Kun foobikko kohtaa vuoria & käärmeitä

Tigzirtin reissulla huomasin, että korkeanpaikankammoni alkaa ilmeisesti hieman helpottaa. Ajoimme nimittäin useita kymmeniä kilometrejä kapeilla vuoristoteillä halutessamme kiertää erittäin ruuhkaisan moottoritien ja miehen mielestä tie oli jopa vaikeampi ajaa ja huonommassa kunnossa kuin lähivuortemme tie, jonka mies joutui kerran kiertämään palattuamme Saharan lomalta, koska en kerta kaikkiaan halunnut palata samaa tietä enää takaisin.

Tällä kertaa pystyin jopa ulkoreunalla ajaessamme katsomaan suoraan alas ja näkymät olivat huikeat! Ihastelin vuoren rinteille rakennettuja taloja sekä kokonaisia vuorilta löytyneitä pikkukyliä. 7-vuotias kysyi takapenkiltä: ”Äiti, etkö sinä tällä kertaa pelkääkään?” ja mieskin asiaa hieman ihmetteli.

Lasten loman aikana tekemämme kävelyretket vuorilla taisivat auttaa tässä. Kun pääsin liikkumaan vuorilla jalkaisin huomattavasti autokyytiä hitaampaan tahtiin, huomasinkin, etteivät pudotukset vuorilla olekaan yleensä niin ”suoraviivaisia” kuin olin kuvitellut. En ensin vuoriretkillä suostunut menemään alueille, jotka kauempaa katsottuina näyttivät vuoren reunoilta, joilta voisi pudota suoraan alas, mutta kun mies sai minut houkuteltua ”reunalle”, huomasinkin, että reuna jatkui loivasti alas siten, että reunaa pitkin olisi voinut helposti kävellä alaspäin putoamatta mihinkään. Toki autolla liikuttaessa vuoristoiselta tieltä voi pudota ja toki vuoriteillä ajettaessa tulee ajaa varovaisesti, muttei ajaminen ehkä kuitenkaan ole aivan niin hurjaa kuin olin kuvitellut. Ihmismieli on aika erikoinen ja voi helposti saada melko tavallisetkin asiat tuntumaan vuorenkorkuisilta.

Tämä kuva kertoo oikeastaan aika hyvin, mitä tarkoitan. Poika ei ole tässä kuvassa vaarassa pudota yhtään mihinkään, vaikka siltä saattaakin näyttää (ja vaikka melkeinpä jo syöksyin ”pelastamaan pojan jyrkänteen reunalta” ihmeteltyäni, miksi ihmeessä lasten kanssa edeltä mennyt isä antoi lasten mennä niin lähelle reunaa). Kun kuitenkin uskaltauduin itsekin paikan päälle, huomasin, että tuosta kohdasta pääsisi vaikka kävellen alas – rinne jatkuu alas loivana, vaikka kauempaa näyttääkin siltä, että edessä on suora pudotus.

Olen päihittänyt elämäni aikana muitakin pelkoja ja huomannut, että niiden kohtaaminen on paras tapa voittaa ne. Korkeanpaikankammo on ollut toistaiseksi sitkein kammoni ja uskoakseni myös ainoa ”sisäsyntyinen” kammo, joka ei juonna juuriaan huonoihin kokemuksiin, vaan joka on ollut pienestä pitäen. En uskokaan, että pääsen korkeanpaikankammosta koskaan täysin eroon, mutta jos pääsisin edes tilanteeseen, jossa kammo ei estä esimerkiksi vuoriteillä ajamista tai korkeissa rakennuksissa vierailua ja jossa Eiffel-tornia ei enää tarvitsisi ihailla vain Eiffel-tornin juurelta, niin olisin oikein tyytyväinen.

Toisaalta, kun paluumatkalla näimme Ardiksen eteen pystytetyn benjihyppyalueen, josta hurjapäiset hyppääjät hyppäsivät alas roikkumaan pää alaspäin pelkän kuminauhan varassa, niin totesin, etten voisi koskaan kokeilla mitään vastaavaa! No, ehkäpä benjihyppyyn ei sentään tarvitse pystyäkään! Olen sentään kerran opiskeluaikoina pystynyt tulemaan köyden ja turvavaljaiden varassa yksin alas korkealta kalliolta, mikä oli upea kokemus sekä kokemus, jossa hetkeksi voitin pelkoni.

Ylenmääräisen käärmepelon selätin aika erikoisella tavalla. Eilatissa osallistuimme nimittäin näytökseen, jossa esiteltiin erilaisia käärmeitä ja ötököitä. Ajattelin, että pystyn varmaankin katsomaan käärmeitä pienen matkan päästä, mutta minut valittiinkin yleisön joukosta mukaan näytökseen. Kun tilanne tuli vastaan yllättäin, en ehtinyt asiaa sen pidempään miettiä, vaan suostuin mukaan ja kohta päässäni olikin yksi käärme ja toinen, suuri kuristaja, tuotiin kaulani ympärille. Kun sain katsoa näitä eläimiä silmästä silmään ja silittää niiden nahkaa, hävisi aikaisempi voimakas käärmekammokin lähes samantien. En tuon kohtaamisen jälkeen enää ole mennyt paniikkiin nähdessäni käärmeitä ulkona, vaan olen ajatellut, että käärmeet todennäköisesti pelkäävät minua vähintäänkin yhtä paljon kuin minä ennen pelkäsin niitä eikä lemmikkikäärmeenkään pitäminen kädessä ole tuntunut tuon kohtaamisen jälkeen mitenkään erityisen vastenmieliseltä. Rauhallisesti käyttäytymällä käärmekin jättää minut todennäköisesti rauhaan.

Yksi käärmeisiin liittyvä kohtaaminen, joka olisi kyllä varmasti pelästyttänyt ilman urheaa Bellaa, täällä kyllä on jo ehtinyt sattua. Neljän lapsen kanssa kertyy pyykkiä ja usein ripustelen viimeisiä pyykkejä vielä iltamyöhään kuivumaan. Meillä pesukone sijaitsee kodinhoitohuoneessa siten, että sieltä on suora käynti kattoterassille. Aurinkoisina päivinä pyykit kuivuvat terassilla ja iltaisin, sateella tai tuulisina päivinä kodinhoitohuoneen pyykkinaruilla ja telineissä. Joudun siis menemään kodinhoitohuoneeseen kattoterassin läpi. Kissoilla on tapana tulla mukaani. Ne ovat mukavaa seuraa. Varsinkin illan jo alkaessa hämärtyä on mukavaa, että on joku seurana mennessäni ”ulos”.

Kerran menin taas tapani mukaan laittelemaan illalla pyykkejä kuivumaan, kun Bella syöksyi edelläni hämärälle terassille – ja nappasi sieltä käärmeen! En ollut edes osannut kuvitella, että kattoterassille voisi tulla käärmeitä! Olemme sentään melkoisen korkealla! Tokihan käärmeet luikertelevat korkeisiin puihinkin, mutta olin melkoisen hämmästynyt siitä, että ne näyttävät pääsevän myös suoraa seinää pitkin näinkin korkealle. Bella ehti tappaa käärmeen ennen kuin oikeastaan ehdin edes pelästyä.

Lainasin jokin aika sitten kissojen maailmanhistorista kertovan kirjan Helmetistä kännykkääni ja siinä erääksi syyksi kissojen suureen suosioon aikoinaan Egyptissä mainittiin niiden erinomaiset taidot käärmeiden pyydystäjinä – jo muinaisessa Egyptissä huomattiin, että kissaperheissä tapahtui vähemmän käärmeenpuremia kuin sellaisissa perheissä, joissa ei ollut kissaa. Nämä taidot tulivat nyt todistetuiksi ihan käytännön elämässä ja Bella sai meillä hengenpelastaja-arvonimen (vaikkei käärme olisikaan ollut hengenvaarallinen, niin sydänkohtauksen vaara olisi kyllä ollut olemassa, jos olisin päässyt lähempään kontaktiin elävän käärmeen kanssa Algeriassa, vaikken enää ihan mahdottomalla tavalla käärmeitä pelkääkään)!

Käärmeistä puheen ollen, en oikein tiedä, kuinka varoen paikallisiin käärmeisiin tulisi suhtautua. Osa paikallisista sanoo, etteivät alueen käärmeet ole vaarallisia ja osa taas, että jos käärme puree, tulee puremakohtaan laittaa samantien kiristysside ja lähteä lääkäriin kaasu pohjassa. Ota tuosta nyt sitten selvää! Bellan tappama käärme oli aika pieni – se olisi voinut olla vaikka kyy, mutten oikein ole mistään saanut selville, ovatko kyyt levinneet tänne asti. Kun googlettelen tietoa Algeriassa elävistä käärmeistä, löydän tietoa vain erittäin vaarallisista, Saharassa elävistä lajeista. Tropicariossa, jonne siis lähdin ihan oma-aloitteisesti ja mielelläni pahimmasta käärmekammosta selvittyäni, olen päässyt jopa tutustumaan erääseen vaaralliseen Saharassa elävään käärmelajiin silmästä silmään. Mutta tietoa siitä, mitä käärmelajeja elää täällä rannikkoalueella, on ollut yllättävän vaikea löytää!

Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutube
Previous Post Next Post

You Might Also Like

4 Comments

  • Reply Petra keskiviikko, toukokuu 10, 2017 at 17:54

    Mulla ei ole korkeanpaikankammoa mutta ahtaanpaikankammo kylläkin, vuosia sitten olin Kappadokiassa ja menimme tutustumaan maanalaiseen kaupunkiin, jouduin kääntymään puolessa välissä takaisin kun tuntui että happi loppuu, hieman samantyylinen kokemus oli myös Vietnamissa Vietkongin tunneleihin tutustuessa enkä uskaltautunut koskaan kuin ihan päällimmäisiin, musta ei olisi ollut siis kummassakaan paikassa toimijaksi niinä aikoina vai olisikohan pakko muokannut ? Ötökkäkammosta olen päässyt myös eroon siedätyksen avulla eivätkä ne enää pelota.

  • Reply Laura T. keskiviikko, toukokuu 10, 2017 at 19:52

    Luulen, että pakkotilanteissa ihminen pystyy aika uskomattomiinkin juttuihin ja ainakin itse huomaan, että siedätyshoito on omalla kohdallani auttanut monen pelon kohdalla. Ja järjellä ajattelu. Mulle eräs tuttu sanoi, ettei olisi voinut mennä maanalaiseen luolaan, jossa kävimme Tlemcenissä juurikin ahtaanpaikankammon vuoksi – en taas itse siellä pelännyt lainkaan, kunhan vain ensin päästiin sinne vuorelle, jonka päällä luola sijaitsi :). Pystyn kuitenkin kuvittelemaan, että ahtaat paikat voivat saada aikaan ihan samanlaisen tunteen kuin korkeanpaikankammoiselle korkeat paikat.

  • Reply sirokko lauantai, toukokuu 20, 2017 at 10:26

    Minäkään en tiedä täkäläisistä käärmeistä paljon mitään. Vaikka jatkuvasti kahlataan pusikoissa, en ole koskaan nähnyt elävää käärmettä, kuolleen löysin kerran puutarhasta, oli jo puoliksi syöty, en tiedä oliko oma koira vai kulkukissat tappaneet. Kyllä täällä kuulemma on vaarallisiakin. Meidän tuttu sai pureman aika jännästi, istui autossaan käsivarsi ikkunalla niin kuin täällä tapana on, käärme tipahti puusta kädelle, aikamoinen purema siitä tuli, sairaalareissu.

  • Reply Laura T. sunnuntai, toukokuu 21, 2017 at 13:02

    Ilmeisesti käärmeet on täällä kuitenkin aika arkoja, koska paikallisetkaan eivät oikein tunnu tietävän, ovatko ne vaarallisia vai eivät eikä käärmeitä juurikaan luonnossa näy. Oli siis melkoinen yllätys kohdata käärme omalla kattoterassilla!!! Mies epäili, että oli tullut sinne veden perässä, kun terassi oli sateen jäljiltä hieman kostea. Enemmän olen nähnyt käärmeitä Suomessa.

    Anoppi on niin allerginen mehiläisen pistolle, että jos yksikin mehiläinen pistää pahaan paikkaan, on vaarassa joutua sairaalaan. Olenkin lasten kohdalla pelännyt, millaisen reaktion mehiläisen pistos voi aiheuttaa, mutta vaikka suurin osa lapsista onkin jo joutunut mehiläisen pistämäksi, on onneksi pahoilta reaktioilta vältytty eli ilmeisesti allergia ei ole periytynyt.

  • Leave a Reply