Epätoivon tunteita muovipussikylän äärellä

(Kuva: Pixabay.com)

Kun kävelemme lasten kanssa lähisupermarkettiimme, Oscariin, kävelemme samalla malilaisten pakolaisten kyhäämän kylän läpi, jossa pakolaiset asuvat muovipusseista valmistetuissa majoissaan. Parin minuutin kävelyn jälkeen on kuin olisimme saapuneet johonkin aivan toiseen Afrikan maahan, vaikkemme tietystikään ole poistuneet Algerian rajojen ulkopuolelle. Algeriassa nimittäin usein unohdan olevani Afrikassa.

Kylä herättää monia tunteita, joista epätoivo taitaa olla päällimmäisin tunne. Mietin usein ohi kävellessäni, miltä näiden ihmisten tulevaisuus näyttää ja miten kylän lapset tulevat pärjäämään ilman koulutusta ja lukutaitoa. Mietin, millaista muovipussitaloissa on asua paahtavalla helteellä tai kaatosateella, jollaisen koimme tässä pari päivää sitten ja ajattelen, että meidän Algeriassa kohtaamamme haasteet ovat pääosin, ehkä ajoittaista vesipulaa lukuun ottamatta, olleet kovin First World Problems -tyyppisiä – lähinnä sellaisia, että keittiön kaakelin värit eivät oikein miellyttäneet omaa silmää tai että pienin poika saikin esikoulusta vain iltapäiväpaikan aamupäiväpaikan sijaan. Kylän nähdessäni tuntuu perin hölmöltä miettiä tällaisia!

Tuntuu uskomattomalta, että ihan tavalliset algerialaiset asuvat vain parin minuutin kävelymatkan päässä suurissa ja komeissa villoissaan, kun malilaisten kylässä ihmiset asuvat muovipussiasunnoissaan. Lasten mukaan Algeriassa ei edes saa kutsua villaksi taloa, jossa on vähemmän kuin kolme kerrosta eli algerialaisten villat ovat suuria! Minua usein hämmentää espanjalaisia asuntoilmoituksia selaillessani, kuinka villa-nimitystä käytetään sellaisistakin asunnoista, jotka täällä olisivat bungaloweja.

Vaikka pakolaisten kylä on vaatimaton, vietetään siellä pikasilmäyksellä kuitenkin yllättävän tavallista arkea. Kylän asukkaat laittavat ruokaa, lekottelevat nurmella ja pitävät hauskaa. Mutta vaikka näenkin kylässä hymyileviä kasvoja, mietin silti väistämättä, onko tämä ihmisarvoista elämää.

Kyläläiset kantavat vettä meidän asuinalueemme yhteisestä vesipisteestä omaan kyläänsä siten, että puinen keppi on kantajan harteilla ja tästä kepistä roikkuu ketjujen tai narujen varassa kaksi ämpäriä täynnä vettä. Malilaiset kantavat tavaroita myös päänsä päällä ihailtavan taitavasti. Meitä he tervehtivät kohteliaasti ohi kulkiessamme. Nähdessäni kuinka vaativaa jo pelkästään veden kuljettaminen kylään on, tuntuu typerältä valittaa, jos joskus olen ollut kokonaisen tunnin ilman vettä kaivomme ehdyttyä ja vesikuljetusta odotellessamme. Nyt kun kaivot ovat ehtyneet lähes kaikilla, en tiedä, saavatko pakolaisetkaan enää vettä vesipisteestä. Vesipula on meille yhteinen ongelma, mutta tarjolla olevat ratkaisukeinot ovat aivan erilaiset. Sama koskee monia muitakin asioita, kuten vaikkapa sähköä. Muovipussikylässä ei tietystikään ole sähköä käytössä lainkaan. Satunnaisen sähkökatkon aikaan me puolestamme saamme tarvittaessa tuotettua itse sähköä generaattorilla.

Asuinalueemme algerialaiset antavat malilaisten naapureidensa asua kyhäämässään kylässä rauhassa ja moni auttaa miten parhaaksi katsoo. Osa on tarjonnut heille työtä kotinsa rakennustyömaalla ja osa on vienyt heille ruokaa tai muita tarvikkeita. Pääkaupungissa olen omin silmin todistanut useita tilanteita, joissa algerialaiset ovat suhtautuneet erittäin myötätuntoisesti kadulla hoiperteleviin pikkulapsiin, joiden vanhemmat ovat ilmeisen turtuneita omaan tilanteeseensa. Algerialaiselle lapsi on lapsi ihonväriin tai kansallisuuteen katsomatta!

Yleisesti ottaen malilaiset pakolaiset aiheuttavat algerialaisissa kuitenkin myös huolta. Heidän pelätään horjuttavan maan turvallisuutta ja tartuttavan sairauksia. Ja onhan se selvää, että jos kadulla asuu joukoittain ihmisiä, ei tämä ole missään tapauksessa hyvä juttu. Nämä pakolaiset ovat maassa laittomasti, minkä vuoksi valtio ei tarjoa heille auttavaa kättään. Tilanne tuntuu toivottomalta enkä voi olla ajattelematta, millaista näiden pakolaisten omassa kotimaassa on, jos elämä muovipussikylässä Algeriassa tuntuu omaa kotimaata paremmalta vaihtoehdolta ja jos he ovat olleet valmiita taittamaan raskaan ja vaarallisen matkan Saharan läpi tänne päästäkseen. Moni samaa yrittävä kuolee jo matkan varrella.

Vaikka läheiseen muovipussikyläämme onkin kutsuttu paikalle jopa uutisryhmä kuvaamaan pakolaisten ahdinkoa ja mekin näimme oman kotikulmamme muovipussikylän televisiosta, en minä halunnut ottaa kylästä ja sen asukkaista kuvia. Se olisi tuntunut jotenkin tungettelevalta ja loukkaavalta. Kylä on kuitenkin näiden ihmisten koti, eivätkä heistä otetut kuvat täällä blogissa auta heidän tilannettaan millään tavalla. Tunnen itseni tirkistelijäksi jo kylän ohi kävellessäni.

On myös pakko myöntää, että vaikka kylä sijaitseekin vain parin minuutin kävelymatkan päässä, sijaitsee se niin syrjäisessä poukamassa, että näiden kävelyretkiemme päätteeksi se on niin kovin helppo unohtaa solahtaessani jälleen oman arkeni syövereihin. Olisi tekopyhää väittää muuta. ”Poissa silmistä, poissa mielestä” pitää valitettavan usein paikkansa. Khaled Hosseini kuvaa juuri tätä tunnetta kovin osuvasti eräässä romaanissaan. Kun näemme jotakin meitä koskettavaa, haluamme juuri sillä hetkellä auttaa, mutta kun tämä koskettava asia ei enää olekaan näköpiirissämme, unohdamme kovin helposti auttamishalumme ja suuntaamme energiamme oman elämämme tärkeiksi kokemiimme asioihin. Tällaisten asioiden äärellä sitä tuntee itsensä niin kovin pieneksi ja mitättömäksi, että toisaalta ehkä mahdollisuus unohtaa on jopa helpotus – defenssi, joka auttaa käsittelemään erityisen epätoivoisia tilanteita.

Toisaalta taas olisi mielestäni tärkeää nostaa esiin, kuinka moninaiset kasvot pakolaisongelmalla onkaan. Pakolaisongelma ei näy ainoastaan Eurooppaan tulevana muuttopaineena, vaan myös Afrikan sisäisenä ongelmana. Mitä tälle sitten pitäisi tehdä, onkin hyvä kysymys!

Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutube
Previous Post Next Post

You Might Also Like

6 Comments

  • Reply Anna tiistai, syyskuu 19, 2017 at 19:13

    Kiitos vastauksesta, sahkopostini ei toimi hyvin silla sain vasta avattua viestin. Pari kuukautta myohassa 😀
    Olen edelleen Algeriassa ja edelleen samoja juttuja jarjestellaan. Halusin kiittaa vastauksesta mutta parempi etten sahkopostini kautta 🙂

  • Reply Laura T. tiistai, syyskuu 19, 2017 at 21:02

    Kiitos Anna kiitoksista :)! Mullakin on nyt ihan viime aikoina Gmail temppuillut – jää jotenkin jumiin ja lataa ja lataa, mikä on tosi outoa, koska yleensä nimenomaan Gmail on ollut tosi luotettava. Toivottavasti asiat järjestyvät pikimiten!

  • Reply MatkaMartta tiistai, syyskuu 26, 2017 at 19:19

    Mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä, vaikkakin myös syyllisyyttä ja kurjaa mieltä aiheuttava postaus. Eipä todella ole suurta käsitystä pakolaisongelmasta Afrikan näkökulmasta, vaikka nyt tiennyt olenkin että tilanne voi tämänkaltainen olla. Kuinka ahdistavaa onkin se, että jotain tuollaista nähdessä tulee halu auttaa ja voi jotain suunnitellakin, mutta asioilla on taipumusta lähteä yhtä nopeasti pois mielestä, kuten kirjoititkin. Jotainhan näille tällaisille tilanteille ja kylille pitäisi tehdä, mutta miten ja mikä taho?

  • Reply Laura T. keskiviikko, syyskuu 27, 2017 at 19:57

    Kiva kommentti MatkaMartta – kiteytit erittäin hyvin omat ajatukseni! Kun luin Khaled Hosseinin romaania ”Ja vuoret kaikuivat”, olin monta kertaa lähes vihainen kirjan päähenkilölle, joka lupaili vaikka ja mitä vaikeassa elämäntilanteessa olevalle henkilölle, mutta toistuvasti työnsi auttamisajatuksensa kotiin palattuaan aina jonkin ”tärkeämmän” tultua auttamisajatusten tielle. Nuo ”tärkeämmät” asiat tuntuivat lukijasta toisaalla kohdatun todellisen hädän edessä niin kovin pieniltä ja mitättömiltä asioilta! Ajattelin monessa kohdin, että miten kukaan voi olla noin julma ja toimia noin julmalla tavalla (vaikka tarina toki onkin fiktiota)! Ja sitten tosielämässä sitä kuitenkin huomaa itsekin monesti toimivansa aivan samoin :(.

    Pienimuotoisesti olemme toki yrittäneet auttaa pakolaisia, mutta kaikki auttamisyritykset tuntuvat niin kovin pieniltä ihmisten hädän edessä. Autettavia on myös niin kovin paljon, että kun ajattelin viedä kylään ruokaa, totesi vanhin poika, että ajattelitko ruokkia vain yhden perheen ja jättää muut kylän asukkaat ilman.

    En kyllä tiedä, mikä taho voisi auttaa? Pakolaisten tilanteesta huolestuneet paikalliset hankkivat paikalle jopa tv-kuvausryhmän ja kertoivat tv:ssa, että apua tarvitaan, mutta kuvausryhmän lähdettyä tilanne taitaa olla aivan ennallaan.

  • Reply Anniina keskiviikko, lokakuu 18, 2017 at 20:32

    http://www.ihmisoikeuskeskus.fi/suomi/kansalaisjarjestoja/

  • Reply Laura T. torstai, lokakuu 19, 2017 at 10:12

    Kiitos Anniina hyvästä listasta! Jotakin asialle olisi tehtävä – kuulin nimittäin, että santarmi on nyt käynyt ajamassa pakolaiset muovipussikylästään pois. Vaikka kylä oli alkeellinen ja monin tavoin epäinhimillinen, antoi se edes jonkinlaista suojaa pakolaisille. Heidän tilanteensa on siis huonontunut entisestään :(. Jotenkin pakolaiskysymyksessä pitäisikin kiinnittää mielestäni huomattavasti enemmän huomiota ihmisten auttamiseen ENNEN kuin he lähtevät pakenemaan kohti Eurooppaa. Jos ihmisille saataisiin luotua lähtömaihinsa paremmat elinolosuhteet, voisivat epätoivoiset Välimeren ylitykset vähentyä huomattavalla tavalla.

  • Leave a Reply