Miltä tuntui tulla ensimmäistä kertaa Algeriaan?

Algeria lapsiperheen silmin

Olen maininnut jo aiemminkin, etten ihastunut Algeriaan ensisilmäyksellä. Ensinnäkin matkan ajankohta vuosien 1999-2000 vaihteessa oli huono. Maa oli juuri selviämässä sisällissodasta ja L`Arba, jossa miehen perhe asuu oli ollut sisällissodan aikana yksi rauhattomimmista alueista. Ehkä jossakin muualla päin Algeriaa olisikin ollut jo vuoden 1999 lopussa hieman erilaista, mutta L`Arbassa vallitsi vielä tuolloinkin osittain pelon ilmapiiri, vaikkakin tilanne oli kuitenkin jo sen verran rauhoittunut, että perhe vakuutti meidän voivan matkustaa maahan turvallisesti.

Oikeastaan jo matkalle lähtö oli koettelemus. Olin nimittäin onnistunut kehittelemään itselleni lentopelon ja Algeriaan piti vielä tuolloin lentää kolmella koneella, joista viimeisin oli Air Algerien kone. Tuohon aikaan lennot myös maksoivat niin paljon, että opiskelijaperheelle lennot maksoivat helposti puolet omaisuudestamme – ihan sananmukaisesti. Olen onneksi päässyt lentopelostani aikalailla eroon, mutta tuolloin oli vielä liian hyvässä muistissa se, miltä tuntuu istua koneessa, jonka matkustajat uskovat putoavan suoraan mereen. Muistan katselleeni ulos koneen ikkunasta ja miettineeni, miltä vanhemmistani mahtaa tuntua, kun he kuulevat tapahtuneesta. Tilanteen ahdistavuus ei oikeastaan lauennut vielä kentälläkään, jonne pääsimme lopulta onnellisesti lukuisten ambulanssien ja paloautojen saattelemina. Kentällä nimittäin matkaopas oli aivan paniikissa ja äidit suunnittelivat jatkavansa matkaa Turkista kotiin bussilla. Olin kovin nuori, en vielä edes täysi-ikäinen, ja kyseessä oli yksi ensimmäisistä etelänmatkoistani ilman vanhempiani – tilanne jäi siis vaivaamaan pitkäksi aikaa ja jonkin aikaa välttelin lentämistä.

Suostuin lentämään Algeriaan ainoastaan siksi, että se tuntui olevan miehelleni niin kovin tärkeää. Tuntui tietysti mukavalta, että minut haluttiin niin kovasti esitellä perheelle samantien naimisiinmenomme jälkeen. Taisin keskittyä niin paljon lentämiseen, etten edes kovin muista jännittäneeni miehen perheen tapaamista. Lennot kyllä sujuivatkin oikein mallikkaasti, mutta kentällä meitä ei ollutkaan kukaan vastassa. Miehen perhe oli jotenkin ymmärtänyt tulopäivämme väärin ja ollut vastassa jo edellisenä päivänä, vaikka me olimme olleet tuolloin vasta Tunisiassa. Onneksi mies löysi kentältä samaan suuntaan matkalla olleen tuttavansa, joka tosin osoittautui niin hurjaksi kuskiksi, että olimme törmätä matkan aikana useamman kerran vastaantuleviin – ohitukset olivat sekunneista kiinni. Pelästyin siis tietysti heti aluksi algerialaista liikennettä ja olin myöhemmin aivan yllättynyt siitä, että miehen veljet ajoivatkin oikein rauhallisesti eikä yllättäviä tilanteita päässyt syntymään. Ikinä ei pitäisi yleistää, mihin taisin sortua jo heti matkan alkumetreillä ajatellessani, että algerialaiset kuskit ovat aivan hulluja rattiin päästessään. Samanlaiseen kuskiin en ole myöhemmin törmännyt kertaakaan eli huonoa tuuria oli matkassa tässäkin asiassa.

Kun sitten vihdoin saavuimme miehen kotiin, yllätys oli suuri. En oikein tiedä, mitä odotin – oikeastaan huomaan nyt, etten ollut paljoakaan edes miettinyt sitä, millaisista oloista mies on kotoisin. Olin halunnut tutustua mieheen itseensä juurikaan edes miettimättä tämän taustoja. Olin toki toisinaan ihmetellyt sitä, että mies vaikutti matkustaneen reippaasti minua enemmän, enkä itsekään mielestäni erityisen vähän ollut matkustanut siihen nähden, että elin lapsuuttani ja nuoruuttani 80-90-luvuilla, jolloin perheiden yhteiset etelänmatkat eivät vielä, ainakaan maaseudulla, olleet niin yleisiä kuin nykyisin. Muistan, kuinka esimerkiksi Eilatin lomani oli 90-luvulla suuri puheenaihe. Muistan myös, kuinka esittelin innoissani miehelle Linnanmäkeä ja Korkeasaarta ja mies naurahti ihan ystävälliseen sävyyn, että ”ovathan ne ihan kivoja”, kuitenkaan näistä kohteista kovinkaan vaikuttumatta.

Toisaalta miehessä viehätti juuri tietynlainen vaatimattomuus, se, ettei hän edes pyrkinyt tekemään minuun vaikutusta sillä, että on lähtöisin oikein hyvin toimeentulevasta perheestä. Olin Suomessa ehtinyt tottua siihen, että monet muut pyrkivät tuomaan esiin nimenomaan tällaiset, materialistiset asiat, jo tutustumisen alkuvaiheessa – monelle tuntui tärkeältä kertoa heti alkuunsa vaikkapa kuuluvansa johonkin kuuluisaan sukuun tai mikä ehkä vielä hullumpaa, nuoria kun olimme, vanhempien ammatit. Monesti tuntuu, että Suomessa juuri työ ja varallisuus määrittelevät ihmistä hyvin pitkälti ja olikin mukava poikkeus tutustua ihmiseen ihan ihmisenä, vaikkakin tältä pohjalta taisin kyllä kuvitella, että mies on varmaankin kotoisin kovin vaatimattomista oloista.

Huomaan nyt, että vaikka pidänkin itseäni melko ennakkoluulottomana ihmisenä, oli minullakin tietynlaisia ennakkokäsityksiä Algeriaa ja algerialaisia kohtaan, mikä tietysti on aivan luonnollistakin. Monesti me eurooppalaiset taidamme suhtautua hieman ylimielisesti afrikkalaisiin ja taisin hieman itsekin tähän syyllistyä, joskin osittain tiedostamattani.  Yllätys oli siis suuri, kun astuimme miehen perheen kauniiseen salonkiin, jossa isä ja äiti tuntuivat meitä jo odottavan. En enää muista, ehdimmekö jostakin matkan varrelta soittaa, että olisimme pian perillä, mutta vaikutti siltä, että meitä odotettiin. En ollut koskaan käynyt niin suuressa talossa, en vaikka olenkin kotoisin maaseudulta, jossa yleisesti asutaan reippaasti väljemmin kuin Helsingissä, enkä koskaan ollut nukkunut niin kauniissa huoneessa. En ollut odottanut mitään sellaista ja olo oli melkein kuin prinsessalla.

Prinsessa-oloa tosin jatkui vain aamuun asti. Huomasin nimittäin heti ensipäivistä lähtien, että naiset tekivät tuohon aikaan aivan valtavan paljon kotitöitä – aamuvarhaisesta iltamyöhään pitämättä juuri lainkaan taukoa. Osittain luulen, että naiset pyrkivät runsaalla työnteolla täyttämään päivänsä, koska ulkoilumahdollisuudet ja huvitukset olivat rajallisia, mutta tietysti perhettäkin asui samassa talossa runsaasti – miehen vanhemmat, monta veljeä perheineen sekä useampi naimaton veli – useita kymmeniä ihmisiä siis saman katon alla! Ruokapöytä notkui erilaisia ruokia, joiden valmistamiseen naiset käyttivät suuren osan päivästä. Oman perheen lisäksi perhe tarjosi säännöllisesti ruokaa myös lähellä asuville köyhille. Yritin olla mukana töissä parhaani mukaan, mikä oli haasteellista, koska en tuolloin osannut juuri sanaakaan arabiaa eikä englantia osannut juuri kukaan perheestä.

Tunsin oloni usein avuttomaksi ja jopa tyhmäksi. Kun omat mahdollisuudet kommunikoida toisten kanssa ovat kovin rajalliset, on täysi työ yrittää ymmärtää keskustelusta edes jotakin sieltä täältä, saati että kykenisi itse osallistumaan keskusteluun millään tasolla. Väsyin nopeasti ja kaipasin kieltämättä omaa rauhaa. Rauhaan tottuneelle suomalaiselle todellinen algerialainen suurperhe oli melkoinen kokemus. Olin ennen Algerian matkaa yöpynyt ulkomailla lähinnä hotelliolosuhteissa, joten ero olikin melkoinen, kun oltiinkin keskellä vilkasta algerialaista suurperhettä! Olimme vastikään menneet naimisiin ja olisin tietysti myös halunnut omia mieheni, mutta mies taas ei ollut nähnyt perhettään pitkään aikaan, joten täysin ymmärrettävästi kuulumisten vaihtamiseen meni aikaa. Olin kummajainen ja muistan välillä istuneeni keskellä sukulaisnaisten piiriä arvostelevien, joskin hyväksyvien ja ystävällisten, katseiden alla.

On muuten aika mielenkiintoista, että vaikka tuohon aikaan algerialaisten naisten päivät tuntuivat usein kuluvan lähinnä valtavan kotityötaakan alla, niin nimenomaan mies oli se, joka meillä vaati, että meille on ostettava astianpesukone, jotta aikaa ei menisi ”hukkaan” tiskaamisen vuoksi. Yritin silloin sanoa, että emmeköhän me kahden hengen taloudessa sentään tiskeistä selviä, mutta mies oli ehdoton ja niin vain astianpesukone ilmestyi opiskelija-asuntooni melkeinpä yhtaikaa miehen kanssa.

Algeria lapsiperheen silmin

Vaikka viihdynkin kotona, en ole tottunut olemaan viikkokaupalla sisätiloissa, kuten Algeriassa ensivierailun aikana olin. Miehen perhe nimittäin pelkäsi turvallisuuteni puolesta, jos lähtisin yksin ulos, eivätkä naiset muutoinkaan tuolloin tuntuneet kovin paljoa ulkoilevan. Aika tuntui matelevan ja kuukausi tuntui kuluvan todella hitaasti. Kontrasti nykypäivään on aivan valtava – nykyisin voin hyvin lähteä ulos yksinkin – myös L`Arbassa.

Melkein hävettää myöntää, etten vielä tuolloin oikein osannut arvostaa kaikkea sitä, mitä meidän vuoksemme tehtiin. Oma elämänkokemukseni ei siihen vielä riittänyt. Olen nyt myöhemmin kuullut, että tulomme oli ollut täällä aivan valtava tapahtuma, johon oli valmistauduttu viikkokaupalla. Voin hyvin uskoa tämän! Voin myös kuvitella miltä tuntui vastaanottaa ulkomaalainen vieras omaan rakkaaseen kotimaahan, joka ei ollut parhaimmillaan. Jos nyt pääsisin vierailemaan sisällissodasta toipuvassa Suomessa, olisin varmasti ihan yhtälailla järkyttynyt.

Anoppini olisi kovasti halunnut järjestää meille ”kunnon” häät ja oli aivan yllättynyt, kun mieheni sanoi, etten välitä sellaisista – täällähän häät ovat erittäin merkittävä tapahtuma ja monelle naiselle yksi elämän tärkeimmistä päivistä. Miehen isä hymyili hyväksyvästi ja luulenpa, että suuri syy tähän oli se, että häiden järjestämisessä hän olisi joutunut maksumieheksi ja häät ovat täällä erittäin kalliit. Muutenkin miehen isä tuntui hyväksyvän minut ensinäkemältä ja tykkäsi jutella kanssani – sen mitä kielimuurilta pystyimme juttelemaan. Mies kertoi isänsä työskennelleen paljonkin ulkomaalaisten satamatyöntekijöiden kanssa ja täten tottuneen ajatukseen ulkomaalaisista myös lähipiirissään. Anopilla ulkomaalaisen miniän hyväksyminen vei ehkä hieman kauemmin – hän oli kyllä alusta lähtien minulle erittäin ystävällinen, mutta ymmärrän nyt, että kenties hän oli myös hieman huolissaan.

En olisi vuonna 1999 lainkaan uskonut, että vielä joskus HALUAN asua Algeriassa ja että haluan vieläpä asua Algeriassa LASTENI kanssa! Seuraavan kerran vierailin Algeriassa vasta vuonna 2007. Kehitystä oli tapahtunut jo tuohon mennessä reippaasti ja ajatus omasta kodista Algeriassa alkoi kyteä. Mies on joskus harmitellut sitä, että tulimme käymään maassa ensimmäisen kerran niin kovin huonoon aikaan, mutta olen itse taas sitä mieltä, että juuri niin asioiden pitikin mennä. En ole hypännyt asumaan Algeriaan pohtimatta asiaa ja miettimättä sitä monelta eri kantilta. Luulen, että pidän Algeriasta nyt vieläkin enemmän, kun tiedän, millainen tilanne täällä oli vielä 90-luvun lopussa. Tuntuu niin kovin masentavalta, että maailmalla mennään monessa asiassa taaksepäin, eteenpäin menemisen sijaan – otetaan nyt vaikka esimerkiksi Yhdysvaltain presidentivaalit tai Suomen leikkaukset, jotka kohdistuvat valitettavan kipeästi juuri niihin heikoimmilla oleviin asukkaisiin – ja täällä pidänkin juuri siitä, että kehitys on monessa asiassa silminnähtävää – toisinaan, kovin hidasta, mutta edistystä kuitenkin. Olemme esimerkiksi vastikään päässeet jälleen iloitsemaan erään tuttavan kanssa, joka sai valtiolta pientä korvausta vastaan oman asunnon sosiaalisin perustein. Voitte vain kuvitella, kuinka iloinen kyseinen henkilö oli ihkauudesta asunnosta, josta on kauniit näköalat vuorille! Oman katon alta on ihan toisenlaista suunnitella omaa tulevaisuutta! Tiedän myös omalta osaltani, etten olisi viihtynyt asumassa keskellä algerialaista suurperhettä, vaan juuri oma koti on se viihtymisen avainasia!

 

Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutube
Previous Post Next Post

You Might Also Like