Mitä Algeria on opettanut?

Ennen kuin tulimme Algeriaan olin jo pitkään kaivannut jonkinlaista muutosta elämäämme Suomessa. En vain tainnut oikein itsekään tarkkaan tietää, millaista muutosta kaipasin tai mihin suuntaan haluaisin lähteä. Samoihin aikoihin talomme alkoi olla Algeriassa valmis ja mies ehdotti, josko kokeilisimme asumista Algeriassa vuoden ajan. En ollut alkuun kovin innoissani – vuosi tuntui pitkältä ajalta enkä vieläkään ollut oikein vakuuttunut siitä, että viihtyisin Algeriassa pitkiä aikoja kerrallaan. Lopulta tulin kuitenkin siihen tulokseen, että lasten olisi hyvä saada mahdollisuus tutustua myös isänsä kulttuuriin ja kotimaahan, joten päätin antaa Algerialle vuoden aikaa tehdä minuun vaikutus suhtautuen kuitenkin erittäin skeptisesti sen mahdollisuuksiin. Matkan varrella tapahtui kuitenkin jotain aivan odottamatonta – ihastuin maahan niin, etten enää halunnutkaan palata ja asiat alkoivat loksahdella paikoilleen niin mukavalla tavalla, että päätimmekin lopulta jäädä tänne. Mitä sitten olen matkan varrella oppinut ja millaiset ominaisuudet ovat olleet tarpeen Algeriaan tutustuessani?

Ensinnäkin olen oppinut kärsivällisyyttä.

Kun tulimme Algeriaan, eräs tuttavamme totesi, että Algeriassa tarvitaan paljon sabria, kärsivällisyyttä, ja sanoisinkin, että ainakin ensimmäisenä vuotena tämä piti paikkaansa. Asiat toimivat täällä monesti hitaammin kuin Suomessa eikä Algeria ole missään tapauksessa ”tässä-heti-kaikki-mulle-nyt”-yhteiskunta. Kärsivällisyys ei ole ollut vahvimpia puoliani, mutta on ollut ihan hyvä huomata, ettei sillä ole lopultakaan niin kovin väliä valmistuuko ensi viikon torstaiksi luvattu vaatekaappi juuri kyseisenä torstaina vai vasta vaikkapa parin viikon päästä.

Alussa kärsivällisyyden merkitys korostui, koska tarvitsimme niin paljon muiden ihmisten työpanosta – tarvitsimme maalareita, puuseppiä, putkimiehiä ja sähkömiehiä – ja koska emme vielä itsekään oikein tienneet mitä mistäkin löytyy ja miten asiat täällä toimivat. Nyt kun pystymme tekemään aikaisempaa enemmän asioita itse, huomaan, ettei kärsivällisyyskään ole enää samalla tavalla koetuksella kuin ennen ja olen itse asiassa ollut jopa hieman yllättynyt siitä, kuinka hyvin asiat loppujen lopuksi sujuvat.

Suomessa elämäämme leimasi viimeisimpinä vuosina kiire, mikä varmasti vaikutti myös siihen, etten ollut kaikista kärsivällisimmilläni. Muistan esimerkiksi kuinka erään rankan työpäivän jälkeen tultuani väsyneenä kotiin ja huomattuani, että astianpesukone oli rikki, ryntäsimme ostamaan uuden samantien juuri ennen kauppojen sulkeutumista. Kiire oli niin kova, ettemme edes muistaneet katsoa astianpesukoneen sisäpuolelle ennen ostopäätöksen tekemistä. Siinä kiireessä ja väsyneenä ei suoraan sanottuna tullut edes mieleen, että astianpesukoneet voisivat jotenkin oleellisesti erota toisistaan sisätiloiltaan, mutta voin sanoa, että kyllä vaan voivat ja tuo ostos harmitti vielä vuosien päästä, koska koneen sisätilat olivat jotenkin onnettomat ja astioiden asettelu koneeseen oli hankalaa. Täälläkin saa toki nykyään ostettua astianpesukoneen suoraan liikkeestä siten, että sen saa mukaan samantien, mutta en ole täällä nähnyt kenenkään tekevän suuria ostoksia ilman kunnollista harkintaa – erilaisia vaihtoehtoja saatetaan vertailla viikkojakin ennen ostopäätöksen tekemistä. Olen itsekin periaatteessa ollut aina harkitseva rahankäyttäjä, mutta huomaan, että kärsimättömyyttäni olen saattanut toisinaan tehdä huonoja ostopäätöksiä.

Toiseksi olen oppinut nauttimaan pienistä asioista.

Jossakin vaiheessa kyky nauttia arjesta katosi. Arjesta tuli suorittamista ja huomasin eläväni ”sit kun” -elämää – lähinnä siis ”sit kun on loma” -elämää. On toisaalta aika kurjaa elää vain odottaen lomia ja toisaalta tällaisessa ”sit kun” -elämässä myös minkä tahansa loman on aika mahdotonta täyttää sille ennakkoon asetettuja valtaisia odotuksia. Kyky nauttia arjesta palasi ollessani nuorimman lapsemme kanssa äitiyslomalla – olen tainnut olla kaikista onnellisimmillani juurikin lasten ollessa vauvoja – mutta kun äitiysloma alkoi lähestyä loppuaan, aloin tosissani miettiä, etten halua palata elämään, jota leimaa kiire, stressi ja lomien odottaminen. Halusin jotakin aivan muuta. Taisin lähteä Algeriaan hieman sillä asenteella, että kaikkea voi kokeilla.

Hyvin pian kuitenkin huomasin, että aloin jälleen nauttia pienistä asioista ja aivan tavallisesta arjesta. Nautin siitä, että saan herätä lintujen lauluun ja nukahtaa sirkkojen siritykseen, mutta ehkä kaikista eniten nautin siitä, että jokainen päivä tuntuu pieneltä, uudelta seikkailulta. Suomessahan halusimme ehdottomasti asua juurikin Helsingissä, mutta taas toisaalta monesti tuntui, että Helsinki oli jo ”niin nähty”. Kun kävimme viimeksi Suomessa, lapset pyysivät minua viemään heidät jonnekin, jossa emme olisi ennen käyneet enkä oikein keksinyt mitään sellaista paikkaa. ”Äiti, eläinmuseo on kyllä ihan kiva, mutta olemme käyneet siellä NII-IIN monta kertaa”, totesi tyttö.

Lapset viihtyivät Algeriassa alusta lähtien hyvin ja uusi kotimme tuntui alusta alkaen kodilta – tiedättehän sen tunteen, kun joissakin paikoissa vain on hyvä tunnelma heti alusta lähtien ja joissakin toisissa taas ei? On myös ollut inspiroivaa nähdä, kuinka ympärillä elävät ihmiset osaavat nauttia pienistä asioista. Täällä on esimerkiksi aivan tavallista, että nuoret saattavat kokoontua rannalle tai puistoon laulamaan pelkän rummun säestyksellä ja pitämään hauskaa. Tämä hauskanpito tarttuu ympärillä oleviin ihmisiin ja saa heidätkin hyvälle tuulelle. Olen sitä mieltä, että täällä osataan tarttua hetkeen ja eletään tässä ja nyt murehtimatta liikaa tulevaa tai odottamatta siltä liikoja. Olen taas itsekin oppinut nauttimaan ihan tavallisesta arjesta eikä minun tarvitse lähteä sitä pakoon välttämättä edes lomilla.

Kolmanneksi olen oppinut hyväksymään keskeneräisyyden.

Jossakin 30 ja 35 ikävuoden välillä alkoi tuntua siltä, että pitäisi jo tietää, mitä haluaa tehdä ”isona” ja missä haluaa asua. Tuntui myös siltä, että lapsiluvunkin pitäisi olla jo ”täynnä”. Samaan aikaan tuntui kuitenkin myös siltä, että halusin kokeilla jotakin aivan uutta. Elämä tuntui ajoittain stressaavalta ja kiireiseltä ja halusin enemmän aikaa perheelleni ja lapsilleni. Olin pohtinut pitkään opintojeni jatkamista ja kun nuorimman lapsemme kanssa viettämäni äitiysloma alkoi loppua, ajattelin, että nyt jos koskaan on tilaisuus toteuttaa tämä ajatus. Samalla ajattelin saavani reilun vuoden lisäaikaa pohtia, mitä oikeastaan tulevaisuudelta haluan. Opinnot olivat niin omatoimisia, että pystyin suorittamaan ne Algeriasta käsin. Lensin tosin Suomeen ensimmäisten vuosien aikana pienimpien lasten kanssa monen monta kertaa, mutta toisaalta tämä oli kenties myös hyvä asia – pehmeä lasku Algeriaan sopeutumisessa. Jokaisella kerralla pohdin tarkkaan, haluanko palata Algeriaan ja jokaisella kerralla halusin palata enemmän kuin jäädä.

Ensimmäiset kuukaudet Algeriassa eivät olleet kovin helppoja, koska talomme ei ollut vielä täysin valmis. Sitä sotkun määrää, jonka täällä alkuun kohtasimme, on vaikea kuvitella tai kuvailla ja olenkin hieman harmitellut, etten tullut ottaneeksi ”ennen” ja ”jälkeen” -kuvia talosta. Tosin en ole aivan varma, kehtaisinko ”ennen”-kuvia edes julkaista – kaaos oli nimittäin melkoinen. Lattiat olivat pinttyneet sementistä ja vaikka mistä liasta ja pelkäsin niiden olevan aivan pilalla. Jouduimme jynssäämään niitä viikkoja ja vieläkin joissakin paikoissa voi nähdä merkkejä työmiesten jäljiltä. Kun kerran mainitsin miehen sukulaisille, että työtä on ollut aikamoisen paljon ihan pelkästään siivoamisessa, niin huomasin naisten katseista heidän ajatelleen, että tuskin tulisimme Algeriassa pärjäämään, jos jo nyt koen siivoamisen vaikeaksi. Vähättelevät kommentit jatkuivat, kunnes eräs samassa tilanteessa ollut sukulainen totesi, että sitä sotkun määrää ei voi kuvitella, ellei ole koskaan muuttanut uuteen villaan. Tämä hiljensi muiden sukulaisten pohdinnat ”avuttomasta suomalaisesta”. Täällä on toki mahdollista palkata työmiehet tekemään rakennuksen loppusiivous, mutta se maksaa maltaita ja koska alussa tietysti rahaa kului muutenkin moneen asiaan, niin päätimme siivota kodin itse pikku hiljaa. Vaikka työ oli raskasta, niin nautin siitä. Voi kuulostaa kummalliselta, mutta olin kaivannut fyysistä työtä ja tuolloin sain tehdä työtä olan takaa. Oli ihanaa nähdä työnsä jäljet konkreettisesti ja tehdä pitkästä aikaa työtä, joka ei vaatimut ajattelemista, vaan pelkästään raakaa voimaa. Laihduin tuona aikana kymmenisen kiloa, mikä kertoo hieman työn määrästä.

Kun olimme saaneet kotia hieman raivattua, asuimme alkuun ylimmän kerroksen huoneissa maalareiden laittaessa seiniä kuntoon alimmissa kerroksissa. Tuolloin meille tuli ensimmäiset vieraat. Olin hieman kauhuissani: ”Tulevatko vieraat TÄNNE?!”. Siellä sitten istuimme patjoilla lattialla eikä algerialaisten mielestä asiassa tuntunut olevan mitään outoa. Anoppi vieläpä luuli, että maalautamme vain yhden huoneen seinät kerrallaan, koska maalaaminen on niin kallista ja olikin aivan yllättynyt sanottuani, että aiomme maalauttaa kaikki huoneet kerralla. Olen ollut vieraana sellaisessakin kodissa, jonka olohuone on kyllä kauniisti sisustettu, mutta olohuoneen seinät ovat harmaat ja viimeistelemättömät. Täällä keskeneräisyys on niin tavallista, ettei se tunnu ketään häiritsevän.

Monin paikoin Algeria on yhtä suurta rakennusmaata, ja erilaiset rakennusprojektit edistyvät omaan tahtiinsa – usein pikku hiljaa. Samoin talot rakennetaan täällä useimmiten ilman velkaa pikku hiljaa. Tämä johtaa siihen, että monet asuvat keskeneräisissä taloissa ja monet pitävät talonsa alimmassa kerroksessa kauppaa tai muuta yritystä, jonka avulla he saavat kerättyä lisää rahaa rakennustöitä varten. Samanaikaisesti sekä ihailen algerialaisten sinnikkyyttä rakentaa ilman lainaa suuria taloja että kauhistelen, kuinka keskeneräisissä taloissa on mahdollista asua pienten lasten kanssa. En itse olisi suostunut muuttamaan kotiin, jossa olisi ollut lapsille vaarallisia paikkoja, kuten avonaisia portaikkoja tai suojaamattomia kattoterasseja, vaikka muutoin talossa olikin vielä tekemistä ennen kuin pääsimme asettumaan kunnolla aloillemme.

Alussa generaattori huolehti sähköntuotannosta ja jouduimme käyttämään kaasupulloja, mutta onneksi saimme pian sekä sähköt että kaasun, koska kaasupullojen kanssa en halua olla tekemisissä. Vesi tuotiin meille alkuun traktorilla talon katolla oleviin säiliöihin, mutta kun päätimmekin jäädä Algeriaan, päätimme myös kaivattaa oman kaivon jäämättä odottelemaan yleisen vesijohtojärjestelmän ulottumista tänne asti.

Naapurissa ihastelen perhettä, jossa vaimo rakentaa kotia miehensä rinnalla. Mies on ammatiltaan muurari ja hän käyttää taitojaan oman talonsa rakentamiseen. Vaimo toimii apulaisena esimerkiksi nostaen tiiliä käsipelillä köyden avulla ylös. Talo kohoaa jo kohti kolmatta kerrostaan ja mielestäni on hienoa, kuinka pariskunta työskentelee rinta rinnan yhteisen tavoitteen eteen välittämättä joidenkin kummastelevista katseista naista kohtaan, joka tekee ”miesten töitä”. Perheen aikuiset lapset käyvät töissä ansaiten rahaa rakennustöihin, joten kyseisessä perheessä jokainen kantaa kortensa kekoon.

Vaikka toisinaan asioiden keskeneräisyys saattaa toki hermostuttaakin, niin olen myös oppinut näkemään aikaisempaa selkeämmin kaiken sen keskeneräisyyden takana piilevän potentiaalin ja iloitsemaan kaikista niistä edistysaskeleista, joita ympärilläni näen. Lapsille tätä potentiaalia ja tulevaisuudensuunnitelmia esiteltiin kivalla tavalla lasten lempipuistossa, Sablatissa, jonka sisätiloissa emme olekaan ennen käyneet. Sisätiloissa oli mielenkiintoinen näyttely siitä, kuinka Sablatin alueen on tarkoitus levittäytyä lähes meidän nurkillemme asti. Lapsista kaikista mielenkiintoisinta näyttelyssä oli pyöreään kattoon heijastettu lyhytelokuva, jonka keskellä katsojat seisoivat, sekä laivasimulaattori, jossa lapset saivat ohjata Sablatin alueen läpi virtaavassa joessa kulkevaa laivaa.

Jo nyt alueella pääsee nauttimaan laajoista, kilometrien mittaisista, ulkoilu- ja pyöräilymahdollisuuksista, vaikkei alue vielä olekaan läheskään valmis. Kävimme lasten kanssa tässä ihan meidän lähellä pyöräilemässä ja rullaluistelemassa alueella, joka jostakin syystä toi mieleeni Suomen. Tuolla oli hyvä liikkua turvallisissa olosuhteissa!

Ulkoisten puitteiden keskeneräisyyden lisäksi olen alkanut hyväksyä keskeneräisyyden myös omassa elämässäni aivan uudella tavalla tullen siihen tulokseen, ettei haittaa, vaikken tietäisikään, mitä haluan tehdä ensi vuonna tai missä haluan viettää loppuelämäni. Kelpaan aivan hyvin keskeneräisenäkin ja oikeastaan juuri keskeneräisyys tekee elämästä niin kovin mielenkiintoista. Tärkeintä on elää tässä ja nyt nauttien arjen pienistä, mukavista asioista!

 

 

Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutube
Previous Post Next Post

You Might Also Like

9 Comments

  • Reply Hanna maanantai, huhtikuu 24, 2017 at 16:36

    Tosi kiva postaus! Nyt kun olen itse päässyt näkemään maata, niin tekstiäsi oli vielä mukavampi lukea.

  • Reply Laura T. maanantai, huhtikuu 24, 2017 at 16:52

    Kiva kuulla, toivottavasti ensimmäinen matka oli mukava kokemus :)!

  • Reply sirokko maanantai, huhtikuu 24, 2017 at 18:34

    Ihan asiaa turiset, juuri noin se menee. Pikku hiljaa huomaa suorastaan rakastavansa keskeneräisyyttä. Minua alkaa Suomessa aika pian ärsyttää, kun kaiken pitää aina olla heti niin viimeisen päälle viimeisteltyä ja valmista, valkoista ja siistiä, toki paljon suttakin on sillä kiireellä nykyään saatu aikaan. Onhan se tietty esteettisesti kaunimpaa katsella, mutta missä elämisen ilo ja jännitys, kun kaikki on jo valmista ja uutta saa heti kaupasta, jos jotain uupuu.
    Minä vielä muistan senkin ajan, kun vessapaperi oli täällä harvinaisuus, jostain saattoi löytyä sitä yhtä ja ainoaa laatua pitkän etsinnän jälkeen. Suomessa olin ihan hukassa paperiosaston valikoiman edessä, tarvitaanko tosiaan niin paljon kaikkea…

  • Reply Petra maanantai, huhtikuu 24, 2017 at 18:54

    Monia samoja asioita olen taallakin oppinut. Turkin tarkein tehtava on ollut opettaa minut rennoksi, en hermostu ja riehu entiseen tyyliin enaa juuri mistaan, ruuhka, virastoasiat tms. Mutta Turkki on myös opettanut stressaamaan uusissa asioissa kuten työasioissa. Eurooppa-keskeisyys havisi jo osittain Aasiassa asuessani mutta Turkissa se on karissut lopulllisesti, maailma nayttaa erilaiselta eri paikoista katsottuna ja musta-valkoisuutta ei enaa ole.

    • Reply Laura T. maanantai, huhtikuu 24, 2017 at 19:20

      Rentous on tosiaan tärkeimpiä asioita, joita olen täällä oppinut. Ajattelin sen kenties liittyvän kärsivällisyyteen, vaikkei se aivan sama asia olekaan. Työn osalta itselläni kävi päinvastoin – Suomessa suurin stressin aiheuttaja oli työ ja tiukat aikataulut, mutta täällä taas netin kautta työskentelyn ansiosta työ ei ole liian stressaavaa, vaan juuri sopivan haastavaa. En välttämättä kaipaa työtä myöskään sosiaalisten suhteiden luomiseen, vaan oikeastaan mieluummin ystävystyn juurikin työn ulkopuolisten ihmisten kanssa. Sekin auttaa, kun tiedän voivani halutessani tehdä lyhyttäkin työpäivää, koska elinkustannukset ovat täällä reippaasti Suomen vastaavia edullisemmat. Uskon kyllä, että jos pyrkisin algerialaisille työmarkkinoille, olisi stressin määräkin aivan toisissa sfääreissä – ei varmasti olisi helppoa :). Juurikin stressin reipas väheneminen toi sitä toivottua muutosta, jota Suomessa kaipasin.

      On aika herättelevää katsoa esimerkiksi eri maiden uutisia, joissa asioita käsitellään hieman erilaisista näkökulmista. Tuolloin tosiaan musta-valkoisuus alkaa kadota, ja alkaa nähdä niitä harmaitakin sävyjä.

  • Reply Pirjo maanantai, huhtikuu 24, 2017 at 18:59

    Mielenkiintoinen postaus. Toivottavasti itsekin pääsen vielä käymään Algeriassa.

    • Reply Laura T. maanantai, huhtikuu 24, 2017 at 19:23

      Kiva kuulla. Toivottavasti pääset vielä lomalle Algeriaan! Tämä on mielenkiintoinen ja monenlaisia ajatuksia herättävä maa.

  • Reply Laura T. maanantai, huhtikuu 24, 2017 at 19:07

    Suomessa juurikin tuo, että kaiken pitää olla heti valmista ja viimeisen päälle aiheuttaa myös melkoisesti paineita ja moni sortuu ostamaan velaksi yli varojensa, mikä on tosi surullista. Kun katsoo vaikkapa vain 80-luvulla otettuja valokuvia, niin huomaa, ettei vielä silloin Suomessakaan kaiken tarvinnut olla niin viimeisen päälle, mutta 2000-luvulla tilanne on kyllä muuttunut melkoisesti.

    Ja tosiaan nykyajan rakentamisen heikko laatu tuli kyllä yllätyksenä. Meidän 2000-luvulla rakennetussa Helsingin kodissa on esimerkiksi väliseinät niin ohuet, että jos lapset vahingossa löivät ovenrivan kevyesti seinään, tuli siihen reikä!! Mies tätä aina kummasteli ja kutsui seiniä pahviseiniksi – Algeriassa tarvitaan lekaa ja melkoisesti voimaa, jos meinaa saada seinään reiän aikaiseksi. Laitoimme ovenripoihin vaikka millaisia stoppareita, ettei ripa vahingossakaan osuisi seinään… Helsingissä varsinkin rakennetaan sellaisella kiireellä, ettei ole ihme, jos jälki ei ole kovin laadukasta.

    (Enpä muuten tiedä, miksi kommentit hyppelevät tällä tavalla – tämän oli tarkoitus olla vastauksena Sirokon viestiin :).)

  • Reply Minna M keskiviikko, toukokuu 31, 2017 at 04:49

    Olipa mielenkiintoista lukea tämä postaus. Keskenerisyyden ja epävarmuuden sietämistä on täälläkin harjoiteltu viime vuodet, vaikka ei ulkomailla asutakkaan.

  • Leave a Reply