Yleinen

Maahanmuuttoväsy

11.9.2018

Kesäiset, väsyneet Budapest-terveiset! Huomennakin raahaan takalistoni yliopistolle aamuyhdeksän luennolle – kukkamekossa. Eipä voisi syyskuuta kyllä paremmin viettää.

Jokainen, joka väittää kesän olevan ohi ja syksyn värien hipsuttelevan puistoihin ja muihin pusikkoihin, on väärässä. Ainakin Unkarissa. Tänäänkin livistin talouspolitiikan introluennolta ottamaan aurinkoa Tonavan rantapenkalla ja lukemaan 2666:a.

Samaan saarnaamissyssyyn voisin lykätä vielä sellaisen julistuksen, että jokainen, joka on joskus vaihtanut koto-Suomeen muu-maa-mansikkaan/mustikkaan, tuntee takuulla maahanmuuttoväsyn.

IMG_7013
IMG_7015

Lentomatka uuteen kotimaahan tuntuu tyyneltä myrskyn silmässä. On vielä hetken verran aikaa selailla lentokentän penkiltä löytynyttä Timen uusinta numeroa, ehkä jopa selailla tylsistyneenä halpalentoyhtiön välipalavalikoimaa. Mitä ihminen edes tekee 30 gramman sipsipussilla? Viimeinen tylsyyden keidas lipuu ohi laukkuhihnalla, sillä kun sieltä nappaa mukaan omansa, voi heittää hyvästit reflektoinnille, kengänkärkien tuijottelulle ja ruokalistojen suunnitelulle ainakin muutamaksi viikoksi.

Muutossa pitää hoitaa aina julmetusti käytännön asioita. Ostaa vehnäjauhoja, tyyny, puhelinliittymä, henkareita, jatkojohto, paikallista suklaata… täytellä lippulappusia opiskelu- tai työpaikkaa varten, hankkia kuukausikortti paikallisliikenteeseen ja yrittää selvittää, mitä papereita pitää haalia lailliseksi asukkaaksi ryhtyäkseen.

Pelkkä muutto tapahtuu harvoin. Alkaa ihan uusi elämä, versio 2.8 tai jotain sen suuntaista. Koittaa päivä, jolloin pitää astella huoneeseen täpötäynnä tuntemattomia, joista muotoutuu tulevien viikkojen tai kuukausien aikana läheisiä. Mutta ennen kuin voi kieriä naurusta luentosalin penkeillä, pitää kysellä pitkään mukavia, jaksaa harjata aamulla hiukset ja yrittää olla kiroilematta kuin keskiverto lappilainen. Pitää tunnustella, kenen kanssa olisi mahtavaa kiertää kirppiksiä tai lillua kylpylässä, ja kehen ei kannata tuhlata aikaa, sillä hän kuitenkin pihistää sekä luentomuistiinpanosi että istuimesi, kun haet teetä.

Niin tapahtui tänään. Sinä liero, tämän voi paikata vain herkkuja tarjoamalla.

(Sama jäbä kertoi myös kerran sylkeneensä mummoa päin. Että pitäköön pähkinänsä ja suklaapatukkansa.)

IMG_7012
IMG_7021

Maahanmuutto on fuksiviikko ja kulttuurishokin alkuvaihe samassa paketissa. Ehkä vain liioittelen, mutta luulen kokevani sen herkkänä ja säikkynä ressukkana vielä tavallista syvemmin. Havainnoin ympäristöäni ja kanssaihmisiä sellaisella uteliaisuudella, että järjestelmä ylikuormittuu. Väsyttää, englanti taipuu kuin Ikean halvimmat paistinpannut ja joko sopotan liikaa tai kökötän hiljaisuudessa.

Tekisi mieli paeta uutta, kimaltelevaa, ihmeellistä elämää, mutta se ei ole mahdollista. Siitä pitää vain tehdä oma, ensimmäisten viikkojen hämmennys on vain koettava. Vaikka kuuntelisin illalla Sufjan Stevensiä puoliunessa kuulokkeista, naapurirapun pappakerho polottaa silti unkaria. Voin lähteä kävelylle, mutta siellä kaikki on erilaista, pitää katsoa, pitää ihmetellä: asfalttikin on valssattu paikalleen aivan erilaisella koneella kuin koto-Suomessa. Enkä voi pyytää parasta ystävää kaffelle valittamaan ja hehkuttamaan, koska täällä ei vielä sellaisia ole. Muutaman kuukauden päästä minulla on joku, jonka kanssa vertailla kuukuppimalleja.

Alkuviikkojen väsy muistuttaakin niistä pitkiä partioleirejä, joilla teki vain mieli kömpiä telttaan ja nukkua vähintään kaksi päivää, mutta hereillä pysymällä tuli kokeneeksi jotain tainomaista. Kuten sen, että erään johtajan vesipullosta löytyi aamulla iso sammakko. Nämä ovat ne ajat, jotka määrittävät Budapest-laiffin suunnan, ja muistelen tätä syyskuuta vielä lämmöllä kuten sitä sammakkoparkaakin.

Toivottavasti kuitenkin vähän lämpimämmin.

Antaapa siis silmäpussien tummentua ja aamuteen jäädä jäähtymään kuppiin, kun kipitän aamukahdeksalta ratikkaan!

Muita maahanmuuttoväsyneitä?

Yleinen

Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän?

3.9.2018

Olen pohtinut otsikon kysymystä sekä pään sisällä että ääneen viime päivinä. Joskus olen kuullut huhuja siitä, että pitää nipistää itseään tajutakseen, ettei eläkään unta tai unelmaa, vaan on hereillä.

Tänään nipistin reittäni iltakävelyllä.

Matkalla Budapestiin sen sijaan vaikeroin sisäisesti – mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Eindhovenin kenttä, jolta kaikki Hollannin halpalennot lähtevät, oli niin täynnä, että turvatarkastusjono luikerteli ulko-oville asti. Olin kalastellut kai Helsingin kentältä ärhäkän flunssan, joten yritin olla pyörtymättä kuumeessa väkijoukossa. Myös koneeseen piti jonottaa yli tunti.

En koskaan tule unohtumaan laskeutumista. Tukkoinen nenä kiskaisi korvatkin täystukkoon, ja tuntui, kuin aivoni olisivat yrittäneet tökkiä silmiä puhki pääkopan sisäpuolelta ruuvimeisselillä. Kone sukelsi kohti Unkarin pääkaupunkia ukkospilvien läpi, ja salamat värjäsivät tummanharmaan taivaan joka puolelta vaaleanvioletiksi. Siivet taipuivat, vauvat parkuivat ja aikuiset odottivat kauhuista kankeina kuolettavaa sähköiskua. Syöksyimme liian reipasta vauhtia kiitoradalle, ja kone pomppi ja jarrutteli niin, että lähes kaikki lähellä istuneet taipuivat hätälaskuasentoon.

Kun kone pysähtyi, lentäjä sai varmasti uransa äänekkäimmät (ei-lomalento-)aplodit.

IMG_7001
IMG_7000
IMG_6996
IMG_6997

Tunnen melkein huonoa omaatuntoa siitä, miten upeita käänteitä olen saanut näiden kahden päivän aikana todistaa – kahden vain!

Kannoin tavarani vaaleanpunaisen, komean, varmaan satavuotisen kivitalon yläkertaan, vaaleanpunaiseen huoneeseen, josta aukeaa näkymä sisäpihan kuusiin, naapuritalon variksiin ja auringonlaskuun. Minulla on ollut kaikenkarvaisia kämppiksiä, mutta tämä nykyinen vaikuttaa sangen täysjärkiseltä. Ja on opiskellut kv-oikeutta ja työskennellyt toimittajana. Vastapäisessä rapussa asustelee karkeakarvainen mäyräkoira.

Kotikadulla on sangen mukava, opiskelijabudjettiystävällinen kylpylä, ja katu johtaa lopulta Tonavan rantaan. Wienissäkin näin Tonavan rappukäytävän ikkunoista. Tuntuu kodilta tavalla, jota en ihan ymmärrä.

Minne tahansa olenkin kulkenut ulkona, olen vain toljottanut ympärilleni suu auki. Käännellyt päätä kuin pöllö, ympäri ympäri. En tajua yhtään, että se Budapest, jossa olen turisteillut moneen kertaan enkä koskaan saanut kyllikseni, on nyt kotikaupunkini. Voisin mennä lillumaan kylpylään, kiertää paprikakojuja ulkomarkkinoilla, mussuttaa aamiaista siinä söpössä kahvilassa. Eikä minun ole kiire kokea yhtään mitään, minulla on kaksi vuotta aikaa.

IMG_7006
IMG_7003
IMG_7004

Yliopisto on vielä asia erikseen. Sen jälkeen, kun pääsin lukiosta suoraan Turkuun valtsikkaan, hautasin heiveröiset haaveeni vaativista opinnoista huippuyliopistossa ulkomailla.

En tainnut ymmärtää tänne hakiessa, miten hyvä Central European University oikeastaan on. En ymmärrä vieläkään. Mutta tänään tunsin olevani ihan väärässä huoneessa, kun me kansainvälisen politiikan opiskelijat tapasimme toisemme ja opettajat ensimmäistä kertaa. Kiertelimme ympäri kuusikerroksista kirjastoa, haukkailimme yliopiston tarjoamaa aamupalaa ja kuuntelimme professorin vapaamuotoisia jorinoita esimerkiksi siitä, miten häntä tulee puhutella sähköpostitse.

Vaikuttaa siltä, että täällä on eväät siihen, minne vain jaksaa itse taapertaa. Haluan olla saamani tilaisuuden arvoinen. Hassua, vähän pelottavaakin myöntää, mutta kuin minun olisi ollut tarkoituskin päätyä tänne. Enkä usko yhtään minkäänlaiseen johdatukseen.

Mitä olen tehnyt ansaitakseni asua suloisessa pinkissä talossa, seisoskella Budapestin metron tuplanopeutta pyörivissä rullaportaissa ja istua samassa luokassa maidensa tulevaisuuden toivojen kanssa? Georgia, Kazakstan, Kanada, Kolumbia, Ukraina.

Tietty arveluttaa, että uskomaton alkuvaikutelma vettyy kasaan kuin ne sikspäkit, jotka Hollanti-kämppikseni unohtivat takapihalle. Mutta pidän silti kiinni siitä, että pettyä ehtii marraskuun rännässä.

Yleinen

Vuosi elämästä, elämä vuodessa

31.8.2018

Aika lailla vuosi sitten muutin Tilburgiin – hollantilaiseen pikkukaupunkiin, josta en tiennyt etukäteen kuin sen kyseenalaisen maineen maan rumimpana citynä. Tutustuin jo ensimmäisellä viikolla esimerkiksi indonesialais-saksalaiseen polkupyöränrassaajaan ja moskovalaiseen tanssinystävään.

Eilen juhlimme näiden kahden valmistumista pitkän, omituisen kaavan kautta. Räpsimme kuvia allaolevan menopelin päällä, hätistelimme ampiaisia ruokalan terassilla ja paistoimme pakastepizzaa kämpässä, jossa on asunut eri kommellusten kautta jo neljä kaveriani.

Kahteentoista kuukauteen on mahtunut omanlaisensa todellisuus, eikä edes miniatyyrikokoinen sellainen. Kulttuurishokkia ei ehdi kokea sen aikana aivan kokonaan, mutta Hollantiin ihastumisen ja vihastumisen vaiheet vaihtelivat. Välillä tunsin itseni lapseksi aikuisten maailmassa, kun en nähnyt konserteissa lavaa lainkaan tai junan portaiden välit olivat liikaa painava rinkka selässä. Kun vesilämmitys hajosi maaliskuun pakkasissa eikä vuokraemäntä pitänyt sitä kovinkaan kiireellisenä ongelmana, olin valmis siirtämään osoitteen takaisin Inariin – takka ei ole vielä koskaan pettänyt pahimmankaan Siperian puhurin aikana.

IMG_6950

Toisinaan ympäröiviin ihmisiin tutustumisessa menee vuosia, toisinaan elinikäkään ei riitä. Naapurille ei vain tule huikattua moin jatkoksi mitään. Tuutorryhmäni kanssa pääsimme suoraan ohituskaistalle, sillä meitä tyrkytettiin toistemme puhelinkontakteiksi, pyöräilytettiin ympäri piskuista Tilburgia ja ruokittiin yhdessä ensimmäinen viikko. Kävi niin onnellisesti, että suuri osa sattui myös kanssani samaan maisteriohjelmaan, joten näimme koulussa, kotimatkalla, torstai-illallisilla ja kirjastossa.

Työskentelimme koko gradukevään kohti yhteistä päämäärä – tai niinhän me luulimme. Kelluimme oikeastaan vierekkäisissä kanooteissa järvenselällä samaan suuntaan meloen, ja unohdimme kokonaan, että olimmekin eri veneissä.

Nyt kanootit lipuvat erilleen.

Muutan Budapestiin Hollannin kautta, ja huomasin ilmapiirin muuttuneen nyt, 12 kuukautta ensimmäisestä kohtaamisesta. Aikatauluja ei olekaan enää niin helppoa sovittaa yhteen, sillä moni palaa harjoittelustaan tai töistä vasta kuuden jälkeen illalla. Iso osa on jo muuttanut pois: kuka takaisin Italiaan, kuka unelmiensa perässä Lontooseen, kuka reppureissulle Lattareihin. Loputkin käyttävät päivänsä hakien jokaista mahdollista avointa työtä ja tuskaillen siitä, että jäävät jälkeen. Pakataan matkalaukkuja, kaupitellaan fukseille hyvin palvelleita (ja palveluksessa kärsineitä) polkupyöriä ja riisikeittimiä.

Tämän aikakausi nyt vaan on ohi. Ja näin tässä piti käydäkin. Samalla lailla kuin lakkiaisissa tai vaihto-opiskelun jälkeen, jokainen on tiennyt, ettei aiempi tunnelma koskaan enää palaa. Siksi sitä on pitänyt elää heittäytyen ja ilolla silloin, kun vielä voi. Grillata tuulisella patiolla sunnuntaisin aina, kun voi, kokkailla kermakastiketta kahdellekymmenelle vaikkei erityisesti huvittanut tai oikolukea kaverin gradua silmät ristissä aamuyöllä. Mennä niille jatkoille, vaikka postikustit jo polkivat lehtipinot kärryissään.

IMG_6972

Kun kävelimme kuvaussession jälkeen eilen pois yliopistolta kuoppaista mukabulevardia pitkin, en luonut kaihoisia katseita niihin betonikuutioihin, joissa tylsistyin luennoilla. Uudet fuksit näyttivät yhtä nuorilta kuin pikkuveljeni, koska he todennäköisesti ovatkin samanikäisiä. Ei täällä ole meille enää mitään, mietimme kaikki.

Hyvästelin eilen sen pyöränrassaajan, joka paikkasi minunkin takalokarini nippusiteillä. Hän laittoi lähtiessään soimaan Leonard Cohenin Hallelujahin, eikä kukaan meistä itkeskellyt. Näemme vielä, vaikkei se tulekaan tuntumaan samalta.

Täällä oleminenkaan ei ole tuntunut enää samalta. Vilkuilen jo tulevaisuuteen, enkä ole ainoa. Jalkaparit leijuskelevat muutaman sentin maan yläpuolella. Ruokalan mozzarellapaninit on nyt pureskeltu ja hollantilaiset diskoiskelmät kuunneltu (liian monesti). Haluan kuitenkin uskoa, että meillä on tarpeeksi yhteistä vielä silloinkin, kun emme voi valittaa kirjaston olemattomasta ilmanvaihdosta.

Huomenna lennän flunssaisena ja väsyneenä kaupunkiin, johon muuttamisesta olen haaveillut niin paljon, etten kehdannut myöntää sitä itselleni. Pääsen opiskelemaan alaa, josta pidän oikista enemmän, ja juoksentelemaan taas Tonavan varrella iltaisin, kun hämärtää. Jos viihdyin näin hyvin Hollannin Kouvolassa, niin taidan antaa itselleni luvan odottaa Budapestiin laskeutumista innolla. Pettyä ehtii sitten taas marraskuun rännässä.

Sitä paitsi pääsen eroon Justiina-kämppiksen roolistani, sillä jaan tulevaisuudessa kaksion minua vähän vanhemman toimittaja-aktivisti-huippumuijan kanssa. Hyvästi, kärpäsentoukat roskiksessa, taideopiskelijoiden bileet ikkunan alla ja yleinen varaäiteily teinikämppiksille!

Eteenpäin, sanoo jokainen meistä joskus – eikös niin?

Yleinen

Kolme viikkoa Alpeilla – reitti ja paikat

27.8.2018

Tervehdys uuteen viikkoon! Minulle se alkaa Suomesta ja kulkee Hollannin kautta Unkariin, huh.

Ennen kuin antaudun fiilistelemään kesän reipasta jalkamarssia Euroopan katolla, siitä olisi syytä kuitenkin latoa faktat tiskiin. Kenties inspiraatioksi, kenties neuvoiksi, kenties ihan vaan huvitukseksi. Vielä ehtii Alpeille vaeltamaan, kiipeilemään ja pyöräilemään – itse asiassa rinteet ovat sulimmat syys-lokakuussa, kun kaikki lumet ovat jo sulaneet, eikä uusia ole vielä ropissut. (Paitsi eilen Itävallassa.)

Reittivalinta: Garmisch-Partenkirchen (Saksa) – Cortina d´Ampezzo (Italia)

Alpeilla risteilee loputon polkuviidakko, ja pitkänmatkareittejäkin on satoja. Minulla oli käytettävissä projektiin muutama viikko, ja halusin viettää ainakin osan ajasta saksankielisellä alueella. Puhun kieltä, tunnen paikalliset vaellustavat ja ikävöin kovasti tirolilaisia vuoristoherkkuja. Päätimme lähteä matkaan Saksan puolelta, sillä ensimmäisen viikon reissuseurani – äiti! – lensi Müncheniin.

Pläräsin viikkotolkulla eri reittivaihtoehtoja, eikä mikään pitkä reitti tuntunut sinällään sopivalta. Halusin budjetti- ja maisemasyistä yöpyä enimmäkseen vuoristomajoilla enkä motelleissa laaksossa. Mahdollisimman paljon luontoa mukaan, kiitos! Lopulta päädyimme seuraamaan Via Alpinan punaisen reitin etappeja ensimmäiset kuusi päivää, ja loput yksitoista Via Alpinan keltaista reittiä päinvastaiseen suuntaan kuin oppaassa.

Halusin kokea mahdollisimman monipuolisia luontokohteita ja elämyksiä, joten toisinaan skippasimme laaksossa tamppaamisen ja menimme pari siirtymää bussilla tai junalla. Thru hike -mentaliteetilla voi vaeltaa toiste, ja todennäköisesti aionkin. Tällä kertaa tahdoin kuitenkin lomailun valokeilaan, en suorittamista. Käytimme ihmistä nopeampaa kulkupeliä siirtyessämme punaiselta reitiltä keltaiselle ja keltaisen reitin Italian pätkällä parin päivämatkan verran suuren laakson halki.

Seitsemäntoista vaelluspäivän varrelle mahtui niin maidonvaaleita vuoristopuroja, jäätiköitä kolmen tuhannen metrin korkeudessa kuin suloisia laaksokyliä lehmineen ja kilipukkeineen. Se oli tarkoituskin: korkeus vaihteli 700 metristä yli 3000:een, ja pohjoisesta etelään käppäillessä kivi-, kasvi- ja eläinlajit ehtivät myös vaihtua moneenkin kertaan.

etappi1
IMG_6240
IMG_6265

1. viikko: Garmisch-Partenkirchen (Saksa) – Schwaz (Itävalta)

Pitkän matka polkaistiin käyntiin Garmisch-Partenkirchenin kuuluisan lentomäen kupeesta rankkasateessa. Heti ensimmäisenä päivänä pääsimme tutustumaan uuteen ja omituiseen eliölajiin, alppisalamanteriin, joka kömpii esille vain ilmankosteuden lähennellessä sataa prosenttia.

Ylitimme heti toisena päivänä Saksan ja Itävallan rajan, ja suuntasimme yöksi laaksoon Scharnitziin. Seuraavat neljä päivää vietimme Karwendeltalin luonnonpuistossa, autoteiden ulottumattomissa. Korskeat, vaaleanharmaat rosohuiput reunustivat polkuja, jotka kulkivat enimmäkseen havumetsien ja alppiniittyjen läpi. Eristyneen sijainnin lisäksi vaahteralaaksot ovat Karwendeltalin kuuluisa erikoisuus, ja suosittelen Karwendelissa liikkuvia yöpymään Eng Almin pikkiriikkisessä kylässä. Siellä voi syöpötellä luomutilan kakkuja ja juustoja, käveleskellä kirpsakassa vuoristoilmassa jättivaahteroiden keskellä ja kömpiä mukavasti saunan kautta nukkumaan vaellushotelli Engissä.

Karwendeltalin läpivaellusta ei ehkä kannata harkita ensimmäiseksi alppimatkaksi, sillä leikkiä ei voi jättää kesken. Maitojunia sivistyksen pariin ei yksinkertaisesti kulje, ellei saa lahjottua paikallista maajussia heittämään lähimmälle asemalle tuntien rytkyttelyn päähän jeepillään. Vähän kokeneemmalle kulkijalle Karwendel on puolestaan paratiisi, sillä siellä saa nauttia luonnon rauhasta vain muutaman kanssavaeltajan kanssa kesäsesongin korkeimpinakin hetkinä. Esimerkiksi Karwendelhausissa ja Lamsenjochhüttellä sai nauttia todella autenttisesta alppimajakokemuksesta, kun majanpitäjät kuuluttivat säätiedotusta kaikille vieraille olohuoneen takan edustalla ja baarissa tarjoiltiin paikan päällä väännettyä käpysnapsia.

Etappi päättyi hopeakaupunki Schwatziin, jossa leijui vähemmän ylellinen tuoksu: lehmänlanta. Puksuttelimme Schwatzista pariksi päiväksi ihastelemaan Innsbruckia, mutta punainen reitti olisi jatkunut syvemmälle kohti Pohjois-Tirolin sydäntä.

etappi2
IMG_6415
IMG_6438

2. viikko: Mittelberg (Itävalta) – Merano (Italia) 

Kuuden ja puolen päivän puristus Alppien vedenjakajan yli oli rankka, mutta tuhottoman monipuolinen. Keltainen reitti vei meidät heti kättelyssä 2800 metrin korkeuteen Pitztaler-jäätikön kupeeseen, jossa bongasimme niin leivää vuoristotautia kuin vuorikauriitakin. Ylitimme solan kolmen tonnin korkeudessa ja kipittelimme alas Söldeniin laskettelurinteiden reunoja pitkin. Olisipa mahtavaa päästä Söldeniin lautailemaan talvisaikaan! Rinnettä ja rinneravintolaa riitti, ja lumet pysyvät siellä pitkään korkean sijainnin vuoksi.

Matka jatkui kohti Ötziä ja Italian rajaa. Similaunhütte valtakunnanrajalla tarjoilee sekä näkymät kahteen maahan että neljän ruokalajin taivaallisia illallisia. Vaelsimme Mittelbergistä Similaunhüttelle melkein yhtä matkaa berliiniläisen perheen kanssa, ja viimeisellä yhteisellä majapaikalla pelailimme jo saksalaisia korttipelejä ja solvasimme toisiamme hitaiksi pitkin päivää.

Similaunhütteltä on hirmuinen, kivinen alamäki kohti Schnals/Senales-laaksoa. Jos harkitset nousevasi joskus Similaunhüttelle Italian puolelta, mieti uudelleen. Korkeuseroa kertyy 1400 metriä muutamaan tuntiin, ja loppunousu on sekä pelottava että todella jyrkkä. Itävallan puolelta se oli lähes miellyttävä! Laaksoon päästyämme liityimme muutamaksi päiväksi Meraner Höhenweg -reitille, joka kiertää Texel/Tessa-kansallispuiston noin viikossa. Reitti näytti kartalta aika tasaiselta, mutta osoittautui reissun tuskaisimmaksi: punkit, helteet ja jatkuvat ylösalas-sahaaminen veivät meiltä mehut. Onneksi majoitus hoitui ihanilla retkeilymajojen ja maatilojen risteymillä, joissa sai rapsutella possuja, herkutella vastaleivotulla aprikoosikakulla ja lueskella kirjaa kukkasten keskellä Italian auringossa.

etappi3
IMG_6532
IMG_6558
IMG_6687

3. viikko San Cipriano (Italia) – Sassolungo (Italia) 

Voi Dolomiitit! Viimeisellä viikolla oli tarkoitus päätyä Cortinaan, James Bondeista ja alppihiihdon MM-kisoista tuttuun luksuskohteeseen, mutta majoihin ei mahtunut tai ne olivat niin kalliita, että rahakirstun pohja tuli vastaan. Siispä kiersimme vähän hölmöä siksakkia Dolomiittien upeimpien huippujen väliä.

Turha valittaa, koska näimme kuitenkin Dolomiittien kauneimmin kiiltävät helmet: Rosengartenin, Sassolungon ja Marmoladan. Ikonisten huippujen ja täydellisen sään yhdistelmä sai hengen salpautumaan varsinkin iltaisin, kun ryystimme teetä. Auringonlasku värjäsi vaaleat kallioseinämät ruusunpunaisiksi, ja ne loistivat omaa valoaan hämärtyvää yötaivasta vasten.

Dolomiiteilla maasto oli todella kaksijakoista: joko hyppelimme helppoja alppiniittyjä pitkin kuin keväiset alppikauriit tai huohotimme ja kiroilimme tiukoissa ylä- ja alamäissä. Dolomiiteilla on todella monen tason reittejä, joten kartat kannattaa tavata tarkkaan. Me emme eräänä päivänä niin tehneet, ja lastenleikiltä näyttänyt kolmen solan päivä muuttuikin lähes kymmenen tunnin taisteluksi omia pelkoja ja luonnonvoimia vastaan. Myöhemmin huomasimmekin, että polku oli merkattu todella katkonaisin viivoin: kaikkein vaikeimman tason reitti, siis.

Ainutlaatuisten maisemien perässä myös tuhannet muut turistit jakoivat Dolomiitit kanssamme, ja ensimmäistä kertaa väkimäärä alkoi ahdistaa. Hissejä oli vedetty lähes jokaiselle rinteelle ja jopa muutamalle huipulle, ja näköalaravintolat tönöttivät jyrkänteillä pilaamassa näköaloja. Toisaalta tuotteistetulle Sassolungolle oli mukavaa päättää vaellus, sillä halusin jo päästä eläkeläismummojen reviiriltä omaan rauhaan Lappiin.

(Minusta on hienoa, että jokaisen pääsy vuorille on turvattu. Kaikkien pitää päästä nauttimaan luonnosta! Mutta koska olen vetreäjalkainen ja vähän erakko, välttelen mielelläni väkimassoja. Niiden keskelle päätyminen oli siis oma moka, ei kanssamatkustajien.)

* * *

Palaan varsinaisiin vaellusvinkkeihin, parhaisiin kohteisiin ja majaetikettiin toisella kertaa – nyt on aika keittää linssisoppaa. Vuorten kuvia ensi yön uniin!

 

Yleinen

Ruodittavana Merikirja

24.8.2018

Kuva: Yle

Olen lukenut tänä kesänä tolkuttoman hyviä kirjoja, joista nostan yhden kuitenkin ylitse muiden: norjalaisen Morten A. Strøksnesin Merikirjan. Se on tietokirja, elämänkerta (oma ja toisten), historiallinen teos, totuutta ja fiktiota iloisena soppana tarjoiltuna. Vähän kuin kouluaikojen kahden virran kalakeitto, mutta jossa yhtyy ainakin kaksikymmentä jokea.

Kehyskertomus kannattelee Merikirjaa, vaikka monet kriitikot ovatkin takertuneet siihen liian tiukasti. Kirjoittaja ja hänen hyvä ystävänsä Hugo ovat saaneet sekopäisen idean: kalastaa kumiveneestä jäähai. Tuo myyttinen peto kasvaa jopa kuusimetriseksi, elää 500-vuotiaaksi ja luimuaa pitkin Jäämeren syvänteitä ahnaasti ravintoa etsien.

Hugo ja Morten haalivat kammottavan hajuisia syöttejä haita varten, esimerkiksi mädäntyneen ylämaankarjan sonnin ruhon. Merelle voi suunnata vain tyynenä päivänä, joten miehet viettävät paljon enemmän aikaa maissa odotellen kuin paatissa kykkien. Kirjailija matkustaa kotoaan Oslosta neljä kertaa Hugon luo Länsivuonolle Lofoottien kylkeen hain toivossa.

Siinä missä hainkalastus on Merikirjan ruoto, joutilaisuus tuo lihat luiden ympärille. Strøksnes kertoilee Hugon ja tämän vaimon elämästä saaristossa, omasta lapsuudestaan arktisessa Kirkenesissä (<3), norjalaisen kalastuksen ja elämäntavan historiasta ja muutoksesta, tarinoita merten pedoista ja meren saastumisesta. Sekä tietysti merestä itsestään: sen eläimistä, kasveista ja makroekosysteemeistä.

Helpoin ja hupaisin taso on kuvaus Hugon ja tämän vaimon arjesta. Kaksikko kunnostaa vanhaa kalatehdasta, taiteilee ja kalastelee. Strøksnesin kertomus Skrovan kylän kalajuhlilta oli kuin parhaasta norjalaisesta komediasta 50 akvaviittishotin tarjottimineen ja tappeluintoisine äijineen.

Strøksnes selittää seikkaperäisesti Länsivuonon eläimistöstä, esimerkiksi vaellusturskan eli skrein elämänvaiheista tai miekkavalashavainnoistaan. Rakkaus merta ja sen asukkeja kohtaan tihkuu läpi tekstin. Strøksnes kertailee lapsuusmuistojaan lämmöllä, vaikka kaverin sitominen paaluun rannalla vuoroveden aikaan ei kovin sydämellinen teko ollutkaan.

Oikeastaan Strøksnesin into ja uteliaisuus palauttivat minuunkin sitä tyttöä, joka opiskeli huvikseen tulivuorten kivilajeja ja espanjan kielioppia. Strøksnes on kahlannut läpi satoja merta koskevia teoksia Merikirjaa varten, joko tausta- tai referenssimateriaaliksi. Luku-urakka on ollut hänelle ihmeiden ja tiedon lähde, ei pakkopullaa.

Strøksnes löytää merta koskevasta kirjallisuudesta aikojen saatossa kuvioita, joita ei ole tullut ennen ajatelleeksi, en minä eikä varmaan moni muukaan. Meri, sen eläimistö ja olemus, on koettu vaarana ihmiselle, suoranaisena pahuutena. Kuvitteelliset olennot, kuten Olaus Magnuksen teoksissa merenneidot ja merihirviöt, on aina kuvailtu läpeensä pahoiksi. Myöhempinä aikoina ihmisten hyvyyttä on alettu kyseenalaistaa, ja Moby Dickissä pahis onkin hullu kapteeni Ahad, joka peilaa pelkonsa ja raivonsa valkoiseen valaaseen tapattaen itsensä ja miehistönsä. Sama narratiivi toistuu edelleen, eikä vain fiktiossa: Strøksnes kirjoittaa San Diegon Sea Worldin kuuluisasta miekkavalaasta, joka tappoi kouluttajiaan. Aivan liian pieneen altaaseen pakotettu, riutunut eläin purki ahdistustaan. Sitä paitsi miekkavalas on peto, oikea merten torpedo.

Ihmiskunta on aina halunnut inhimillistää luontoa, vaikka luonnon ja meidän logiikkamme ovat aivan erilaisia. Jäähai ei pohdi olemassaolonsa oikeutusta, sen hiljaisissa syvyyksissä ei ole moraalisesti oikeaa tai väärää. Jos se sattuu löytämään saaliiksi kelpaavan kalan, se syö sen, jotta voi jatkaa uiskenteluaan.

Strøksnes myös muistuttaa ihmisen ja meren yhteenkuuluvuudesta, ja millä tavalla! Hän sai viimeisten jäähaimatkojen aikaan kuulla, että hänen avovaimonsa odotti vauvaa. Kirjailija kuvaili kehittyvän sikiön ja kalan yhteneväisyyksiä. Loppujen lopuksi mekin olemme kaikki lilluneet suolaliemessä ennen kuin kömmimme kuivalle maalle: sekä evolutiivisesti miljoonien vuosien saatossa että yksilöllisesti lapsivedessä.

Kertomusten kimara hämmentää lukijaa aluksi, mutta sitten valkenee, mitä kohti kaikki jorinat vievät: Merikirjan pääargumenttia. Meri on maapallon ekosysteemin perusta, vaikka se onkin ollut ihmiselle – ja on edelleen – tuntematonta, jopa vihamielistä aluetta. Ahneuttaan ja ymmärtämättömyyttään ihmiset ovat tuhonneet merta aina, esimerkiksi pyytäneet valaita sukupuuttoon tai laskeneet veteen saasteita ja myrkkyjä.

Ammuttu jääkarhukin pitää hävittää ongelmajätteenä siihen kertyneiden raskasmetallien vuoksi.

Ilmastonmuutos, myös ihmisen aiheuttama, on merelle ja sitä kautta kaikelle elämälle maapallolla valtava uhka. Meret reagoivat niihin kohdistettuihin muutoksiin hitaasti, sillä järjestelmä yrittää tasapainottaa itseään. Mutta kun iso kuppi keikahtaa, ilmastonmuutos kiihtyy entisestään. Meri happamoituu – on happamoitunut jo paljon. Seuraa sään ääreisilmiöitä ja sukupuuttoaalto, joka on jo vauhdissa.

Strøksnes teroittaa, että meri ei tarvitse ihmistä, mutta ihminen tarvitsee merta selviytyäkseen. Merikirjan luettuani minuun iski kumma mielihalu tuikata valaanpyyntialuksia tuleen ja lähteä snorklailemaan merisiilien sekaan.

Mikä on paras kirja, jonka luit kesällä? Vai ehditkö lukemaan?