Yleinen

Avoin kirje kympin tytöille

17.10.2017

Ensiksi: anteeksi. Et ole mikään kympin tyttö, minä olen vain otsikkohai. Olet älykäs ja upea, älä anna kategorisoida itseäsi. Ihmiset ympärilläsi saattavat tehdä sitä jatkuvasti. Mutta älä tunge itse itseäsi siihen lokeroon, jonne he ovat valmiita sinut rajoittamaan.

Viime aikoina on vietetty kansainvälistä tyttöjen päivää sekä, ikävä kyllä, tunnustettu somessa me too. Siksi haluan kirjoittaa tänään sinulle tämän kirjeen. Olen ollut sinä, eikä se ollut helppoa.

P1620082

Ethän piilottele tai häpeä kykyjäsi. Jos sinua kiinnostaa, kuinka monta miljoonakaupunkia Kiinassa on tai miten gravitaatioaallot toimivat, lue niistä reippaasti lisää ja uskalla näyttää, mitä osaat. Jos kokeesta pamahtaa kymppi, niin onnittele itseäsi, hymyile, ennen kuin taitat paperinipun reppuun. Et saa hyviä arvosanoja vahingossa, vaan ansaitset ne. Vaikka et tekisikään kauheasti töitä menestyksesi eteen, olet silti oikeutettu nauttimaan (vähäisen) työsi hedelmistä. Kun jatkat itsesi haastamista, joudut kyllä joskus paiskimaan hommiakin. Sluibasin läpi peruskoulun ja lukion kiitettävin arvosanoin, ja vasta nyt maisterivaiheessa olen joutunut kokemaan riittämättömyyden tunnetta.

Niin, mokaaminen. Se päivä, jolloin saat hylätyn, koittaa vielä. Epäonnistuminen opettaa, eikä sitä kannata pelätä. Kukaan ei ole täydellinen, älä siis vaadi itseltäsi mahdottomia. Jätin juuri kesken kurssin, josta en olisi vain yksinkertaisesti ikinä päässyt läpi. Minusta ei siis tule kansainvälisen rikosoikeuden tuntijaa, mutta mitäs siitä. Osaan paljon muuta.

Uskalla puhua. Kysele, kritisoi, vastaa. Jos yhdistät viisikymppisen perussuomalaisen kuntapoliitikkoäijän itsevarmuuden ja vedenpitävät perustelut, sinua ei voi kyseenalaistaa asiallisesti oikein kukaan. Jos epäröit suusi avaamista liian pitkään, joku kyllä ryöstää tilaisuuden – ja yleensä he ovat miehiä. Sinulla on riittävästi asiantuntemusta tuoda mielipiteesi esiin, ja vähintään yhtä suuri oikeus kuin miehilläkin. Minusta on järjestöhommissa aina tuntunut siltä, että jokaisessa kokouksessa on kiintiöpaskanjauhaja, joka on äänessä jatkuvasti ja luulee osaavansa kaiken, mutta todellisuudessa vain louskuttaa leukojaan. Sellaisilta voi viedä tilan aina, aina, kun on oikeasti asiaa.

Jos olet kiinnostunut eri asioista kuin suurin osa lähipiirissäsi, hyvä! Vaikka niin luulisit, et ole harrastuksesi kanssa yksin. Kun aloitin opinnot Turussa, hämmästyin siitä, miten valtava porukka harrastaa korttiroolipelejä – en ollut ikinä kuullutkaan niistä. Mutta niin vain ne lääkisläiset lätkivät kryptisiä lohikäärmearvoituksia perjantai-iltaisin. Cosplayta, seinäkiipeilyä, karttoja… samanlaisia ihmisiä löytyy kyllä, he vain eivät ehkä ole sattuneet juuri sinun kouluusi. Lukiossa jouduin jatkuvasti pyörittelemään silmiä ja pyytämään poikia lopettamaan ajotaidon haukkumisen tai kasvissyönnistä piikittelyn. Vihreissä nuorissa olen mielipiteineni todella laimean limenvärinen.

P1620075

Vaikka olisitkin fiksu, niin voit silti pitää hauskaa. Et näyttääksesi muille, vaan siksi, että itse haluat. Riehu ja rällää, menetä kontrolli pari kertaa ja naura itsellesi. Laita päälle se ihana, vähän liian lyhyt hame ja kokeile uutta huulipunaa. Tai istu savuisena ja hikisenä nuotiojatkoilla aamuseitsemään.

Kokeile elämää mukavuusalueesi ulkopuolella. Pelkäätkö englannin puhumista? Kielikurssille mars. Etkö ole koskaan käynyt Tallinnaa kauempana? Reililiput ovat nytkin mukavasti 15 % alennuksessa. Typerä kympin tytön maine ei saa estää sinua tekemästä jotain, mitä rakastat. Vaikka kaikki isomummoa myöten odottaisivat sinun menevän suorinta tietä oikikseen, voit ihan hyvin viettää välivuoden tai pari hiihtopummina ja päätyä sitten hopeasepäksi. Se, että osaa jotain, ei tarkoita, että sitä olisi pakko tehdä. Et ole velkaa kenellekään.

Jos pelkäät, ettei äly ole kaunista, niin lopeta heti tähän paikkaan. Et ehkä itsekään lopulta haluaisi poika/tyttöystävää, jonka mielessä hyrrää vain Corollan madaltaminen ja nuuskanhakureissu Haaparantaan. Ansaitset kumppanin/romanssin, joka rakastaa kaikkea sinussa ja jonka kanssa voit olla oma itsesi. Ne tyypit, joiden kanssa olen seurustellut, eivät ole tarttuneet mukaan räkäisiltä klubeilta valomerkin aikaan (varteenotettava mahdollisuus sekin), vaan olen tutustunut heihin esimerkiksi järjestön hallituksessa tai matkoilla. Eivätkä he olisi kauaa minua katselleet, ellemme olisi voineet juonia yhdessä uutta maailmanjärjestystä tai jutella indieleffoista.

Paineet ovat yleensä vain omassa päässäsi. Vaikka olisit matikanopettajan lempilapsi, ei hänen elämänsä mene pilalle siitä, että lähdet surffiopettajaksi Balille. Ja kyllä se mummokin tottuu ajatukseen pikku kullastaan au pairina Chilessä. Jos olisin seurannut kuvitteellisia odotuksia, en olisi ikinä pyrähtänyt moneksi kuukaudeksi miehen perässä Kanadaan tai hankkiutunut tällaiseen matkalaukkuelämään.

Jos maailma tuntuu epäreilulta, valjasta kiukkusi, kääri hihat ja ryhdy hommiin. Ole se supernainen, joita kaivataan: yritysjohtaja, poliitikko, rakastamasi tanssiryhmän ohjaaja tai ihan vaan työmatkapyöräilijä. Tyttönä et voi oikein sulkea silmiäsi epäreiluudelta, koska osa siitä kohdistuu sinuun. Se on väärin! Mutta jos et jaksa tapella tuulimyllyjä vastaan, sinun ei tarvitse. Aina löytyy joku tulisieluisempi rintaliivienpolttaja.

Minusta maailma on eniten auki juuri rohkeille nuorille naisille. Ja rohkeus on sitä, että uskaltaa, vaikka pelottaa. Unelmia kohti täydellä höngällä!

_______________________________________________________________

Tykkää Alpenglowista Facebookissa ja Instagramissa!

Yleinen

Top 5: Omituisimmat kämppikset

13.10.2017

Onneksi kärsimyksestä saa edes taidetta. Muuten se olisikin julmaa ja turhaa.

Mikäli elämän dominoivat arvot ovat vapaus ja laiskuus, niin pitää tinkiä paljosta. Minulle tämä on tarkoittanut joko edullisinta mahdollista tai jopa ilmaista majoitusta. Yksinasumisen iloja en ole päässyt koskaan kokemaan, lähimmäksi sitä ylsin, kun jaoin Turun aikoina silloisen poikaystäväni kanssa yksiön. Kämppiksiä minulla on ollut siis kymmeniä, ja joukkoon on mahtunut ihan mahtavia sydänystäviä kuin omituisia kusipäähiippareitakin.

Tässä siis hiippareiden top 5 viikonlopun iloksi. Sattumoisin kaikki ovat naisia, mutta mahtuu maailmaan varmasti myös kummallisia mieshiihtäjiä.

P1580258

Kirkenesin huoneeni näkymä

5. Geirangerissa, Norjassa, me matkamuistokaupan tytöt punkkasimme kaikki samassa vanhassa puutalossa. Myös vuoropäällikkö asusteli saman katon alla, mikä herätti meissä rivityöntekijöissä närää. Tämä Itä-Euroopan kolmekymppinen kasvatti nimittäin vihasi työtään ja Geirangeria, ja pottuili meille töissä aamusta iltaan. Kotiin päästyään hän kuitenkin riisui vihaisen naamion ja halusi viettää tyttöjen viini-iltaa tai kertoa edellisten bileiden jatkoseikkailuista. Täysin erilaisten työ- ja vapaa-ajanminän lisäksi hän pyöritti laitonta ripsistudiota talon yläkerrassa. Tämä kyynistynyt pikkupomo oli malliesimerkki siitä, että all work and no play makes Jack a dull boy.

4. Neljäs sija menee Suomen Turkuun! Sveitsin ja Itävallan välinen viiden kuukauden Turku-slotin ajan piti asua jossain, joten päädyin kohtalon oikusta nummelaiseen kaksioon tytön ja siilin kanssa. Kyllä, siilin. Kun läksin Inariin joulunviettoon, kämppis ajatteli maksimoida tilankäytön ja päästi siilin huoneeseeni vapaaksi. Kysymättä lupaa. Voitte vain kuvitella sen hajun ja sotkun, mitä yksi pieni siilinpallero saa aikaan.

3. Kolmannen palkinnon kisassamme pokkaa ensimmäisen Turku-vuoteni yhdysvaltalainen kämppis, jota sosiaalisempaa ja iloisempaa persoonaa saa hakea. Silloin, kun hän ei kutsunut ystäviään meille lauantaiaamun brunssille, hän sopotti vahvalla nasaaliäänellään Skypeen keskellä yötä. Hän oli todella uskovainen, ja halusi ehdottomasti minun ja toisen suomalaisen kämppiksen lähtevän kirkkoon hänen kanssaan. Virret eivät suinkaan jääneet vain pyhiin saleihin, vaan hän hoilotti niitä täysin palkein suihkussa – seitsemältä tietysti, kuten reippaan aamuihmisen kuuluukin. Tyttö oli todella aurinkoinen, älykäs ja ystävällinen, mutta armottoman epäsiisti. Pahin esimerkki tästä on ehdottomasti kiitospäivän kalkkuna: hän järjesti tapansa mukaan valtavat thanksgiving-pidot, ja paistoi kokonaisen kalkkunan. Raadellut kalkkunanjämät hän laittoi jääkaappiin – ja sinne ne jäivät koko viiden viikon joululomaksi. Palasin pohjoisesta tammikuun puolivälissä, ja minua tervehti jääkaapista vihreä kalkkuna. Hyvää uutta vuotta!

P1560417

Wienissä rappukäytävän ikkunoista vilkkui Tonava ja YK-kaupunki

2. Nyt päästään jo kämppistarinoiden raskaaseen sarjaan! Hopeamitali ojennetaan Kirkkoniemeen, Norjaan, jossa minut sijoitettiin hurmaavaan rintamamiestaloon Barents-instituutin tutkijoiden kanssa kolmen kuukauden harjoitteluni ajaksi. Meitä oli kuuden hengen talossa vain kolme plus komea huskyneiti Nyx, joten tilaa kyllä riitti – ja hauskaa oli! Toiseksi omituisimman kämppiksen arvonimen, tosin pelkästään inspiroivalla tavalla, saa kolmekymppinen norjalainen aloitteleva tutkija, kokenut kuvaaja ja journalisti. Hän oli viettänyt kesän asuntovaunussaan ja kuvannut rajaidentiteettejä, mutta kylmenevät ilmat ajoivat hänet sisätiloihin lämpimän lieden ääreen. Sitä paitsi koira-raukkakin sairasteli. Nainen oli niin työskennellyt risteilyaluksella Karibialla, opiskellut New Yorkissa valokuvausta kuin asunut metsämökissä Etelä-Norjassakin, ja hän opetti minulle paljon motivaatiosta, rakkaudesta, banaanikakuista ja Twin Peaksista. Hän teki tinkimättä mitä halusi elämässään, uskoi itseensä ja työnsä suurempaan tarkoitukseen. Parantumaton idealisti ja järkkymätön maailmanparantaja. Kiipeilijä. Supernainen.

Ei ole häpeä nukkua koiran vieressä asuntovaunussa, vaan se voi olla myös unelmaa.

1. Kirkkain kruunu lähetetään Wieniin, jossa sen vastaanottaa kämppis/vuokraemäntäni, israelilais-venäläinen täysi sekopää. En edes tiedä, mistä aloittaisin.

Siitä, että kun ensimmäistä kertaa astuin ovesta sisään, hän tuli tervehtimään minua täysin pöllyissä vesirajamekko päällä? Vai siitä, kun hän ryhtyi viljelemään kannabista parvekkeella? Vai kenties siitä, kun hän varasti kuivumassa olevia vaatteitani?

Vuokraemäntä, kutsuttakoon häntä L:ksi, oli puolirappiolle ajautunut vaihtoehtohihhuli, joka sekä uskoi Jumalaan että taisi ottaa vastaan rahaa seksistä. Hän oli omien sanojensa mukaan muuttanut Itävaltaan 13 vuotta sitten pakkoavioliiton takia, tehnyt alle parikymppisenä kaksi lasta ja eronnut sitten miehestään (joiden kanssa heillä oli frozen yoghurt -bisnes). Lasten huoltajuus meni isälle, ja niin nitkahti L raiteiltaan. Hän kyllä kävi töissä, toisinaan, mutta työpaikat vaihtuivat jatkuvasti.

L terrorisoi minua ja toista alivuokralaista loputtomilla säännöillä, jotka eivät koskeneet häntä itseään. Minä en esimerkiksi saanut tuoda ketään miespuolista kotiin (ja jouduin välillä etuovea avatessa todistamaan hänen ja jonkin rakastajansa aktia ruokapöydällä), en edes syömään lounasta juoksutreenien jälkeen, kuten kerran erehdyin tekemään. L puuttui elämäntapoihini, painooni ja syömisiini: alkoholia ei saisi juoda (mutta pilvi haisi meillä aina), hiilareita ei saisi syödä ja jooga on parasta mahdollista treeniä, lumilautailu ja vaellus vaarallista. L kielsi jääkaapilla käynnin iltakymmenen jälkeen, ettei hän heräisi, mutta alkoi huudattaa paskaa reggaeta aamukuudelta.

L kiskoi valtiolta asumistukea, ja väitti lasten asuvan yhä hänen kanssaan, vaikka lastenhuoneita kansoitimmekin minä ja saksalainen poika. Silloin harvoin, kun lapset tulivat käymään, L joko jätti heidät yksin illoiksi, jolloin he käpertyivät kahdestaan sohvalle hädissään ja söivät veitsellä purkista hilloa, tai opetti heille ankarana Tooran säkeitä. Maksoimme vuokran luonnollisesti siis pimeästi. Onneksi Kela ei vaatinut maksukuitteja vaihtarin rahanmenoista, sillä minulla ei olisi ollut niitä esittää.

Voin tavallaan kiittää L:ää siitä, että olin niin sosiaalinen ja reipas vaihtari. Jos ei halua käydä kotona kuin nukkumassa, niin sitten pitää keksiä muuta mielekästä tekemistä.

Minä ja saksalainen kämppikseni (josta en yhtään pitänyt, mutta jota en sentään vihannut) teimme lopulta vuokraemännälle aika ikävät temput. Muutimme pois samalla viikolla, joten rahapulassa kärvistellyt neiti L joutui maksamaan molempien takuuvuokrat yhtä aikaa. Kiusa se on pienikin kiusa, eikä mitään verrattuna siihen, millaista tuskaa oli jakaa kämppä L:n kanssa.

Mikä on sinun kamalin kämppismuistosi? Tai paras?

Yleinen

Olipa kerran peruttu majoitus Oktoberfestin pääpäivänä

9.10.2017

Tiedän tasan, miten ystäväni ja loistava matkabloggaaja Maarit kuvailisi viimeviikkoisen Saksanreissuni alkua: helevetinmoista saikkaamista.

Etukäteen vaikutti hyvältä. Olin varannut paikan hostellista jo etukäteen, koska Oktoberfestin päättäjäisviikonloppuna sellainen olisi kiven alla. Vilkaisin huvikseni majoitushintoja lähtöä edeltävänä päivänä: hostellista saisi pulittaa satasen, jos sattuisi edes vapaan sängyn löytämään. Onneksi minulla oli varaus!

Siispä lueskelin hyvillä mielin Flixbusin takapenkillä kirjaa, josta minun pitäisi vääntää arvostelu gradukurssille, söin omenataskua ja napsin porkkanoita. Ihailin myhäillen korkeita puita, myrskypilviä ja kukkuloita. Olin jo Dusseldorfin bussinvaihdossa alkanut jutella toisen Hollannista asti matkanneen reppuhipin kanssa, ja hän osoittautui 19-vuotiaaksi uusiseelantilaiseksi välivuodenviettäjäksi.

P1610920
P1610922

Matka kesti ja kesti, mutta niin kirja ja jutunaiheetkin. Karlsruhessa bussi täyttyi ääriään myöten, ja minun ja kiwi-pojan väliin hyppäsi kaksi naureskelevaa ja lauleskelevaa gambialaista. Kun juutuimme Stuttgartin jälkeen lohduttomaan liikenneruuhkaan tuntikausiksi, takapenkin osasto otti kuulokkeet korvistaan ja ryhtyi turhautuneina poliittisiin väittelyihin ja historialuentoihin keskenään. Opin Gambian taloudesta ja menneisyydestä valtavasti, ja banaanisipsit ja minicookiet tekivät odottelusta siedettävää.

Mietin, mihin asti hostelli mahtaisi olla auki, koska pimeys oli laskeutunut jo tuntikausia sitten.

Kymmeneen.

Mennyt siis juuri kiinni.

Soitin hostelliin, ei vastausta. Laitoin viestiä, ei vastausta. Lähetin sähköpostinkin, ei vastausta.

Uusiseelantilainen oli jo aiemmin sanonut, että hänen tyttöystävänsä asunnossa oli tyhjä huone, sinne voisi majoittua. Tartuin siis tarjoukseen.

Bussi kaarsi terminaaliin lopulta yli kaksi tuntia myöhässä, puolenyön aikaan. Ensin pitäisi löytää dirndl- ja nahkahousukaaoksesta uusiseelantilaisen humalainen, saksalainen tyttöystävä. Uusiseelantilainen pisti tupakiksi eikä väräyttänyt eväänsäkään tytön löytämiseksi. Seisoskelin rinkka selässä, teltta kädessä liukuportaiden alla ja odotin huvittuneella mielenkiinnolla, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

P1610928
P1610932

Pian blondi, afropäinen tyttö loikkasi poikaystävänsä syliin ja sopotti tälle humalaisen huonolla englannilla, miten hauskaa festeillä oli ollut. Minut esiteltiin pikaisesti, ja nuoripari kavereineen lähti puskemaan lähijuna-asemalle ihmisjoukon läpi. DB:n konduktöörit ja poliisit tunkivat väkeä pamppujen ja pillien avustuksella junaan. Entäs liput, olisin halunnut kysyä, mutta parempi vain kysellä mukavia.

Saksalainen tyttö ja hänen kaverinsa kertoivat olevansa 17-vuotiaita, vielä lukiossa. Koulunkäynti ei heitä kiinnostanut, ja tyttö halusikin jättää koulun kesken ja suihkaista rakkauden perässä Uuteen-Seelantiin. Saksalaiset ilahtuivat, kun osasin heidän kieltään, ja kyselivät hassuja kysymyksiä yliopistosta. Kuinka kauan se kestää? Kuinka paljon pitää lukea? Onko siellä ihan tylsää?

Muutaman metropysäkin ja lyhyen kävelyn (tosin uusiseelantilainen ritari nappasi känniprinsessansa pyöräntarakalle) jälkeen kipitimme upean, vanhan kivitalon matalia rappuja pitkin kattohuoneistoon. Tytön perhe oli vuokrannut tälle Münchenin keskustasta ison kaksion kouluasunnoksi, ostanut auton ja kävi joka viikko ostamassa koululaisen jääkaapin täyteen ruokaa.

Silti tytön rahat olivat koko ajan loppu, sillä hän oli investoinut oluthanaan sekä laatupilveen, jota hän ja uusiseelantilainen olivat asunnon tuoksusta päätelleen pössytelleet päätyökseen viimeisen kuukauden. Siis koko sen ajan, jonka he olivat tunteneet. Poika oli lainannut tytöltä satoja euroja, jotka lupasi maksaa, kun tyttö tulisi hänen luokseen Uuteen-Seelantiin. Tytön pitäisi vielä vain antaa sen verran, että poika saisi ostettua lentoliput takaisin kotiin.

Tyttö osoitti minulle hymyillen huoneeni, joka oli pelkkiä lattialle kasattuja patjoja ja kuivumassa olevia retkeilyvarusteita upealla näköalalla Englischer Garteniin. Hän pyysi minua ottamaan jääkaapista, mitä halusin, ja tyrkkäsi minulle weissbier-lasin kouraan. Hörpin sitä, kuuntelin muutaman reggaebiisin ja tunsin itseni jumalattoman vanhaksi, tylsäksi – ja jollain tavalla paljon vapaammaksi kuin teinipariskunta ystävineen. Kiitin vuolaasti kaikesta, vetäydyin patjavarastoon ja nukuin muutaman tunnin. Aamulla uusiseelantilainen herätti minut syöksymällä huoneeseen, nauramalla unimaskilleni ja kysymällä, haluanko munakasta. En halunnut. Kello oli seitsemän. Kävin suihkussa, ja sinä aikana tyttö ja poika olivat lähteneet viikonlopunviettoon tytön vanhempien luo. Keitin itselleni teetä, pakkasin makuupussin ja rinkan ja lähdin aamukävelylle aurinkoiseen puistoon.

En voi olla miettimättä, miten monta kolhua tyttöä ja poikaa vielä odottaa. Vaikka he eivät olisi enää yhdessä, kun julkaisen tämän postauksen, he varmasti oppivat toisiltaan jotain. Toivottavasti tyttö kokkaamaan ja poika säästämään ja molemmat ymmärtämään, miten etuoikeutettuja he ovatkaan.

Toivottavasti.

Yleinen

Stiegliä ja kankeat koivet – yö vuoristomajassa Itävallassa

5.10.2017

Olen haaveillut vuosikausia alppimajalla yöpymisestä, ja viime viikonloppuna tämä toive lopulta toteutui.

Monissa alppimaissa suomityylinen jokamiehentelttailu on kielletty luonnon suojelemiseksi ja uskoisin, että osittain myös tympeiden maanomistajien vuoksi. Siispä vaeltajat yöpyvät vuoristomajoilla, joita on ripoteltu muutaman tunnin välein polkujen varrelle. Ainakin Itävalta, Saksa ja jotkin Sveitsin kantonit kieltävät yksityistelttailun – kyllä sitä silti harrastetaan. Myönnän, että olen itsekin siihen pariin kertaan syyllistynyt.

Majat tarjoavat yksinkertaista majoitusta joko kahden hengen huoneissa, dormeissa tai lavereilla. Tosihemuli valitsee tietty halvimman vaihtoehdon ja kellahtaa muiden nukkujien väliin laverille. Epäsosiaalisina jörreinä minä ja tassuttelukaverini Katri kuitenkin satsasimme ensikokemuksene ja varasimme kahden hengen huoneen. Tai siis niin ajattelin varanneeni, koska en saanut puhelimessa respanaisen baijerista yhtään selvää.

P1620008
P1620022
P1620030

Suuntasimme siis Saksan ja Itävallan rajalle pykättyyn Stahlhausiin sumuisissa ja sateisissa tunnelmissa. Olipas mukavaa puskea ylämäkeen, kun pikkureput riittivät kantamuksiksi: ilman telttaa, makuupusseja ja ruoanlaittovälineitä rinkka painaa ihan naurettavan vähän. Jotta homma ei menisi kuitenkaan liian helpoksi, pakkasimme mukaan illan ratoksi halvan viinipullon.

Tavallaan nautin surkeasta säästä. Pystyimme keskittymään juorupäivityksiin ja evästaukoihin, eikä tarvinnut laulattaa kameraa jatkuvasti. Myös määränpään näkeminen masentaa – vielä noin kauan! Sumu typisti näkyvyyden ehkä sataan metriin, joten taaperrus tuntui ajattomalta ja hypnotisoivalta.

P1620018
P1620037

Neljän tunnin hikoilun ja puuskuttamisen jälkeen astuimme sisään portista, jota reunustivat sekä Itävallan että Saksan koreat kyltit. Määränpää kohosi viiden metrin päässä, ja muutaman minuutin ovea etsittyämme pääsimme kirjautumaan sisään.

Kahden hengen huone osoittautui pyykkituvan takakammariksi, jonka patteri kuitenkin toimi ja molemmille oli varattu täkin lisäksi kaksi huopaa. Sujautimme lämpöiset huopatossut jalkaan ja suuntasimme oleskelutupaan lueskelemaan vuoriaiheisia lehtiä ja ryystämään valtavan kannullisen hunajateetä.

Siihen hetkeen olisinkin voinut jäädä. Vaeltajat ja kiipeilijät röhnöttivät puupenkeillä merinovillakerrastoissaan, takka hohkasi lämpöä ja ilta pimeni hiljallaan isojen ikkunoiden takana. Alppikoira Susi nuuski haisevia jalkoja ja heilutti laiskasti häntäänsä. Väsyneet reippailijat nautiskelivat teetä, kahvia, olutta ja kakkuja.

Koska oltiin Itävallassa, tilasin palkkariksi ison Stieglin.

P1620042
P1620044
P1620046
P1620058

Joidenkin alppimajojen hintaan kuuluu joko puolihoito tai aamupala, mutta valitettavasti Stahlhausissa jouduimme maksamaan illallisesta ja aamiaisesta aika reippaan lisämaksun. Petyimme illalliseen aika raskaasti kasvissyöjinä. Linssipata oli aivan täyttävää ja maistuvaa, mutta sen lisäkkeeksi ei saanut edes leivänpalaa tai riisiä. Lihansyöjät sen sijaan herkuttelivat knödeleillä, täytetyillä schnitzeleillä ja kermakastikkeella. Jälkiruoaksi lusikoimme kurjia säilykehedelmiä ja valmiskermavaahtoa. Itävalta, etkö antaisi adoptiotyttärillesi edes palan kakkua?

Sumu kuitenkin hälveni yöllä, ja onneksi kävin terassilla vielä ennen puoltayötä kurkistamassa. Suuri, kirkas kuu loisti läheisen järven yllä, tuhannet tähdet piirsivät tummien vuorien silhuetit terävästi esiin. Olin korkealla, olin ehdottoman perillä valtavassa universumissa, jossa ihmisen rooli taitaa olla katsella ja oppia.

Aamuaurinko valaisi majan ympäristön vielä tuhat kertaa selvemmin kuin kuu, ja ymmärsin, millaisessa 360-asteisessa panoraamassa olimme saaneet yöpyä. Mussutin jauhoista aamupalaleipää puoli tuntia, kun en saanut katsettani irti lähimmän huipun rinteestä – jota kohti suuntasimme heti, kun sain aterian loppuun!

Rakastan mökkejä, joissa ei kuulu puhelin ja joissa hampaat pitää pestä jääkylmällä vedellä. Kun liian ärsykkeet poistaa, aika moninkertaistuu ja ihminen muistaa elää luonnon rytmissä. Prioriteetit kohdilleen! Olisi hyvää elämää käppäillä majalta majalle, katsoa todella ympärilleen ja nousta aamulla auringon mukana. Ehkäpä ensi kesänä teenkin niin.

Yleinen

Alpeille oikista pakoon

1.10.2017

En varsinaisesti suunnitellut tälle syksylle yhtäkään reissua. Jotenkin niitä aina vain ilmestyy.

Niin kuin nytkin. Kaverini Katri kaitsee syksyn laamoja (jep) Etelä-Saksassa, joten lähdin moikkaamaan sekä toveria että vuoria. Kirjoitin tämän postauksen varastoon, sillä tavoistani poiketen jätin läppärin kotiin. Ei sillä vuorilla mitään tee.

20150614_073640
20150613_203112

Koska ei olisi pitänyt olla reissuja, ei löydy kyllä reissurahaakaan. Toteutan tämän pyrähdyksen siis pummitavoilleni uskollisena: telttaöitä, liftausta ja yöbusseja. Toivottavasti kaikki menee nappiin eikä Saksaan iske talven ensimmäistä, todella odottomatonta lumimyräkkää.

Jos joku meni heti alusta asti pieleen, niin suunnittelu. Hollannista kyllä lentäisi Muncheniin halvalla, mutta löimme lukkoon syyskuun viimeisen viikonlopun – siis Oktoberfestin päättäjäiset. Arvatkaa, löytyykö koko Baijerista silloin halpaa majoitusta? Niin, tämän takia ruinasin telttailukamat lainaan ketjussa polttavalta ranskalaistytöltä ja palaan ryönäreissailun juurille. Leirintäalueen keittiö, kaljoittelevien asuntoautoäijien yöllinen metakka ja kasteesta läpimärkä teltta, jippii.

Mutta maisemien pitäisi ainakin olla paikallaan Itävallan ja Saksan rajalla, Königsee-järven rannalla. Kansallispuistoa, vesiputouksia, melontaa, yö vuoristomajalla laakson sylissä. Suppailua auringonlaskuun? Neljässä päivässä ehtii vaikka ja mitä.

 

20150613_185834
20150613_174905

Koko viime viikon minua tympi urakalla. Harhailin luennolta toiselle, yritin selata kryptisiä case-artikkeleita ja oikeuden päätöksiä ja kärsin jumalattomasti hartiajumista. Jouduin jättämään koko syksyn ainoan mielenkiintoisen kurssin, koska se oli aikataulutettu tylsän mutta pakollisen metodikurssin päälle.

Ehkä bussimatkoilla ehtii mietiskellä syntyjä syviä ja vaelluspolulla tuulettaa päätä. Puida maailman pahuutta hyvän ystävän kanssa ja juonia tulevaisuutta. Ottaa vähän etäisyyttä ja hakea vauhtia, miettiä, missä on ja minne menossa.

Syyslomalle siis! Onko sinulla luvassa syysbreikkiä ja jos on, millaista?