Kulttuurishokin täyteinen Suomen reissu

Viime blogipostauksesta on vierähtänyt taas aikaa ja huomaan, että kun työpäivät koneen äärellä venyvät pitkiksi, haluan useimmiten vapaa-ajalla mahdollisimman kauas koneesta. Jopa suosikkiblogieni seuraaminen on tästä syystä jäänyt aikaisempaa vähemmälle. En vielä halua täysin lyödä pillejä pussiin, vaan pidän blogin avoinna, josko kirjoitusinto taas jossakin vaiheessa leimahtaa…

Kerron kuitenkin muutaman ajatuksen Suomen reissulta, jonne lähdin taas aika yllättäen. Hoidettavana oli muutamia tärkeitä asioita ja huomasin kalenterissa juuri sopivan välin reissua silmällä pitäen. Tällä kertaa mukaan pääsi vanhin ja nuorin poika, jotka pystyivät koulujen (ja jalkapallon) puolesta lähtemään matkaan.

Ensin matkasimme vanhempieni luokse maalle, jossa molemmat, ulkoilmaan ja melko vapaaseen olemiseen tottuneet pojat, viihtyivät reippaasti paremmin kuin Helsingissä! Harmi, ettei meillä ollut aikaa olla kauemmin maalla! En oikein usko, että itsekään voisin kokea kulttuurishokin piirteitä niin kovin tutussa ja syvälle juurtuneessa ympäristössä. Vanhin poika tykkäsi tehdä pihatöitä papan kanssa ja loman parasta antia oli ehdottomasti se, kun pappa opetti pojan ampumaan. Kuitenkin, saman tien, kun matkasimme Helsinkiin, alkoi kulttuurishokki velloa ajatuksiani puolelta toiselle. Olen kuullut, että paluushokki voi usein olla reippaasti rajumpi kuin kulttuurishokki asetuttaessa uuteen asuinmaahan, mutta olin silti yllättynyt siitä, kuinka suomalaisen kulttuurin huonot puolet oikein pomppasivat silmille.

Ensinnäkin kiireen tuntu palasi saman tien, kun pääsimme Helsinkiin. Olen Algeriassakin kiireinen, mutta täällä kiire on jotenkin armollisempaa eikä työn stressaavuus yllä lähellekään sille tasolle, mitä Suomessa. Olen joskus miettinyt, että kahdelle pienimmälle lapselle jää ehkä Suomesta hieman vääristynyt kuva; heille Suomi tarkoittaa kivoja mummolavierailuja sekä leikki- ja huvipuistoja, mutta kaksi vanhinta lasta muistaa kyllä vieläkin sen, kuinka kiireisiä viimeiset vuotemme Helsingissä olivat.

Toinen asia, joka pisti silmään saman tien, oli se, kuinka paljon erilaista pahoinvointia hyvinvointiyhteiskunnassa näkyi ihan kadulla asti. Meno oli Helsingissä keskellä päivää sellaista, että 5-vuotias totesi monta kertaa, että häntä pelottaa. Poika ei ole tottunut näkemään esimerkiksi millään tavoin päihtyneitä ihmisiä ja arvaamattomasti julkisissa kulkuvälineissä ja kaduilla käyttäytyneet aikuiset selkeästi hämmensivät poikaa.

Itse odotin, että Suomessa asiani hoituisivat kuin vettä vain, mutta petyin pahasti. Laskin, että jonotimme erilaisissa odotushuoneissa vähintään 10 tuntia Suomen vierailun aikana. Lisäksi minua neuvottiin monen monta kertaa aivan väärin ja pompoteltiin asiakaspalvelijalta toiselle, mistä aiheutui aivan turhaa jonotusta. Tulen byrokraattisena pidetystä Algeriasta, mutten ole koskaan täällä kokenut vastaavaa. Sääntö-Suomessa on jo niin paljon sääntöjä, etteivät niiden parissa työskentelevät henkilötkään tunnu pysyvän perässä. Odotushuoneet ja työvälineet olivat viimeisen päälle upeita, mutta työt eivät vain oikein tuntuneet edistyvän.

Hieman edelliseen liittyen aloin myös miettiä, onko kaiken digitalisoimisessa menty jo liiankin pitkälle? Lähes kaikki asiat pitäisi hoitaa itse netissä ja minutkin ohjattiin muutamankin jonotuksen jälkeen hoitamaan asia lopulta loppuun netissä. Huomasin, kuinka eräs iäkkäämpi naisihminen, joka vihdoin pääsi pankkivirkailijan puheille toisteli asiaansa moneen kertaan ja kyseli virkailijalta ummet ja lammet jopa tämän koulutuksesta, niin että muita pankin asiakkaita hymyilytti. Jäin kuitenkin miettimään, että ehkä ihmiskontaktit alkavat olla jo niin harvassa, että niistä on otettava kaikki irti? Moni vanhus tuntuu olevan pulassa uusien digitaalisten haasteiden edessä ja toivoisi saavansa henkilökohtaista palvelua. Juna-asemalla vanhin poika joutui neuvomaan vanhusta lipun ostossa automaatilla, mikä sai muistelemaan lämmöllä sitä, kuinka helppoa Algeriassa oli ostaa raitiovaunulippu IHMISELTÄ. Kaikenlainen yksinpärjäämisen kulttuuri korostui kaiken kaikkiaan voimakkaasti.

Nautin itse netin tuomista hyödyistä monin tavoin, työskentelenhän täysipäiväisesti netissä, minkä lisäksi vanhimman pojan lukiokoulutuskin onnistuu netin kautta. Tästä huolimatta mietin Suomessa ollessamme monesti myös liiallisen digitalisaation vaaroja. Lapsiaan vahtivat äidit, jotka tuntuivat kiinnittävän enemmän huomiota kännykän ruutuun kuin lapsiinsa, tuntuivat myös pahalta. Koen itse toisinaan huonoa omatuntoa siitä, että teen välillä töitä silloinkin, kun lapset ovat kotona enkä aina ole 100% läsnäoleva. Perustelen tätä kuitenkin sillä, että ellen tekisi töitä kotoa käsin, olisin vastaavasti saman ajan kodin ulkopuolisessa työssä, täysin lasten ulottumattomissa, minkä lisäksi aikaa tuhraantuisi myös työmatkoihin. Kännykkääni en ole koskaan halunnut ottaa nettiyhteyttä, koska ollessani lasten kanssa ulkona, koen, etten voi täysipainoisesti valvoa lapsia, jos kännykkä vie huomioni.

Tiedän, että näiden havaintojen voimakkuuteen vaikutti varmastikin kulttuurishokki – siitä on nimittäin aikaa, kun olen viimeksi ollut Helsingissä pidempään. Tälläkään kertaa emme päässeet omaan kotiin, koska se on edelleen vuokralla, joten olimme vuokra-asunnossa, mikä varmasti vielä entisestään lisäsi kulttuurishokin voimakkuutta.

Meillä oli toki Helsingissä myös hauskaa! Kiireisestä aikataulusta huolimatta kävimme esimerkiksi Linnanmäellä ja Ikeassa ja nautin valtavasti Helsingin erinomaisesta julkisesta liikenteestä! Huomasin kuitenkin myös, ettei 5-vuotiaamme ole oikein tottunut kulkemaan bussilla, junalla ja metrolla, koska Algeriassa kuljemme lähinnä omalla autolla. Bussissa 5-vuotias olisi kovasti halunnut painaa bussin pysäytysnappulaa aivan väärässä kohdassa ja kun kielsin painamasta nappia, poika kysyi: ”Miksi sitten tuo mies saa painaa? Sanonko minä hänelle, ettei saa painaa?!?”. Onneksi ei sanonut.

Hämmästelin kauppojen notkuvia valmisruokahyllyjä ja mietin, että monilta osin elämä Helsingissä on myös melkoisen helppoa. Minähän hyödynnän yleensä Suomessa käydessämme nettikauppojen helppouden ja tilaan kaikenlaista valmiiksi vanhempieni kotiin tuskaillen lähtöpäivää edeltävänä päivänä lentoyhtiön matkalaukuille asettamien kilorajoitusten kanssa – niin kävi tälläkin kertaa!

Päällimmäisenä Helsingistä jäi tunne, että ”tämä on niin nähty!”. Olen aina ajatellut, että jos palaisimme Suomeen, olisi Helsinki ainoa vaihtoehtomme, mutten enää olekaan aivan varma. Vaikka Helsingissä pujahdinkin hyvin nopeasti tuttuihin kuvioihin, niin en oikein usko, että haluaisin palata pysyvästi niihin kuvioihin. Olenkin viime aikoina miettinyt, että jos emme jostakin syystä voisi enää asua Algeriassa, taitaisi Espanja olla Suomea todennäköisempi uusi osoite.

 

P.S. Vaikka täällä blogin puolella olisi jatkossakin pidempään hiljaista, niin pyrin päivittämään reippaasti vähemmän aikaa vievää Instagram-tiliä blogia ahkerammin. Ehkäpä näemme Instagramin puolella?

Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutube
Previous Post

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply MatkaMartta torstai, toukokuu 31, 2018 at 20:11

    Kuulostaapa osin tosi tutuilta ajatuksilta Suomesta. Yksinpärjäämisen kulttuuri esim. ja se kuinka kaikki pitää hoitaa jonkun teknisen sovelluksen kautta. Toki siitä myös hyödyn näin ulkomaillakin, että monet asiat saa selville sähköpostilla tms. Mutta silti. Toki Suomessa on myös ne ihan tosi huiputkin puolensa!

  • Reply Laura T. perjantai, kesäkuu 1, 2018 at 00:58

    Hyödyn itsekin ihan valtavasti siitä, että suuren osan asioista voi hoitaa netin kautta, mutta silti tuli tunne, että ollaanko tässä jo menty liiankin pitkälle. Eihän tämänkään asian tarvitsisi olla joko/tai, vaan voisihan kaikenlaisten sovellusten ohella olla nykyistä enemmän tarjolla myös ihan henkilökohtaista palveluakin! Ja kyllä – Suomessa on myös ne tosi huiputkin puolensa! Esimerkiksi Helsingin joukkoliikenne on ihan huippu – oli ihanaa päästä liikkeelle niin näppärästi ja stressittömästi!

  • Leave a Reply