Yleinen

Wienin linnat ja pakollinen reflektointiosuus

25.9.2016

Voi, ihana, ihana Wien! Kurssikaverini ponnahti juuri vaihtoon samaiseen kaupunkiin, yliopistoon ja laitokselle missä minä olin, ja haikeuttahan se herätti. Onneksi sain kaivettua vielä muutamat julkaisemattomat kuvat koneen kätköistä. Oikeastaan niitä on valtavasti, Wien-postauksia on luvassa siis useampi.

Minä olen todella epäkulturelli, ainakin mikä tulee hienoon pönötysmeininkiin: oopperaan, frakkeihin, keisarinna Sissin ihannointiin ja kulttuurihistoriaan. Siispä vaihto Wienissä oli minulle vähän helmiä sioille: Wienhän ei edes ollut ykkösvaihtoehtoni, vaan olisin halunnut Innsbruckiin, Graziin tai Salzburgiin. Näistä olisi päässyt nopeammin vuorille ja luonto olisi ollut muutenkin lähempänä. Turusta ei ollut vaihto-ohjelmaa näistä kuin Graziin, jonne en päässyt, joten kakkonen eli Wien kutsui. En ole harmitellut valintaa päivääkään! Vaikka en mitään kulttuurieliitin pörinästä ymmärräkään, voin silti saada niskajumin ihailemalla Ringstrassen huikeita pytinkejä ja pussikaljoittelemalla puutarhoissa, joissa vanha kunnon keisari Frans Joosef tallaili. Wienissä kävijän kannattaakin ehdottomasti jättää kaikkiaan kolkko 1. kaupunginosa taakseen ja huristella metrolla joko Belvedereen tai Schönbrunniin aurinkoisella säällä nautiskelemaan täysin övereistä suihkulähteistä, millintarkasti trimmatuista pensaista ja yleisestä pompöösiydestä. Ihan kuin olisi rikas!

P1560385
P1560378
P1560396
P1560393

Jos ei erityisesti nauti toisten turistien seurasta, linnoja ei silti kannata tipauttaa must see -kohteiden listalta Wienissä. Molemmat puistot ovat niin suuria, että turrelauma hajautuu sinne helposti, eikä sisätilojen tunkkaisia ja ylihinnoiteltuja näyttelyitä suinkaan tarvitse käydä katsastamassa. Schönbrunnissa kuvien kitchiäkin kitchimmän (mutta myönnetään, vaikuttavan) suihkulähdemonsterin takana puistoa jatkuu pitkälle, ja rinteestä voi ihailla Wieniä, ympäröiviä kukkuloita ja tietysti itse linnaa. Linnapuistot eivät houkuttele pelkästään matkailijoita, vaan myös paikalliset istuskelevat mielellään nurmikolla lounaalla tai after work -olusella. Schönbrunnin puisto on niin suuri, että sen ympäri voi hyvin lenkkeillä: yksi kierros on noin neljä kilometriä.

Pro tip juoksijoille: maisemallisia lenkkejä Wienissä riittää. Yksi täysin ehdoton on Ringstrasse, jolloin matkaa tulee 6-7 kilometriä. Tämä reitti ei kuitenkaan sovi aamu- tai iltapäiväpyrähdykseksi, sillä katu on Wienin kenties vilkkain sekä autojen että kevyen liikenteen saralla. Iltalenkki on niin upea kokemus, että leuka saattaa loksahtaa irti ja laahata maata vastaantulijoiden huvitukeksi, sillä Wienin kuuluisimmat (ja ökyimmät) rakennukset on ripoteltu reitin varrelle, ja iltaisin ne tietysti valaistaan. Täysin must juoksun ystäville!

P1560544

Aamupala jaetaan aina ystävän kanssa!

P1560388
P1560548
P1560547

Wienissä ihan totta tuntee asuvansa museossa, eikä missä tahansa, vaan eräässä Euroopan maineikkaimmista ja kauneimmista. Jotta museossa tuntisi olevansa osa myös oikeaa elämää, kannattaa ehdottomasti unohtaa 1. Bezirkissä pyöriminen ja lähteä seikkailulle. Ringstrassen sisäpuoli on lähinnä turisteille rakennettua, venäläisten liikemiesten omistamaa kulissia – toki poikkeuksiakin on. Jos lähtisin Wieniin muutaman päivän kaupunkibreikille, käyttäisin ykköskaupunginosaan ehkäpä ensimmäisen aamupäivän – ja siinä se. Muualla on niin paljon nähtävää: puistot, linnat, hipsterikahvilat, kakkosen katuruokamarkkinat, YK-kortteli puistoineen keskellä Tonavaa, suloiset alppikylämäiset lähiöt kukkuloilla… rohkeasti vain Wiener Linien palveluiden tai kaupunkipyörän pariin!

En tiedä, olenko tulossa vanhaksi vai löysinkö vain Itävallasta jotain sellaista, mitä ei minun maailmassani missään muualla ole, mutta todella haluaisin sinne takaisin. Metsästän juuri nyt maisteriohjelmia, ja niitä ei harmiksi Itävallassa oikein ole, eikä sikäläinen korkeakoulujärjestelmä ole lainkaan Euroopan miellyttävimpiä opiskelijalle. Okei, onhan Skotlanti ja Hollanti ja Ruotsi ja mitä näitä nyt on oikein mukavia maita, mutta ei niin mukavia kuin rakas Österreich. En kokenut viiden kuukauden aikana kertaakaan koti-ikävää, älytöntä ärsytystä tai kaipuuta muualle. Ehkä negatiivisten tuntemusten puuttuminen on tällaisella nuuskamuikkusella merkki siitä, että tännehän voisi jäädä. Tietenkään en ehtinyt saada kovin hyvää kosketusta oikeasta Itävallasta Erasmus-kuplassa, mutta… kyllä Alpeilla olisi hyvä olla. Norjalaisen ja suomalaisen sulkeutunut meininki ahdistaa jo lievästi. Jostain syystä liitelen jatkuvasti Google mapsilla Alppien yllä. Tänään sain juuri päätökseen kiipeilykurssin, ja haaveilen jo vuorisporttireissusta. Juoksua, vaellusta, kiipeilyä, tähtitaivas majan yllä, joko mennään?

Yleinen

Matkoja napapiirin ylitse ja takaisin

23.9.2016

Kun sain ensimmäisen puhelinsoiton melkein varmasta harjoittelupaikasta, pomo varmisti epäilevällä äänensävyllä, olisinko valmis matkustamaan niin paljon ja niin omituisiin paikkoihin. Käveleskelin silloisen työpaikkani lastauslaiturilla ja yritin olla loikkimatta ilmaan riemusta – olihan minulla superlenkkaritkin jalassa! Kyllä, selviäisin varmasti maailmalla. Hyvä, pomo naurahti, edelleen epäuskoisena, laitetaanpa sinulle siis bisnesviisumikutsu menemään. Kun puhelu loppui, saatoin ehkä tehdä muutaman (schmidt-tyylisen) parkourponnahduksen lavojen päällä. Omituiset paikat, täältä tullaan!

Koska pohjoiset (venäläiset) oblast-pääkaupungit eivät riitä minulle työmatkoina, kaksi näistä reissuista on oikeastaan sittenkin vapaa-aikaa. Uralille hermolomalle, anyone?

Kaikista jännittävin kohde on siis joulukuinen Syktyvkar, Komin autonomisen tasavallan pääkaupunki. En tiedä Komista oikein muuta kuin sen, että komit ovat ehkä Pohjolan hauskinta porukkaa, rakastavat pelata yatzya ja pukeutuvat hiton hyvin. Komin lipussa on karhu, vieressä Ural ja kaupungin poikki virtaa ilmeisesti iso joki. Komiin minut vie Barentsin nuorisoneuvoston vuosittainen leiri, jonka olen orkestroinut rahoituksen hakemisesta itse leirin johtamisen kautta raportointiin viimeiset kaksi vuotta, mutta josta minun ei enää universumille kiitos tarvitse olla vetovastuussa. Tämän vuoden nakki on järjestää muutaman päivän työpaja leiriläisille – jippii! En voisi olla enää enempää innoissani pestistä, koska a) saan palkkaa ja b) töitä ei ole kuin muutama tunti päivässä. Ehdin siis tutustua leiriläisiin, paikkaan ja kuvailla niin paljon kuin sielu sietää. Ja hei, jos maksetaan siitä, että puhuu politiikkaa ja muutenkin pehmoisia, niin on ihmislapsella asiat aika hyvin.

Tosin matka Syktyvkariin hirvittää. Bussia en edes harkitse! Toivottavasti ei tarvitse junaillakaan. Toisaalta Venäjän lentoyhtiöistä uskaltaisin korkeintaan Aeroflotin kyytiin, joten en oikein tiedä, mikä huonoista on paras. Ehkä talla pohjaan Jeesus ohjaa?

Toiseksi riemastuttavin keikka koittaa jo kahden viikon päästä, kun lähden tupla-agentiksi Arctic Circle -konferenssiin Reykjavikiin. Pääsin hyppelehtimään pitkin hienon Harpa-rakennuksen käytäviä ja halleja viimeksi kaksi vuotta sitten, kun edustin samaisessa konferenssissa Barentsin nuorisoneuvostoa. Reissu oli merkityksellinen monella tapaa: rakastuin Islantiin ja sain kaksi todella hyvää ystävää, joista toinen kirjoittaa Pää pilvissä -blogia ja toinen johtaa Youth Arctic Coalitionia. Oikeastaan olen tehnyt Barentsin nuorisoneuvostolle temput ja siirtänyt kirjani arktisten nuorten kelkkaan, mitä ei olisi ikinä tapahtunut, jos en olisi ollut Islannissa konferenssimatkalla pari vuotta sitten. Yhden toimiston, yhden järjestön ja yhden lehden edustamisen lisäksi ajattelin syöpötellä Skyriä, ostaa niin paljon lankoja kuin käsimatkatavaroihin vain mahtuu ja lojua kavereiden kanssa geotermisissä kylpylöissä. Islantiin tarvii ehdottomasti pakata kaksi asiaa: vedenpitävät ulkoiluvaatteet ja uimapuku! Harmi vain, että ehdin viettämään Reykjavikissa vain kolme päivää. Joku kaunis päivä palaan vielä Islantiin, ajelen koko saaren ympäri ja haikkaan niin monta vuorta ja nyppylää, että jopa minun mystisen rakkoresistentit kantapääni hiertyvät puhki.

Oijoi, ja sitten Murmansk. Sielläkin olen jo saanut ilon ja kunnian vierailla keskitalven tulipalopakkasilla. Muistan ihmetelleeni, miksei missään ole jouluvaloja. Kavereita hakattiin, laukauksia kuului ja joka paikassa haisi tupakka. Olin siis selkesti liian viaton Venäjälle. Vaan ajat ovat muuttuneet, itänaapuriin on reissattu jo monta kertaa tämän ensikosketuksen jälkeen ja nyt lähden sinne aivan täysin vapaaehtoisesti, kunhan vain saisin viisumini. Yksi parhaista ystävistäni asuu Murmanskissa (ja on murmanskilainen, tärkeä huomio), ja kyrrään sinne bussilla heti, kun vain viisumi kättäni koskettaa. Pääsen näkemään Murmanskia inhimillisempään vuodenaikaan paikallisoppaan kanssa – mikäs sen parempaa hei! Voi olla, että linnoittaudumme vain katsomaan Netflixiä suklaalevyn ja shampanskaja-pullon kanssa, mutta elämää se on sekin. Murmansk kutsuu vielä toistekin marraskuussa, kun siellä järjestetään International Business Week, jonne menen töihin. Todennäköisesti vain tönötän bleiseri päällä luentosaleissa tai kissanristiäisissä, näytän nätiltä enkä ymmärrä mistään mitään, mutta työmatkajee! Ja onhan tässä monta viikkoa aikaa opetella ne aakkoset, vihdoin ja viimein.

Barents-yhteistyöhön kasvaneena poliittisena broilerina yksi elämäni kummallisimpia iloja on Barents-bingo. Alue koostuu 13 maakunnasta, joista kahdeksassa olen nyt vieraillut. Tämä syksy tuo yhden maakunnan ja kaksi pääkaupunkia lisää: Luleå on jäänyt reissuilla aina välistä, mutta menen sinne setvimään työryhmäsotkua alueneuvoston kokoukseen marraskuussa. Jippijee ja hitosti ruotsalaisia sipsejä matkalaukkuun! Listaltani puuttuvat siis joulukuun jälkeen enää Arkangeli, Nenets, Västerbotten ja Norjan Nordland.

Missä ei-lainkaan-turistisissa maailmankolkissa sinä olet pyörinyt ja mikä siinä viehättää?

 

Yleinen

Ja sillä rannalla ei tuullut

19.9.2016

Viime päivät, peräti kahdeksan kappaletta, ovat tuntuneet yhdeltä isolta aikuislarpilta. Kello alka rinkuttaa seitsemältä, tekisi mieli tehdä opiskelijat eli jättää menemättä aamuluennolle. Tai kahdelle. Tai oikeastaan kaikille luennoille, mitä kalenterissa lukee. Hah, minulla ei edes ollut kalenteria opiskellessa. Tähän palataan vielä. Kun lopulta saa aamuvihaisen olemuksensa oven ulkopuolelle, maailma kirkastuu, ympäröivät tunturit hohtavat aamuvaloa tai sitten vain usvaa, ja työpaikalla viimeistään ilmainen tee herättää. Kykin toimistolla kahdeksasta neljään, sitten järjestelen tavaroita uudella asunnolla, käyn liikkumassa vähän, katson Netflixiä ja menen unille. Ja sama uudestaan. Näytänkin viisi vuotta vanhemmalta, kun pukeudun Blåkläderin perusmalliston sijaan kauluspaitoihin ja pooloihin ja sudin naamaani meikkiä puolen minuutin sijaan viiden minuutin verran.

P1570391
P1570403
P1570407

Uskomattomin muutos, jonka olen tässä aikuislarpissani kokenut, on vitutuksen puute.

Olen tähän mennessä enemmän tai vähemmän kyrsiintynyt jokaiseen työpaikkaani. Olen aina ajatellut, että opiskelu on ainoa asia, mitä haluan koskaan tehdä. Vaihtoehtoisesti voisin toki kyyhöttää piilopirtissä ja rustailla runoja, mutta siitä ei oikein saa elantoa, eikä se pottukaan kovin kiitettävästi arktisella kukoista. Siispä ahdistumaan! Mutta nyt, kun viiletän kokouksissa, raapustan raportteja ja toimin yleisenä orjana koko organisaatiolle, olen jopa aika tyytyväinen. Eihän tämä ole ollenkaan epämiellyttävää! Iso viisari ei matele eteenpäin, vaan suorastaan loikkii. Onko minusta muka kunnon töihin? En vielä menisi kehumaan, mutta kyllähän tuo siltä alkaa näyttää, että tulen rikastuttamaan verorahoillani jonkin valtion X kassaa vielä jonain päivänä. Tällä hetkellä veroprosenttini on sen verran matala, että ehkä sillä jollekin kaljaveikolle perjantaipullo liikenee.

Olin myös vähän pelännyt, että Kirkenes olisi pimeä, hiukan ikävä ja ennen kaikkea sosiaalinen itsemurha. No, ensimmäisellä viikolla täällä talossakin kävi jo sellainen kuhina, että nyt nautin täysin siemauksin ensimmäisestä illasta ilman vieraita. Ei sohvasurffareita, ei konferenssiväkeä tai edes saksalaiskämppistäni, joka lähti Ruotsiin kolmeksi viikoksi. Vain minä, pastellivärein maalattu vähän vino talo ja valehtelematta 60 lakanaa ja pussilakanaa, jotka pitää viikata. Vaan olenpahan siihenkin hommaan au pairina tottunut.

P1570408
P1570411

Kirkenesissä kaikki orastavan mukavasti siis. Löysin ihan inhimillisen hintaisia banaanejakin, tietysti siitä kaupasta, jonne on pisin matka. Mutta hyvähän istumatyöläisen on käveleskellä iltaisin eväidensä perässä. Norja ei ole minulle pelkästään terveyshyödyksi, sillä pienenä täällä asustellessani kehitin melkoisen fiksaatioon paikallisiin herkkuihin. Suklaa- ja etenkin jäätelöosaston ohi pitää marssia pikaisesti.

Koska elämäni ei ilmeisesti vielä ollut muuttunut tarpeeksi opiskelijastatuksen vaihtamisella työelämään (ainakin vähäksi aikaa, ja ensimmäistä kertaa ikinä), päätin laittaa laiskan liikkelle eli ilmoittauduin kiipeilykurssille ensi viikonloppuna. Jotta hommassa olisi vielä lisää haastetta, koko kurssi on norjaksi. Ei mitään käryä, mikä on köysi, jarru tai edes seinä. Okei, sen tiedän, koska kaverini toimii kiipeilykerhossa veggvaktina. Olisi hienoa kavuta kevättalvella laavakiviseinämiä Guatemalassa tai kesällä Alpeilla, taas kerran, eikä sellaista voi osata, jos ei ensin jaksa opetella varmistamista ja perustekniikkaa. Härkää sarvista siis. Harjoittelupaikkani myös tarjoaa ilmaiset uimahallikäynnit (suomalainen, lue: saunakäynnit), joten upouudessa saunassa istumisen lisäksi pulahdan välillä myös altaaseen ja yritän opetella viimeinkin kroolaamaan. Olen niitä ärsyttäviä sirkuttajia, jotka haluavat koko ajan kehittyä ihmisenä. Joskus konkreettisestikin: laittaa lihakset kiipeämään ja polskimaan. Ehkä sitten jaksaa könöttää toimistotuolilla hiukan vähemmän epäergonomisesti, kun selaa uutisia.

Kuvissa on kesä, toisin kuin nyt. Mutta antaapa lätäköiden jäätyä, Siperian tuulen puhkua viimeisetkin ruosteiset lehdet koivuista ja norjalaisten nauraa suomalaisille, kun nämä vaihtavat niin ajoissa talvirenkaat. Minulla on jotain, mitä odottaa, ja jotain, mihin olla todella tyytyväinen nyt.

Yleinen

Ensimmäisen illan rakkaus

11.9.2016

Puolisen vuotta sitten helmikuussa laskeuduin Schwechatin kentälle Wienissä. Kaikki meni vähän keljusti, ja kirjoitin siitä tämän postauksen. Olen jutellut jonkin verran samanlaisten maailmallaliehujien kanssa, enkä ole ainoa, joka potee alkumelankoliaa. Niitä kysymyksiä ja pelkoja, jotka pyörivät korvien välissä. Miksi taas piti lähteä? Mitä jos tästä tulee kamalaa? Jos en pidäkään mistään, en tutustu kehenkään enkä keksi mitään mukavaa tekemistä? Entä jos epäonnistun kokonaan? Kämppikset vaikuttavat pelottavilta, talossa ja asuinalueessa näkee yksinomaan vikoja eikä uni meinaa tulla silmään, kun yrittää löytää hyvää asentoa uudessa sängyssä.

Kun muutin Espanjaan, en saanut yhtään järkevää sanaa espanjaksi suustani. Väsytti ja pelotti niin, että vain tuijotin tuppisuuna maisemia ja jyrsin kohteliaisuuden vuoksi suolatikkuja, vaikka inhoan niitä. Kun muutin Sveitsiin, host-perheeni oli nukahtanut, ja seisoin puoli tuntia sateessa oven takana miettien, miten pääsisin takaisin kotiin Turkuun, kun ei minua tänne haluttu. Kun muutin Itävaltaan, vuokraemäntä avasi oven ja alkoi polottaa ihan pilvessä. Ikkunastani aukeava näkymä oli vähintäänkin ankea loputtomine lähiöparvekkeineen.

Kun muutin tänään Norjaan, kaikki tuntui oikealta.

P1570754
P1570755
P1570756

Lähtökohtani oli, ettei tässä varmaan mitään yllätyksiä puskisi eteen. Tylsä vanha Kirkenes, ketä kiinnostaa? Ikävystyisin varmaan kuoliaaksi. Jakaisin jonkun rotanloukun kämppisten kanssa. Toivoisin, että tulisi jo tammikuu ja pääsisin lämpimään pois Pohjoismaiden raadollisesta talvesta. Pakkasin autoon Inarissa kaikenlaista ryönää bleisereistä keitettyihin kuningasravunjalkoihin ja kahvakuulasta vaelluskenkiin, yritin säätää radiota (enpä saanut korjattua) ja hyppäsin rattiin. Ajelin vajaat parisataa kilometriä tänne, ja jokin lämmin ja huikea kasvoi rinnassa. Jotain, mitä en ollut osannut odottaa lainkaan. Laitoin Paperi T:tä soimaan. Ylitin rajan, ja pian laskettelinkin Fiatilla jo ensimmäiselle vuonolle. Upeat harsopilvet tanssivat hitaasti tunturien rinteillä ja verhosivat lopulta ujot huiput piiloon. Hämärä hiippaili kivisille rannoille, ja jouduin laittamaan pitkät päälle. Puikkelehdin Kirkenesin uusissa liikennejärjestelyissä hämmentyneenä, löysin pomon hotellin parkkipaikalta ja menimme katsomaan asuntoa.

Ihana kolmikerroksinen puutalo pikkukaupungin keskustassa! Ovella tuli vastaan krapulainen saksalainen kämppis, joka työskentelee kuvaajana paikallisessa taideprojektissa. Kysyin, missä muut kämppikset olivat. Ei olemassa, vastasi saksalainen, me ollaan täällä kahdestaan. Kolmikerroksisessa paritalossa! Sain valita huoneen kolmesta, ja etsiydyin lämpöiseen ruusutapetoituun kulmahuoneeseen, jonka ikkuna tarjosi melkoiset näkymät pimeässäkin. Tuntureita, lämpöisiä omakotitaloja puutarhoineen, puolet kaupungin valoista. Ehkä vilaus mertakin, se selviää huomenna. Iso keittiö, vielä isompi olohuone ja kaksi parveketta! Työkaveri sanoi, että ihan sama, mihin aikaan jaksan huomenna tulla toimistolle, ei siellä kovin paljon hommia huomenna vielä olisi. Kannoin tavarani yläkertaan, huikkasin miehelle hade ja hymyilin jo kuin hullu. Saksalainen vetäytyi nukkumaan kohti parempaa huomista.

P1570759
P1570760
P1570764
P1570765

Kippasin matkalaukkujen sisällöt lattialle ja aloin laittaa niitä kaappeihin. Vein meikit kylpyhuoneeseen, ruoat keittiöön ja ihailin hennonvaaleanpunaisia, vanhoja seiniä. Ai että tästä tulee hyvä.

Minulla ei ole koskaan ollut näin hyvää tunnetta mistään, mihin olen rynnännyt. Jo autossa, kun avasin ikkunan, liikutuin aika lailla kyyneliin merituulen tuoksuta: rakkolevää, suolaa, lokin kirkunaa. Olen aivan yllättynyt ja sydän aika lailla raasteena siitä, miten joku voikin olla heti alkuun näin kaunista. Vaikea selittää, mikä tässä on – tuntuu vain niin oikealta! Kuin olisin tietämättäni haaveillut tästä talosta ja kaupungista koko ikäni. Vielä kun huominen ensimmäinen harjoittelupäivä maistuisi makealle, niin olisin ehkä löytänyt jotain upeaa tälle syksylle.

Huikeaa yllättää itsensä näin positiivisesti. Viime aikoina tällaisia uskomattomia yllätyksiä on ihan sadellut. En tiedä, onko se sattumaa, vai onko pitkäaikainen pyristelyni vihdoin johtanut siihen, että olen oppinut uimaan. Viime vuonna tähän aikana olin selkeästi onneton ja kaipasin elämääni kaikkea sitä, mitä siinä ei ollut, ja halusin eroon siitä, mitä minulla oli. Nyt kaikki vain jokseenkin loksahtelee itsekseen paikalleen. Huomenna pitäisi selvitä, saanko vielä ylimääräistä harjoitteluapurahaa (ja kaiken todennäköisyyden mukaan näin tulisi tapahtua), ja jos näin on, niin käytän sen konferenssimatkaan Islantiin kuukauden päästä. Tammikuussa minua odottaa elämäni seikkailu, ja olen tutustunut viime aikoina melkoisiin persooniin, ennestään tuttuihin tai täysin uusiin.

Kuten saksalainen kämppikseni, minäkin nukahdan nyt kohti parempaa huomista. Toivottavasti. Vaikka tämäkin päivä on kyllä vienyt kyynelvarastot silmistä, puhdin naisesta ja sanat suusta.

PS En malta odottaa, että pääsen huomenna hakemaan pakastimen täyteen norjalaista jäätelöä…

Yleinen

Inarijärvi-sightseeing: Kuuvan kanava ja Nitsin koski

6.9.2016

Inarin tyttönä en osaa ehkä arvostaa heti kotilaiturilta aukeavaa erämerta aina tarpeeksi. Ainakin teininä oli ihan kamalaa, kun joutui viikonlopuksi saareen eikä päässyt popittamaan jonkun Corollan takapenkille. Nyt taas kiskon heti ensimmäisenä vanhemmille tullessani jalkaan (risat) kumisaappaat, heitän pelastusliivit päälle ja lähden vesille.

Kesätöiden loputtua minulla ja isällä oli pari yhteistä vapaapäivää, joten lähdimme katsastamaan kotoisan Inarijärven nähtävyyksiä. Hassua kyllä, en ollut käynyt kummassakaan aiemmin kesäaikaan tai niin, että edes muistaisin koko tapausta. Tunnin veneessä tai kelkassa keikkuminen ja kieppuminen kun kummasti aina hidastaa reissuhaluja.

Suurin osa Inarijärvellä käyvistä matkailijoista joko valitsee Ukonsaaren ja ehkäpä Hautuumaasaaren sisältävän katamaraaniristeilyn Inarista tai raahaa pohjoiseen oman paattinsa, jolla rykäisee muutamaksi päiväksi vetämään uistinta suurille järvenselille. Näkyypä vierailijoita melomassa tai talvisin hiihtelemässäkin. Itsekin haluaisin lähteä hiihtovaellukselle Vätsärin erämaahan tai kajakoimaan Pohjois-Inarin kivisille rannoille ja kalaisille karikoille, mutta kun mutta kun. Ei vain ole vielä saanut aikaiseksi.

P1570701
P1570702
P1570705
P1570708
P1570711
P1570713

Kuuvan kanava halkaisee erään Pohjois-Inarin niemen. Noin sata vuotta sitten eräs Kuuvan suvun vanha mies päätti kaivaa käsipelillä venetien maidensa halki. Hän lapioi monen sadan metrin mittaisen käytävän (josta iso osa tosin on jo ennestään ollut lampea), ja urakkaan kului vuosikausia. Tekeleensä loppupäähän hän pystytti puisen sillan, jonka laatikkoon kanavankäyttäjät saattoivat jättää roposia korvaukseksi. Silta on jo lahonnut, mutta kanava on edelleen täysin kulkukelpoinen – itse asiassa sen läpi voi päräytellä ihan moottori täysillä. Kanavaa käyttelivät meidän kanssamme yhtä aikaa myös porot, jotka ylittivät kanavan sen kapeimmasta kohdasta. Polskis vaan!

Uskomatonta, millaisiin asioihin sitä voi päättää tuhlata aikansa. Kaivanpa syvän, pitkän ja leveän kanavan keskelle metsää! Kuuvan kanava ei edes oikaise kovin paljon, mutta hauskahan sitä pitkin oli loppukesän päivänä lipua ja ihastella sen ylle kurottavia ikimäntyjä, jotka eivät ole koskaan metsuria nähneet. Eivätkä toivottavasti näekään!

P1570720
P1570723P1570741
P1570742
P1570750

Livuimme siis Kuuvan kanavaa pitkin Koskivuonoon, jossa Inarijärvi yhdistyy Nitsijärveen. Onkin vähän kyseenalaista, onko kyseessä alun perin yksi vai kaksi järveä, sillä niiden välinen korkeusero on minimaalinen ja koskea voisi ehkä mieluummin sanoa salmeksi. Kyllä siinä vesi virtaa, mutta siitä sujahtaa myös suht kivuttomasti veneellä läpi. Isän mukaan taimenet eivät edes huomaa, kun ne vaihtavat vesistöä. Me istahdimme hetkeksi kosken puurakenteille, kaivoimme esiin suklaalevyn ja paistattelimme auringossa, vielä kun se tänne pohjoiseen jaksaa paistaa. Metsähallituksen miehet olivat ruvenneet mestarinikkareiksi ja rakentaneet pitkospuille vielä valtaistuimenkin, jolla oli mahtava pönöttää ja katsella vetistä ja koivuista valtakuntaansa. Tai oikeammin tuntea kiitollisuutta, että sai käydä täälläkin luontoäidin vieraana.

Inarijärvi on paratiisi, josta jokainen voi löytää oman palansa. Muut kulkijat eivät todellakaan ole haitaksi, ja mahtavia telttapoukamia löytää lähes joka saaresta, niemestä ja lahdesta. Parhaimmat luksusleiripaikat tarjoavat valmiit puut, laavukehikot, telttasaunanpaikat ja jopa paistinpannut – ei tätä järveä kukaan omista, joten sen voi aivan hyvin jakaa. Järvellä ei ole sääskiäkään edes keskikesällä, sillä ne eivät luojan kiitos jaksa piuata yli myrskyisten selkien. Tykkää sitten hiihtelystä, gourmet-nuotiokokkailusta, taimenennarrauksesta tai pilvien bongailusta, äiti Inari tarjoaa kyllä kauneintaan ympäri vuoden. Kuoritakkia ja villavaatetta vain päälle – ei tämä mikään Bahama tosin ole!

PS Pakko myöntää, että vaikka ryönäilyä rakastankin, olen ihan iloinen, että pääsen ensi viikolla maistelemaan toimistolaiffia. On ihan eri lailla uskottava ja ihmismäinen olo, kun kiskaisee päälle poolon ja suorat housut kuin mitä noissa kuvan hillatahraisissa kollareissa, savuisessa ikivanhassa takissa ja halkeilleissa kumppareissa.