on mahdotonta ennustaa, joten aurinkoinen yö olikin vaihtunut arvaamatta tuuliseen aamuun. Heittelin puolipaniikissa tavarat rinkkaan, kengät huonosti jalkaan ja lähdin pelastamaan ympäriinsä huitelevia kiiloja.

Kymmentä minuuttia myöhemmin teltta oli onnellisesti kasassa kaikkine palasineen ja aamuteet pöhisemässä vanhan vajan raunioissa.

Ja Geirangerin todellinen kauneus ympärillä! Vuono itse täyttyy päivittäin saastuttavista risteilyaluksista ja kadut ihmisistä, joilla on liikaa rahaa. Mutta heistä harva jaksaa kiivetä pari tuntia ylöspäin, joten siellä saa kulkea rauhassa lampaiden ja saksalaisten vaeltajien kanssa. Tältä täällä on näyttänyt ennen.

Ja tältä täällä näyttää edelleen.

Onneksi huomenna pääsee taas vaelluspolulle – tänäänkin voisi, mutta joskus tee ja OITNB ovat paikallaan.

Takapiha näyttää erilaiselta, kun sitä katsoo teltan ovesta eikä olohuoneen ikkunasta. Vankka suositus!

Yleinen

Kahden vuoren valloitus Yhdysvaltojen itärannikolla

8.6.2017

Aika harva lähtee Yhdysvaltojen itärannikolle vaellusreissulle, mutta mepä mentiin. Keskustelu kuului jotensakin näin.

”Missä täällä olis lähimmät vuoret?”

”New Yorkissa tai Vermontissa.”

”Mennäänkö? Millon?”

”Umm… miksi? No, miksi ei? Käykö toukokuun alku?”

Niinpä vuokrasimme auton, pakkasimme yhteisen laukun (ensimmäistä kertaa!) ja hurautimme vuorille. Helppoa kuin mikä.

Aikaa oli kaksi kokonaista päivää plus ajomatka takaisin, joten täsmäiskimme kahdelle vuorelle: New Yorkin Cascade Mountainille ja Vermontin Camel’s Humpille. Ja kyllä, jälkimmäinen herätti ihan liikaa hihitystä sekä meissä että kaikissa, joille olemme tarinoita kertoilleet.

cascade
P1600857
P1600859
P1600863
P1600868
P1600875
P1600886

Cascade Mountain

Pituus: n. 7 km

Korkeusero: 600 m

Aika: 3-4 h

Olen varmaan ainoa Jenkkien-matkaaja, joka ei ymmärtänyt aluksi yhtään, miksi nimi Lake Placid kuulostaa niin tutulta. Vasta, kun ajoimme olympiapytinkien lippujonojen ohi, minulla välähti ja poikaystävällä oli hauskaa. Huristimme korkeimman lumihuipun ohi pikkuisten järvien luo, joiden edestä lähti polku. Kaikki parkkipaikalla olijat, jo reitiltä palaajavat varoittelivat meitä mudasta ja yrittivät harjata omia kenkiään ja housujaan. Kävi sääliksi kaikkia pitkäkarvaisten koirien omistajia – koirilla tosin näytti vain olevan hauskaa!

Reitti mutkitteli komean lehtipuumetsän läpi, ja keväiset tulvapurot kohisivat alun loivia rinteitä alas. Nuuskimme raitista ilmaa ja ihastelimme kevään ensimmäisiä kukkasia. Mutaa oli, kuten keväällä asiaan kuuluu, mutta rapalällit pystyi kyllä kiertämään hyvin.

Cascade Mountain ei ole kovin korkea, vain 1200 metriä, mutta sen avoin kalliolaki mahdollistaa henkeäsalpaavat näkymät kaikkiin ilmansuuntiin. Oli järviä, lumisia korkeampia huippuja, peltoja ja laiskasti kierteleviä country roadeja ja laaksojen jokia.

Meillä ei olisi voinut olla parempaa puolipäiväretkeä, vaikka reitti onkin todella suosittu – tai ehkä juuri sen takia. Polusta ei voinut erehtyä, ja iloisia vastaantulijoita oli mukava moikkailla. Nimestään huolimatta Cascaden reitillä ei kuitenkaan ole vesiputousta, mutta sen voi nähdä tieltä käsin.

P1600925
P1600942
P1600943
P1600953
P1600955

Camel’s Hump

Pituus: eri reittivaihtoehtoja, mutta meidän oli 11 km

Korkeusero: 700 m

Aika: 4-6 h

 

Voi että, elämäni ikimuistoisimpia päiväpatikoita!

Jotta jalka nousisi mukavasti, ostimme lähipanimosta oluet retkeä varten. Keittelimme tihkusateessa yllättävän maistuvan pastan nousun energianlähteeksi lahoavalla pikku sillalla, ja sitten matkaan vain! Ensimmäiset pari kilometriä sai tallailla suht tasaista polkua pikku vesiputouksia ylitellen. Pidimme kaljataukoa, evästaukoa, auringonottotaukoa…

Sittenpä tie nousikin aika lailla pystyyn, ja pääsimme kipuamaan kallioita neliveto päällä. Mikäs siinä, kun eivät ne kuitenkaan olleet jässä – paitsi että puolen tunnin päästä olivat. Väistelimme lätäköitä, kiipesimme juuria pitkin, kahlasimme lumessa ja liukastelimme jäässä. Jokaisen kallioisen kukkulan päällä luulimme, että huipulla ollaan, mutta pah.

Sitten kun oikea huippu lähestyi, pilvetön päivä muuttui tuuleksi ja sateeksi. Olisimme jättäneet huipun surkealla näkyvyydellä itse asiassa välistä, mutta ainoa reitti kulki suoraan sen ylitse.

Palkintomme 3 tunnin rämpimisestä oli siis metallilaatta tuulisella kalliolla. Vuoren vanha nimi olikin Camel’s Rump – ehkä joku muukin oli viettänyt nimestä päätellen huipulla huonoja hetkiä.

Reitti takaisin kulki vuoren lempeämmän muotoista puolta, mutta sade oli muuttanut polun lumiseksi, jäiseksi mutalälliksi. Rapa tihkui vaatekerrosten läpi ja kasteli hiukset. Ainakin metsä kimalsi keväisen vihreänä. Autolle päästyämme kiskoimme vaatteet päältä ja vaihdoimme ne vilauttelutyyliin suoraan (tyhjällä) parkkipaikalla. Sitten vain persiit auton penkkiin, lämppäri täysille ja suklaata suuhun.

Aina ei voi vaeltaa toppi päällä auringonpaisteessa, mutta näistä rapaisemmista reissuista jää kirkkaammat muistot!

Palaisin hyvin mielelläni Vermontin ja New Yorkin maisemiin, niin vaeltamaan kuin ihan vain ajelemaankin. Ja helppoakos tuo on, jos taas joskus Montrealin ja Ottawan seuduilla pyörin.

New Yorkiin siis kannattaa myös lentää, jos haluaa huiputtaa helppoja ja mukavia vuoria. Wait what?

Yleinen

Mistä nykyajan nuuskamuikkunen on luopunut?

4.6.2017

Reissuelämä maksaa. Hostellit, lentoliput, lentäjän leivät, vakuutukset ja rinkat, joiden pohjaan tulee aina reikä. Tai selkäosa vonkuu omituiselle kaarelle, josta sitä ei saisi oikaistua edes Hulk (melkein RIP Pikku-Ossi, kanssani Amerikat reissannut ystävä!).

Mutta maksaa se tavallinenkin laiffi, varsinkin isoissa kaupungeissa. On kämpän vuokraa, salimaksua, netti- ja puhelinlaskut, huonekalut, ruuat, huvitukset.

Olenkin tullut siihen lopputulokseen, ettei maailmalla liehuminen tule sen kalliimmaksi kuin säästeliäs paikallaan elely. Lukuina tämä tarkoittaa, että olen tullut mukavasti toimeen reilusti alle 1 000 euron kuukausibudjetilla niin Turussa, Wienissä kuin reppu selässä Karibian auringon alla. Reissatessa tulee opiskeltua ja tehtyä töitä – ihan kuin suurin osa ihmisistä muutenkin aikansa viettää.

Puhdasta rahaa nuuskamuikkustelu ei siis vie. Mutta paljosta muusta on joutunut luopumaan. Vietin noin kuukausi sitten eräänlaisen matkalaukkuelämän kaksivuotispäivää, joten sen sivuoireetkin ovat tulleet tutuiksi.

P1600035
P1600119

Rajallinen omaisuus

Kaikista selvin, ja kaikista ihanin. Myös kusisin. Kun muut konmarittavat ja viskovat ala-asteaikaisia pikkupöksyjä kierrätyskatokseen, minä ostan hyvillä mielin paketin uusia sukkia, sillä omistamistani noin 10 parista varmaan puolessa on reikiä. Eikä siirtymiin tarvita rahtia tai edes henkilöautoa: rinkka vaan täyteen ja matkaan taas. Pikku hiljaa opin ostamaan enemmän laatua ja neutraaleja, yksinkertaisia värejä ja malleja vaatteissa ja vähentämään heräteostoksia. Riittää, että on muutamat eri käyttötarkoituksiin sopivat kengät ja housut. Tavaraa arvostaa enemmän, kun sitä on vain vähän.

Hankalinta hyvin rajallisen omaisuuden kanssa elelyssä on kirjattomuus. Vanhempieni luona hyllyssä lojuvat kaikki kirjat, jotka olisin halunnut lukea, mutten ole ehtinyt. Aina yhden tai kaksi voi napata mukaan, mutta jos haluaa omistaa lisää luettavaa, aiemmista pitää luopua.

Yksityisyys

Suurinta luksusta minulle on nykyisin oma huone. Ja herranjumala, jos siinä on vielä ovi, jonka voi sulkea! En tiedä, voiko yhteisasumiseen edes tottua – ja tarkoitan yhteisasumisella sitä, että jakaa saman huoneen monen ihmisen kanssa, jopa sängyn. Minussa on vähän jörrikkänä ainakin sisäänrakennettuna kaipuu omaan hobitinkoloon, vaikka sitten kuinka pieneen. On todella luksusta oikaista ruoto suoraksi omassa sängyssä, viskata peitto päälle ja katsella Netflixiä.

Kimppakämpissä tai dormeissa elämisen iloja on, kun muut eivät siivoa, pyykkinarulta katoaa juuri ostamasi uusi paita ja joku ryystää aina kokikset jääkaapista. Mutta kaikkeen tottuu, ja toisaalta vähää omaisuuttaan oppii suojelemaan.

Harrastukset

Joogaa joka keskiviikko – ei onnistu! Sama pätee myös järjestöhommiin tai mihin tahansa säännölliseen kokoontumiseen, johon haluaisi osallistua. Ärsyttävää varsinkin liikuntaharrastuksessa, jossa haluaisi kehittyä ja oppia parempia tekniikoita. Toisaalta reissatessa ei kyllästy samoihin lenkkimaisemiin tai treenimahdollisuuksiin: Panamassa juoksin viidakossa, Ottawassa joenvartta pitkin ja nyt täällä Geirangerissa vuorilla ja vuonoilla.

P1600247
P1600181

Ihmissuhteet

Aika harva suhde (ystävyys, pari-, mitä näitä nyt on) voi rakentua sille, ettei toinen ole koskaan paikalla. Korjaan: aika harva suhde voi rakentua sille, että toinen on paikallaan ja toinen liikkeessä. Toveruuksien kärsiminen on reissupetterillä kaksiteräinen miekka, sillä toisaalta kotimaahan jäävät ihmiset eivät näe vaivaa sen eteen, että pitäisivät kiinni reppukaverista, ja reissari puolestaan unohtaa sen, minkä jätti taakseen. Hän elää toisenlaisessa todellisuudessa uusien tuttavuuksien kanssa, ja vanha, vuosia rakennettu suhde jää helposti retuperälle.

Minulle vaikeinta tällaisessa hyppivässä elämäntyylissä on tutustua, ystävystyä, saada yhteys ja sanoa sitten heipat. En jaksaisi hankkia uusia kavereita muutaman kuukauden välein. Reppureissulla sykli on vielä nopeampi, sillä hostelleissa ja vapaaehtoishommissa väki vaihtuu päivittäin. En tiedä, kuinka ekstrovertti ihmisrakastaja pitäisi olla, että nauttisi siitä.

Toisaalta liikkeellä ollessa joutuu tutustumaan itseensä, sosiaalisuuteensa ja näkemään vaivaa tärkeiden ihmisten eteen. Oli niitä sitten paljon tai vähän, niin kirkastuu, kenestä haluaa pitää kiinni. Ja kuka on valmis pitämään nuuskamuikkusen elämässään.

Lemmikit

Ei ehkä niin musertava menetys kuin edellinen, mutta ainakaan ei tarvitse miettiä ihmissuhteiden monimutkaisuutta. Autolla liikkuvilla kulkureilla on useinkin koirakaveri mukanaan, mutta se vaatii tietynlaista elämäntapaintiaaniutta. Jos vaihtaa paikkaa muutaman kuukauden välein, ei pysty tarjoamaan eläimelle hyvää kotia tai elämää. Saan jättää hauvahaaveet siis hamaan tulevaisuuteen ja tyytyä tuijottelemaan söpöjä mäyräkoiria Instagramissa.

Verkostoituminen

Kuulostaa nurinkuriselta, tiedetään. Maailmallahan sitä vasta inspiroivia ihmisiä tapaakin! Mutta yhdessä maassa pysymällä voisi solmia pysyviä siteitä järjestöihin, ystävystyä syvemmin ja myös saada tietoa oman alan työmahdollisuuksista. Minullakaan ei ole enää kuin vuosi opintoja jäljellä (ellen tee toista tutkintoa, never say never), ja olisi hienoa päästä ujuttamaan jalkaa jo maailmanparannustöiden oven väliin. Reissaajalle ei kerrota avautuvista paikoista eikä häntä oteta luottamustoimiin – eihän hän koskaan ole paikan päällä!

Paljon on siis reissulaiffissa erilaista, mutta on ollut lohdullista huomata, että tämäkin on elämäntapa, johon voi tottua, jota on miljoona syytä rakastaa – ja ettei oikeastaan ole edes yksin. Eikä luopuminen aina ole huono asia.

Siispä seuraavan kerran, kun joku perhetuttu taivastelee menoasi, voit heittää kaveriltani Jutalta tutun kommentin: ”Olen jo asettunut – elämäntapaani!”