Vuorivillitys

Algerialla on ollut monessakin mielessä minuun hyvä vaikutus. Olen elämäni aikana onnistunut luomaan itselleni muutaman fobian ikävien kokemusten vuoksi, mutta olen myös onnistunut pääsemään niistä omatoimisesti eroon puhtaaseen järkeen vetoamalla sekä siedättämällä itseäni. En voi edelleenkään sanoa suuresti nauttivani tilanteista, joita ennen pelkäsin, mutta pystyn kuitenkin jo toimimaan näissä tilanteissa melko normaalisti. Korkeanpaikankammo on kuitenkin ollut sellainen fobia, jota olen pitänyt sisäsyntyisenä ja josta en vain ole tahtonut päästä eroon – kunnes aloitimme retkeilyn Algerian vuorilla!

Nyt nimittäin tuntuu siltä, että korkeanpaikankammo on alkanut helpottaa! Tämäkin on asia, jota en olisi etukäteen uskonut! Olen nimittäin tutustunut esimerkiksi Eiffel-torniin vain sen juurelta käsin miehen ja vanhimpien lasten kiivetessä ylös asti ja lähes tehnyt stopin Kölnissä keskellä kapeaa siltaa, kun korkealla sijainneen sillan ylittäminen alkoikin pelottaa liikaa. Huomaan toki edelleenkin, että ihmisten rakentamissa rakennuksissa korkeanpaikankammo vaanii edelleenkin pahempana kuin luontokohteissa, mutta siltikin huomaan selkeää edistystä.

Tänä vuonna tavoitteenani on pitää erityistä huolta omasta kunnosta ja vuorille suuntautuneet retket ovatkin olleet tässä hyvä keino. Vaikka kuinka tuntisin usein edelleenkin oloni parikymppiseksi, niin totuus on kuitenkin se, että tämä on 40. elinvuoteni ja peilistä vastaan tuijottaakin päivitetty versio minusta. Olen alkanut tajuta, että enää kunto ei pysy samalla lailla yllä kuin nuorempana, ellei asian eteen tee jotain. Vuorilla, kauniin luonnon keskellä kävellessä, kunto onkin noussut melkein kuin huomaamatta! Joinakin viikkoina olemme suunnanneet vuorille useamman kerran.

Läheisten Larban vuorten lisäksi kävimme myös Chrean kansallispuistossa, jossa sijaitsee talvisin laskettelukeskus. Me myöhästyimme jälleen, vanhinta poikaa lukuun ottamatta, laskettelusesongista, mutta pikkupojat löysivät kyllä juuri sen verran lunta, että se riitti pieneen lumisotaan. Vanhin poika kävi Chreassa ystäviensä kanssa, kun maa oli ihan lumessa ja niitä kuvia katsellessa alkoi tehdä mieli hiihtämään ja tuli ikävä Suomen kodin varastoon jätettyjä suksia, vaikken olekaan koskaan ollut mikään himohiihtäjä.

Chreaan pääsee myös vuoristohissillä. Muistaakseni viime vuonna yritimme nousta hissillä vuoren päälle, mutta jonoa oli niin paljon, etteivät kaikki halukkaat päässeet hissin kyytiin. Silloin ajokeli oli sen verran talvinen, että kieltäydyin matkaamasta autolla vuorille, mikä osoittautui hyväksi valinnaksi, sillä talvikeleillä moni oli jäänyt vuorilla jumiin ja poliisit olivat aika kiukkuisia joutuessaan pelastamaan näitä jumiin jääneitä autoilijoita melko haastavissa olosuhteissa.

Tällä kertaa ajokeli oli kuitenkin parempi, joten ajoimme vuorille. Ainakin tämä valitsemamme reitti oli mielestäni upea eikä yhtään hirvittänyt istua kyydissä, vaikka ajoittain tie olikin melko kapea ja vaikka olimmekin lähes 1 500 metrin korkeudella (merenpinnasta mitattuna).

Vuorivillityksen iskettyä ja korkeanpaikankammon lievennyttyä, uskaltauduimme vihdoinkin lasten lomalla myös Constantineen, josta aion kirjoittaa oman postauksen. Sen verran voin jo sanoa, että Constantine oli jälleen positiivinen yllätys ja ainutlaatuisen kaunis matkakohde! Vanhin poika ei lähtenyt mukaan Constantineen eikä Chreaan jalkapallon vuoksi ja oli selkeän yllättynyt, kun muilla lapsilla ei ollutkaan kerrottavanaan tarinoita kaksin käsin autonpenkistä kiinni pitävästä äidistä – varsinkin, kun meillä oli kotiintuomisina kuvatodisteitakin siitä, että olimme käyneet todella korkealla.

Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutube
Previous Post Next Post

You Might Also Like