Yleinen

Väli-Amerikan koirakaverit

24.5.2017

Muutama viikko sitten ihasteltiin Väli-Amerikan kaikenkarvaisia eläinystäviä (osa oli karvattomiakin), ja lupailin koiraihmisenä seuraavaksi hauvoja.

Hauva oli muuten ensimmäinen sanani. Se kuvasi kätevästi kaikkea liikkuvaa, esimerkiksi naapurin setää.

Hauvoja Väli-Amerikassa riittää, ihan liiaksi asti. Helteessä koirut eivät tarvitse ihmisten rakentamia suojia sääolosuhteilta, näin kansankielellä taloja siis, ja ruokaa löytyy ylen määrin roskiksista. Jäi epäselväksi, mitkä haukuista olivat oikeasti kodittomia ja mitkä saivat nautiskella omistajuuden iloista. Todennäköisesti suurin osa liikkui vapauden ja omistuksen harmaalla alueella. Laihoja ja huonokuntoisiakin näkyi, mutta ei ylettömästi.

Kyselin muutamilta paikallisilta koirien ja kissojen oloista, ja kaikki olivat sitä mieltä, että kissoilla on asiat huonoiten. Ne lisääntyvät hallitsemattomasti, eikä niistä pidetä.

Koirien ja kissojen oloja voi pitää surullisina, ja eläinten huono kohtelu on oire kaikesta puutteesta, joka joissain Väli-Amerikan maissa vallitsee. Mutta ei niiden elämä pelkkää potkuja kylkiluihinkaan ollut – letkeää lököttelyä, vastakkaisen sukupuolen vikittelyä ja kalanpäiden pureskelua Karibian auringon alla!

P1580737

Jaa, teillä grilli jo sihisee. Caye Caulker, Belize.

P1580484

Nätisti ruudussa. Ruta de los cenotes, Meksiko.

P1580971

Kuononmentävät kalterit. Antigua, Guatemala.

P1590055

Satamavahti. Panajachel, Guatemala.

P1590073

Pieni, sitkeä narttu seurasi meitä pari tuntia tulivuorelle – vaahtokarkkien perässä. Pacaya, Guatemala.

P1590089

Tulivuorikoira. Pacaya, Guatemala.

P1590269

Palmupuun alla. Santo Domingo, Nicaragua.

P1590301

Väli-Amerikan chillein koiru. Santo Domingo, Nicaragua.

P1600024

Säikky pikkukoira ei antanut silittää, mutta kuolasi hampurilaisia. Bocas Town, Panama.

P1600183

Tuijotuskilpailu vihaisen kissen kanssa. Bocas del Toro, Panama.

P1600197

Autuas lytkyys. Bocas del Toro, Panama.

P1590420

Biitsi, hauva ja Tyynimeri. Quepos, Costa Rica.

Lössöä hump dayta itse kullekin – otetaan mallia Väli-Amerikan perroilta!

Yleinen

Matkalla etelään – Minnesotaan

21.5.2017

Amerikkalaisille Minnesotan pohjoisosat tarkoittavat ilmeisesti kesyttämätöntä erämaata: kuohuvia koskia ja ärjyviä karhuja.

Rajan pohjoispuolelta Thunder Baysta puolestaan tullaan nauttimaan Minnesotan ravintola- ja viihdetarjonnasta, kuten laskettelurinteistä ja kasinoista. Onpa Duluthissa kuulemma viisi astetta Thunder Bayta lämpimämpääkin keskimäärin. Aika lailla sama ilmiö kuin pohjoisnorjalaisissa, jotka pakkaavat autoon koirat ja lapset ja lähtevät etelän lämpöön Oulun Nallikariin.

Yöksi Yhdysvaltoihin siis! Ensimmäistä kertaa, koska oikeaa ekaa kertaa ei voi ylenpalttisen paskuuden takia muistella – matkalla Cancuniin yövyimme Queensissä.

(Lentokenttähotelli oli perunut varauksemme 20 minuuttia ennen kuin pääsimme lopulta paikalle, ja talsimme yliväsyneinä loskaisilla kaduilla uutta majapaikkaa etsien iltamyöhään, Suomen aikaa siis aamukuudelta. Hellevaatteissa.)

P1600725
P1600726
P1600720
P1600733

Kävimme kastelemassa kengät vesiputouspolulla rajan pinnassa sekä moikkaamassa paikallisen alkuperäiskansan pyhää puuta, joka tönöttää itsepintaisesti myrskyisen järven rannalla kivenlohkareella. Vaikka minusta jokainen luontokappale on enemmän tai vähemmän pyhä, pikkuinen puu hiljensi meidät hetkeksi. Vuosisatoja vettä vasten: mustaa, taivaansinistä, turkoosia.

Lake Superior on niin hurja, että talvisin kapteenit eivät edes lähde vesille. Kuuluisassa onnettomuudessa rahtilaiva napsahti kahtia ja hukutti sekä paatin että miehistön ikuisesti syvyyksiin.

Thunder Bayn ja Duluthin 300 kilometrin mittaista väliä hehkutetaan armotta, eikä syyttä. Tie kiemurtelee järvenrantaa pitkin, ohi pikkuisten vuorien, saarien, hiekkarantojen ja jylhien kallioiden. Tuuli saattaakin keikuttaa pienempää autoa, joten kuskin ei auta jäädä tuijottamaan maisemia suu auki.

Meillä oli missio, joka pitäisi suorittaa ennen Duluthia. Järven itäranta on kuuluisa agaateistaan, joita huuhtoutuu järvestä kivirannoille päivittäin. Agaatit kuitenkin piileksivät vaatimattomien näköisten ruskeiden kivien sisässä, joten aarre pitää tunnistaa ulkoapäin.

Pysäytimme auton vielä kerran ennen Duluthia monen vesiperän jälkeen. Liukastelimme mutaisen rinteen alas rantaan, jossa joukko paikallisia eläkeläisiä jo ronkki vesirajaa keppeineen. Kunnon ammattilaisia. Kuljeskelimme kädet taskuissa pitkin rantaviivaa, ja löysimmekin muutaman säälittävän sirkaman. Piristävä huhtikuinen räntäsade kuitenkin ajoi meidät takaisin auton lämpöön. Ehkä elämä jatkuisi agaatittakin.

P1600735
P1600738
P1600742
P1600743

Hento lumentihuutus vaihtui ehdaksi kevätmyrskyksi, ja Duluthissa ohjelmaamme kuului ainoastaan pikavierailu paikalliselle panimolle. Amerikoissa craft beer -skene on eri vauhdissa kuin meillä, sillä paikat saavat niin anniskella kuin myydä olusia janoisille mukaan. Budjettimatkalla kun opiskelija aina on, jätimme maistelut yksiin ja söimme panimoravintolan sijaan Subwayssa.

Tämänpäiväinen lätkäpeli kyllä kirvelee, ja vielä enemmän satuttaa kehua ruotsalaisten expattien pizzeriaa menomatkalla. Sven och Ole’s tarjoilee jenkkityylisen juustoisia ja suolaisia, paksupohjaisia lättyjä, joita kuorrutimme hurmoksessa lisäparmesaanilla ja ahmimme niin, että kieli paloi. Ainakin minulta.

Onneksi herkuttelu ei rajoitu pelkästään Yhdysvaltoihin. Pääsin eilen takaisin perheen luo pikku Suomi-lomalle, ja huomenna on luvassa vegemakkaran käristystä sekä kanadalaisen vaahterasiirapin maistelua muurinpohjalettujen päälle.

Onneksi sentään tiet ovat sulaneet, niin pääsee lenkillekin joskus.

Yleinen

Paluu luontoon (Trumpin mailla)

13.5.2017

Keväisin jokainen metsänpeikko kuopii hermostuneena asuntonsa kovaa lattiaa. Ihastelee vihertävää nurmea puistoissa ja etsii toiveikkaana sorsanpoikasia kaislikoista. Joko, joko?

Päätimme, että toukokuun ensimmäinen viikonloppu on ehdottomasti jo kevättä (en menisi ehkä Suomessa näillä keleillä vannomaan), vuokrasimme auton kolmeksi päiväksi ja huristelimme sinne, missä linnut laulelevat, sammalet peittävät maan ja vuorenhuiput siintävät horisontissa.

Siis New Yorkiin.

En edelleenkään ole käynyt New York Cityssä, enkä näillä näkymin sinne ihan heti päädy. Upper state New York sen sijaan sopi viikonlopun karkumatkaan erinomaisesti. Saimme tallailla mutaisia polkuja, keitellä nuudeleita upouudella kaasuhökötyksellä ja kenties maistella parin paikallisen pienpanimon tuotoksia päiväretkien päätteeksi.

Kevät on minulle aina uuden elämän alku: ulkoelämän. Kaupungeissa ja kirkonkylissä (saan sanoa noin, olenhan suoraan pystymettästä) lenkkipolulla aurinko paistaa eikä homma maistu enää lainkaan pakkopullalta, nurmikolle voi istahtaa eväsretkelle – ja pääsee taas vapaana ulos luontoon. Ei tarvitse seurata latuja tai kelkanjälkiä, pakata reellistä lämmintä vaatetta ja tulentekohilavitkuttimia mukaan.

Päiväretkelle riittää vedenpitävä takki, eväät ja kamera reppuun sekä kelpo vaelluskengät jalkaan. Viimeistä ei kevätretkuilussa voi korostaa tarpeeksi, sillä sulavat lumet muuttavat polut useimmiten puroiksi tai mutavelliksi. Hieman meitä ennen reitille lähtenyt pariskunta kääntyi takaisin kivenheiton päässä autolta, sillä naisen Birkenstockit eivät yllättäen kelvanneet mutamarssiin.


Jokaisen kevään ensimmäiset retket tuntuvat luksukselta. Ajatella, minulla on oikeus ihastella näitä vesiputouksia, hengitellä tätä raikasta ilmaa ja vielä pistää vähän pohkeita ja perslihaksia töihin. Toisaalta ne ovat vankilasta vapautumista, kotiinpaluuta, sillä pelkässä autojen hallitsemassa pohjoisamerikkalaisessa betoniviidakossa ahdistun kuin sisälle pakkasen takia pakotettu porokoira.

En millään malttaisi odottaa, että pääsen tälle kaudelle ensi kertaa kalaan, telttaan tai monen yön vaellukselle. Niiden aika tulee kyllä, sillä lähden muutaman viikon päästä Norjan Geirangeriin kesäesaksi. Voin ryypiskellä aamuteet vuorten valvovan katseen alla ja pyydystää ruokakalat toivottavasti kylän läheisiltä kallioilta.

Mutta vuoden ensimmäiset kevätvuoret ja -metsät, ne antoi jo New York. Kiitos.

Yleinen

Jonkun paratiisi, Cayo Zapatilla

10.5.2017

Suomessa Pekka Pouta repeilee talviselle säälle. Ameriikan mailla herra presidentti pistää päitä pölkylle, samalla ehkä omaansakin. Hiukan on ikävä poliittista analyysia, ja luen huvikseni arktisia tiedejulkaisuja.

Vajaa pari kuukautta sitten veneilin paikkaan, jossa ei ole politiikkaa tai arkea. Paitsi oppailla, joiden arki on kookospähkinöiden halkomista ja reppureissutyttöjen vikittelyä. Geneerinen paratiisisaari – unelmien paratiisisaari?

Cayo Zapatilla on kansallispuisto, useiden Bocasissa yöpyvien turistien päiväretkikohde ja oravanpyöräpakoilijan potentiaalinen loppusijoituskohde.

Teknisesti ottaen Zapatilla on atolli eli koralliriutan maan yläpuolinen osa. Sitä ympäröi riutta itse ja valtava vesiruohikko, jossa majesteettisen hitaat merikilpikonnat natustelevat välipalaa. Hiekka ei siis ole hiekkaa lainkaan, vaan piskuisia korallin- ja simpukanpalasia. Saaren ympäri kävelee tunnissa, halki parissakymmenessä minuutissa. Tukaanit ja apinat hyppelevät puissa, jos vain osaa katsoa oikein.

Sanomattakin selvää, että vesi on kuin linnunmaitoa.

Matkailijat tuodaan Zapatillalle liukuhihnaperiaattella. Dumpataan maihin, annetaan aikaa kaksi tuntia paratiisissa. Venekuskit ottavat nokoset. Kun iltapäivän aurinko ei enää polta, laivat lastataan jälleen täyteen. Zapatillaa täplittävät tuhannet vieraslajin jalanjäljet.

Kun olin pieni, vietimme harvoja lämpöisiä kesäpäiviä vanhempieni Bahamaksi ristimällä kalliosaarella. Ironista, ymmärsin myöhemmin, mutta silloin se oli minulle sitä, mitä me länkkärit paratiisilla tarkoitamme: uimista, herkkuja, aurinkoa. Lapsuuden kesät. Pohjoistuulessa lämpenivät arktiset, tummat kalliotkin niin, että niillä tarkeni uimapuvussa makoilla. Koira napsi kesäherkkuna paarmoja kuonostaan.


Löysin Bocas del Torossa sen reppureissuinnon, tai ehkä ylipäätään seikkailuinnon, joka oli ollut hukassa jo pitkään. Tuntuu ihan eriltä kahlailla rantahiekassa ja etsiskellä kauneimpia korallinpalasia, kun oikeasti haluaa olla juuri siinä missä on. Auringon ja lokkien alla, hiukset paahtuneet ja solmulla. Ymmärtää, että on kauempana kotoa kuin koskaan aiemmin.

Ehkä olen niin hidas, että kesti 10 viikkoa ymmärtää, kuinka erilainen Väli-Amerikka on Pohjois-Eurooppaan verrattuna. Maa, jolla kävellä, auringonpolte, vähän härskin grillikanan tuoksu, erakkorapujen myöhäisen iltapäivän marssi.

Olen onnellinen, että ymmärsin sittenkin.

Olen myös onnellinen siitä, että ymmärrän Inarijärven Bahaman olevan yhtä lailla paratiisi kuin Karibiankin. Kauniita paikkoja, niitä on maailma pullollaan, ja joskus ne ovat kotoa kymmenen minuutin matkan päässä. Joskus 8 000 kilometrin ja kymmenen viikon.

Yleinen

Luonnonystävän Thunder Bay

4.5.2017

Kanadan Thunder Baysta on Suomeen noin 6000 kilometriä. Siitä huolimatta olo on siellä kuin rinnakkaistodellisuudessa: kaupunki on hyvin amerikkalaisen oloinen leveine katuineen ja hiljaisine keskustoineen, mutta metsässä voisi vain istahtaa mättäälle, sulkea silmät ja olla Suomessa. Ja avata silmät, pysyä silti Suomessa. On kuusta, oravaa, mustikkaa, kuikkaa ja kalliota ihan samaan malliin kuin kotopuolessa.

Meillä oli käytössä auto koko Thunder Bayssa vietetyn viikon ajan, joten huristelimme ympäri maita ja mantuja päivähaikkien perässä. Thunder Bay on valitettavasti laajalle levinnyt, autoille rakennettu kaupunki, joten pikaiselle metsälenkille ei oikein kävelyorientoitunut hippi pääse. Mutta mikäli ottaa auton alle, pääsee tutustumaan ympäröivään erämaahan huolella. Thunder Baysta löytyy jokaiselle ulkoilmaihmiselle jotain: tunturinomaisia pikkuvuoria, vesiputouksia, ikimetsää ja loputon määrä vaelluspolkuja, maastopyöräuria ja kiipeilykallioita. Thunder Bayta kutsutaan myös maailman jääkiipeilypääkaupungiksi, sillä talvisin purot muuttavat komeat kalliot hohtaviksi jääseiniksi.

Jokainen tietää Niagaran putouksista, mutta entäs provinssin seuraavaksi korkeimmat putoukset? Kakabeka Fallseilla joki syöksyy noin 50 metrin matkan alas kanjoniin, jossa sen kulkua seurailevat tuuheat kuuset ja liuskekivikalliot. Putousten näköalapaikalle ei tarvinnut jaksaa autosta kuin minuutin kävely, mutta halusimme katsastaa vielä muutaman kilometrin päästä löytyvät pikkuputoukset.

Kevään patikkareissuissa on ilonsa ja surunsa. Linnut laulavat, ensimmäiset auringonsäteet paistavat oksien välistä ja luonto tuoksuu. Sula maa kutsuu valitsemaan itse oman reitin: talvella pitää seurailla kiltisti polkuja ja kelkanjälkiä. Toisaalta kaikkialla on märkää, ja polun matalimmat kohdat olivatkin muuttuneet isoksi lammeksi. Pääsin testaamaan siis kunnolla viime vuonna Alpeille hankkimiani Goretex-vaelluskenkiä. Sukat pysyivät kuivina, jippii!

Sanotaan, että Amerikoissa kaikki on isompaa. Muusta en tiedä, mutta ainakin Suuret järvet ovat täysin nimensä veroisia. Thunder Bay, melkein-nimeltään Lakehead, sijaitsee ihan Lake Superiorin länsikulmassa. Vaikka Inarijärveä kutsutaankin erämereksi, niin Superior vetää reilusti pitemmän korren ihan kaikilla jättijärvien mittareilla: sillä on pituuttakin lähes tuhat kilometriä.

Ihan oikeesti. Suomen mittainen järvi.

Thunder Bayn lähistöltä löytyy niin biitsiä, kivirantaa kuin kallioitakin. Jaloittelime lounasaikaan Sea Lion -kalliolle, joka muistutti mielestäni enemmän elefanttia kuin (meri- tai tavallista) leijonaa. Sea Lionille on matkaa parkkipaikalta vain hassu kilometri, joten sen ehtii katsastaa puolessa tunnissakin. Toisaalta olisin halunnut jäädä istuskelemaan rannalle ja heittelemään pyöreitä kiviä järveen loppupäiväksi. Kuka olisi uskonut, että tämän hyisen järven vesi kimaltelee turkoosina ja kirkkana kuin Kreikassa konsanaan?

Tai Karibialla.


Päiväretkellä Sleeping Giant Provincial Parkiin kannattaa piipahtaa myös Silver Bayn aavekylässä. Legendan mukaan paikallinen ojibwe-alkuperäiskansa tiesi saaresta, josta saattoi louhia niin paljon hopeaa, ettei kansa kärsisi koskaan puutteesta. Sioux-kansa kuuli kuitenkin saaresta, mutta ei lähtenyt itse taisteluun hopeasta – vaan kertoi siitä valkoisille valloittajille. He ottivat saaren haltuunsa ja aloittivat siellä kaivostoiminnan 1800-luvulla. Kaivos sijaitsi vedenpinnan alapuolella, ja sitä tyhjennettiin pumpuin, että siellä pystyi työskentelemään. Pumput kuitenkin hajosivat, ja kaikki 600 kaivoksessa ollutta miestä hukkui.

Kuolleiden miesten talot seisovat tyhjillään vanhoin, kiemurtelevalasisin ikkunoin ja katselevat vastarannan metsäistä saarta. Sen edustalla, muutamien metrien syvyydessä, lepäävät puutalojen isännät.

Kummitusjutuista huolimatta Silver Bayhyn rakennetaan uusia kesämökkejä. Me pysähdyimme lounastauolle kesämarketin laiturille ja istuskelimme auringon lämmittämillä kivillä, tosin kylmässä itätuulessa.


Yhdysvaltojen ja Kanadan raja kulkee Pigeon River -nimistä jokea myöten, ja rajanylityspaikalta onkin vain vartin matka ainakin nyt kevätaikaan uljaille putouksille. Kanadan puolella polku päättyy suoraan siihen, mistä suora pudotus alkaa, ja huolimaton hyppely mutaisella polulla voi päättyä ikävästi. Amerikan puolella kuuleman mukaan putouksia ei pääse lähellekään, vaan kuohuja pitää ihailla täysaidatulta näköalapaikalta. Tätä, hyvät ihmiset, on liability!

Putoukselle pääsee Kanadassa seuraamalla turisti-infolta alkavaa polkua suuntaan ”high falls”. Toinen polku vie korkean niemen huipulle, josta avautuvat aavat näkymät Lake Superiorille niin rajan pohjois- kuin eteläpuolelle.

Thunder Baylla olisi näiden lisäksi tarjota niin kanjonia, erämaajärviä, kanoottireissuja joella kuin aurinkoisia uimarantojakin. Maisemat muistuttavat ehkä eniten Suomesta Kuusamoa – jos Kuusamo kutsuu siis Kanadan-reissulla, tietääpähän ainakin, minne mennä.

Thunder Bayssa asuu muuten uskomaton määrä suomalaisia siirtolaisia, mistä tarinoin myöhemmin!