Miltä tuntui tulla ensimmäistä kertaa Algeriaan?

Algeria lapsiperheen silmin

Olen maininnut jo aiemminkin, etten ihastunut Algeriaan ensisilmäyksellä. Ensinnäkin matkan ajankohta vuosien 1999-2000 vaihteessa oli huono. Maa oli juuri selviämässä sisällissodasta ja L`Arba, jossa miehen perhe asuu oli ollut sisällissodan aikana yksi rauhattomimmista alueista. Ehkä jossakin muualla päin Algeriaa olisikin ollut jo vuoden 1999 lopussa hieman erilaista, mutta L`Arbassa vallitsi vielä tuolloinkin osittain pelon ilmapiiri, vaikkakin tilanne oli kuitenkin jo sen verran rauhoittunut, että perhe vakuutti meidän voivan matkustaa maahan turvallisesti.

Oikeastaan jo matkalle lähtö oli koettelemus. Olin nimittäin onnistunut kehittelemään itselleni lentopelon ja Algeriaan piti vielä tuolloin lentää kolmella koneella, joista viimeisin oli Air Algerien kone. Tuohon aikaan lennot myös maksoivat niin paljon, että opiskelijaperheelle lennot maksoivat helposti puolet omaisuudestamme – ihan sananmukaisesti. Olen onneksi päässyt lentopelostani aikalailla eroon, mutta tuolloin oli vielä liian hyvässä muistissa se, miltä tuntuu istua koneessa, jonka matkustajat uskovat putoavan suoraan mereen. Muistan katselleeni ulos koneen ikkunasta ja miettineeni, miltä vanhemmistani mahtaa tuntua, kun he kuulevat tapahtuneesta. Tilanteen ahdistavuus ei oikeastaan lauennut vielä kentälläkään, jonne pääsimme lopulta onnellisesti lukuisten ambulanssien ja paloautojen saattelemina. Kentällä nimittäin matkaopas oli aivan paniikissa ja äidit suunnittelivat jatkavansa matkaa Turkista kotiin bussilla. Olin kovin nuori, en vielä edes täysi-ikäinen, ja kyseessä oli yksi ensimmäisistä etelänmatkoistani ilman vanhempiani – tilanne jäi siis vaivaamaan pitkäksi aikaa ja jonkin aikaa välttelin lentämistä.

Suostuin lentämään Algeriaan ainoastaan siksi, että se tuntui olevan miehelleni niin kovin tärkeää. Tuntui tietysti mukavalta, että minut haluttiin niin kovasti esitellä perheelle samantien naimisiinmenomme jälkeen. Taisin keskittyä niin paljon lentämiseen, etten edes kovin muista jännittäneeni miehen perheen tapaamista. Lennot kyllä sujuivatkin oikein mallikkaasti, mutta kentällä meitä ei ollutkaan kukaan vastassa. Miehen perhe oli jotenkin ymmärtänyt tulopäivämme väärin ja ollut vastassa jo edellisenä päivänä, vaikka me olimme olleet tuolloin vasta Tunisiassa. Onneksi mies löysi kentältä samaan suuntaan matkalla olleen tuttavansa, joka tosin osoittautui niin hurjaksi kuskiksi, että olimme törmätä matkan aikana useamman kerran vastaantuleviin – ohitukset olivat sekunneista kiinni. Pelästyin siis tietysti heti aluksi algerialaista liikennettä ja olin myöhemmin aivan yllättynyt siitä, että miehen veljet ajoivatkin oikein rauhallisesti eikä yllättäviä tilanteita päässyt syntymään. Ikinä ei pitäisi yleistää, mihin taisin sortua jo heti matkan alkumetreillä ajatellessani, että algerialaiset kuskit ovat aivan hulluja rattiin päästessään. Samanlaiseen kuskiin en ole myöhemmin törmännyt kertaakaan eli huonoa tuuria oli matkassa tässäkin asiassa.

Kun sitten vihdoin saavuimme miehen kotiin, yllätys oli suuri. En oikein tiedä, mitä odotin – oikeastaan huomaan nyt, etten ollut paljoakaan edes miettinyt sitä, millaisista oloista mies on kotoisin. Olin halunnut tutustua mieheen itseensä juurikaan edes miettimättä tämän taustoja. Olin toki toisinaan ihmetellyt sitä, että mies vaikutti matkustaneen reippaasti minua enemmän, enkä itsekään mielestäni erityisen vähän ollut matkustanut siihen nähden, että elin lapsuuttani ja nuoruuttani 80-90-luvuilla, jolloin perheiden yhteiset etelänmatkat eivät vielä, ainakaan maaseudulla, olleet niin yleisiä kuin nykyisin. Muistan, kuinka esimerkiksi Eilatin lomani oli 90-luvulla suuri puheenaihe. Muistan myös, kuinka esittelin innoissani miehelle Linnanmäkeä ja Korkeasaarta ja mies naurahti ihan ystävälliseen sävyyn, että ”ovathan ne ihan kivoja”, kuitenkaan näistä kohteista kovinkaan vaikuttumatta.

Toisaalta miehessä viehätti juuri tietynlainen vaatimattomuus, se, ettei hän edes pyrkinyt tekemään minuun vaikutusta sillä, että on lähtöisin oikein hyvin toimeentulevasta perheestä. Olin Suomessa ehtinyt tottua siihen, että monet muut pyrkivät tuomaan esiin nimenomaan tällaiset, materialistiset asiat, jo tutustumisen alkuvaiheessa – monelle tuntui tärkeältä kertoa heti alkuunsa vaikkapa kuuluvansa johonkin kuuluisaan sukuun tai mikä ehkä vielä hullumpaa, nuoria kun olimme, vanhempien ammatit. Monesti tuntuu, että Suomessa juuri työ ja varallisuus määrittelevät ihmistä hyvin pitkälti ja olikin mukava poikkeus tutustua ihmiseen ihan ihmisenä, vaikkakin tältä pohjalta taisin kyllä kuvitella, että mies on varmaankin kotoisin kovin vaatimattomista oloista.

Huomaan nyt, että vaikka pidänkin itseäni melko ennakkoluulottomana ihmisenä, oli minullakin tietynlaisia ennakkokäsityksiä Algeriaa ja algerialaisia kohtaan, mikä tietysti on aivan luonnollistakin. Monesti me eurooppalaiset taidamme suhtautua hieman ylimielisesti afrikkalaisiin ja taisin hieman itsekin tähän syyllistyä, joskin osittain tiedostamattani.  Yllätys oli siis suuri, kun astuimme miehen perheen kauniiseen salonkiin, jossa isä ja äiti tuntuivat meitä jo odottavan. En enää muista, ehdimmekö jostakin matkan varrelta soittaa, että olisimme pian perillä, mutta vaikutti siltä, että meitä odotettiin. En ollut koskaan käynyt niin suuressa talossa, en vaikka olenkin kotoisin maaseudulta, jossa yleisesti asutaan reippaasti väljemmin kuin Helsingissä, enkä koskaan ollut nukkunut niin kauniissa huoneessa. En ollut odottanut mitään sellaista ja olo oli melkein kuin prinsessalla.

Prinsessa-oloa tosin jatkui vain aamuun asti. Huomasin nimittäin heti ensipäivistä lähtien, että naiset tekivät tuohon aikaan aivan valtavan paljon kotitöitä – aamuvarhaisesta iltamyöhään pitämättä juuri lainkaan taukoa. Osittain luulen, että naiset pyrkivät runsaalla työnteolla täyttämään päivänsä, koska ulkoilumahdollisuudet ja huvitukset olivat rajallisia, mutta tietysti perhettäkin asui samassa talossa runsaasti – miehen vanhemmat, monta veljeä perheineen sekä useampi naimaton veli – useita kymmeniä ihmisiä siis saman katon alla! Ruokapöytä notkui erilaisia ruokia, joiden valmistamiseen naiset käyttivät suuren osan päivästä. Oman perheen lisäksi perhe tarjosi säännöllisesti ruokaa myös lähellä asuville köyhille. Yritin olla mukana töissä parhaani mukaan, mikä oli haasteellista, koska en tuolloin osannut juuri sanaakaan arabiaa eikä englantia osannut juuri kukaan perheestä.

Tunsin oloni usein avuttomaksi ja jopa tyhmäksi. Kun omat mahdollisuudet kommunikoida toisten kanssa ovat kovin rajalliset, on täysi työ yrittää ymmärtää keskustelusta edes jotakin sieltä täältä, saati että kykenisi itse osallistumaan keskusteluun millään tasolla. Väsyin nopeasti ja kaipasin kieltämättä omaa rauhaa. Rauhaan tottuneelle suomalaiselle todellinen algerialainen suurperhe oli melkoinen kokemus. Olin ennen Algerian matkaa yöpynyt ulkomailla lähinnä hotelliolosuhteissa, joten ero olikin melkoinen, kun oltiinkin keskellä vilkasta algerialaista suurperhettä! Olimme vastikään menneet naimisiin ja olisin tietysti myös halunnut omia mieheni, mutta mies taas ei ollut nähnyt perhettään pitkään aikaan, joten täysin ymmärrettävästi kuulumisten vaihtamiseen meni aikaa. Olin kummajainen ja muistan välillä istuneeni keskellä sukulaisnaisten piiriä arvostelevien, joskin hyväksyvien ja ystävällisten, katseiden alla.

On muuten aika mielenkiintoista, että vaikka tuohon aikaan algerialaisten naisten päivät tuntuivat usein kuluvan lähinnä valtavan kotityötaakan alla, niin nimenomaan mies oli se, joka meillä vaati, että meille on ostettava astianpesukone, jotta aikaa ei menisi ”hukkaan” tiskaamisen vuoksi. Yritin silloin sanoa, että emmeköhän me kahden hengen taloudessa sentään tiskeistä selviä, mutta mies oli ehdoton ja niin vain astianpesukone ilmestyi opiskelija-asuntooni melkeinpä yhtaikaa miehen kanssa.

Algeria lapsiperheen silmin

Vaikka viihdynkin kotona, en ole tottunut olemaan viikkokaupalla sisätiloissa, kuten Algeriassa ensivierailun aikana olin. Miehen perhe nimittäin pelkäsi turvallisuuteni puolesta, jos lähtisin yksin ulos, eivätkä naiset muutoinkaan tuolloin tuntuneet kovin paljoa ulkoilevan. Aika tuntui matelevan ja kuukausi tuntui kuluvan todella hitaasti. Kontrasti nykypäivään on aivan valtava – nykyisin voin hyvin lähteä ulos yksinkin – myös L`Arbassa.

Melkein hävettää myöntää, etten vielä tuolloin oikein osannut arvostaa kaikkea sitä, mitä meidän vuoksemme tehtiin. Oma elämänkokemukseni ei siihen vielä riittänyt. Olen nyt myöhemmin kuullut, että tulomme oli ollut täällä aivan valtava tapahtuma, johon oli valmistauduttu viikkokaupalla. Voin hyvin uskoa tämän! Voin myös kuvitella miltä tuntui vastaanottaa ulkomaalainen vieras omaan rakkaaseen kotimaahan, joka ei ollut parhaimmillaan. Jos nyt pääsisin vierailemaan sisällissodasta toipuvassa Suomessa, olisin varmasti ihan yhtälailla järkyttynyt.

Anoppini olisi kovasti halunnut järjestää meille ”kunnon” häät ja oli aivan yllättynyt, kun mieheni sanoi, etten välitä sellaisista – täällähän häät ovat erittäin merkittävä tapahtuma ja monelle naiselle yksi elämän tärkeimmistä päivistä. Miehen isä hymyili hyväksyvästi ja luulenpa, että suuri syy tähän oli se, että häiden järjestämisessä hän olisi joutunut maksumieheksi ja häät ovat täällä erittäin kalliit. Muutenkin miehen isä tuntui hyväksyvän minut ensinäkemältä ja tykkäsi jutella kanssani – sen mitä kielimuurilta pystyimme juttelemaan. Mies kertoi isänsä työskennelleen paljonkin ulkomaalaisten satamatyöntekijöiden kanssa ja täten tottuneen ajatukseen ulkomaalaisista myös lähipiirissään. Anopilla ulkomaalaisen miniän hyväksyminen vei ehkä hieman kauemmin – hän oli kyllä alusta lähtien minulle erittäin ystävällinen, mutta ymmärrän nyt, että kenties hän oli myös hieman huolissaan.

En olisi vuonna 1999 lainkaan uskonut, että vielä joskus HALUAN asua Algeriassa ja että haluan vieläpä asua Algeriassa LASTENI kanssa! Seuraavan kerran vierailin Algeriassa vasta vuonna 2007. Kehitystä oli tapahtunut jo tuohon mennessä reippaasti ja ajatus omasta kodista Algeriassa alkoi kyteä. Mies on joskus harmitellut sitä, että tulimme käymään maassa ensimmäisen kerran niin kovin huonoon aikaan, mutta olen itse taas sitä mieltä, että juuri niin asioiden pitikin mennä. En ole hypännyt asumaan Algeriaan pohtimatta asiaa ja miettimättä sitä monelta eri kantilta. Luulen, että pidän Algeriasta nyt vieläkin enemmän, kun tiedän, millainen tilanne täällä oli vielä 90-luvun lopussa. Tuntuu niin kovin masentavalta, että maailmalla mennään monessa asiassa taaksepäin, eteenpäin menemisen sijaan – otetaan nyt vaikka esimerkiksi Yhdysvaltain presidentivaalit tai Suomen leikkaukset, jotka kohdistuvat valitettavan kipeästi juuri niihin heikoimmilla oleviin asukkaisiin – ja täällä pidänkin juuri siitä, että kehitys on monessa asiassa silminnähtävää – toisinaan, kovin hidasta, mutta edistystä kuitenkin. Olemme esimerkiksi vastikään päässeet jälleen iloitsemaan erään tuttavan kanssa, joka sai valtiolta pientä korvausta vastaan oman asunnon sosiaalisin perustein. Voitte vain kuvitella, kuinka iloinen kyseinen henkilö oli ihkauudesta asunnosta, josta on kauniit näköalat vuorille! Oman katon alta on ihan toisenlaista suunnitella omaa tulevaisuutta! Tiedän myös omalta osaltani, etten olisi viihtynyt asumassa keskellä algerialaista suurperhettä, vaan juuri oma koti on se viihtymisen avainasia!

 

Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutube
Previous Post Next Post

You Might Also Like

17 Comments

  • Reply Leena tiistai, helmikuu 14, 2017 at 20:50

    Kiinnostava katsaus menneisyyteen. Ihailen miten mestaroit ajan, itse olisin varmaan tullut hulluksi (ei yhteistä kieltä, ei pääse ulkoilemaan, aina ihmisiä ympärillä…). Tapasitko miehesi Suomessa?
    En ole koskaan ajetellut matkustavani Algeriaan, mutta postauksesi ovat hieman muuttaneet käsitystäni. Mieheni oli noin 18 vuotta sitten vaellusmatkalla Algeriassa. Ei ollut ihan se paras matka, vaikka maisemat mitä mahtavimmat, mutta kaikki muu ontui täydellisesti.

  • Reply Laura T. tiistai, helmikuu 14, 2017 at 21:56

    Ajassa oli tosiaan mestaroimista ja oli tosi yllättävää, kuinka väsyttävää on olla seurassa, jonka kanssa on vaikea kommunikoida :). Hieman hengähdystaukoja sain sentään anopin kattoterassilla, josta oli upeat näkymät vuorille ja sellaisen halusin omaankin kotiin. Loman jälkeen olin niin väsynyt, että olisin kaivannut uuden loman ennen opintojen jatkamista, mutta tutussa ympäristössä palautuminenkin oli onneksi nopeaa!

    Pari kertaa onneksi sentään pääsimme käymään pääkaupungissa, josta tykkäsin jo silloin, mutta tietyille alueille ei silloin vielä ollut turvallista mennä. Olen tavannut mieheni Suomessa, mutta mies on asunut pitkään myös Saksassa, jota usein kiittelen tietynlaisen saksalaisen täsmällisyyden juurruttamisesta mieheen ;).

    Voin kuvitella, että 18 vuotta sitten matkailijoiden palvelut ovat täällä olleet ontuvia – monesti ne ovat sitä vieläkin, mutta tuolloin 18 vuotta sitten oltiin vielä juuri toipumassa sisällissodasta, niin voin kuvitella, miten vaikeaa täällä on ollut ulkomaalaisena. Täällä olisi upeita (luonnon)nähtävyyksiä, mutta matkailuun ei ole haluttu juurikaan panostaa. Nyt näyttäisi. että tällekin alalle alettaisiin pikkuhiljaa panostaa, mutten oikein usko, että Algeriasta ainakaan pitkään aikaan tulee varsinaista turistimaata. Tuo oli muuten eräs syy siihen, että ensimmäisellä matkalla kulttuurishokki oli niin suuri. Esimerkiksi Eilatissa olimme maassa, jossa oli levottomuuksia, mutta turisteille oli luotu olosuhteet, joissa näistä levottomuuksista ei ollut tietoakaan – kuvailen usein tätä tietynlaiseksi kuplaksi. Algeriassa sen sijaan turistit tulevat keskelle algerialaista arkielämää pääsemättä edes halutessaan omaan kuplaansa.

  • Reply sirokko keskiviikko, helmikuu 15, 2017 at 00:30

    Jännä lukea miltä on tuntunut tulla tänne nykyaikana 🙂 Minun eka näkökulmastani eli vuoden -74 ajoista eletään kuin eri maassa. Silloinhan Algeria oli vielä sosialistinen valtio eikä markkinataloudesta ollut puhettakaan. Siinä mielessä ollaan ehkä edistytty (ellei hintoja katsota). Monessa muussa mielessä ollaan kyllä menty hurjasti taaksepäin kuten yleinen moraali, rikollisuus, turvallisuus, koulutus, korruptio… Toisaalta onhan ne samat asiat lisääntyneet Euroopan puolellakin, joten kaikkia ei voi sanoa ihan algerialaiseksi ilmiöksi. Tuo taaksepäin meno näkyy ehkä eniten juuri Annabassa, tämä kun oli vielä 70-luvulla pikku-Pariisi, koko maan suosituin lomakaupunki. Nyt ollaan ekoja vain rikollisuuslistalla.

    • Reply Laura T. keskiviikko, helmikuu 15, 2017 at 12:59

      Mies myös muistelee nimenomaan 70-80-lukuja hyvinä aikoina – parempina kuin nyt. Täällä oli kuulemma hyvä elää ennen sisällissotaa!! Erityisesti mies muistaa sen, kuinka puhdasta täällä oli eikä tällaista jätehuolto-ongelmaa ollut kuin nyt monin paikoin. Yliopistollakin tarjottiin kuulemma tuohon aikaan ravintolatason lounaita!

      Itse voin verrata olosuhteita ainoastaan vuodesta 1999 eteenpäin ja niistä ajoista on kyllä tultu ihan reippaasti eteenpäin. Välillä harmittaa aivan valtavasti, kun miettii, kuinka paljon potentiaalia tässä maassa olisi ja kuinka kaukana ollaan siitä tilanteesta, että kaikki tuo potentiaali olisi hyödynnetty. Sisällissota vei kyllä maata kaikkinensa varmasti ihan hirvittävän paljon taaksepäin…

      Rikollisuuteen ja turvattomuuteen en ole itse törmännyt, mutta tämä meidän alue taitaakin tässä suhteessa olla aikamoinen lintukoto. Pääkaupungissa käymme juuri sen verran ”huvituksissa”, ettei mahdollinen rikollisuus ole sielläkään hypännyt silmille.

      Muistan muuten myös hämmästelleeni sitä, miten kylmä täällä oli joulukuussa! Algerialaiset usein ihmettelevät, miten me pärjäämme usean kymmenen asteen pakkasessa, mutta kyllä kylmyys täällä meni jotenkin luihin ja ytimiin. Ehkä väsymykselläkin oli osansa asiassa.

  • Reply Anna keskiviikko, helmikuu 15, 2017 at 09:23

    Upea kirjoitus jonka tulen lukemaan moneen kertaan. 🙂

    • Reply Laura T. keskiviikko, helmikuu 15, 2017 at 13:00

      Kiitos Anna 🙂

  • Reply lena | london and beyond keskiviikko, helmikuu 15, 2017 at 09:41

    Mielenkiintoinen teksti, suurella mielenkiinnolla luen Algeria-juttuja, kuten olen aiemminkin tainnut sanoa. Tuntematon maa, joskus kaynyt naapurissa Tunisiassa mutta muuten koko mannerkin aivan liian tuntematon. Kiva oppia lisaa maasta blogisi kautta!
    Terkut Saksasta!

  • Reply Laura T. keskiviikko, helmikuu 15, 2017 at 13:08

    Kiva, kuulla Lena. Tunis on turistille mielestäni Algeriaa helpompi kohde mutta keskimäärin algerialaisten elintaso taitaa olla reippaasti parempi kuin tunisialaisilla. Minähän ihastuin juuri tuolloin 1999 Tunisiin, kun vietimme siellä pari päivää Algerian matkan aikana. Hotelliolosuhteet Tunisissa olivat paljon lähempänä sitä mihin olin tottunut kuin suurperhemajoitus Algeriassa :). Tunisia on aivan toisella tavalla turistimaa kuin Algeria.

    Saksa on muuten toinen lempparini – kovin erilainen kuin Algeria, mutta monessa suhteessa todella kiva asuinmaa!

  • Reply Ansku keskiviikko, helmikuu 15, 2017 at 14:04

    Mukaansatempaava teksti, kuin olisi päässyt kärpäseksi kattoon appivanhempien tapaamiseen. Täällä Egyptissä ainakin meidän autokuskin kuulee toisinaan puhuvan ”vanhoista hyvistä ajoista” niin että ymmärrän, että pitää nykytilaa osaltaan huolestuttavampana kuin nuoruusaikojaan. On huolissaan saavatko lapsensa töitä ja onko heillä ikinä varaa asuntoon tai naimisiinmenoon. Täällä riippuu niin paljon siitä miten varakkaaseen perheeseen syntyy ja tavallisen tallaajan polku voi olla mutkikas. Silti monet osaavat ottaa ilon irti vähästä ja ovat niin vilpittömän onnellisia siitä mitä heillä on että sitä ihailen. Täällä on nyös ollut viileää! Sanovat että enkö ole tottunut kylmään, mutta klassikkohan on, että en kylmiin sisätiloihin!

    • Reply Laura T. keskiviikko, helmikuu 15, 2017 at 17:16

      Täälläkin toisaalta monet ovat sitä mieltä, että 70-80-luvulla elämä oli parempaa kuin nykyisin. Kun itse voin verrata tilannetta ainoastaan 1999 tilanteeseen, tuntuu, että kehitystä on tapahtunut oikein aimoharppauksin. Täällä nimenomaan sisällissota vei maan tilanteen 90-luvulla kaaokseen, josta se ei ole vieläkään täysin selvinnyt. Täälläkin esimerkiksi asuntojen hinnat ovat sen verran korkeita, että Suomen ulkoministeriökin toteaa kuvaavasti asumisen olevan länsimaalaiselle kallista – miehen veljen mukaan asunnot ovat täällä tällä hetkellä kalliimpia kuin Mûnchenissä. Tästäkin syystä on niin erityisen upeaa, että valtio tarjoaa sosiaalisin perustein köyhille algerialaisille pientä korvausta vastaan upouusia omistusasuntoja!

      On muuten aika kuvaavaa, ettei juuri kukaan miehen veljistä ole kyennyt ylläpitämään sellaista elintasoa, kuin mihin isänsä pystyi, vaikka isällä lapsia oli 14 ja nykyään perhekoot ovat huomattavasti pienempiä. Tämä mielestäni hieman viittaisi siihen, että kyllä 70-80-luvuilla elämä taisi olla helpompaa, vaikka osittain varmasti myös aika kultaa muistot. Naimisiinmeno huolettaa täälläkin monia – jo pelkästään häät ovat kalliit ja nykymorsianten vaatimukset ovat usein erittäin kovat.

  • Reply Petra keskiviikko, helmikuu 15, 2017 at 16:08

    Oli niin mielenkiintoinen juttu! Jotenkin tuntui tutulta tuo perheen ensikohtaaminen ja se sopeutuminen tahan maahan vaikka itse tapasimmekin Turkissa ja olin ollut taalla jo monta vuotta. Silti ei se kaikki valmistanut turkkilaiseen sukuun 🙂 Teilla mennaan Algeriassa kovaa vauhtia eteenpain, meilla Turkissa njaa suunta on kylla talla hetkella ihan tuntematon etta mihin mennaan.

    • Reply Laura T. keskiviikko, helmikuu 15, 2017 at 17:25

      Toivon niin kovin, että Turkissa palaisi rauha maahan! Olen jotenkin ollut aivan tyrmistynyt Turkin viime aikaisista tapahtumista – en olisi lainkaan uskonut, että tilanne voisi ajautua tällaiseksi. Samalla olen myös tuntenut erityisen suurta sympatiaa Syyriaa kohtaan, koska siellä tilanne on tällä hetkellä hieman samantapainen kuin Algeriassa oli sisällissodan aikoina ja koska joissakin yhteyksissä on puhuttu jopa siitä, voisiko Algerian selviytymisestä sisällissodan jälkeen ottaa mallia myös Syyriassa. Tuntuu niin käsittämättömän turhalta, että niin moni maa menee aivan sekaisin poliittisten erimielisyyksien vuoksi!! Syyriassa on siinäkin mielessä aika samantapainen tilanne kuin Algeriassa aikoinaan, ettei monikaan tavallinen kansalainen ole kummankaan taistelevan tahon puolella ja Turkissakin suurin osa kansasta haluaisi varmasti vain elää rauhassa! Kovasti toivon, että täälläkin pysyisi rauha maassa – maailman kirjat ovat nykyisin niin sekaisin, ettei oikein nykyään enää tiedä, missä seuraavan kerran alkaa rähinät.

  • Reply MatkaMartta lauantai, helmikuu 18, 2017 at 18:47

    Olipa mielenkiintoinen postaus

    • Reply MatkaMartta lauantai, helmikuu 18, 2017 at 18:49

      ups, viesti lähti ihan kesken. Niin, olipa mielenkiintoinen postaus. Tykkään monenlaisista blogeista ja lähes kaikkia ulkosuomalaisblogeja luen mielenkiinnolla, mutta erityisen viehättäviä on nämä blogit, jotka kertovat maista joista en juuri mitään ennestään tiedä. Kiitos.

      • Reply Laura T. sunnuntai, helmikuu 19, 2017 at 12:28

        Kiitos Matkamartta!

      • Reply Laura T. sunnuntai, helmikuu 19, 2017 at 13:10

        Algeria on varmasti monelle aivan tuntematon maa. En itsekään siitä juuri mitään tiennyt ennen kuin tutustuin mieheeni. Edelleenkin muuten tuntuu, että tiedän maasta valitettavan vähän – alueelliset erot on täällä valtavia ja muutenkin maa on kaikessa mielenkiintoisuudessaankin kovin ristiriitaisia ajatuksia herättävä.

        Tämä ei ole turistimaa, niin harvempi suomalainen täällä on käynyt. Vaikka toisaalta taas aivan lähipiiristämmekin löytyy yllättävän monia, jotka ovat Algeriassa käyneet – pikkuisesta kotikylästämmekin kahdesta talosta neljästä on käyty Algeriassa (Naapurimme on merimies :)) ja isän viereen oli lennolla Ranskasta Suomeen sattunut istumaan suomalainen mies, joka oli myös täällä käynyt. Kaikkinensa tämä on maa, jossa olisi paljonkin mielenkiintoista nähtävää, mutta jossa pitää vähän nähdä vaivaa, että ensinnäkin löytää nämä nähtävyydet ja että pääsee paikan päälle.

  • Reply Viitotaanko? - Algeria lapsiperheen silmin tiistai, tammikuu 2, 2018 at 14:50

    […] olisi ollut käyttöä hänen kanssaan kommunikoidessani. Tosin täytyy myöntää, että kun tulin ensimmäistä kertaa Algeriaan, juuri tämän veljen kanssa oli helpompi kommunikoida kuin suurimman osan muista […]

  • Leave a Reply