Kielikysymyksestä lohipitsan äärellä

Olin tässä yhtenä päivänä pitsalla kahden nuorimman pojan kanssa. Tilasin salamipitsaa ja itselleni tuorepuristettua appelsiinimehua sekä pojille cokista. Jo tilauksen alkuvaiheessa huomasin, että tässä ravintolassahan puhutaankin ranskaa – no ei paniikkia, kielen vaihdos ja tilaaminen sujui oikein hyvin ottaen huomioon sen, että olen opiskellut ainoastaan ranskan alkeita nettikurssien avulla – tai siis luulin sen sujuneen hyvin siihen asti, kunnes tilauksemme saapui pöytään…

Kun pitsa lopulta tuli, luulin ensin, että se on kanapitsaa ja varmistin vielä tilauksen olevan varmasti meidän. Lähempi tarkastelu kuitenkin osoitti, että ei pitsa ollutkaan kanaa, vaan lohta – jolloin tajusin,  että niinpä tietysti, tarjoilija oli tulkinnut, että tilaan ”saumonpitsan”, en salamipitsaa! Eikä siinä tietysti mitään, lohi on Algeriassa kallista ja aika harvinaista herkkua enkä ollut edes tajunnut, että pitseriasta saisi tilattua myös lohipitsaa eli ei tilauksen vaihtuminen oikeastaan edes haitannut. Kotona kuitenkin kysyin mieheltä, että enkö muka osaa lausua sanaa ”salami” ja mieskin oli hieman ymmällään, koska hänen mielestään tarjoilijan olisi kyllä pitänyt tilaukseni ymmärtää.

Tytöllä oli tähän selitys: ”Kuule äiti, ehkä ne ajatteli, että salami on liian rasvaista tuollaiselle hienolle eurooppalaiselle rouvalle ja luulivat siksi, että halusit varmasti tilata lohta”. Aloin nauraa, koska olen kyllä kaikkea muuta kuin hieno rouva, mutta tajusin kyllä tytön pointin – olin itsekin tullut hieman samaan loppupäätelmään, jos tuosta tytön kommentista vain jätetään pois tuo hieno rouva osuus. Huomaan nimittäin, että myös algerialaisilla on eurooppalaisista tietynlaisia mielikuvia, jotka vaikuttavat heidän tekemiinsä arvioihin. Esimerkiksi miehen sisko luuli, että söimme Suomessa ainoastaan ravintoloissa ja etten osaisi tehdä lainkaan ruokaa. Pienoinen avuttomuuteni anopin keittiössä, kun en ensin lainkaan tiennyt mitä ollaan tekemässä ja mistä mitäkin löytyy ja kun välineet sekä toimintatavatkin olivat aivan erilaisia, mihin olen itse tottunut, varmasti vahvistivat tätä käsitystä. Siskon ilme oli erittäin yllättynyt, kun hän näki ensimmäistä kertaa keittiömme, josta löytyi runsaasti siskolle täysin vieraita mausteita ja laitteita. Voi siis tosiaan hyvinkin olla, että ravintolassa tarjoilija ajatteli eurooppalaisen varmasti suosivan mieluummin terveellistä ja kallista lohta kuin rasvaista salamia.

Tähän väliin on pakko sanoa, että huomaan Algeriassa asumisen vaikuttavan myös lasten suomen kieleen. Tyttö olisi tuskin koskaan Suomessa käyttänyt termiä ”hieno eurooppalainen rouva”, mutta täällä muodollisempi kieli madameineen tuntuu vaikuttavan myös siihen, miten lapset puhuvat suomea. 5-vuotias esimerkiksi ilmoittaa suuttuessaan kohteliaasti, että ”Kohta minä iehun” ennen kuin varsinainen riehuminen edes alkaa. Samainen poika käyttää kissoista puhuessaan hän-pronominia.

Toisaalta joissakin tilanteissa lapset kyllä huomaavat, että kaikki ilmaisut eivät luontevasti siirry kielestä toiseen; he eivät kutsu esimerkiksi tätejään lainkaan pelkillä etunimillä puhuessaan arabiaa, vaan nimen alkuun liittyy aina luontevasti tata-sana, mikä Suomessa tulkittaisiin helposti negatiiviseksi tädittelyksi, mutta tädittely jää yhtä luontevasti pois lasten puhuessa suomea. On myös pakko sanoa, että vaikka tarvitsenkin varsinaista kielen tulkkausta yhä harvemmin, niin kulttuuritulkkaus on silti usein tarpeen. Huomaan, että algerialaista koulua käyvät lapset ovat paljon syvemmällä kulttuurin sisällä kuin minä, joka työskentelen kotoa käsin monin tavoin hyvin ”suomalais-eurooppalaisessa” ympäristössä.

Mutta palataanpa takaisin pitseriaan. Lohipitsan kaveriksi saimme vielä suklaakakkua naapuripöydästä, jossa vietettiin synttäreitä. Ymmärsin onneksi, mitä tarjoilija sanoi kantaessaan suurta kakkupalaa pöytäämme ja osasin vielä kiittääkin – sekä tarjoilijaa että kakun tarjonnutta seuruetta. Tuntui ihanalta, että meitä huomioitiin näin aivan tuntemattomien ihmisten toimesta, vaikkakin vanhin poika totesi käytännön olevan Algeriassa tuikitavallinen.

Arvioin nälkämme hieman väärin emmekä saaneet hyvästä yrityksestä huolimatta pienen pöydän kokoista jättipitsaa kolmestaan syötyä, vaan jäljelle jäi lähes puolet. Lähtöä tehdessämme tarjoilija kysyi kohteliaasti, haluaisimmeko ottaa loput mukaan. Onneksi jälleen ymmärsin, mistä on kyse ja osasin ilmaista, että otamme mielellämme loput mukaan. Saimme mukaamme lähes kaksi pitsalaatikollista tarjoilijan valmiiksi leikkaamaa pitsaa, mistä teinit ilahtuivat, koska lohi oli Suomessa asuessamme heidän suurta herkkuaan. Edes 8-vuotias poika ei ymmärtänyt keskusteluista juuri mitään, koska keskustelu käytiin ranskaksi.

Tästä päästäänkin jutun varsinaiseen aiheeseen, syyhyn, minkä vuoksi olen alkanut suhtautua oman kielitaitoni hitaaseen kehittymiseen entistä armollisemmin. Algeriasta löytyy nimittäin ihmisiä, jotka eivät itsekään ymmärrä toistensa äidinkieltä omassa kotimaassaan! Olenkin alkanut ajatella, ettei kielipuoli eurooppalainen ole varmastikaan algerialaisille loppujen lopuksi kovin iso juttu. Algeriassahan osa puhuu äidinkielenään ja -kotikielenään ranskaa, osa Algerian arabiaa ja osa erilaisia berberikieliä, kuten kabyylia. Tämän lisäksi maan virallinen kieli on (kirja)arabia, jota ei siis äidinkielenään puhu maassa kukaan! Lapset opiskelevat koulussa tällä kirja-arabialla, joka eroaa paikallisesta murteesta aivan valtavan paljon. Tämä tietysti tekee opinnoista entistä haastavampia. Kun tähän vielä lisätään lisähaasteeksi se, että arabia on yksi maailman vaikeimmista kielistä ja että Algerian arabiaa ei juurikaan ole kirjoitetussa muodossa, niin voinen laskea omaa vaatimustasoani ja olla tyytyväinen siihen, että pärjään arkisissa tilanteissa yleensä jo ihan kohtuullisesti.

Wendy Oualin kirja An Englishwoman In Algeria on hyvässä vauhdissa ja on ollut aika yllättävää, kuinka kanssani samankaltaisia kokemuksia Wendylla on Algeriasta – ei vain kielikysymyksen johdosta, vaan muutoinkin. Wendy kuvaa kirjassa hyvin sitä, miten moninainen Algerian kielitilanne on ja kuinka kaikki algerialaisetkaan eivät pysty kommunikoimaan keskenään omalla äidinkielellään. Wendyn sisko totesi Algeriassa vierailtuaan, että Wendyn täytyy olla skitsofreeninen voidakseen elää Algeriassa, koska jo yhden vierailun aikana, yhdessä huoneessa, puhuttiin niin kovin montaa kieltä.

Kun Algerian moninaisiin kieliin lisätään vielä vieraita kieliä, niin kielisoppa on valmis! Muistan itsekin yhden tällaisen tilanteen. Kun vanhempani olivat käymässä Algeriassa, anoppini, miehen Saksassa asuva veli sekä yksi lasten serkuista tulivat meille vierailulle. Puhuin illan aikana anopille ja lasten serkulle arabiaa, miehen veljelle saksaa, miehelle, vanhemmilleni ja omille lapsillemme suomea ja selitin vielä pari asiaa miehelle englanniksikin. Käänsin illan aikana keskusteluja kielestä kieleen, niin että olin illan jälkeen aika poikki. Tuolloin oli kieltämättä hieman skitsofreeninen olo! Isäni sanoi myöhemmin, ettei uskonut sellaisen kääntämisen olevan edes mahdollista. Ja meidän kielisopastamme puuttuivat vielä tyystin ranska sekä kabyylin kieli!

Wendy kertoo kirjassaan, kuinka he valitsivat oman perheensä kotikieleksi ranskan ja kuinka hän alkuun kipuili sitä, ettei voinut opettaa lapsilleen esimerkiksi erilaisia lauluja omalla äidinkielellään. En tiedä, oliko tuohon aikaan suositeltavaa pitäytyä vain yhdessä kotikielessä, mutta nyky-Suomessa suositellaan, että kaksikulttuurisissa perheissä vanhemmat puhuisivat lapsille aina omaa äidinkieltään. Siksipä meille oli itsestään selvää, että mies puhui alusta lähtien lapsille (Algerian) arabiaa ja minä suomea. Sen sijaan se ei ollutkaan aivan itsestään selvää, mitä kieltä puhuisimme lasten synnyttyä keskenämme.

Ennen lasten syntymää olimme puhuneet sikin sokin englantia, saksaa ja suomea, mutta lasten synnyttyä, pelkäsimme, että tällainen kielisoppa voisi olla liikaa. Pikkuhiljaa suomesta tulikin pääasiallinen kotikielemme. Mies oli tuossa vaiheessa oppinut suomea jo sen verran hyvin, että valinta oli aika luonnollinen – joskin toisinaan huomasin, että hieman epäpuhtaasta suomesta uhkasi tarttua epäpuhtaita muotoja myös lasten puheeseen – mutta loppujen lopuksi lapset ovat kyllä niin fiksuja, että vanhemmiten oppivat huomaamaan eron minun ja miehen puhumassa suomessa. Mies puhuu minulle pääasiassa suomea myös Algeriassa, mikä tekee olosta kieltämättä erityisen kotoisan.

Aina ei ole ollut näin. Kun tapasimme, mies ei osannut suomea eikä juurikaan myöskään englantia. Hän kuitenkin ymmärsi englantia ja osasi erinomaisesti saksaa, jota minä puolestani ymmärsin koulupohjalta, mutten vielä silloin puhunut kovin hyvin. Mies siis puhui alussa minulle saksaa ja vastasin englanniksi ja päinvastoin. Yllättävän nopeasti mies otti englannin haltuun (paljon nopeammin kuin minä saksan!) ja siitä tuli pääkielemme – kunnes muutimme saksaan ja kieli vaihtui lennossa. Oli jännä huomata, että Wendylla oli ollut alussa miehensä kanssa samantapainen tilanne – kielten tosin ollessa saksan ja englannin sijaan ranska ja englanti.

Myös Wendy huomasi, että algerialaiset oppivat usein erittäin nopeasti ja yllättävän puhtaasti puhumaan vieraita kieliä. Arabian puhuminen ilmeisesti harjoittaa sellaisia suun ja kurkun lihaksia, joista suomea puhuvalla ei ole aavistustakaan. Tämä taas johtaa siihen, että ainakin minun taitaa olla lähes mahdotonta oppia lausumaan tiettyjä arabian äänteitä puhtaasti. Eräs algerialainen totesikin, että suomi kuulostaa kovin pehmeältä ja että puhun kovin ”hellästi”, tarkoittaen sitä, etten käytä esimerkiksi lainkaan kurkkuäänteitä puhuessani suomea. Ehkä myöskin Algerian moninainen kielitilanne on vaikuttanut siihen, että moni algerialainen oppii uuden kielen nopeasti, jos vain saa sen oppimiseen tilaisuuden ja motivaatio on riittävän korkealla.

Meillähän on käynyt niinkin, että erään ruokailun jälkeen lasten ikänsä Algeriassa asunut serkku kiitti ruuasta ja kehui sitä hyväksi niin puhtaalla suomen kielellä, että luulin puhujan olevan vanhin poikamme. Hieman ihmettelin, että onpas poika tänään kohtelias ja kestikin hetken tajuta, että niin virheettömät lauseet tulivatkin lasten serkun suusta. Serkku oli kysynyt lapsilta, miten ruuasta kiitetään ja osasi toistaa lauseen ruuan jälkeen uskomattoman hyvin! Olin erittäin otettu serkkupojan eleestä!

Äidinkieli on ollut minulle aina erittäin tärkeä. Tosin myönnän joskus pohtineeni hieman harmissani sitä, kuinka marginaalisesta kielestä onkaan kyse. Kun aloin työskennellä netin kautta, pohdin ensin, olisiko suomen kielelle riittävästi kysyntää ja pystyisinkö näin marginaalisella kielellä saamaan riittävästi työtä netin kautta. Huoli osoittautui turhaksi; itse asiassa heikkoutena pitämäni asia taisikin kääntyä päälaelleen ja marginaaliselle taidolle onkin ollut yllättävän paljon kysyntää. Tältä pohjalta ei enää harmita sekään, että lasten äidinkieli on niin kovin harvojen taitama!

 

Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutube
Previous Post Next Post

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply Petra maanantai, helmikuu 5, 2018 at 15:47

    Muistan olleeni vuosia sitten ihan paniikissa kun aloitin Ankarassa työpaikassa, jossa jouduin puhumaan puhelimeen turkkia. Jonkun ajan päästä tajusin että monien turkkilaisten kieliopissa on myös puutteita ja murre-erot ovat niin isoja että paikallisillakin on vaikea toisinaan ymmärtää toisiaan. Turkkilaisetkin tuntuvat oppivan kielen nopeasti jos siihen on mahdollisuus, monet Suomessa asuvat puhuvat hyvää suomea ja tuntuvat oppivan kielen helposti.

  • Reply Laura T. maanantai, helmikuu 5, 2018 at 20:16

    Puhelimessa puhuminen on omasta mielestäni erityisen vaikeaa, kun ei näe toisen ilmeitä ja eleitä; huomaan, että juuri eleet ja ilmeet on tosi tärkeitä ymmärretyksi tulemisessa! Turkin puhuminen puhelimessa kuulostaa siis melkoiselta saavutukselta!

  • Leave a Reply