Mikä neuvoksi, kun lapsella on kulttuurishokki?

Kulttuurishokista on kirjoitettu aika paljonkin, mutta vähemmän mielestäni siitä, miten lapsen kulttuurishokkiin pitäisi suhtautua. Eräs pidempään ulkomailla asunut lukijani totesi kerran hyvin fiksusti, että kulttuurishokki voi tulla oikeastaan missä vaiheessa vain ja että se voi tulla perheenjäsenille hyvinkin eri aikaan. Tämä jäi mieleen, koska olin hämmästellyt, kuinka hyvin lapsemme Algeriaan sopeutuivatkaan.

Siinä missä minä olen alkanut tuntea oloni täällä oikein kotoisaksi ja olen alkanut huomata, kuinka yllättävän hyvin selviydynkään erilaisista tilanteista (,vaikka kielitaitoni on edelleenkin kovin puutteellinen), niin nyt on kuitenkin alkanut tuntua, että yhdellä lapsista on selkeitä kulttuurishokin piirteitä. Ehkä tietynlainen kyseenalaistaminen kuuluu myös ikään, mutta kyllä nämä yhtäkkiset negatiiviset ajatukset paikallista kulttuuria kohtaan tuntuvat kovasti sopivan myös kulttuurishokin kynnysvaiheeseen, jossa paikalliset tavat ärsyttävät erityisen paljon. Ympäristön kommentit siitä, ettei lapsi ole samanlainen kuin muut, ovat lisänneet vettä myllyyn. Halu olla samanlainen kuin muut on tässä iässä suuri ja jos ympäristö viestittää päinvastaista, totta kai se tuntuu pahalta.

Ehkä ainoa oma ohjenuorani, johon olen mutu-tuntumalta tarttunut, on ollut, että yritän itse olla lisäämästä vettä myllyyn. Vaikka tunnistankin lapsen mainitsemia ärsyttäviä kulttuuripiirteitä, yritän olla takertumatta niihin korostaen samalla, että lapsen pitää vain uskaltaa olla juuri sellainen kuin on. Riippumatta siitä missä maassa asumme tai millaisen kulttuurin keskellä elämme, on tärkeää löytää oma tie elää juuri omannäköisensä elämä. Kulttuurishokkihan on ihan luonnollinen reaktio elettäessä vieraan kulttuurin keskellä ja itse uskon, että sen läpikäyminen voi olla jopa hyödyllistä.

Missikisat eivät minua kiinnosta ja olenkin hieman yllättynyt, että otan tässä yhteydessä esiin Miss Suomen ensimmäisen perintöprinsessan Adrianan, mutta tästä albaanitaustaisesta nuoresta naisesta kertova juttu Iltalehdessä pysäytti. Adriana koki nimittäin 11-vuotiaana voimakkaita kulttuurishokin oireita siirtyessään kouluun, jossa opiskeli lähinnä kantasuomalaisia lapsia. Adrianan vanhemmat kuitenkin kannustivat tyttöä sanomalla, että hänen kannattaa tuoda esiin se, kuka on ihmisenä ja millainen sydän hänellä on. Erittäin hyvä ohjenuora!

Eräs kommentoija totesi jutun jälkeen erittäin fiksusti, että on ihan tavallista omata useampi identiteeti, jotka korostuvat erilaisissa tilanteissa ja että tasapainoisesta, mutta joustavasta kansallisesta ”kaksoisidentiteetistä” on usein hyötyä. Olen niin samaa mieltä tämän kommentoijan kanssa! Olen ylpeä lapsistani, jotka osaavat luovia kahden kulttuurin välillä muokaten käytöstään ja käyttämäänsä kieltä hyvin hienovaraisesti siten, että se sopii kulloiseenkin tilanteeseen menettämättä kuitenkaan omaa identiteettiään. Samalla lapset tuntuvat ymmärtävän useita erilaisia näkökulmia asioihin; kaikki ei aina ole niin mustavalkoista, miltä ensin saattaa vaikuttaa. Toisinaan lapset onnistuvat jopa toimimaan peilinäni, silloin kun itse sorrun epätoivon tunteisiin jonkun paikallisen toimintatavan edessä auttaen minua ymmärtämään, miltä tilanne vastapuolesta saattaa näyttää. Toivottavasti lapset itsekin oppivat arvostamaan tätä ominaisuuttaan!

Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutube
Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply