Yleinen

Muutto Hollantiin ja ystävällisiä muukalaisia

21.8.2017

”I have always depended on the kindness of strangers.”

Onneksi minulla ei ole sentään sellainen tilanne päällä kuin Streetcar named Desiren Blanchella.

Päädyin eilen onnellisesti väliaikaiseen asuntooni Tilburgissa. Kaikki pelaa: osaan käyttää hellaa, ostin pyörän ja tiedän, missä tulen asumaan loppuvuoden.

Kaikesta, ihan kaikesta, on kiittäminen ystävällisiä muukalaisia. Siitä lähtien, kun yritin ostaa junalippua Visalla lentokentällä – ei onnistu!

P1610735
P1610732

Enkeli 1, aika yrmy konduktööri, vahti asemalla tavaroitani sen ajan, kun juoksin takaisin yläkertaan leimaamaan lippuni.

Enkeli 2, kaunis ja hymyilevä nuori nainen, antoi minun pitää laukkuani jalkatilassaan täpötäydessä junassa.

Enkeli 3, Tilburgissa opiskeleva brittityttö, alivuokrasi kämppänsä minulle viikoksi pilkkahintaan näkemättä minua lainkaan. Hän petasi minulle sängyn, jätti jääkaappiin vähän ruokaa ja antoi vinkkejä lähialueelle.

Enkeli 4, asunnonomistajan ystävä, tuli minua asemalle vastaan, auttoi kuljettamaan laukut kämpille ja toivotti minut lämpimästi tervetulleeksi kaupunkiin. Hän kertoi kokemuksistaan ulkomaalaisena Tilburgissa ja antoi numeronsa sen varalle, jos tarvitsen jotain, ihan mitä vaan. Hän oli paennut Syyrian sotaa puoli vuotta sitten Hollantiin.

Enkeli 5, bulgarialainen maisteriopiskelija, joka esitteli minulle tulevan huoneeni. Hän kertoili fuksiviikosta, ruokakaupoista, pyöräilystä ja kutsui grillijuhliinsa. Ilman häntä etsisin vieläkin epätoivoisena huonetta ja maksaisin todennäköisesti karskia ylihintaa loppuvuoden. Hän myös myy minulle huonekaluja nimelliseen hintaan. Istuimme puutarhassa teellä, naureskelimme ja ihailimme suurta tammea, joka kasvoi pyörävajan takana.

Enkeli 6, opiskeli viime vuonna saman tutkinnon kuin mitä minä nyt aloittelen. Tämä suomalainen enkeli antoi minulle puoli-ilmaiseksi ja ilmaiseksi vanhoja tavaroitaan ja kurssikirjojaan, opasti minut hollantilaisen pyöräilyn saloihin ja sai minut odottamaan opiskelujen alkua vielä suuremmalla innolla.

P1610743
P1610736

Nyt jos koskaan on paikallaan muistuttaa, miten ihminen on ihmiselle ennen kaikkea ystävä. Odottamatonta lempeyttä kohtaa aina, kun vähiten odottaa. Jopa silloin, kun vähiten ansaitsee.

Jokainen voi tehdä oikein, ihan joka päivä. Pieniä juttuja: avata oven, moikata naapuria, antaa vinkkejä asiassa, josta tietää paljon. Jo Jope sen tietää: ollaanko enkeleitä toisillemme?

PS Voi tätä muurahaisten määrää housuissa! Tänään alkaa introviikko, joten tutustun ihan pian tuleviin kurssikavereihin. Ihanaa päästä kunnolla fuksiksi: Turussa aloittaessa minulla oli pusutauti päällä, eikä silloin riitä kaljailotteluihin virtaa. Näin viime yönä unta, että minulla oli kurkku kipeä. Hahaa, eipä olekaan!

Yleinen

Hillasiepon päiväkirja

17.8.2017

Jahas, viikon blogitauko.

Harvemminpa olen ulkoillut niin paljon kuin kuluneen parin viikon aikana. Lapin kaunis suoluonto on tullut tutuksi sääskineen, paarmoineen ja muurahaisineen – ja perhosineen, hirvineen ja kukkasineen.

Suhteeni hillastukseen on oikein ristiriitainen. Lapsena se oli pakkopullaa, ja jängässä piti kykkiä vielä pari tuntia senkin jälkeen, kun olisin jo halunnut kotiin katsomaan Simpsoneita. Nyt jaksan hyppiä mättäillä koko päivän, mutta kun nälkäkiukku ja tuhat vihaista sääskeä iskee, tekisi mieli takaisin siisteihin sisätöihin.

P1610601
P1610610
P1610605

Ensimmäinen syy jänkäjoonasteluun oli tänä vuonna kuitenkin raha. Tulevista töistä ei ole tietoa, kesätyöt loppuivat jo neljä viikkoa sitten ja elellä pitäisi ainakin jouluun asti. Kiitos Kela, kun opintotukea leikkasit.

Rämpiessä kasvavat myös jalkalihakset ja kärsivällisyys. Ulkona on terveellistä, ja suolla tuoksuu hyvältä. Suopursuilta, katajilta, turpeelta. Sateelta ja järviltä.

Hillastus kuuluu toisaalta lappilaiseen vuodenkiertoonkin. Saappaat jalkaan, anorakki niskaan, suklaapatukka taskuun ja jängälle! Koko kesä katsellaan, tuleeko kukkia, tuleeko suppuja, tuleeko raakileita, ja joko on kypsää. Kierretään jänkiä, kyräillään kun naapurit ehtivät nappaamaan sadon nenän edestä ja tulistellaan. Kauden päätteeksi vaatteet haisevat savulle, hielle ja sääskimyrkylle, ja kengistä voi kaataa pikkurisuja ja lehtiä.

P1610614
P1610619
P1610620

Olen imenyt lokkien kirkunaa, lotisevia mättäitä ja autioita aapoja nyt itseeni, koska kohta alkaa ihan toisenlainen elämä. Kaikkea aikansa. Viikon päästä tutustun jo yliopiston kirjastoon ja pyöräilen pitkin Tilburgin katuja. Kimppakämpässä riittää varmasti vilinää.

Järvenselkiä ja humisevia haapoja tulee ikävä, mutta iniseviä verenimijöitä ei.

Hillahommiin alkaa olla jo liian myöhäistä, mutta kannustan ehdottomasti syksyiseen ravinnonhankintaretkeen. Mustikkaa, puolukkaa, kanterelleja ja tatteja – ilmaista ruokaa ilman muovipakkauksia tai kastelukulunkeja. Päälle saa muutaman tunnin liikunnat, raitista ilmaa ja luvan popsia leirinuotiolla herkkuja hyvällä omallatunnolla.

Onko sinussa metsästäjä-keräilijän vikaa?

Yleinen

Miten välivuosi muutti minua

9.8.2017

Hyvää vuodenvaihdetta!

Suunnilleen näillä kohdillahan monien vuosi vaihtuu. Kesä lusittu, paljon hommia edessä. Opiskelua, töitä, todennäköisesti myös muutoksia.

Viime keväänä päätin ottaa kandin paperit ulos ja olla jatkamatta vielä maisteriopintoihin. Sen sijaan painoin kesäduunia raja-asemalla, leikin diplomaatinpoikasta Pohjois-Norjassa, busseilin halki Väli-Amerikan, tutkailin Kanadaa ja Jenkkejä sekä läksin kausityöntekijäksi Norjaan – ja tulin maitojunalla takaisin.

Leijun taas turhauttavassa limbossa vanhempieni nurkissa ja toivon, että edessä olisi huikea vuosi kansainvälisen lain maisteriopintojen parissa.

P1610360
P1610361

En missään nimessä tahtoisi pitää toista sapattivuotta. Ehkä tärkein löydös itsestäni näillä reissuilla oli, etten kestä tarkoituksettomuuden tunnetta. Omatuntoni ei anna periksi, että tahkoan rahaa ahneen yrittäjän taskuihin myymällä krääsää tai litkin playalla paikallista ohrajuomaa viikkoja putkeen. Perinteinen kesäesailu alkaa myös tulla korvista ulos: pelkkä raha ei riitä kannustimeksi rikkoa pahvilaatikoita tai siivota varastoja.

Toiselle monen kuukauden reppureissulle lähtisin hyvinkin, mutta ehkä naisena, jolla on missio. Joko lehtijuttuja, dokkariprojektia tai vapaaehtoistöitä. Olen kypsytellyt vaikka minkälaisia reissuideoita: Etelä-Amerikkaa, Trans-Siperiaa, Elbrusille kiipeämistä tai Alppien halki vaeltamista. Reissupakukin voisi olla hyvä idea! Olen lukenut ihastuneena Vagabonda-blogin Terhin reissuvalmisteluja määrittelemättömän mittaisesta Eurooppa-road tripistä.

Välivuoteni on ollut yksinäinen. Pohjois-Norjassa kavereina olivat vain kymmentä vuotta vanhemmat kämppikset, reppureissussa seura vaihtui todella usein ja Kanadassa roikuin kavereiden helmoissa. Vaikka olenkin introvertti, tarvitsen jonkunlaisen yhteisön ympärilleni – kuten meistä lähes jokainen. Kunnon erakot ovat harvassa. Joskus, kun juttelin vuoden aikana parhaiden ystävieni kanssa skypessä, itkin jälkikäteen.

Sitä, miten inspiroivia ja kauniita ihmiset osaavat olla. Sitä, miten iso välimatka meitä erottaa.

Kuten kaikki silmänsä ja sydämensä vähävaraisissa valtioissa avoimina pitävät reissuilijat, opin myös paljon etuoikeudesta ja tasa-arvosta. Minulle naiseuden takia vähättely oli kamalaa ja uutta, paikallisille tavallista ja jokapäiväistä. Kotipuolessa lapset hakkaavat liikaa pleikkaria, Nicaraguassa pikkupojat puolestaan hyppäsivät lehmäaitaukseen ja vetelivät ronskisti lemmuja hännästä. Suomessa Lidlin vartijat ovat lähteneet dyykkireissun jälkeen perääni – Guatemalassa minua katsottiin kuin upporikasta katukuppilassa ja kysyttiin, onko kaikki varmasti hyvin, haluanko lisää juotavaa.

P1610350
P1610349

Olen sekalaisen vuoteni jälkeen yhtä aikaan sekä enemmän hukassa että aiempaa määrätietoisempi. Niin paljon polkuja, mistä valita, ja pelkoja, että mitä jos mistä ei tulekaan mitään. En voi sanoa tulleeni onnellisemmaksi tai löytäneeni mitään suurta tarkoitusta. Itse asiassa taidan olla onnettomampi kuin ennen tätä irtiottoa. Olen tainnut nähdä ja kokea liikaa, ja nyt tarvii rauhoittua, prosessoida ja ennen kaikkea tehdä jotain järkevää ja suurta. Esimerkiksi gradu!

En tiedä, mitä haluan tulevaisuudelta. Vuoden sisään haluaisin sisällyttää CV:hen maisterintutkinnon Tilburgista, mutta muusta ei ole hajuakaan. Ideoita riittää, mutten aiemmin ainakaan ole uskonut niihin. Kukapa minut ottaisi vakavasti, jollen minä itse?

Niinpä. Antaa siis unelmien lentää tutkijantöihin Islannissa, Vihreän tulevaisuuden luomiseen Suomessa, paluussa Wieniin ja huipputyöhön Genevessä.

Olen tuntenut paljon, hyvää ja huonoa. Ulissut stressiä ja yksinäisyyttä harjoittelijana yksin toimistolla iltaseitsemältä. Opetellut hyppimään aalloissa ja naureskellut, kun bikinit tippuivat jatkuvasti päältä. Turhautunut töissä, joihin luonteeni ei sovi ollenkaan ja joiden tekemisellä en näe mitään pointtia, en minulle, työnantajalle tai asiakkaille. Pelännyt myrskyisellä Karibianmerellä tai skorpioneja laudanraossa Costa Ricassa etsiessäni. Sanonut liian monet hyvästit ja halannut yhtä monesti jotakuta, jonka tapaan pitkästä aikaa. Kun saavuin kolmen kuukauden busseissaistumisen jälkeen Panaman kanavalle ja näin vaaleanpunaiset pilvet Panama Cityn yllä…

P1610347

Ennen tätä vuotta olin jo matkustellut vaikka kuinka paljon, aloittanut alusta muutaman kerran ja asunut ulkomailla. Olin jo muka kansainvälinen, avoin ja utelias. Oikeastaan taisin hukata uteliaisuutta matkan varrelle: kun kokee tarpeeksi, ei enää jaksa kiinnostua. Mutta kyllä minä silti johonkin suuntaan kehityin. Enää en arkaile minkään osaamani kielen puhumista vähääkään – natiivit saavat hyvät naurut, jos menee päin puuta. Minua ei kiinnosta, millaisena muut minua pitävät. Voin joko lähteä parvekkeelle rommipaukuille keskellä yötä tai olla se tylsä, josta ei saa bileseuraa.

Blogistakin on voinut rivien välistä lukea, että keväällä jaksamiseni ensin väheni ja sitten loppui. Minulla on ollut kurja olo. Mikään ei ole innostanut. Odottelin kauan, milloin aallonpohja koittaisi, että saisin raahauduttua kuopasta ylöspäin. En tiedä, onko se vielä takana (toivottavasti!), mutta odotan aidosti ja innolla muuttoa Hollantiin ja kaikkea uutta, mitä se tuo tullessaan. Ehkä mahdollisuuksia. En ole oikein uskonut mahdollisuuksiin, olen vain rämpinyt johonkin suuntaan.

Välivuodesta jäi käteen valtava määrä kokemuksia käsiteltäväksi, motivaatio jatkaa minua oikeasti kiinnostavien asioiden parissa ja vastalöydetty uteliaisuudenpoikanen. Tulevaisuudentoivo. Onneksi vuosi, elämäni rankin ja kaunein, on ohi.

Oletteko löytäneet vastauksia pitkiltä matkoilta? Vai vain lisää kysymyksiä?

Yleinen

Reissusekoilua, osa 3: Väli-Amerikka

4.8.2017

Näistä postauksista tykätään, ja niitä on helppo kirjoittaa, koska mitä enemmän reissaa, sitä enemmän sössii. Voit lukea ensimmäisen ja toisen sekoilupostauksen linkkien takaa. Aiemmin olen muun muassa tipahtanut jäätikkömutaan, jättänyt passini lukkojen taakse hostelliin lähtöpäivänä ja eksinyt vaellusreitiltä niin, että joudun kiipeämään vuorelta alas.

Väli-Amerikassa ei auttaisi töhötä liikaa, sillä täydellä varovaisuudellakin voi saada osakseen machete-ryöstäjän, malarian tai katuhaukun pureman kankkuun.

(Todennäköisintä kuitenkin, ettei mitään satu.)

Pidemmittä puheitta surkeiden sattumusten, tai kohtaamisten, kimppuun. Ötökkävaroitus!

P1590563
P1590572

Sääskibungalow

Kanadalainen bussista bongaamani kaveri ja minä majoituimme viikoksi Bocas del Toron pääsaarella mukavaan, keltaiseen taloon. Hengasimme kuistin riippumatoissa, silittelimme kissanpentuja ja menimme nukkumaan. Aamulla heräsimme sääskenpuremien peitossa. Jopa Lapin tyttö vähän kauhistui. Syylliseksi paljastui ikkuna, jonka karmien välisestä raosta olisivat mahtuneet vaikka eiliset kissavieraat.

Lähdimme valittamaan respaan, josta – taas kerran – hyvän espanjani ansiosta saimme paremman kämpän halvemmalla, omat hyttysverkot ja vieläpä kylmät kaljat käteen. Kaverini sääskenpistoihin annettiin viinaa, minä puolestaan join lopulta molemmat viileät virvokkeet, sillä toveri Victoria Island nukahti riippumattoon painajaismaisen yönsä jälkeen.

Costa Rican kamalat bussit 1

Piti päästä päivässä Queposista Monteverdeen. Matkaa vajaa parisataa kilometriä, matka-aika viitisen tuntia. Piece of cake, sanoi amerikkalainen kaverini, joka oli matkan viikkoa aiemmin taittanut. Tätä mieltä olin itsekin bussinvaihtoon asti, kun katselin Tyynenmeren komeaa rannikkoa.

Kunnes saavuimme Jacoon, kaupunkia tuntui kestävän ja kestävän. Katsoin maps.me:tä (ihan pakollinen sovellus kaikille reissuesoille) ja kas, minun olisi pitänyt jäädä matkasta jo kymmenen kilometriä sitten. En viitsinyt hypätä matkasta missä tahansa, vaan jatkoin Jacon lauttaterminaaliin asti. Kysyin siellä kuljettajalta, milloin seuraava bussi Monteverdeen lähtee.

”Kaksi tuntia sitten”, hän sanoi, nauroi, ja käveli pois.

Ahdistuneena kysyin lippuluukun pojalta, miten ihmeessä pääsisin Monteverdeen. Hän neuvoi minua menemään takaisin päätien risteykseen – siitä saattaisi mennä jokin sinne päin suuntaava bussi ohi joskus illalla. Jotenkin onnistuin kyrräämään paikallisbussilla risteykseen puolen tunnin matkan ja huitomaan oikean bussin pysähtymään. Päivän viimeisen!

Se oli ääriään myöten täynnä, ja tasapainoilin koko matkan vuoristotietä pimeydessä auton käytävällä seisten. Kolme tuntia.

P1590581
P1590583

Costa Rican kamalat bussit 2

Ensimmäistä kertaa San Joséhen joutuessani halusin lähteä päiväretkelle Poás-tulivuorelle. San Joséssa jokaisella bussiyhtiöllä on oma terminaali, mistään ei löydy kaikkien autojen aikatauluja, ja vaikka löytyisikin, niin ne eivät välttämättä pidä paikkaansa.

Poásille lähtisi yksi ainoa bussi kerran päivässä tietystä paikasta, kahdeksalta aamulla. Heräsin siis ajoissa, pikamarssin kohteeseen ja jonotin nätisti bussiin. Kysyin ovella, oliko kohteena tulivuori.

”No ei! Lentokenttä!” Costaricalaisen bussikuskin tapaan äijä vain nauraa röhötti ja kertoi, ettei kansallispuistoon hänen tietonsa mukaan edes olisi busseja. Raahustin nöyryytettynä jonosta pois. Kun kävelin takaisin hostellille puoli yhdeksältä, sama bussi jyristi ohitseni ja kuljettaja vilkutti.

Vesiputoukselle pitäisi päästä

Queposissa hostellissa vapaaehtoishommissa lähdin iltaretkelle kätketyille pikkurannoille. Vietin siellä ihanan illan erakkorapuja kuvaten ja mukavan pariskunnan koiraa rapsutellen. Kun palasin hostellille illan hämärtyessä – se muuten käy tropiikissa vikkelästi – vastaan tulivat meksikolaiset työkaverini ja pari alakerran surffiliikeen opettajaa. He olivat lähteneet etsimään salaista vesiputousta, joka olisi vartin matkan päässä. Ilta pimeni jo, mutta eikös vartissa varmasti ehtisi perillä ajoissa iltauinniksi.

Parin kilometrin hikimarssin jälkeen lopulta pääsimme polun alkupisteelle. Kompastelimme hämärässä polkua pitkin, ja se vain kapeni kapenemistaan. Lopulta emme nähneet juuri mitään enää kännyköiden salamavaloillakaan, ja varpaat hakkasivat kipeästi puunjuuriin ja piikkiokasiin flipflopeissa. Toinen meksikolainenkin oli hävinnyt johonkin. Onneksi löysimme hänet puolimatkasta hostellille.

Seuraavana päivänä, kun lähdimme revanssimatsiin, näimme käärmeen ihan polun alkupäässä. Ja vesiputoukselle kesti reipasta marssiakin lähes tunnin.

PS Tämä viidakkoon eksynyt mexicano oli aikamoinen. Hän esimerkiksi joutui nouseen vuoroveden takia yöpymään rannalla ja  löysi kerran tienposkesta puolikuolleen vyötiäisen. Hän oli varmaan 160-senttinen, mutta iski pitkiä ranskalaisia ja espanjalaisia nuoria tyttösiä, vaikka oli pilannut hampaansakin huumeilla. Karismaa, sitä pitää olla.

P1590587
P1590592
P1590596

Monteverden kämppikset

Ihme kyllä, selvisin Monteverdeen asti, vaikka bussien kanssa vastusti kovasti. Yövyin aivan ihanassa puutalossa pilvimetsän keskellä. Satsasin yhden hengen huoneeseen, eikä majatalossa kovin paljon muita vieraita ollutkaan. Eräänä iltana, kun paikalla olin vain minä, näin keittiössä jotain liikehdintää paistinpannun alla. Menin kurkkaamaan, ja hyi hitto – skorpioni! Kipitin paniikissa yläkertaan, googlasin kaiken costaricalaisista skorppareista ja helpotuin niiden hengenvaarattomuudesta niin, että jopa nukahdin.

Seuraavana iltana juttelin amerikkalaisen nuorenparin kanssa alakerran olohuoneessa, ja huomasimme toisen skorpionin seinällä. Pariskunnan mies pyydysti sen ja heitti pihalle. Myöhemmin, kun menin omaan huoneeseni, näin KAKSI skorpionia portaissa ja olin astua yhden päälle. Vilkaisin vielä kattoon, eikä olisi pitänyt. Näin valtavan pulskiaisen mönkivän suoraan hollantilaisen vanhan pariskunnan huoneeseen. Koputin oveen ja sanoin alahuuli väristen, että anteeksi, mutta kannattaa vilkaista ylös. Taattu kiljunta alkoi.

Skorpionitalossa yöpymisen jälkeen tarkistin sänkyni maanisesti iltaisin loppureissun ajan ja lakkasin kävelemästä avojaloin kaikkialla paitsi uimaan mennessä.

Yhden vai kahden hengen huone?

Guatemalan Panajachelissa vierailimme entisen kämppikseni luona. Maailma on mitättömän pieni! Minä ja reissukaverini Jutta pääsimme majoittumaan neljän tähden hotellissa pilkkahintaan, ja hinta olisi ollut sama, yövyimme sitten eri huoneissa.

Pikkuflunssa, reissun ainoa, kaatoi minut sänkyyn heti illallisen jälkeen. Olin juuri sammuttamassa valot, kun näin vessanovessa vilahduksen. Valtava hämähäkki! Guatemalan skaalassa valtava on aika eri kuin Suomen. Ajattelin ensin sulkea vessanoven ja jättää monsterin sinne yöksi, mutta tajusin, että oven yläpuolella oli kämmenenmentävä rako. Siispä suojasin käteni topilla, valitin Jutalle yläkertaan (eikä hän silloin edes ehtinyt lukea viestejäni), toivoin, että hämppy olisi myrkyllinen ja aloin lätkiä sitä flipflopilla.

Viisi minuuttia myöhemmin otus oli menettänyt henkensä ja minä tärisin risti-istunnassa kaakelilattialla. Olen voittamaton hämähäkintappaja!

Apukuski Sunna

Bocas del Torosta mantereella Almiranteen on noin tunnin merimatka. Vene lähtisi seitsemältä aamulla, joten lähdin talsimaan majapaikastamme pikkukaupungin toisesta päästä jo kuuden aikaan. Kun kääntöpiirien välissä sataa, vettä tulee kunnolla. Kiitin rinkan edellistä käyttäjää sadesuojan sisällyttämisestä diiliin ja laitoin litimärkää lenkkaria toisen eteen.

Paattiin päästyäni olin kylmissäni, märkä ja epäilevä veneen merikelpoisuuden suhteen. Noin kahdellekymmenelle tarkoitetun oloiseen alukseen lastattiin 50 ihmistä ja valtava määrä säkkejä. Uninen kapteeni oli kiskonut sadekuomun päälle miten sattui, joten heti, kun pääsimme ulapalle, vettynyt suoja alkoi lepattaa. Matkustajat joko nukkuivat tai heijasivat itseään peloissaan (Bocasissa näköjään myrskyää aika harvoin), ja kapteenikin puisteli huolestuneena päätään. Koska kukaan muu ei näyttänyt tekevän mitään, otin kuomusta kiinni ja pitelin sitä koko tunnin matkan, ettei se lentäisi Karibianmereen. Toisella puolella pari lukiolaispoikaa teki samoin. Kun lähdin laivasta, kapteeni nyökkäsi kiitokseksi ja etsi rinkkani laukkumerestä hymyillen.

***

Huomasin, että kämmejä oli vaikeaa keksiä. Tuntuu, että reissu karaisi minua ja Juttaa niin, etteivät pikku vastoinkäymiset tuntuneet enää missään. Kaikki ravintolat kiinni – pyysimme mummoja kokkaamaan meille ja maksoimme tuplahinnan. Bussia ei kuulu – haetaan jätskit ja odotellaan auringossa. Majapaikka on perunut varauksen – ei kun kylmään yöhön etsimään uutta. Itsensä nolaaminenkaan ei tunnu enää miltään, kun on sönkännyt vuosikausia vieraita kieliä lähes päivätyökseen.

Toisaalta olimme todella varovaisia, sillä tiesimme, että naisreissaajina näillä seuduilla jotain oikeasti vaarallista voisi tulla vastaan milloin vain. Emme riekkuneet ulkosalla pimeän aikaan tai juoneet ylen määrin rommidrinkkejä muualla kuin omalla parvekkeella. Järjenkäyttö kunniaan, sillä reissun aikana minulta ei ryöstetty kertaakaan, mutta löysinpä Panamassa vessasta 20 dollaria!

Eivät ne reissusekoilut tähän lopu. Siispä näihin kuviin, näihin tunnelmiin, ja letkeän höpöjä matkoja kaikille!

(Kuvituksena costaricalaisia tití-apinoita, koska kuka nyt haluaisi varoittamatta skorpioneja katsella. Tai joutua ottamaan niistä kuvia…)

Yleinen

Tuhkaa, laavaa ja koirakavereita Guatemalassa

2.8.2017

Heissan! Inarin vesisateessa (ei silti, ei saisi valittaa, vasta oltiin Suomen lämpimin paikkakunta) mieleen muistuu, kun purin pölyä, hikoilin kuumuudessa ja ihastelin sulaa laavaa Guatemalassa helmikuussa.

Halusin ehdottomasti tulivuorille pööpöilemään, kun kerran niin vulkaanisesti aktiivisessa maassa seikkailimme parin viikon ajan. Alun perin olisin tahtonut tehdä yöreissun Acatenangolle, yli neljä kilometriä korkealle tulivuorelle, jonka rinteellä voisi yöpyä teltassa ja tiirailla viereisen Volcán de Fuegon lähes jokailtaista purkausta.

Flunssa, aikataulut ja yhdessä reissatessa pakollisesti huomioon otettava reissuseuran toive kuitenkin suuntasi katseemme Pacayalle, jonne riittää Antiguan kaupungista puolipäiväretki.

P1590072
P1590068
P1590066
P1590077
P1590078
P1590080
P1590097

Maksoimme iltaretkestä noin 15 euroa, johon sisältyivät niin kuljetukset, kansallispuiston pääsymaksu kuin vaahtokarkitkin – sekä maailmankaikkeuden huonoin opastus. Ymmärrän, että oppaille tuskin maksetaan riittävästi. Opas ei puhua pukahtanut juuri mitään, ja ainoat infopläjäykset sai tiuskimalla.

Lisäksi kymmenkunta hevosta suupaltteine ratsastajineen seurasi meitä reitin puoliväliin. He kauppasivat kuljetuspalvelua huonojalkaisille tai laiskoille turisteille. No gracias piti sanoa ainakin kahteenkymmeneen kertaan, että meni perille. On inhottavaa joutua olemaan ilkeä paikallisille, jotka haluaisivat vain leipää pöytään – mutta on yhtä lailla rasittavaa pilata ainutkertainen luontoelämys tympeällä opastuksella, hevosenlannan löyhkällä ja kanssamatkustajien turhautumisen kuuntelulla. Lose-lose. Toivottavasti Guatemalassa saataisiin matkailupalvelut tulevina vuosina järjestettyä niin, että tällekin nyppylälle voisi kivuta joko hevosen selässä tai omin jaloin oman valinnan mukaan, ja kaikki saisivat riittävästi asiakkaita ja palkkaa.

Kun hummista päästiin eroon, maisemat aukenivat ja niin teki myös retken tarkoitus. Aiemmin olimme mananneet laavahiekkaa, joka täytti kengät, mutta ympärillä oli kasvanut puita. Puut loppuivat, ja vain muutama kitulias pensas koristi laava-aavikkoa. Erikokoisten vulkaanisten kivien ja lohkareiden keskellä piti pysyä tarkkana, koska kivien reunat viilsivät kompuroijan heti haavoille.

(Olin miettinyt, että haluaisin juosta vuorelta alas huvin ja urheilun vuoksi, mutta vedin kelpo lipat kinkkisessä alamäessä enkä enää kehdannut kysyä oppaalta. Hänelle pannutus tuotti nimittäin suunnatonta viihdykettä.)

P1590074
P1590086
P1590088

VÄLIAIKATIEDOTE

Mukaamme vuorelle halusi hevospartion lisäksi myös joukko koiria, joista osa lähti seuraamaan ystävällisiä ihmisiä, osa taas tiesi saavansa taukopaikalla karkkia ja keksiä. Pakko oli kuvata. Sori siitä.

P1590104
P1590107
P1590109
P1590110
P1590111

Tulivuoret ovat kiehtoneet minua pienestä asti. Siirryin dinosaurusvaiheesta tulivuorivaiheeseen, jolloin lueskelin mannerlaatoista ja katselin videoita vulkanologeista, jotka sukelsivat laavaisiin syvyyksiin tutkimusmielellä. Opiskelin mannerlaattoja ja kivilajeja, ja ihastelin näkemääni esimerkiksi perhelomalla Kanarialla.

Pacaya purkautui hieman, ja tuntui kuin olisin katsonut scifi-leffaa. Siis mitä, kuumaa, nestemäistä, punaista kiveä? Seisoimme harjanteella, kun pimeys hiippaili Pacayan massiivin ylle.

Yhtäkkiä ympärille syttyivät valoketjut, joista yksi loisti kymmenien kilometrien päähän. Ciudad de Guatemala! Pahamainen, rähjäinen, pelottava metropoli – joka näytti nyt ainoastaan lohdulliselta ja silmiäsärkevän kauniilta. Vielä upeampina kohosivat kiilamaiset tulivuoret, paljon Pacayaa korkeammat. Osasta kohosi hienovarainen savuvana tummanoranssia iltataivasta vasten.

Me emme kuitenkaan jäisi telttailemaan. Lopen kyllästynyt opas patisti meitä takaisin polulle.

”Toivottavasti otitte otsalamput mukaan”, hän naureskeli.

Otsalamput, joita ei ollut retkikuvauksessa mainittu sanallakaan. Köpöttelimme Jutan iPhonen valossa ja juttelimme samalla ranskalaisen miehen kanssa, joka oli kadonnut jo retken alussa.

Kävi ilmi, että hän oli tulivuoriopas ja karannut retkeltä katsomaan kraateria. Hän intoili kompuroivalla espanjalla näkemästään. Vihdoin kunnon tietopläjäys ja intohimolla, vielä! Ostimme kansallispuiston sisäänkäynnin kioskilta kaljat, ja luento jatkui pomppuisella paluukyydillä Antiguaan.

Tiivistelmä:

Mitä: Tulivuorivaellus

Missä: Pacaya (lähtöpiste: Antigua, Guatemala)

Mitä maksoi: 15e

Mitä mukaan: hyvät kengät, evästä, otsalamppu (!), herkkuja koiruleille

Kenelle: ok peruskuntoisille sunnuntaikävelijöille, jotka haluavat tutustua tulivuoriin ja nähdä purkauksia