Browsing Tag

york

Yleinen

Mennään alas bisneksiin

sunnuntai, lokakuu 22, 2017

muualla on pilvenpiirtäjiä, täällä katedraaleja. oikealla kaktuksia, ne on kivoja

Tässähän alkaa vähitellen tuntea itsensä ihan oikeaksi opiskelijaksi! Kuluneet päivät ovat nimittäin menneet paljolti tutkimushengessä, sillä osana käytännön jatko-opiskeluopintoja tulemme käymään väliesseen työstämistä läpi jo ensi keskiviikkona. Tämä tarkoittaa sitä, että 2000 sanan esseestä pitäisi tuupata tarkasteltavaksi 500 sanan mittainen pätkä tulevaan workshopiin. Sinänsä idea on ihan hyvä: jos akateeminen kirjoittaminen on vielä hieman hakusessa, ainakin siitä saa palautetta jo nyt eikä vasta loppuesseen yhteydessä. Itsestäni tuntuu toki hieman teennäiseltä kirjoitella tällaisia lyhäriesseitä lähinnä näön vuoksi, mutta hyvää referointiharjoitusta (kuinkas nää lähteet merkittiinkään?) se on joka tapauksessa. Workshopiin mennessä olen todennäköisesti vääntänyt kasaan jo tarvittavat 2000 sanaa, joten mikäs tässä alustavia deadlineja hyödyntäessä. Tuleepahan ainakin aikaansaanut olo!

Hieman on viime päivinä silti nostanut päätään myös tuttu ja turvallinen opiskelutuska – tajusin nimittäin, että vaikka kirjoittaminen sinänsä ei aiheuta paineita, itse aiheiden keksiminen voi olla työn takana. Mistä aloittaa, kun ei ole mitään erityistä sanottavaa? Olin etukäteen ajatellut kirjoittavani reteästi ruumiillisuuskurssin teemoista, mutta keskiviikkoisen (skippaamani) massaluennon vanavedessä saapunut sähköposti muistutti pakollisena aiheena olevan modernismi. No niin justiinsa. Onneksi moduulit overlappaavat jännittävin seurauksin, joten vaihdoin lennosta suunnitelmat molemmissa käsiteltyyn Beckettiin. Not I jäi takaraivoon nimenomaan ruumiillisuuskurssin puitteissa, joten pöllin surutta teoriat kummaltakin kurssilta ja aloin kirjoitella kyseisen näytelmän kertojasta. Haastavaksi onkin osoittautunut aiheen tiivistäminen 2000 sanaan, sillä lähteitä ja näkökulmia todella riittäisi joka sormelle. Luulen, että suurin haasteeni kurssitöissä tuleekin olemaan liika kunnianhimoisuus (sekä tästä seuraava stressi), sillä gradusta on vaikea pakittaa takaisin ympäripyöreisiin esseisiin. Onneksi osaan nykyään myös paremmin hahmottaa mikä toimii missäkin kontekstissa, joten liiallisilla metafilosofisilla pohdinnoilla voi viskata vesilintua.

Toisenlainen ahdistusbingobonus ilmestyi elämääni torstaina, kun löysin postilaatikosta vihdoin kirjeen. Enkä ihan mitä tahansa kirjettä, vaan laskun! Yorkin kaupungilta! Vaatien minulta yli 500 puntaa tulevan vuoden kuntaveroa. Voi pojat! Tämä oli poikkeuksellisen villiä sikäli, että jo ensimmäisenä muuttopäivänäni olin täyttänyt netissä annettujen ohjeiden mukaan lomakkeen, jonka oli tarkoitus vapauttaa minut täysaikaisena opiskelijana kyseisestä verosta. Iskinkin saman tien laskussa näkyvään sähköpostiosoitteeseen viestiä, jossa utelin mitä tälle lomakkeelle on mahdollisesti tapahtunut. Sitten keskityin olemaan hyperventiloimatta. Onneksi sain keskusteltua asiasta pian Nickin kanssa, joka yhdessä Toryn kanssa rauhoitteli kyseessä olevan todennäköisesti puhdas hallintovirhe. Opiskelijana minun ei nimittäin kuuluisi kyseistä veroa todellakaan maksaa, ja verkkohistoria todistaa hakemuksen täytetyn muutto-ohjeissa mainitun aikarajan sisällä. ”Tää on se kulttuurishokki, kun oot pohjoismaalaisena tottunut edes jotenkin järkevään ja luotettavaan hallintobyrokratiaan”, totesi Tory empaattisena, ”Täällä kunnat on vaan yksi iso sekasotku, eikä mitään kannata itsestäänselväksi olettaa.”

Vastausta ei sähköpostiin ole vielä (viikonlopun vuoksi) kuulunut, mutta en suostu stressaamaan aiheesta toistaiseksi enempää. Esseen kirjoittaminen onkin osoittautunut hyväksi distraktioksi FFXV:n ohella. Olen könynnyt siinä läpi nyt lähes jokaisen luolaston, hirviönmetsästystehtävän sekä ajellut fiktiivisellä tienraitilla ojentelemassa autonkorjaustarvikkeita kulpavolkkarinsa teloneille tyypeille. Täydellistä aivojen nollausta siis! On tässä onneksi hieman sosiaalisempaakin elämää luvassa, sillä ostin marraskuun viimeiselle viikonlopulle junaliput Lontooseen. Tarkoituksena on hengata ihan ajan kanssa Nickin, Toryn ja Nathanin luona, ja kenties yrittää leipoa ja/tai laittaa ruokaa. Mietin korvapuusteja, jos tällä kertaa pullataikina myös haluaisi nousta… Koska viikonloppuisin junien hinnat ovat aivan älyttömiä, ostin paluumatkalle sunnuntaiksi lipun National Expressiltä. Viis ja puol tuntia bussissa! Viideltä aamulla perillä Yorkissa! Ei tunnu missään! Ok, aika harvoin nykyään vedän enää budjettilinjalla jos vaihtoehtona on puolet lyhyempi matka, mutta £5 vs £40 erotuksella nuokun ihan mieluusti siellä bussissa, kun ei aamulla ole kiire mihinkään.

Samaan saumaan voisin muuten mainostaa, että tiedän nyt koska tulen jälleen Suomeen! Pyysin tosiaan synttärilahjan verukkeella jo toukokuussa Nickiä kysymään bisnesmies-isältään, liikenisikö tämän frequent flier -lentopisteistä ilmaiset lennot Helsinkiin. Idea tuli siitä, kun eräällä takavuosien reissullani Nick tätä itse ehdotti. Ja kannatti kysyä! Nyt on nimittäin lennot 2.12. Heathrowlta Helsinkiin sekä 9.1. takaisin Englantiin. Paluulento on päivä sen jälkeen kun saavumme Josuken ja Maijan kanssa Tokiosta, eli aika metropoliittia elämää pääsen taas larppaamaan. Siirtymiset Yorkista Lontooseen ja takaisin vaativat jälleen hieman suunnittelua, mutta tajusin hyödyntää uudelleen tuota National Expressin suoraa yöbussia. Mikäli bussissa ei saa nukuttua ja olo on Lontooseen saavuttaessa kuin kalman jäljiltä, voin kuulemma kompuroida Belsize Parkiin päiväunille… Pitää kyllä oikeasti tuoda noin kymmenen kiloa tuliaisia Suomesta ja Japanista, sillä en muuten osaa mitenkään kiittää Nickiä ja Torya kaikesta arjessa saamastani avusta! Huh huh.

Nyt kun kerran päästiin vauhtiin suunnitelmien suhteen, löytyy niitä toki lyhyemmällekin aikavälille. Debarati kysyi minua mukaansa katsomaan The Death of Stalin’ia elokuvateatteriin ensi viikolle, ja itse ajattelin käydä tsekkaamassa mahdollisimman pian myös tuoreen Thor-leffan. Halloweenia edeltävälle viikonlopulle sain mielekästä tekemistä puolivahingossa, kun Nick vinkkasi Rosien olevan tulossa kaupunkiin katsomaan The Hallows Gate: The Eyes of Time -nimistä interaktiivista teatteriesitystä. Olen nähnyt Rosien viimeksi vuosia sitten, mutta tämä oli innostunut kuullessaan minun muuttaneen Yorkiin ja pyysi itse minua seuraksi. Meillä oli viimeksi todella hauskaa yhdessä, joten odotan paitsi teatteriesitystä (kauhua! historiaa! sci-fiä!), myös hengaamista Rosien sekä mahdollisesti tämän paikallisten kaverien seurassa. Yksi näistä esiintyy itse esityksessä, joten on varmasti todella mielenkiintoista päästä kuulemaan itse produktiosta. Plus päästä ensimmäistä kertaa johonkin Yorkin baareista!

Halloweenin jälkeen luvassa on vähän chillimpi viikonloppu (ainakin toivottavasti), kun lähden iskän ja Merjan kanssa Whitbyn hoodseille Robin Hood’s Bayhin. En tiedä yhtään mitä odottaa, mutta mukaan voisin ottaa ainakin jonkin kirjan. Ehkä sieltä myös irtoaa jotain mielekästä kuvamateriaalia, Yorkissa kun on taas satanut aika lailla ja tämänkin postauksen kuvat ovat viikko sitten otettuja… Tänään tosin yritin ninjailla itseni pyykkitupaan, mutta kaikki koneet olivat käytössä vaikka vielä ennen lähtöä pyykinpesu-app oli väittänyt niitä vapaiksi! Satan666! Eihän tässä voi enää mihinkään luottaa. Paitsi ehkä siihen, että maanantai-aamuna klo 9 tuskin on kovin moni pyykkäämässä, joten yritetään uudestaan silloin. Sormet ristiin, että mulla on ehjiä vaatteita vielä tuon pyykkäämisen jälkeenkin. Kyllä mulla on jännittävä elämä!

Yleinen

The mediator between the head and the hands must be the heart

keskiviikko, lokakuu 18, 2017

museon puisto

Ophelia-myrsky tuli ja meni, enkä nähnyt edes yhtään punaista kuuta. Luvattu lämpöaalto jäi lopulta aika maltilliseksi, vaikka sunnuntaina olikin tavanomaista leudompi sää. Sen johdosta lähdin siis tietoisesti ulos kävelylle. Olin katsellut netistä etukäteen erilaisia Yorkin tuntumassa sijaitsevia puutarhoja, mutta koska osa näistä vaatisi ihan kunnon ekskursioita pääsylippuineen päivineen, päädyin hortoilemaan museon puutarhojen tuntumaan. Matkalla koukkasin elokuvateatterin kautta ja ostin itselleni paitsi opiskelijajäsenyyden, myös lipun maanantaille Metropolis-leffan yksittäisnäytöstä varten. Jäsenyyden ehkä suurin hyöty on se, ettei netistä lippuja ostaessa tarvitse maksaa £1.50 käsittelymaksua… plus että sillä saa kaksi ilmaista leffalippua, joten £20 hintainen jäsenyys ei tunnu mitenkään riistolta. Uskon, että 10 minuutin päässä sijaitsevasta leffateatterista tuleekin vuoden aikana tuttu paikka, sillä opiskelijahintaiset leffat ovat arkena vain noin £7.50 kipale.

Matkalla museon puutarhaan lähes jokaisessa kadunkulmassa soi. Katumuusikoita löytyi niin 12-vuotiaasta Wonderwallia soittavasta kitarapojasta steel pan -rumpua soittavaan mieheen ja jopa kokonaiseen bändiin haitareineen ja kontrabassoineen. Kaupungilla oli paljon ihmisiä liikenteessä, sillä viikonloput vetävät Yorkissa paitsi turisteja, myös paikallisia ulos koloistaan. Museon puistoon olikin löytänyt paljon piknikkeilemään saapuneita pariskuntia ja seurueita, ja vähän harmitti, kun en itse muistanut ottaa kirjaa mukaan. Paikalla oli myös mm. pöllöjen konservaatiota harrastava järjestö, jotka esittelivät livenä lintuja. Metsäpolulla vastaan tuli orava, joka harmaaoraville tyypillisesti ei ollut ihmisistä millänsäkään… Muistan yhä kuinka hämmentynyt Nick oli bongatessaan Suomessa punaoravia, Briteissä näitä ei ilmeisesti aggressiivisempien harmaaoravien vuoksi juurikaan tapaa. Ihme nilkit.

Koska museo sijaitsee joen tuntumassa, siitä oli luonteva jatkaa jokivartta eteenpäin. Jokiranta itsessään yllätti mataluudella! Turussa olen tottunut jengin pannuttavan Aurajokeen kerran jos toisenkin, mutta Ouse-jokeen olisi voinut vähemmän dramaattisesti vain kävellä. Samassa tasossa joen kanssa kävely olikin aika hauskaa, etenkin kun vieressä lipui paikallisia hanhia. Maisemien alkaessa muistuttaa enemmän Tampereen Jankaa kuin idyllistä brittimaisemaa päätin lopulta kääntyä takaisin, mutta kiersin vielä keskustan kautta. Yorkin sokkeloiset kadut alkavat vähä vähältä tulla paremmin tutuksi, mikä tarkoittaa ilmansuuntien ymmärtämistä silloinkin, kun seisoo ”jossain tuollapäin”. Törmäsin myös kaktuksia ja muita pikkukasveja myyvään kojuun, jonne saatan kyllä vielä palata. Kaktukset on kivoja. Eikä niitä tarvitse pahemmin kastella. Olen saattanut tappaa menneisyydessäni huonekasvin jos toisenkin, joten tämä on aika hyvä yhdistelmä.

jokivarsi ja lintuja!

Maanantaina taivas oli (oletettavasti Ophelia-myrskyn ansiosta) aivan keltainen. Ruumiillisuuskurssilla keskustelimme Beckettistä ja kävin jälkikäteen taas Morrisonsissa, koska en edelleenkään ole tehnyt täyttä inventaariota kaupan antimista. Ja kannatti käydä! Löysin nimittäin ensimmäistä kertaa Yorkiin saavuttuani Violifen perusjuustoa 250 g pakkauksessa!! Oh boy oh boy oh boy. Maijan mulle antama juustohöylä pääsi vihdoin tosihommiin! Löysin ylipäätään Alpron perushyllyn, jossa eri maitojuomat ovat näköjään sattumanvaraisesti tarjouksessa eri päivinä. Olen siis päässyt testailemaan cashew- ja mantelimaitoja peruskauran (pun intended) sijaan, kun näitä on voinut lastata koriin pelkällä punnalla kappale. Kotona luulin lisäksi hallusinoivani kun kookoskermapaketin kyljessä luki tuotetiedoissa selvää suomea, mutta olinkin ostanut Blue Dragonia, joten ei ihme. Herkäksi veti silti.

Illaksi suuntasin edellä mainitusti katsomaan siis Metropolista, jota en ollut aiemmin nähnyt kokonaisena, saati isolta kankaalta. Ja koska elämäni on yksi vitsi, kuka muu kävelee ylös portaita samaan näytökseen kuin ruumiillisuuskurssini maikka tyttöystävineen?! Koska esityksessä oli numeroimattomat paikat, istuivat he sitten viereeni. Maikkani kommentoi tyttöystävälleen, että olen se tyyppi joka ”luki Sara Ahmedin kirjan kannesta kanteen ensimmäisellä viikolla”, eli varmaan jonkinlaisen vaikutuksen olen onnistunut tekemään 🤔 Vitsailin, että jos kirjoitan viikon 6 väliesseen Metropoliksesta, ainakin hän tietää miksi. ”Nyt sun on vähän niinkun välttämätöntä,” tuli yhtä vitsillä vastauksena, joten kai se sit täytyy! Onneksi leffa oli sellainen, josta voisin aidostikin kirjoittaa; 20-luvun mustavalkoiset mykkäfilmit eivät sovellu ehkä kaikille, mutta pidin aikanaan paljon Niagarassa näkemästäni Tri Caligarin kabinetista ja Metropolis jatkoi pitkälti samoissa huuruissa. En tiedä mitä sieniä nää saksalaiset on vedelleet mutta tykkään, paljon. A+, katsoisin uudestaan.

Melkein kolme tuntia myöhemmin leffan päätyttyä ulkona tuuli kovempaa kuin kertaakaan aiemmin. Myrskyn ansiosta esimerkiksi kadunpuoleiset, ohuet vesijohtoputket nitisivät liitoksissaan, ja vältin tietoisesti kävelemästä roikkuvien kukka-asetelmien alta. Tiistaina sää oli jo palannut normaaliin perustuuliseen tilaansa, mikä ei tosin tehnyt yliopistolle raahautumisesta yhtään sen helpompaa: tämänkertainen modernismisemma kun alkoi taas aamuyhdeksältä. Semman jälkeen olin tehokas opiskelija ja kävin kirjastolla lukemassa John Berrymanin runoja, kotona puolestaan jatkoin Casey Plettin kirjaa A Safe Girl to Love. En yhä oikein ymmärrä näiden lyhytnovellien obsessiota nänninvääntelyyn, mut ei kait siinä. Yksi seminaarien parhaista puolista onkin altistuminen kaikenlaiselle matskulle, sillä tässä vaiheessa huomaan ankarasti miettiväni jo primaarimateriaalia paitsi moduulien loppuesseitä, myös itse dissertaatiotani varten. Kuumottaa!!!

it is orava

Vähän kuumotti myös sähköposti, jonka sain eilen asuntolan ylläpidolta: siinä kommentoitiin tämän kerroksen käytävästä jo pidemmän aikaa kuulunutta möykkää, kun jotkut asukkaista takovat toistensa ovia, huutelevat niiden läpi ja juoksentelevat käytävällä. Mikäli tämä metelöinti ei lopu, mailissa sanottiin, voivat syypäät tulla jopa häädetyksi. Oletan mailin koskevan muutamaa tyyppiä joiden elämöintiä olen itsekin pariin otteeseen kuunnellut, mutta en tiennyt asian olevan ihan näin supervakava – metelistä on ilmeisesti valitettu toistamiseen, vaikka itse en pitänyt sitä sen kummoisempana kuin mihin olen opiskelijakämpissä yleensä tottunut. Toisaalta ihan hyvä, että varsinkin klo 23 jälkeen aiheutuvasta mökästä otetaan ns. nollatoleranssi, toisaalta… noh, tiedän ettei asia missään tapauksessa koske itseäni ja normaalit elämän äänet ovat täysin sallittuja, mutta toivottavasti naapurini eivät ole älyttömän heikkohermoisia niiden suhteen. Tai sitten olen vain ehdollistunut liikaa neljältä aamuyöllä bilettäville naapureilleni Turussa, sekin on mahdollista.

Tänään keskiviikkona olisi luvassa massaluento neljältä, mutta koska tyhmänä menin treenaamaan (lievästi!!) vähän flunssaisena, olo on nyt kuin rekan yliajama. Taitaapa jäädä välistä siis, mutta onneksi luento a) kuvataan nettiin ja b) Debarati lupasi infota, mikäli siellä kerrottaisiin jotain todella oleellista. Vaihtelemme nykyään moduulien ulkopuolella Whatsapp-viestejä, sillä olemme eri modernismitunneilla ja spoilaan aina etukäteen mitä tekstejä maikat kävivät läpi. Koin myös viime viikolla jonkinlaisen suuret hämisvoimat ja suuri vastuu -momentin, kun Debarati kertoi jääneensä miettimään ohimennen heitettyä kommenttiani aiheesta ”en maksanut opinnoista vain tullakseni tänne sluibailemaan”. Kuulemma tämä oli ollut hänelle ns. herätyksen paikka, sillä viikoittaiset lukemistot on helppo nähdä pakollisena pahana, ja unohtaa opiskelevansa itseään varten. Vaikka olosuhteemme ovat toki ihan erilaiset, on siis ihan hyvä potkia itseä välillä perseelle – samalla saattaa nimittäin epäsuorasti ravistella myös jotakuta toista.

Yleinen

Spider duck does whatever a spider duck does

sunnuntai, lokakuu 15, 2017

Joskus tulee niitä päiviä, että sanottavaa löytyy niin paljon ettei oikein tiedä mistä aloittaa. Tämä viikko ei ole pitänyt sisällään mitään massiivisen mullistavaa, mutta sitäkin enemmän pieniä, yksittäisiä hetkiä jotka ovat värittäneet hauskasti arkea. Katsotaan siis jos saisin niistä jotain tolkkua.

vasemmalla kalmokaakaota, oikealla häiritsevä pähkinämies

Keskiviikkona oli sateinen päivä. Sellainen, jona vilkaisee ulos ikkunasta, näkee puiden sojottavan vaakasuoraan tuulessa, ja ajatus sateenvarjon kanssa ulos sompailemisesta lievästi sanottuna kuumottaa. Sää onneksi tokeni kuin taikaiskusta siihen mennessä, kun piti lähteä iltapäivän massaluennolle. Harkitsin jo vakavasti sen skippaamista (kyseessä siis lähinnä MA-metodologiaa läpikäyvistä luennoista, jotka tulevat jälkikäteen nettiin), kunnes muistin sen jälkeen alkavan vierailevan luennoitsijan esityksen, josta olin ollut etukäteen todella kiinnostunut. Laiskuus hävisi, oikeus voitti, ja päädyin humanististen tieteiden auditorioon kiltisti ruumiillisuuskurssikavereideni porukkaan. Yksi näistä tosin feidasi heti kun paljastin kyseessä olevan videoitava luento, joten ehkä tässä kohtaa korjasin vahingossa universumin tasapainon laiskuuden ja panostuksen vaa’alla.

Luennon alussa saatiin kuulla pienet promopuheet opiskelijavaaliehdokkaista, joihin sisältyi myös pari kurssikaveriani. Miten nää ihmiset ees ehtii joka paikkaan?! Kävinkin päivän lopuksi äänestämässä netin kautta, vaikken rehellisesti sanottuna odota tuloksen vaikuttavan omaan elämääni millään tavalla. Mut kansalaisvelvollisuus jne jne, olen muutoksen ääni ja mitä näitä nyt on. Itse massaluento liikkui akselilla ”ajattele laatikon ulkopuolella, keskustele aiheestasi toisten kanssa, inspiroidu”, mutta informatiivisinta itselleni taisi olla se, että British Library ilmeisesti omistaa kopion kaikista Briteissä julkaistuista niteistä (?!). Auditoriossa oli järjettömän kuuma, johon joku (ilmeisesti Ben) vitsaili miesprofessorillemme että tämän pitäisi ottaa päällimmäinen paita pois. ”En voi ku tää on tarkkaan mietitty asukokonaisuus”, kuului vastaus.

Melanie ja Sam häipyivät massaluennon loputtua muihin menoihinsa. Heidän tilalleen valuvien setien ja tätien myötä alkoi auditorion keski-ikä hiljalleen nousta noin 30 vuodella. Kaikki olivat saapuneet paikalle siis seuraamaan kirjailija ja psykoanalyytikko Adam Phillipsin luentoa aiheesta häpeä ja huomio. Olin etukäteen ajatellut tehdä muistiinpanoja, mutta tajusin aika pian etten voisi keskittyä kirjoittamiseen ollenkaan joten lainasin kynäni omansa unohtaneelle Brantleylle. Jälkikäteen tämä sanoi luovuttaneensa niinikään muistiinpanojen suhteen puolessa välissä, kun itse matsku oli niin tiukkaa tavaraa :Dfh Tunnin aikana sai todella pitää korvansa ja mielensä kuulolla, kun luennoitsija kävi läpi häpeän käsitettä ja ilmenemismuotoja kirjallisuuden ja filosofian esimerkkien avulla.

keskustan teemanäyteikkunoita

Paljon varmasti meni ohi, mutta ehkä oleellisin käteen jäänyt asia oli tämä: häpeää tuntiessa usein unohtuu, kuinka performatiivista se lopulta on. Häpeämme ajatusta, että toinen näkee meidät sellaisena kuin ”todella” olemme, mutta myös sitä, ettemme oikeastaan koe/hyväksy olevamme tuo ihminen. Häpeä voi toki olla loistava moraalinen kompassi (”häpeä holokaustista osoittaa minun olevan hyvä ihminen, koska en ikinä hyväksyisi sellaisia tekoja”), mutta on joskus vain toisinto haitallisista normeista, joilla suojelemme julkista minäkuvaa (”homouteni on häpeällistä, koska se ei ole seurakunnassani hyväksyttyä”). Tämän vuoksi on syytä olla varovainen esimerkiksi siitä, millaisissa tilanteissa toiselle sanoo ”sinun pitäisi hävetä itseäsi”, joka siis kääntyy suoremmin muotoon ”haluan, että häpeät itsessäsi samoja asioita, joita minä koen häpeällisenä.”

Kotimatkalla koinkin jonkinlaisen valaistumisen, sillä tajusin tämän kapteeni itsestäänselvyyden auttavan kaikissa niissä pienissä tilanteissa, joissa itseään soimaa ns. turhan takia. Esimerkiksi sosiaalisen kömpelyyden tai inhimillisten mokailujen jälkeen voi aina kysyä itseltä: olenko / haluaisinko olla todella ihminen, jonka mielestä tässä on jotain hävettävää? Jos en, mitä sitten vaikka muut näkisivät minut sellaisena kuin olen? Se, mitä muut pitävät häpeällisenä ei ole minun ongelmani, niin kauan kuin en itse näitä normeja allekirjoita. Kun sitten tunnen todellista häpeää, voin olla varmempi että se juontuu omista, todellisista arvoistani – eikä esimerkiksi halustani miellyttää jonkun toisen arvoja.

Kevyitä aiheita! Vähän vähemmän diipisti voin avautua torstaista, jolloin yritin rekisteröityä lääkärille. Tämä kun ei mennyt ihan putkeen… Yleisen opiskelijaterveydenhuollon sijaan Englannissa pitää nimittäin erikseen rekisteröityä yksityiselle klinikalle, joista valkkasin kampuksella sijaitsevan. Täytin netissä etukäteisrekisteröinnin, klikkasin send, ja puuf! Sinne meni lomake, enkä saanut jälkikäteen mitään informaatiota että kuinkas tästä sitten eteenpäin. Laitoin mailia tuutorilleni (”onks tää ihan normaali käytäntö vai mitä hittoa, menikö se lomake ees perille vai pitääks mun soitella perään, yhyy life is hurd”), ja tämä kehottikin minua käymään ihan fyysisesti paikan päällä rekisteröitymässä toistamiseen. Ilmeisesti voisin rekisteröityä yhtä hyvin myös jollekin keskustan pikkuklinikalle, tosin näissäkin pitää käydä henkilökohtaisesti paikkoja kyselemässä… juuh jaah jooh. Lukemani mukaan omalääkäri määräytyy samoin esimerkiksi Tanskassa, mutta on tässä vähän säätöä YTHS:ään ja työterveyteen tottuneelle.

viikon ostokset + uudet vuodevaatteet

Torstaista muodostuikin lopulta vähän tatti otsassa -päivä, sillä lähdin nettisähläyksen jälkeen keskustaan – vain tajutakseni keskellä Bootsia, etteihän minulla ole rahaa! Pidän yleensä hyvin pieniä summia käyttötililläni, jonne siirrän sitten nettipankin välityksellä tarvittaessa enemmän. Mutta ei! Olin jo autuaasti unohtanut, että suoritin aamupäivästä operaatiota iMessagen cache helvettiin, eli tyhjensin 700 megan edestä puhelimen muistiin varastoituneita kuvia erillisen tietokoneohjelman avulla (koska iMessagen cachea ei muuten saa nollattua, kiitti vaan Apple). Tämä vaati lopuksi varmuuskopioinnin palautuksen, minkä johdosta lähes kaikki sovellukset kirjasivat minut ulos. Mukaanlukien verkkopankin aktivointitunniste, jolla ohjelmaan kirjaudutaan sisään. Ihan ymmärrettävää, mutta arvaa vaan muistinko tätä tarkistaa… joten ei muuta kuin takaisin kotiin ja soittelemaan Nordeaan, että joo tunnukset löytyy muttei keinoa niitä aktivoida. Fun fact: aktivointikoodin voi tilata myös itse netistä, mut kerrankos sitä pääsee oikeasti kivan asiakaspalvelijan kanssa juttelemaan, joten ei liikaa harmita.

Näiden suurten koettelemusten lisäksi sain melkein sydänkohtauksen, kun ympäri kääntyessä bongasin keittiön nurkasta ainakin kolme senttiä pitkän hämähäkin ::dfDf sanoin oikeasti ääneen ”JEESUS KRISTUS!!”, vaikka kuvittelin aina ihmisten tekevän niin vain leffoissa. Aika nopeasti tosin muistin etten enää pelkää hämähäkkejä (kiitos Darren Shan -kirjoille), joten heivasin ikkunan auki, kaivoin kaapista muoviläpyskän ja pakotin hämähäkin kiipeämään sen päälle. Sitten vaan hämähäkki ikkunasta ulos. Tarina ei kerro lensikö hämis kuolemaansa vai kenties spidermanitti itsensä uusiin seikkailuihin. Olen silti aika ylpeä itsestäni, koska nuoruudessa kohtaamiset hämähäkkien kanssa johtivat yleensä niiden viskomiseen kengällä. Mistähän hitosta se oikein on tänne kämppään edes tullut? Siitä samasta ikkunasta varmaan…

Kun vihdoin pääsin takaisin keskustaan, päätin palkita itseni vaihtovuodevaatteiden lisäksi uudella pipolla. Ja parilla muullakin käyttövaatteella, koska en omista esim. teknistä treenipaitaa. Petyin Halloween-aiheisten vaatteiden tarjontaan (lue: niitä ei ollut), mutta onneksi kaupungilla näkee kaikenlaisia koristeluja ja teemaherkkuja. Omia herkkujani kävin ostamassa jälleen perjantaina Morrisonsista, joskin koriin päätyi tällä kertaa lähinnä mausteita ja muuta perustavaraa. Olenkin tehnyt empiiristä tutkimusta jo mainitsemistani einesruoista, ja todennut ne olevan aika perseestä myös vegepuolella. Viikko sitten ostamani kevätrullat? Muuten ok, MUTTA MIKS NÄISSÄ ON KIINANKAALIA?! Vegetable baket? Muuten ok, MUTTA MIKS TOINEN NIISTÄ ALKOI NÄYTTÄÄ HOMEHTUMISEN MERKKEJÄ JÄÄKAAPISSA PÄIVÄ AVAAMISEN JÄLKEEN? Not today, Satan, not today.

uusi pipo + FFXV jota on tullut taas hakattua yömyöhään

Tärkeä yhteiskunnallinen huomio on myös se, että keksin vihdoin keinon päästä eroon pikkukolikoista. Riemukseni nimittäin itsepalvelukassat ottavat vastaan ihan jokaista kolikkomallia! Bootsilla maksoin melkein kahden punnan edestä kamaa yhden pennyn, kahden pencen ja viiden pencen kolikoilla. Tästedes olen voittamaton!!! Mutta nyt saa jäädä postaus tähän loppuhuipennukseen ja painelen pihalle, sillä ulkona paistaa aurinko ja seuraavaksi pariksi päiväksi on luvattu yli +20 astetta. Kiitti vaan Irlannin trooppinen myrsky! Palaillaan, jos ei molemmat saaret ajaudu tuulen voimasta keskelle Atlanttia.

Yleinen

Do androids dream of ducks

torstai, lokakuu 12, 2017

Koska kaikkia varmasti kiinnostaa seikkaperäinen selostus terveydentilastani, räkätaudiksi äitynyt flunssa on sittemmin näyttänyt hentoja mutta sitäkin päättäväisempiä päättymisen merkkejä. Voimme kiittää C-vitamiinia tai ahkeraa teenjuontia tai molempia. Osalla tunneista on käynyt opiskelijakatoa, mutta koska en edelleen tiedä a) saako tunneilta olla pois ja b) kuinka paljon, olen pyrkinyt noudattamaan Paikalle vaikka pää paketissa -mentaliteettia. Ei tässä kukaan jaksa loputtomiin neljän seinän sisällä jumittaa!

Liekö tosin tukkoisuuden tuomaa hitautta vai yleistä jääkaappilogiikkaa, mutta maanantain semmassa jäin jo toistamiseen pohtimaan kotimatkalla vasta-argumentteja tunnilla heitettyihin väitteisiin. Pari opiskelijaa kun väitteli mm. siitä, määrittääkö interaktio ja vastaanottaminen väistämättä kielen (language); kaikki eivät nimittäin mieltäneet edellisessä postauksessa mainitsemani autistisen naisen näennäisesti yksipuolista kommunikaatiota ”kieleksi”. Tämä oli mielestäni hieman ristiriitaista, ottaen huomioon kuinka osa oli jopa yksin ollessaan kokenut mahdottomaksi lausua ääneen erään mustan kirjailijan runonäytteen n-alkuisia sanoja. Kirjailija oli siis kommunikaatiossa lukijaansa, mutta lukija koki ilmeisesti myös olevansa kommunikaatiossa johonkin toistaessaan (tai jättäessään toistamatta) tämän sanoja – riippumatta siitä, oliko vastaanottajana pelkkä työpöytä ja teekuppi. Miksi autistisen naisen ”yksipuolinen” dialogi on tällöin vähempiarvoista, jos molemmissa keskiöön jää lopulta kommunikoijan oma kokemus viestistä ja sen sisällöstä? Jaa-a.

No joo, vähän vähemmän metafilosofisessa hengessä tein maanantaina ensimmäistä kertaa Kunnon Safkaa eli ei-pakasteista ja/tai puolivalmisteista väännettyä ruokaa. Pannulle päätyi sipulia, sieniä, tofua, pavunversoja ja kookoskermaa, sekä lautaselle täysjyväpastan kaveriksi vielä mm. pinaattia sisältävä salaattisekoitus. En tosiaan tiedä vielä löytyykö Englannista jotain spesifejä ruokakermankorvikkeita, joten kookoskermalla mennään siihen asti. Mut hyvää oli! Mausteita pitää silti käydä piakkoin ostamassa, sillä pelkällä soijakastikkeella ei kovin kummoisia makuyhdistelmiä loihdita. Jännää sinänsä huomata, mitä kaikkea Suomessa asuessaan on ehtinyt alkaa pitää jo itsestäänselvyytenä, kuten nyt vaikka sitä oman keittiön maustehyllyä.

Illaksi suuntasin ensimmäistä kertaa elokuvateatteriin, York Picturehouseen. Teatterissa taitaa pyöriä kerrallaan 4–5 elokuvaa, missä on vähän valtakunnalliseen Odeoniin tottuneelle nielemistä. Suomestakin löytyy toki paljon Finnkinoa paikallisempia teattereita, mutku Manchester ja Printworksin IMAX… nooh, ehkä tekee ihan hyvää eläytyä pienen paikkakunnan elokuvatarjontaan, etenkin kun viikonloppuisin lafka pyörittää myös vanhempia klassikoita: seuraavan kuukauden ajan luvassa on esimerkiksi kootut John Hughesin teinileffat. Itsehän suuntasin katsomaan tuoretta Blade Runner 2049 -rainaa, ja teatterin pehmeissä penkeissä hurahti helposti kolme tuntia niinikään metafilosofisten kysymysten parissa. Sulattelua vaativa ja visuaalisesti oikein komea leffa, jonka tunnelmaa ei pilannut edes viereeni istunut, vahvasti herrain tuoksuttimia päälleen lätrännyt mies.

Puoli yhdentoista maissa kotiin kävellessäni tajusin, että kyseessä oli ensimmäinen kertani Yorkin yössä. Keskusta oli maanantai-illaksi rauhallinen, vaikka ravintoloissa näkyi yhä elämää ja pubien avonaisista ovista kulkeutui elävää musiikkia. Tuossa hetkessä muistan ajatelleeni millaista olisi ollut jakaa se jonkun kanssa; ei siksi että kokisin oloani yksinäiseksi, vaan koska pitkästä aikaa tunsin että jaettuna kokemuksesta voisi saada vieläkin enemmän irti. Aika ironista ihmiseltä, joka on iloisesti tottunut viettämään valtaosan ajastaan yksin… tai no, ehkä nimenomaan siksi? Manchesterissa harvemmin kaipaan kenenkään seuraa, mutta kenties York on erilainen. Pehmeämpi. Vähemmän omaan identiteettiini kiedottu, enemmän vastaanottava. Idk en oo kännissä vaan syöny liikaa pavunversoja ja siksi haastan hempeitä, mutta siis kaunista oli. Ehkä jossain välissä pääsen näyttämään sen jollekin toiselle. Tai sitten en, ja se on merkityksellistä juuri siksi.

…Jjjoo. Tiistaina heräsin yliopistolle jo (!!) puoli kahdeksitoista. Ostin yliopiston hämmentävän isosta ruokakaupasta nenäliinapaketin, ja kassalla ollut nuorempi myyjä kehui lepakkoneulettani. Ilahdus muuttui äkkiä paniikiksi kun oikeaa luokkahuonetta ei meinannut millään löytyä, mutta en luovuttanut!! Hortoilu tuotti tulosta ja jopa ihan ajallaan, eli pääsin katsomaan ruumiillisuuskurssin kanssa puolentoista tunnin ajan filmatisointeja Samuel Beckettin näytelmistä Not IRockaby sekä Footfalls. Näistä varsinkin ensimmäinen on aika psykedeelistä seurattavaa, eritoten jos katsoo Youtubesta vuoden 1973 mustavalkoista versiota. Vertailun vuoksi mukana oli myös tuoreempi näyte, jossa kuvakulmilla kikkailu etäännytti mielestäni monologin vimmaisesta voimasta. Vaikka osa matskusta toki meni yli niin että humahti (katson sinua, Footfalls), sain irti paljon visuaalisista ratkaisuista ja yksityiskohdista. Olen toisaalta tottuneempi lukemaan kuin katsomaan Beckettiä, joten kyse voi olla myös harjaantumattomuudesta. Viihdyttävää joka tapauksessa!

Tiistain päätti aikaistettu modernismisemma, jota veti jälleen uusi ohjaaja. Harmaahiuksinen Haughton laski saapuessaan pöydälle metsänvihreän vintagefedoran ja alkoi puhua T.S. Eliotin runoudesta. Puolivälissä semmaa huomasin tämän neuleen kuluneen kyynärpäistä puhki. Ero kirjallisuudenprofessorin ja rantojen miehen välillä on joskus yllättävän häilyvä… Seminaarin aikana hän halusi kuulla enemmän omia näkemyksiämme kuin tuhlata aikaa teoriaan, ja pääsimme lausumaan ringissä Marianne Mooren Marriage’a; tunnin kohokohtani oli kun kuvasin Mooren Octopus-runoa kaleidoskoopiksi, jonka värit vaihtuvat joka käännöksellä, enkä koskaan oikeen saa kiinni kokonaiskuvasta. Eliotin ja Mooren alluusiot olivatkin semman pääpuheenaihe, ja tajusin tulleeni taas Eliotin trollaamaksi kun valitin tiiviimpien tekstien etäännyttävän minua muodollaan (form), saaden vastaukseksi vinon hymyn ja kommentin ”that’s because you are reacting to the form, not reacting in spite of it”. Toutse, Eliot, toutse.

Jottei postauksesta tulisi kuitenkaan ihan massiivista, parempi jättää horinat keskiviikosta seuraavaan päivitykseen (etenkin kun kävin katsomassa päivän lopuksi todella mielenkiintoisen vierailijaluennon). Seminaarien ulkopuolella olen paitsi pelannut FFXV:tä, myös haaveillut tulevista reissuista, joten avauduttavaa riittää myös niistä. Yhtään pidemmät matkat vaativat kuitenkin hieman suunnittelua, joten mitään tarkkaa en ole lyönyt lukkoon. Ostin ainoastaan junaliput Manchesteriin Depeche Moden keikalle ja takaisin, sekin kuumotti. Mistä mä tiedän missä oon kuukauden päästä perjantaina kello viis!! Maanantain semman jälkeen koko pihamaan halki perääni juossut Debarati kyseli myös olisinko kiinnostunut jossain välissä tsekkaamaan Yorkshiren alueen nähtävyyksiä, kuten Brontën siskosten kotikylää. Lähiseutumatkailukin voi siis tulla vielä ajankohtaiseksi. Mutta hei, mitä enemmän seikkailuja, sen parempi!