Yleinen

IGTT: Irtolaisen ikävä

1.12.2016

Marraskuu ja melankolia ne yhteen sopii, vaikka tänään ei enää marraskuu olekaan. Rivien välistä on ehkä ollut luettavissa viime kuukausina, ettei elo täällä napapiirin pohjoispuolella ole ihan pelkkää revontulten alla tanssimista. Kun yhdistää Erasmus bluesin, mitä-teen-elämälläni-kriisin, sosiaalisen eristäytymisen, liian paljon töitä ja opiskelua sekä kaamoksen, niin eihän siitä hyvä tule. Mutta niinhän sen pitää mennäkin. Ei se kaikki meno, meininki ja seikkailu maistuisi miltään, jos ei joskus itkeskelisi peiton alla 18-tuntisen harjoittelu- ja kandinkirjoituspäivän jälkeen.

On lähtemistä ja jäämistä ja kaikkea niiden välillä. Niistä kirjoitetaan kirjoja, niihin identifioidutaan ja valitaan puolta. Vaikka kahtiajako on teennäinen, se on minusta silti hyvin oleellinen. Teet tai et tee. Haaveilet tekeväsi, ja sitten teet tai et. Lähtemisesta unelmointi ja lähteminen eivät oikeastaan ole kaukana toisistaan, mutta niiden erolla ei voisi olla enää enempää merkitystä.

Joskus tällaisina päivinä tuntuu, että pääsee valitsemaan kahden pahan välillä: joko vain haaveilee ja jää. Tai sitten lähtee, kokee jotain kaunista ja jää kaipaamaan.

2015-05-30_996428008269504539
2015-06-14_1007334860880568506
2015-07-01_1019748232678826184
2015-06-04_1000185427508290462
2015-07-13_1028372930165694934
2015-06-15_1007481939166715941

Ehkä tämä alakulonpuuska on hyväkin asia. Jokainen hetki, paikka ja ihminen, jota kaipaa viiltävästi, merkitsee jotain. Paljon. Vaikka aika kultaakin muistot, ei kurjia aikoja muistele samalla lailla. Joo, Zermattin vaelluksella rinkka painoi liikaa ja oli huonosti pakattu, mutta ei se silti reissun huippupisteitä laskenut. Vaihtarilaskettelureissulla viimeisenä päivänä hississä heikotti itse kutakin, mutta silti ympäröivät huiput ja hymyt olivat sillä hetkellä kauneinta maailmassa.

Olen päässyt nyt tarkastelemaan ikävän kaikkia eri vivahteita. Helpoin ja mukavin laji on olipa se hauskaa. Silloin voi plärätä kuvia ja olla tyytyväinen, että tulipahan tehtyä tuollaistakin. Olen liukastellut vuorenrinnettä alas irtosoralla, pitänyt bileet venäläisessä junassa, kahlannut kylmään vuoristojärveen Sveitsissä ja hypännyt jättihämähäkkiä pakoon Tonavaan aurinkoisena kevätpäivänä. Olen istunut lukemattomissa junissa ja busseissa ja vain katsellut ikkunasta, nauttinut lempiolotilastani: liikkeestä. Viinitarhoja, leikkipuistoja, goottilaisia kirkkoja ja laitumia on vilistänyt ohi.

Astetta vakavampaa on paikan kaipaaminen. Sen, että on ollut tyytyväinen elellessään jossain. Zurichissä oli huoleton kesä: sateenkaarilippuja silloilla, varpaiden uittamista Limmatissa, uimahyppyjä rantabulevardilla ja upeimmat metsälenkkimaastot. Näkötorni Alpeille. Iltaviiniä puutarhassa perheen äidin kanssa. Olen vilkuillut Zurichin ETH-yliopiston politiikan maisteriohjelmia, ensin täysin huumorilla, nyt jo vähän vakavissaan.

Mutta Sveitsiä paljon enemmän haikailen takaisin Itävaltaan. Tajusin Wien-rakkauteni samalla hetkellä, kun lähdin sieltä pois. Kone kiersi koko kaupungin yli ennen sukeltamistaan helleutuun, ja olin aika kiitollinen siitä, etten istunut samassa koneessa olevan kaverini vieressä, sillä kyynelhanat aukesivat ihan kokonaan. Nytkin pala hiipi kurkkuun. Wien opetti minulle jotain, mitä en ole ennen osannut: olemaan täysin tyytyväinen ajassa ja paikassa. Wienissä on vikansa, mutta se on ehdottomasti paras paikka, jossa olen asunut. Siellä tuntui kotoisalta, sinne oli helppo solahtaa ja vain viihtyä. Oli open air -tapahtumia, korskeita rakennuksia, hämäriä lähiöitä, kukkuloita ja puistoja ja  nurkan takana sekä Alpit että Itä-Eurooppa. Wieniin voisi ihan totta palata – ellei haluamaani maisteriohjelmaan olisi 10 000 euron hintalappua. Palataan asiaan sitten muutaman vuoden päästä!

2016-10-25_1368683645358851621
2016-07-19_1298009738554067324
2016-06-05_1266206954073055828
2016-05-05_1243735495933387502

Rakastan irtolaiselämääni. Loikin paikasta toiseen vapaana ja aina jotain todella arvokasta tarttuu mukaan. En vaihtaisi tätä elämä (tai elämänvaihetta) yhtään mihinkään, mutta välillä se sattuu. Jotenkin seikkaillessa en kaipaa pahemmin kotiin – ensinnäkin siksi, etten oikein tiedä, minne palaisin. Lapsuudenkoti on aina lapsuudenkoti, mutta ei siellä muutamaa viikkoa kauempaa jaksa majailla, kun ei sieltä työ- tai opiskelupaikkaa voi löytää. Turkuun en missään nimessä hingu takaisin.

Kipeää tässä tunnekarusellissä käyvätkin juuri tällaiset vaiheet, jota elän nyt. Muutaman kuukauden kovan työn pyräykset, jotka vaan on tehtävä, että saa taas tempoutua maapallon toiselle puolelle viettämään reissulaiffia. Kun ulkona tuiskuaa vaakatasossa, töitä lojuu pöydällä enemmän kuin ehtii tehdä ja lähin ystävä on valtionrajan takana 200 kilometrin päässä, muistaa aina, miksei halua elellä sitku-mentaliteetilla. Reflektointi on hyvästä, ja sekopäisen sinkoilun sijaan matkaa pitää ohjata jokin: tavoite, unelma, visio siitä, mitä haluaa nähdä ja miksi. Millaiseksi tulla ja miten?

Yllätyin silti, miten raskasta tämä on ja miten montaa asiaa ja ihmistä voikin olla järjetön ikävä. Niitä puukkoja vaan iskee mistä vain, milloin vain. Bussimatka Prahaan – diippiä elämänpohdintaa neljä tuntia halpabussissa. Kämäinen klubi ihan Wienin-kotini vieressä – lähentyminen kaverin kanssa ihan vaihdon loppuvaiheessa, melkein menetetty mahdollisuus ja löytämisen riemu. Poliittiset graffitit sillan alla matkalla YK-puistoon. Asfaltin tuoksu kaatosateessa Donauinselillä, ja kuinka puhdistavaa oli juosta sen läpi vielä loppupuolisko pitkästä lenkistä.

Pahinta ikävässä on jatkuva kyynistymisen mahdollisuus ja läheisyys. Kun on tarpeeksi monta kertaa päästänyt ihmisiä lähelle ja joutunut sanomaan heipat, jotka jäävät hyvin todennäköisesti viimeisiksi, pikku piru olkapäällä kuiskailee aina vain herkemmin. Luulet vain, että olette samanlaisia, oikeasti olette vain samassa tilanteessa ja tarvitsette seuraa. Tämän vaihdon/matkan jälkeen vaihdatte vain pari kertaa viestiä ja katsotte toistenne myStoryt. Ei ole sen ikävöinnin arvoista.

Aika vaikeaa olla rehellinen itselleen, saati sitten muille. Puhua peloista ja toiveista ja haaveista niiden oikeilla nimillä, näyttää omat hölmöt puolensa siitäkin huolimatta, että ajan x päästä ollaan toistaiseksi eri maissa ja todellisuuksissa. Ja sitten, kun sen tekee, niin palkinnoksi saa ikävän, joka joko haipuu tai jää jyskyttämään otsalohkoon silloin, kun pitäisi nukkua, että jaksaisi taas kahdeksaksi töihin.

2015-01-23_904360740832895001
2014-09-02_800853983905669847

Kun katson taakse, ymmärrän, miten erikoista elämää vietän. Ja onnellista! Näen, koen ja luonnollisesti myös tunnen paljon, eikä se ole aina miellyttävää. Sen ei ole tarkoituskaan olla. Vieraassa ympäristössä on yksinäisempi ja haavoittuvaisempi kuin missään muualla, mutta siinä on myös mahdollisuudet kokea jotain upeampaa ja merkityksellisempää kuin tutuissa kotioloissa. Jos en olisi lähtenyt, sitsailisin, tenttisin kansainvälisten suhteiden teoriaa ja löllöilisin välillä Vihreiden puoluetoimistolla niin kuin ennenkin. Yrittäisin rakentaa verkostoja Helsinkiin, lähtisin mukaan kavereiden kuntavaalikampanjoihin ja minulla olisi ympärillä joukko fiksuja, ihania, samanmielisiä ihmisiä.

Enkä olisi koskaan kohdannut kaikkea sitä henkeäsalpaavan kaunista, joka on tehnyt loppusyksystä ja alkutalvesta pelkkää kaipuuta ja nostalgisointia. Reissulaiffissa on synkkä puoli, josta harvemmin puhutaan. Mutta se on musta siksi, että kolikon toinen puoli voisi kimaltaa entistä kirkkaammin.

All places of which I’m dreaming
Could break a heart instead of healing
– 
Morning in LA, White lies

En ole ainakaan vielä niin kyllästynyt tai loppu, ettenkö haaveilisi jo pikkuisen kevään Amerikka-kierroksesta. Enää 40 päivää! Kohta suunnittelumyllyyn kosahtaa entistä enemmän vettä, kun saan viikon sisään sekä harjoittelun että kanditutkinnon pakettiin. Sitten voi alkaa katsoa espanjankielisia roskasarjoja, miettiä, mitä puolen vuoden reissuun pitää pakata ja laittaa lempparimatkavideokanavat täysillä pauhaamaan välilehdellä Youtubesta.

Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursday -kampanjaa, jonka tarkoituksena on levittää reissuilun ilosanomaa sosiaalisissa medioissa. Kampanjaa ylläpitivät tänä vuonna Rimma ja Laura, Muru Mou sekä Travellover. Heidän blogeistaan löydät linkit myös kaikkien muiden tällä kertaa osallistuneiden postauksiin. Instagramista löytää aiheesta kuvia häsäreillä #instagramtravelthursday ja #igtt. Minut löytää Instagramissa nimellä @sunnamailmmis.


Alpenglowin Facebook-sivu

 

Yleinen

Kurkistus ydinjäänmurtajaan Murmanskissa

28.11.2016

Maanantailukemistoa mitä leppoisimmasta aiheesta eli uraanilla pelittävästä peltipurkista – tervetuloa taas!

Rakkaalla naapurimaallamme Venäjällä/Neuvostoliitolla on Arktis-fetissi. Sama vaiva kiusaa kaikkia maailman suurvaltoja (ja ehkä myös minua, koska viimeistelen nyt kandiani, joka liippaa pohjoista hyvinkin läheltä). Kylmän sodan teknologiataisteluissa neuvostoliittolaiset ydinvoimalla toimivia laitteita keksittiin joka lähtöön, joten Neuvostoliitto yhdisti kaksi voimaansa: atomien halkaisun ja pohjoiset laivat. Tuloksena syntyi ydinkäyttöisiä sukellusveneitä ja jäänmurtajia, joista ensimmäinen ja vanhin, Lenin, lepäilee nykyisin Murmanskin satamassa museokäytössä.

Ja meillä oli siellä kokous.

P1580216
P1580220
P1580221
P1580224
P1580226P1580227
P1580235

Ennen kokousta pääsimme pikaiselle kierrokselle setä Leninin syövereihin. En tiennyt, miten päin oikein olla. Taas sotalaivan ahtaissa käytävissä seikkailemista – viimeksi vierailin sellaisella Islannissa reilu kuukausi sitten. Pulska, ruosteinen purkki satamassa kammotti minua hieman. Toisaalta myös houkutteli – vaikka se onkin museolaiva, Leniniä on uitettu vaikka missä vesissä ja liemissä, ja sillä olisi varmasti tarinoita kerrottavanaan.

Jätin teddytakin naulakkoon ja liityin englanninkieliseen opastusryhmään. Kysyin, saako täällä kuvata.

”The more, the better!”

Tällaista vastausta en olekaan ennen Venäjällä kuullut. Myös oppaan ikä, palveluasenne ja kielitaito yllättivät – jos minä olisin opas, haluaisin olla tuollainen. Mutta eivät taitaisi kyllä taidot riittää.

Perivenäläistä oli kuitenkin harras usko propagandaan. Kuulimme tarinoita ydinjäänmurtajien ylivertaisuudesta, suurista seikkailuista ja uskomattomista ominaisuuksista. Onnettomuuksia ei ole kuulemma koskaan tapahtunut, polttoaine on täysin turvallista ja jätteet hävitetään asianmukaisesti. Ydinjäänmurtajia käytetään vain rauhanomaisiin tarkoituksiin, kuten tutkijoiden alusten saattamiseen Pohjoisnavalle.

Teki mieli yskäistä vähäsen. Kursk.

P1580237
P1580238
P1580244
P1580245

P1580246
karrrrhu

Kierros vei toisaalta samanlaisiin, toisaalta erilaisiin paikkoihin kuin Nato-fregatti Languedocilla. Ranskalaiset halusivat näyttää sotilaiden arkea komentonakkeineen, kuntosaleineen ja jäynineen. Venäjällä näimme mahtia ja loistoa: turbiinit, komentajan kokoushuoneen ja radiohuoneen. Komean jalopuupöydän äärellä oli istunut myös vastikään keskuudestamme poistunut vanha kunnon Fidel Castro. Pienoiset kylmät väreet hyppivät selkärangassa. Kun puikkelehdimme ahtaissa portaikoissa ja tukalan kuumissa konetiloissa, kuljimme halki oikean, epäilyttävän ja merkityksellisen historian. Juuri tämä ruosteinen, pullukka alus on rouhinut jäätä Pohjoisnavalla, hajonnut pari kertaa, isännöinyt diktaattorien illallisia ja ollut Neuvostoliiton arktisen teknologian lippulaiva 50-luvun lopulla, jolloin se laskettiin Jäämereen Murmanskin edustalla.

Ydinjäänmurtaja kuulostaa kauhistuttavan mystiseltä. Ydinsodan uhka, Novaja Zemljan kokeet, halkeavat atomit, Hiroshima, terroristit ja Neuvostoliitto. Jäänmurtaja: kirskuvaa pakkasta, outoa valaiden laulua, jäävuoria, nälkäkuoleman uhka ja eteerisen kauniit kaamoksen auringonkajot. Kohti tuntematonta kahteen suuntaan – pitäisikö sinne edes aina änkeä? Neuvostoliittolainen tiede ei ole paljon eettisten lautakuntien mielipiteitä kysellyt. Ensimmäisen avaruuteen lähetetyn eliön, Laika-paran, tiedettiin menettävän henkensä.

Koko Kuolan niemimaa on edelleen sotilaallinen, pelottava arvoitus. Kun ajelimme sen halki, näimme yleisöltä suljetun sotilaskaupungin keskustassa marssivat totiset nuoret miehet, tankkirivistöt, muistolaaksot ja piikkilanka-aidat. Murmanskin läheisessä satamassa kelluu edelleen ydinkäyttöinen laivasto, ja rannalla on kaikki tarpeellinen haverien korjaamiseen ja kaikkensa antaneen ydinpolttoaineen asianmukaiseen hävittämiseen.

Kun olin pieni, isäni osoitti joskus aavalle Jäämerelle ja kysyi tuulelta, kuinka paljon säteilevää jätettä pohjoisten vuonojen pohjassa makaa.

Lenin on avaava ja tavallaan helpostilähestyttävä Murmanskin nähtävyys. Mitä kaunistellumman kuvan opastus antaa, sitä enemmän sisäinen Sherlock pääsee vauhtiin. Mikäli ei viitsi miettiä syntyjä syviä ja maailman järjettömyyttä, voi vierailla EU-rahoituksella pykätyissä näyttelyissä, jotka kertovat mukavasti ja kaikenikäisille sopivasti arktisesta luonnosta. Pääsee myös silittämään hologrammijääkarhua!

Leninille pääsee etukäteisvarauksella. En tiedä, paljonko lippu maksaa, mutta en usko reissubudjetin kaatuvan siihen.


 

Lisää reissukuulumisia Alpenglowin Facebookissa ja Instagramissa!

Yleinen

Lumitöitä, Twitteriä ja New Girliä – päivä harjoittelijana

23.11.2016

Parin kuukauden päästä harmaa (tai oikeastaan kaamoksenmusta) arki Napapiirin pohjoispuolella on muisto vain, kun korkkaan Coronan playalla Meksikossa. Ettei pääse unohtumaan, pidin päiväkirjaa marraskuisena keskiviikkona.

7:10 Kello soi. Haluan kuolla, nukkua lisää, kuolla ja nukkua siihen ikuisuuden päälle. Olen nukkunut neljä tuntia, enkä yhtään sitä enempää edellisenäkään yönä. Myöhäinen sisäinen kelloni ja toimistoajat eivät sovi yhteen sitten yhtään. Avaan Snapchatin ja katson kaverien terkut maailman toiselta puolen.

7:30 En jaksa nousta vieläkään. Suunnittelen alanvaihtoa hotellin yövahdiksi.

P1580258
P1580259

7.45 Pakko nousta, että ehtii töihin ennen pomoa. En ehdi kuin pestä hampaat ja napata leivänpalan mukaan.

8.10 Myöhässä taas, jipii. Ryystän teetä, selvittelen sähköpostia ja heitän todella väsynyttä läppää yhtä nuupahtaneen työkaverin kanssa. Hän yrittää järjestää minulle vaivihkaa treffejä kanssani samanikäisten poikiensa kanssa.

9.15 Äijäkööri kahvittelee selän takana, heillä on hauskaa. Ulkona alkaa valostua.

P1580261
P1580262
P1580263

10.30 Saan sähköpostisuman selviteltyä ja alan jo haaveilla lounaasta. Sitten muistan, ettei minulla ole ruokaa. Mieliala laskee kuin kapisen ketun häntä.

11.30 Pomoni loikkaa kansainvälisten suhteiden kentästä graafiseksi suunnittelijaksi ja kaavailee Barents-kalenteria japanilaisten hänelle lahjoittaman seinäkalenterin innoittamana. Melkein kuuntelen.

11.45 Paarustan kotiin kokkailemaan. Päivän ainoa valoisa hetki; juhlistan sitä seurailemalla torin puluja ja variksia. Tunturit ja meri kurkkivat ujoina ja sumuisina näkökentän reunoilla lumisateessa. Yöllä on satanut viimein lisää lunta, joten liukastelen uuden lumen peittämällä, koko kylän kokoisella jäätiköllä. Naurattaisi, jos ei pelottaisi.

12:20 Munakas hävitetty, aika palata sorvin ääreen. Tekisi mieli jäädä keittiön nahkapenkeille sluibaamaan ja lukemaan kämppiksen the Economistia, mutta ei auta, ei auta.

13.30 Leikin olevani suurikin atk-nero, ja teen toimistolle uudet slide masterit Powerpointiin. Päivitän nettisivuja ja somekanavia. Pimeys laskeutuu Kirkkoniemen ylle. Kaapista löytyy uutta teetä, ja ryypin heti kaksi kupillista.

15.00 Sell… huonekaverini lähtee viikonloppukoulutukseen, ja toinen on jo matkoilla. Ensimmäistä kertaa koko harjoittelussa minulla on oma työhuone! Juhlistan… no, en mitenkään. Suunnittelen kauppalistaa huomiselle ostosmatkalle perjantain tapahtumaa varten.

P1580268
P1580274

16.05 Huomaan, että täältähän voisi lähteä jo kotiin. Ja niin myös teen.

16.30 Yritän ostaa melatoniinia, mutta se on Norjassa näköjään reseptilääke. Haen viereisestä ruokakaupasta vaihtoehtoishoidon: kaljaa ja suklaata.

17.30 Kolaan pihan ja hakkaan puoli tuntia jäätä portaista. Mukavaa aggressionpurkua! Tuntuu etuoikeutetulta ja upealta saada tehdä ulkohommia lumisateessa. Ei Turussa tai Wienissä vaan!

P1580269
P1580270
P1580271
P1580273

18.00 Pyöräytän itselleni herkulliset soijatortillat, itsetehdyillä letuilla totta kai. Alakulo meinaa hiipiä takaisin – tuntuu turhalta laittaa ruokaa vain itselleen. Onneksi pääsen viikonloppuna moikkaamaan perhettä Inariin.

18:30 Lösähdän sänkyyn. Pitäisi käydä lenkillä tai lukea artikkeleita kandiin, mutta olen liian väsynyt molempiin. Päätän olla itselleni armollinen ja antaa periksi Netflixin kutsulle. Hyvä veto – hihitän sekopäisesti yksikseni New Girlin jaksolle, johon sisältyy muun muassa mäyrä ja Cotton Eyed Joe.

20:00 Kämppis katsoo yläkerrassa myös jotain komediaa. Kaikki on ihan ok just näin: möllöttelemme kumpikin omissa oloissamme, mutta joskus taas höpöttelemme tuntikausia teekupposen äärellä keittiössä.

Tästä tuli vähän tällainen unettoman ja stressaantuneen harjoittelijan terapiavihko, mutta joskus on näitäkin päiviä ja viikkoja, kun kaikki ei olekaan pelkkää ikuista lomaa. Se ikuinen loma pitää ansaita ensin! Voisin postata tasan kahden kuukauden päästä toisen osan.

Tosin siitä tulee aika tylsä. Tavoitteena:

11 herätys

12 rannalle

18 rannalta

PS Hyljekengät on ostettu kirpputorilta.

Yleinen

Olisipa aikaa katsoa vaikka elokuva

20.11.2016

Sunnuntaita!

Siinäpä vasta rento päivä. Ideaalisunnuntainani Inarissa kävisin nyt valoisan aikaan pitkällä lenkillä, söisin uunituoretta mustikkapiirakkaa, katsoisin pimenevässä illassa huonon elokuvan isän kanssa ja saunoisin illalla. Ehkä kolaisin pihaa, jos tarvii.

Ajatella, että olisi aikaa katsoa elokuva, varsinkin huono. Sellainen amerikkalainen hömppäkomedia, jossa on piintyneet sukupuoliroolit, Coldplayta soundtrackinä ja niin ennalta-arvattava juoni, että saman surkean rainan katsoisi ensi vuonnakin joulunalusaikaan ja muistaisi vasta puolivälissä, että tämähän on jo nähty.

Mutta eihän tässä ole aikaa millekään leffoille.

pate3
pate2
P1550573

Jostain syystä marras-joulukuu on minulle aina kiireisintä aikaa. Jos olinkin ennen työharjoittelua kuvitellut, että harjoittelijan päivät olisivat lytkeitä ja mukavia, niin väärässäpä olin. Tai no, ei päivätyö minulta 40 viikkotuntia enemmän vie, mutta sen päälle kirjoittelen juttuja muutamaan lehteen freelancena tai orjatyönä, rukkaan kandia uusiksi ja yritän valmistua, valmistelen paria työpajaa joulukuulle ja haen rahoitusta isoon tapahtumaan ensi vuonna. Koneen edessä pitäisi kykkiä enemmän kuin päivässä on hereilläolotunteja, ja lisäksi yritän pitää treenirutiinia yllä ja nähdä perhettä, kun nyt vielä olemme samalla pallonpuoliskolla.

Kavereita? Asuvat kaikki eri paikkakunnilla. Tai maassa.

Vapaa-aikaa? Mikä se on?

Netflixkin pitäisi irtisanoa, kun ei sitä ehdi tuijottamaan.

Ukulele tipahti tuolilta eräänä päivänä, ja melkein toivon, että se meni rikki, niin ei tarvitsisi tuntea syyllisyyttä sen unohtamisesta.

Tällaisina kandin ja somestrategioinnin täyteisinä, kauniina sunnuntaitalvipäivinä muistaa sangen hyvin, mikä on seikkailijan elämässä tärkeää. Ei tämä.

P1550569
P1550582

Tavallaan rakastan tätä vaihtelua. Välillä painetaan 16-tuntista päivää, saadaan aikaan ja suoritetaan, ollaan liiankin mallikelpoisia kansalaisia. Muutaman kuukauden raataminen johtaa lopputuotteeseen ja suunnattomaan kyllästymiseen, minkä jälkeen vedän aina autuaasti lonkkaa vähintään yhtä pitkän ajan. Minulla on sekä työhullun projektijohtajan että lytkeän riippumattohipin sielu, ja ne vetävät valta-asemasta ikuista köyttä.

Parin viikon päästä palautan kandin toistamiseen (teen siihen viilailuja), siitä viikon päästä heitän harkkahanskat naulaan ja lähden taas Venäjälle pitämään työpajaa Uralin juurelle. Yhtäkkiä lyhyet kaamospäivät täyttyvät ihan sillä millä itse haluan, ja muutaman kotonamakoiluviikon jälkeen kutsuu Meksiko.

Silloin, kun Excel alkaa tökkiä tai silmät sumenevat kuudennen alueellistumisartikkelin kohdalla, käyn hakemassa mukillisen lämmintä mustaherukkamehua ja annan itselleni luvan haaveilla. Ihan kohtahan tämäkin sinkoilu loppuu. Mitä teen sitten, kun olen oman aikani rouva? Ja mitä olen puuhaillut silloin, kun olin vapaa kuin taivaan lintu?

Ajatukset etsiytyvät onnellisiin hetkiin ja paikkoihin. Kunhan ei jää rypemään ikävässä, niin kaipuu on aika rakentava tunne. Miten voisin hoitaa itseni takaisin siihen maailmaan: oksaiselle teltanpaikalle Saksan vuorille, kylmälle laiturille Sloveniassa, vuokra-autoon moottoritielle tai tärkeiden, mutta nyt liian kaukana olevien tyyppien vierelle? Millä on merkitystä?

Mitä enemmän seikkailen, sitä enemmän uskon, että onnellisuuteni on vapaudessa, muutoksessa ja epävarmuudessa  – ainakin tällä hetkellä. Niin pitkään kuin siltä tuntuu ja se on se, mitä odotan, kannattaa pistää lenkkaria toisen eteen ja heittää rinkkaa selkään. Kyllä toimistorottailla voi täysillä sitten, kun siltä tuntuu, mutta ei vielä. Voi olla, ettei ikinä. Kaiken stressin ja ahdistuksen keskellä nostan välillä leukaa pystyyn, vilkaisen lähestyvää Karibian aurinkoa ja painan nenän takaisin lähes läppärin ruutuun kiinni. Siellä se odottaa, suuri seikkailu, jälleen kerran! Snorklausta, pimeitä ja lämpimiä iltoja, tulivuoria, ihan tavallisia vuoria, vanhoja ja uusia ystäviä ja hiekkaa varpaiden välissä (ja rinkassa, sitä löytyy rinkasta ihan aina).

Kun tutkinto ja harjoittelu ovat paketissa, ajattelin katsoa kuitenkin ensin muutaman elokuvan. Hyviä ja huonoja.

Onko loppuvuosi aina ja ikuisesti kiireisintä aikaa? Ja miten te saatte kiireenkin tuntumaan mielekkäältä?

[Kuvat huolettomalta rinkkaseikkailulta Itä-Euroopasta, tarkemmin ottaen Budapestistä. Niin huolettomalta, että saimme parkkisakotkin, onneksi sentään aika pienet.]

Yleinen

Privaattikierros Murmanskissa

16.11.2016

Hyiset terveiset napapiirin pohjoispuolen suurimmasta kaupungista – Murmanskista! Nautiskelen nyt perinteisestä venäläisestä epäkäytännöllisyydestä eli istuskelen hotellihuoneen lattialla, koska ainoan pistorasian lähellä ei ole sen puoleen sänkyä, tuolia kuin sohvaakaan. Katselen Ylä-Murmanskin valoja ja superkuuta ja harkitsen, olisinko peräti niin elitisti, että kiskaisin huiviin parin euron minibaarikaljan.

Lauantai oli kyllä niin huikaiseva päivä, että sille voisi ihan hyvin maljan nostaakin. Ystäväni Inna ja hänen kaverinsa Vasily kaappasivat minut harmaaseen maasturiin ja näyttivät kaikki Murmanskin parhaat paikat ”Bronxista” (älkää kysykö) ydinjäänmurtajalle.

P1580167
P1580163
P1580145
P1580151

Murmansk sijaitsee aivan yhtä komeilla tuntureiden sylissä kuin vaikkapa Alta tai Hammerfestkin. Lahtea pitkin eivät kuitenkaan seilaa amerikkalaisilla turisteilla ahdetut Hurtigrutenit, vaan öljytankkerit ja ruosteiset kalastuspurkit. Oppaani halusivat näyttää minulle ensimmäisenä kuvaustasanteen/näköalapaikan, joka poikkesi ympäröivästi pusikosta hyvin vähän. Ehkäpä joku traktori oli puskenut siitä lunta pois, ehkä se oli vain sutinut matkallaan, mutta lämmitin kameraani käsien välissä ja toivoin, että se jaksaisi avautua. Kymmenen asteen pakkanen hurjaan viimaan yhdistettynä nimittäin jähmetti meitä niin, että minun ja Innan huiveille nauranut porukan machokin pyysi pian hiljaisella äänellä varahuivia itselleen.

Oppaat katsoivat minua odottaen. Ehkä vähän kauhullakin. Aika moni ulkomaalainen vieras kuulemma säälii tai inhoaa kaupunkia. Murmansk levittäytyi lahden rannalle hyvin erilaisena kuin norjalainen kaupunki: savuisena, metallisena ja murretunsävyisenä. Valkoista tunturia ja teräksenharmaata. Loputtomasti mustia vaijereita, johtoja ja peltikattoja. Kiskot kohti Moskovaa ja Mustaamerta ja Pekingiä ja Vladivostokia. Aurinko punnersi niemimaan takaa juuri ja juuri lumihuippujen ylle, eikä se lämmittänyt piiruakaan. Ilmeisesti otin tarpeeksi monta kuvaa, sillä paikallisoppaat suunnistivat jo iloisina autolla. Vasily väänsi lämmittimen täysille ja kiroili, kun kierroksen seuraava pysäkki olikin jo niin pian. Eivät ehtineet edes sormet sulaa.

P1580156
P1580154
P1580172

Kun kävin ensimmäistä kertaa Murmanskissa neljä vuotta sitten, toinen ystäväni ajelutti minut valtavalle Alyosha-patsalle. Silloin ajattelin, että miten tahditonta, ylpeillä sodanaikaiselle viholliselle, miten puna-armeija vei lopulta voiton. Mutta ei se sitä ollut. Länteen tiirailevaa Alyoshaa ei pykätty siksi, että hähähää suomalaiset ja natsit, saittepa turpiin, vaan toivon ja pakon symboliksi. Sotilas tarkkailee leuka pystyssä solaa, josta vyöryisi pian saksalaisjoukko. Murmansk oli pari vuotta natsimiehityksen alla, ja takaisinvaltaus oli ruma ja verinen operaatio – kaupunkisota yleensä on. Kansainvälisten kaverien kanssa rokkibaareissa heiluessa ei tule juuri ikinä miettineeksi, että meidän isoisämme tai -setämme tähtäilivät toisiaan kiväärinpiipun yli. Eri ajat, eri tapahtumat, mutta joskus niidenkin pitää antaa koskettaa.

Näimme kukin Alyoshan ikuisissa liekeissä eri kuvia. Minä suomalaissotilaat Petsamossa paleltumassa. Seuralaiseni toivon siitä, että vahvistusjoukot lipuisivat lahtea pitkin apuun – ja pelon, etteivät saapuisikaan. Minä kiitollisuuden siitä, että olen saanut kasvaa rajan sillä puolella, jolta nikkelisulatto ei ole tappanut kaikkia lähialueiden puita. Kaverini oman kaupunkinsa säästymistä: Murmansk ja Arkangeli ovat Lounais-Venäjän tärkeimpiä satamia edelleen.

P1580175
P1580179
P1580185

Matka jatkui ja laulu soi. Näin Murmanskin Bronxin (tämä on niin ghettoa, että tää on bussien päätepysäkki), poronsarvipipoisen pikkupojan, minimaasturi-Ladan, Murmanskin uusimman ja kalleimman rakennuksen sekä itse ydinkäyttöisen jäänmurtaja Leninin. En oikein tiedä, mitä pitäisi ajatella siitä, että juuri naimisiin päräyttäneet parit tuovat ydinmurtajan satamapaikan aitaan rakkauslukkoja. Kestäköön rakkautemme yhtä ikuisesti kuin ydinjäte?

Murmansk on kaikkea sitä, mitä Lappi ei ole. Teollistunut. Valtava. Rautainen. Kiskot nousevat liki merestä asti, meillä ne lopahtavat Rovaniemelle. Äänekäs. Eloisa. Likainen. Vanhoja rakennuksia, rapistuneita seiniä. Uhkeita monumentteja ja korkeita kengänkorkoja. Värikkäitä vilkkuvaloja, kuusikaistaisia teitä, prameita uudenvuodenvaloja. Kolossaalisia kerrostaloja, joissa on sisällä tropiikki. Kulkukoirilla on niin paksu turkki ja leveät, että ne menisivät heittämällä susista.

Missään tapauksessa Murmansk ei ole ruma tai lohduton. Se on vain loputtoman kiehtova, mutta toisaalta myös uuvuttaa.

Illalla kaupunkikierroksen, sukkahousunmetsästyksen ja venäläisen, megalomaalisen illallisen jälkeen kellahdin tyytyväisenä sänkyyn ja katsoin kaksi jaksoa Greyn anatomiaa.