Browsing Tag

york

Yleinen

End of Term

perjantai, joulukuu 1, 2017

toi taaimmainen petteri ei taida voida ihan hyvin

Niin vain kävi että syksy mennä hurahti, ja perjantain ja lauantain välisenä yönä matka jatkuu Lontoon kautta takaisin Suomeen joululomia viettämään. Vaikka lomasta nyt suoranaisesti en voi puhua, sillä heti 4.12. maanantaina on herätys kuudelta aamuvuoroon, ja seuraavat kolmisen viikkoa kuluvatkin täysipäiväisesti töissä. Tämän ohella pitäisi vielä saada valmiiksi kaksi loppuesseetä, ja joulupyhien jälkeen 27.12. lennämme tosiaan Japaniin Maijan ja Jossen kanssa. Tokiossa tarkoitus olisi keskittyä muuhun kuin koulustressiin, joten toivon mukaan aamuvuorojen jälkeiset kirjastosessiot tuottavat esseiden osalta tulosta. Yorkiin palaan jälleen tammikuun toisella viikolla, ja siitä pyörähtääkin käyntiin kevätlukukausi, jossa on luvassa kylmän sodan aikaisia elokuvia ja maagista realismia. Kiirettä tulee pitämään, sillä jälkimmäiselle kurssille on luvassa romaani per viikko! Olen onneksi etsinyt käsiini näistä jo 7/8, joten lomien ja matkustelujen aikana voisi yrittää kiriä myös lukemistoja hyvissä ajoin etukäteen.

Syyslukukauden viimeinen viikko sujui hyvissä tunnelmissa. UB:n viimeisessä semmassa käsittelimme Casey Plettin lyhytnovelleja, kutsuin TERF:ejä nimellä dumpster fire sekä pääsin tiivistämään koko kurssin Trish Salashin runoon Where Skin Breaks:

Semman jälkeen kurssilaiset vannottivat että kaikkien pitää mennä porukalla uudestaan hengaamaan, laitoksen aulassa oli valtava joulukuusi ja Nic halusi välttämättä halata minua ja Melanieta samanaikaisesti. Aivoni olivat Lontoon-bussimatkasta vielä ihan tiltissä ja kotona nukahdin tahattomille päiväunille käytyäni kirjastossa sekä ostamassa Marks & Spenceriltä aivan liian kalliin kolmioleivän, sillä jostain syystä himoitsin kolmioleipiä enemmän kuin oikeaa ruokaa.

York viideltä aamulla

Tiistaina tarkoitus oli mennä tekemään yliopistolle esseetä, mutta päiväunien vuoksi nukahdin joskus kello saapas ja heräsin vasta lähempänä yhtätoista. Ennen modernismisemmaa kävin kuitenkin kirjastolla selaamassa läpi päivän loput lukemistot koskien New Orleansia ja hurrikaani Katrinaa, ja sovin tapaavani Debaratin pikaisesti vielä ennen semmaa. Tämä halusi jostain syystä nähdä minut vielä ennen lähtöäni Suomeen, ja syy paljastui tämän pamahtaessa semmarakennuksen aulaan: sain joululahjan!!!11 Olin aika pöllämystynyt, joskaan en täysin yllättynyt tästä käänteestä, sillä olemme syksyn aikana tosiaan viestitelleet paljon seminaarien ulkopuolella ja käyneet yhdessä elokuvissa. Itse en jähmeänä suomalaisena toki osannut ennakoida lahjojenvaihtoa, mitä Debarati ei tietysti odottanutkaan; totesi vain, että olen yksi mukavimpia hänen Englannissa tapaamiaan ihmisiä, joten hän oli halunnut hommata minulle siitä kiitokseksi lahjan. Lupasin tuoda Japanista ja/tai Suomesta vastalahjaksi tuliaisia, minkä haluan tehdä kyllä ihan vilpittömästikin. Esimerkiksi pyhäköiltä ostettavia onnenamuletteja olen harkinnut ostavani esimerkiksi tutorilleni Nicolettalle sekä toiselle kurssikaverilleni Melanielle ihan vain koska voin.

Itse modernismisemma oli yksi syksyn hauskimmista, sillä sitä vetävä ohjaaja oli liekeissä paitsi Mary Robinsoninista, myös hurrikaani Katrinan jälkeisistä poliittisista geimeistä, ja tarjoili koko ryhmälle karkkia. Vauhtia ja jännitystä viimeiseen tapaamiseen toi myös se, että primaarimateriaaliksi valikoitunut kirja (One D.O.A, One On The Way) oli mystisesti kadonnut kirjastosta päivää ennen seminaaria… Kuulemma opiskelijat toisinaan piilottavat niteitä omiin jemmoihinsa mm. hyllyjen päälle, mikä on aika reilu veto teokselle, jonka laina-aika on neljä tuntia. Toinen villi yksityiskohta semmassa oli Brantleyn naama, joka silmää ympäröivästä, jo paranemassa olevasta ruhjeesta päätellen oli ottanut hittiä sitten viime näkemän. En viitsinyt lähteä utelemaan oliko tämä kenties saanut turpaansa vai kävellyt kaksi metriä korkealla olevaan ovenkahvaan, sillä kuka tietää millaisissa seikkailuissa tämä amerikkalaisvahvistuksemme on viime viikkoina rypenyt.

Keskiviikko käynnistyi tuskalla, kun olin sopinut tuutoritapaamisen Nicolettan kanssa yhdeksäksi aamulla. Taivaalta tuli vaihtelevasti tihkua ja kunnon kaatosadetta, mutta troopperoin silti yliopistolle asti. Tapaamisessa kävimme läpi väliesseen palautetta, joka oli paperilla vaikuttanut paljon todellisuutta tiukemmalta: Nicoletta itse kun kehui tekelettäni, kommentoiden kuitenkin osuvasti myös kehitystä kaipaavia kohtia loppuesseetä ajatellen. Yksi selkeä ero Suomen ja Englannin välillä tuntuukin olevan argumentoinnin vahvuus, joka paikallisessa yliopistossa on suomalaista, hieman kokeilevaa lähestysmistapaa aggressiivisempi. Omia näkökulmia saa siis painottaa rohkeasti, panostaa kielelliseen luovuuteen ja ylipäätään mukaansatempaavaan luettavuuteen. Kävimme läpi sekä ideoitani loppuesseeseen että vastikään keksimääni dissertation-aihetta, joista Nicoletta oli kummastakin oikein innostunut. Ironista kyllä, tämä kertoi erään laitoksen opettajista tietävän niinikään paljon Manchesterista – juuri sen samaisen, jonka seminaarissa koko idea alun perin heräsi. Pitääkin laittaa tälle sähköpostia jossain vaiheessa, sillä aion käyttää tämän yhteensattuman ehdottomasti hyväksi.

Jumbo ja tyylikäs joulumuoti

Loppuviikko onkin sitten mennyt aika lailla sluibaamiseen, sillä päätin rehdisti hyödyntää viimeiset päivät ennen töiden alkamista kaikenlaisen epähyödyllisen kuten videopelien, tv-sarjojen ja yleisen koomauksen parissa. Tämä saattaa kostautua esseiden kanssa myöhemmin, mutta olkoot. Sain kuitenkin myös siivottua, sillä ilmeisesti asuntolalla pidetään lähempänä joulua jonkinlainen tupatarkastus – oletettavasti sen tarkistamiseksi, etteivät paikat ole syksyn jäljiltä ihan kaaoksessa ja auki revitty. Tämän suhteen itselläni siis tuskin on huolta, mutta tarkastus toimi ihan hyvänä tekosyynä tehdä suurimurointi, vessan pesu ja lakanoiden vaihto yms. On sitten kivempi palata kotiinkin tammikuussa, kun vastassa ei odota ihan kamala läävä.

Kaiken kaikkiaan tuntuu, että syksy on hujahtanut ohi ihan älyttömän nopeasti, ja samalla tuntuu että olen ollut täällä aina. Onkin jännä seurata miten fiilikset muuttuvat –tai eivät muutu– kevään aikana, sillä näillä näkymin en ole tulossa Suomeen (ainakaan pidemmäksi aikaa) ennen ensi syksyä. Onneksi Yorkin suuntaan on tulossa keväällä tuttu jos toinen, joten opiskeluihin keskittyminen pitäisi sujua ilman hirvittävää koti-ikävää. Ei sillä, että olen sellaista oikeastaan maailmalla koskaan kokenutkaan.

Kuten aiemmin taisin mainita, blogi tulee siis Yorkin osalta hiljenemään useammaksi viikoksi, joskin saatan palailla fiiliksen mukaan kirjoittelemaan silloin kun huvittaa. Japanista kirjaan varmaan jälkikäteen jotain päällimmäisiä meininkejä, mutta elämä jatkuu jälleen tammikuussa. Kiitos siis lukemisesta kaikille jotka ovat tähän mennessä random perseilyäni seuranneet, ja palaillaan viimeistään ensi vuoden puolella!

Yleinen

Autumn Autumn Autumn

keskiviikko, marraskuu 15, 2017

kirjaa padista, nbd | El Pianon yhdistelmälautanen

Hommaa ja lukemista riittää, mutta yritetään kiriä tässä puolentoista viikon takaisia meininkejä ettei backlog kasva ihan älyttömäksi. En mene täyteen takuuseen kronologiasta ja kuvamateriaalikin on vähän mitä on, mutta yritetään! Viikko sitten maanantaina palasimme siis Yorkiin, ja alkuviikosta treffasin seminaarien ja esseehommien ohella iskää ja Merjaa iltaisin. Kävimme mm. tiistaina York Minsterissä eli kaupungin suurimmassa katedraalissa, jossa pidetään lähes päivittäin erilaisia jumalanpalveluksia. Ilta-viideltä alkavaan Evensongiin osallistuakseen ei tarvitse olla mitenkään uskovainen (mua ei ole edes kastettu, enkä silti saanut salamasta hartauden aikana), sillä paino on enemmänkin tunnelmassa: 45 minuuttia kestävän tilaisuuden aikana lausutaan muutama laulettu rukous, joiden vetonaula on eri-ikäisistä pojista ja miehistä koostuva kuoro. Myös rakennuksen arkkitehtuuri on tietysti vertaansa vailla, joten vaikka illat ovat Yorkissa jo pimeitä ja märkiä, oli ihan hauskaa päästä todistamaan tällaista livenä. Hartauteen toi oman lisänsä se, että tilaisuuteen oli voinut etukäteen pyytää rukousta esimerkiksi tietylle henkilölle tai tapahtumalle, mikä teki kuuntelemisesta jotenkin henkilökohtaisempaa. Lähtiessä ovelle oli lisäksi sijoitettu strategisesti pari itkettävän söpöä pikkupoikaa kolehtia keräämään, aika nilkki saa olla jos kykenee kävelemään tyhjin käsin ohi. : D

Viikolla pääsin tutustumaan myös muutamaan uuteen ravintolaan keskustassa, joista oleellisin itselleni oli jo etukäteen paljon hypetetty El Piano. Kyseessä on runsaasti palkittu vegaaniravintola, joka tarjoilee kasvisherkkuja espanjalaisella vivahteella. Koska menusta löytyi kolmelle hengelle soveltuva maistelumenu, tilasimme sen päästäkseni tsekkaamaan kaikkia pääruokia. Eikä kyllä ollut valittamista! Elämäni parhaat vegaaniravintolat olen yhä kokenut Sydneyssä, mutta El Piano upposi erinomaisesti koko seurueelle ja ymmärrän kyllä mistä palkinnot ovat sataneet. Ensi kerralla käydessä pitääkin miettiä, mikä annoksista oli sellainen että ottaisin sen mielelläni kokonaisena. Tai sitten pitää tilata uusi maistelumenu…

Porukat lähtivät Manchesteriin torstaina, ja vaikka olisin halunnut itsekin kovasti piipahtaa lempikaupungissani, esseenpalautus kolkutteli ovella ja siihenhän ne loppuviikon päivät hurahtivatkin vapaa-ajan osalta. Modernismisemmassa aiheena olivat John Berryman ja Delmore Schwartz, joiden häpeilemätön merkitysten tavoittelu ja itsensä kirjallisuuden kaanoniin ahtaminen tuntui jotenkin kovin sympaattiselta tuulahdukselta hieman biografisempaa luentaa. Pääsin pätemään musiikkitietoudellani, kun opettajamme mainitsi Delmore Schwartzin nousseen uudelleen tietoisuuteen Lou Reedin kuoleman jälkeen; kommentoin tämän olevan hyvin tyypillistä nimenomaan musiikista kirjoittaville, joilla on usein kova fiksaatio luoda yksityiskohtainen jäljennös tietystä aikalaisuuskokemuksesta ja siihen vaikuttaneista tekijöistä. Olenkin miettinyt viime aikoina yhä enenevissä määrin, voisinko sittenkin yhdistää musiikkikirjoittamisen (jota olen kahlannut viimeiset 10 vuotta antaumuksella) jotenkin tämänhetkisiin tutkimuskohteisiini, vaikkei se suoranaisesti fiktiivistä olekaan… pitänee olla piakkoin yhteydessä tuutoreihin, sillä päätösten ajat alkavat todella olla käsillä, etenkin mikäli mielii edes teoriassa jättää väikkärihakemusta tammikuun puolella.

meno aika Yorkshire kun kampuksen vierellä hevosia… | PLP-luento, jonka puhuja oli ihan huippu

Mutta ei mennä asioiden edelle, sanoi mummo napalmissa. Tällä viikolla aikatauluun on kuulunut Eimear McBridea (jota ajattelin yhdistää modernismikurssini Beckett-tulkintoihin vertailumielessä) sekä vähän lisää Beckettiä. Olin etukäteen vähän haavi auki saadessani sähköpostia ko. seminaarin maikalta, jonka ilmaisusta ”hyvin valmistautunut MA-opiskelija on lukenut ainakin tämän ja tämän verran taustamateriaalia seminaariin ja ottaa kaksi esimerkkikohtaa tunnilla keskusteltavaksi” jäi lähinnä fiilis, että olemme kädettömiä ja jalattomia apinoita. Etukäteen sain myös kuulla, että maikka tulisi olemaan 1:1 kopio Philip Seymour Hoffmanista Truman Capote -leffassa, mikä sai vähän kuumotukset pintaan. Mutta itse semma oli lopulta ihan sikahauska! Toki auttaa, että olen pyöritellyt Beckettiä niin paljon syksyn aikana että pystyin aika lonkalta keskustelemaan maikan kanssa tämän heittämistä aiheista, mutta pidin paljon myös tämän tavasta aidosti haastaa opiskelijoita. Parillakin jäbällä meni vähän metafyysiset filosofiat solmuun, kun maikka ihan pokkana vain kallisti päätään ja toisti, ”en mä tajua mitä sä yrität sanoa, selitä uusiks”. Huomasin lingvistiikka-taustastani olleen tässäkin hyötyä, kun hiffasin heti mitä maikka ajoi takaa tietyillä kieleen liittyvillä seikoilla – kuten tämä itse sanoi, Beckett on haastavaa, mutta toisaalta myös tasan niin vaikeaa kuin siitä itse haluaa tehdä.

Muina elämän erityispiirteinä piipahdin alkuviikosta näyttämässä passiani Student Hubissa syystä x (sain mailia aiheesta joten idk), ja olen mm. yrittänyt kuluttaa massiivista tofu-varastoani. Vedet olivat taas katki huoltoa varten tiistaina, mutta siinä missä viimeksi varasin katkon varalle kaksi litraa vettä, nyt olin vain että eh, ihan sama. Arki on siis sitä itseään, hyvää ja huonoa vaihtelevissa määrin, ja tämän hetken polttavin asia taitaakin olla saada kaksi 300–400-sivuista kirjaa luettua ensi viikon seminaareihin. Ok, valehtelen – tämän hetken oikeasti polttavin asia on jatko-opiskeluhommien miettiminen, sillä tämänpäiväisen PLP:n jäljiltä tajusin kuinka vähän aikaa oikeasti on käsillä, jos haluaisin jättää tammikuussa väikkärihakemuksen Yorkiin. Eniten tämä koskee konsultaatio-optioita, sillä olen koko joulukuun Suomessa. Aionkin pyhittää koko loppuviikon aikataulutukselle, taustatutkimukselle ja aiheriihelle, jotta saan edes semirealistisen kuvan siitä mikä on mahdollista ja mikä ei. Kertoo aika paljon, että PLP:ssä oli mukana väikkärihakemuksista kertova opiskelija, joka totesi itsekin hakeneensa vasta välivuoden jälkeen. Valtaosa muista luennolta poistuneista puhui samaa, vaikka teoriassa hakeminen on mahdollista. Mutta katsotaan, York on vain yksi mahdollisista paikoista ja maailma auki. Laiskuuden vuoksi en kuitenkaan halua mahdollisuuksia missata.

2,5 viikkoa ja olen siis Suomessa! Tässä ajassa pitäisi vielä tehdä paljon kaikenlaista, joten jos blogi on hiljaisempi, tarkoittaa se aiempaan tapaan etten tee mitään kovin ihmeellistä ja yritän keskittyä opiskeluhommiin. Tulevana perjantaina lähden kuitenkin (vihdoin!) Manchesteriin, sillä luvassa on Depeche Moden keikka Manchester Arenalla. Joo, sillä samalla missä se sekopää pommitti toukokuussa Ariana Granden keikalla teinejä, mutta en tiedä kuumottaako lopulta kuitenkaan. Olen ollut ko. areenalla ennenkin lukemattomia kertoja, ja Turun puukotus_hommat todistivat että kaikkea voi tapahtua ihan 10 min päässä sieltä missä asun. Elämä jatkuu. Samaa pidän mielessä, kun lähden viikon päästä Lontooseen viikonloppureissulle. Jos miettii ja stressaa opiskeluja, ei ehdi stressata maailman kauheuksia. Aika kauhun tasapainoa taitaa elämä välillä olla…

Yleinen

Robin Hood’s Bay

lauantai, marraskuu 4, 2017

ekat näkymät Robin Hood’s Bayssa

Alkuviikosta joko tapahtui tai ei tapahtunut mitään merkittävää, kuvallista todistusaineistoa ei ainakaan ole kertynyt Reading Weekistä käytännössä ollenkaan. Keskiviikkona kävin kampuksella katsomassa muutaman lyhytelokuvan Unspeakable Bodiesiin, joista kolme oli joko suoria tai inspiraatioadaptaatioita Charlotte Perkinsin The Yellow Wallpaperista. Suht vähillä unilla nämä olivat vähän hapokasta katsottavaa, ja viimeistään tuoreimman taidekouluprojektiversion kohdalla aloin tipahdella siihen malliin että maikkani kysyi olenko ihan okei ::Df vastasin löytäneeni vihdoin Beckettin epäruumiillisuuden tason univajeesta jolloin suu todella puhuu ilman yhteyttä mieleen, sillä siltä kyseisellä hetkellä ainakin tuntui. Onneksi seuraavana yönä sain kirittyä univelat takaisin, vain lukeakseni to-pe yönä jälleen aivan liian pitkään mikä heitti taas unirytmin ympäri. Kyllä on jännää tämä opiskelijaelämä ja sen tuoma vapaus! Mikä impulssikontrolli jne

Skipataan siis suosiolla perjantaihin, jona lähdin Yorkista keskipäivän maissa kohti Robin Hood’s Bayta. Iskä ja Merja olivat siis vuokranneet täältä viikonlopuksi cottagen eli ns. kesämökkiasunnon, joita rannikolta löytyy turisteille pilvin pimein. Oma reittini kulki Yorkista ensin junalla Scarborough’iin, josta onnistuin bongaamaan itseni jopa oikeaan bussiin! Näitä kulkee vain kerran tunnissa, joten ihan hyvä että ehdin kyytiin. Kuski ei suostunut ottamaan vastaan 10 punnan seteliäni, mutta onneksi lompakosta löytyi kuin sattuman kaupalla kolikkoina vaaditut 5 puntaa 30 penceä. Aika nihkeetä menoa. 50 min juna + 40 min bussi itsessään oli onneksi ihan inhimillinen reissu rannikolle, etenkin kun bussilla pääsi noin kymmenen minuutin kävelymatkan päähän majoituksesta. Ja bussissa oli tosi ärhäkkä wifi! Että mikäs siinä mummojen kanssa körötellessä, varsinkin kun ääneen ilmoitetut bussipysäkit oli usein nimetty lähitienoiden nimekkäiden maamerkkien kuten pubien mukaan. Terveisiä vaan Three Jolly Sailorsille!

Yorkin juna-asema aina yhtä hehkeä, bussilla jossain skutsissa

jotain random yksityiskohtia

Olin lopulta ensimmäisenä perillä Robin Hood’s Bayssa, joten ehdin hortoilla hyvän tovin ympäriinsä paikkoja kuikuilemassa. Siitä on hetki kun olen käynyt viimeksi rannikolla Briteissä (Brightonissa muutama vuosi sitten), joten meri-ilmasto oli ihan tervetullutta vaihtelua. Rannikon kuuluisampi kaupunki Whitby (jonka lähitienoille sijoittuu Suomenkin töllöstä tuttu Sydämen asialla -sarja eli Heartbeat) on alle vartin ajomatkan päässä, joten Robin Hood’s Bayhin eksyy täältä rajatumpi virta maalaismaisemien ystäviä. Kapeilla kaduilla oli jos jonkinlaista rantalelumyymälää, eli oletettavasti kylä on kesäisin vieläkin vilkkaampi. Itse rannasta en nähnyt vielä vilaustakaan, mutta kylän kärjestäkin voi ajaa autonsa suoraan mereen jos automerihommat ovat sydäntä lähellä. Etelä-Koreassa vastaan tullut Eurwangni Beachin mystinen automeriramppi ikuisesti muistoissamme

Jostain syystä sain saapuessani myös omituisia Iwami-fläsäreitä, eli jokin Robin Hood’s Bayn yleisfiiliksessä muistutti eräästä japanilaisesta merenrantakylästä ja sen rauhanomaisesta tunnelmasta. Vaikka krääsäkauppoja löytyi, oli niiden vastapainona myös todella symppiksen oloisia kahviloita ja pubeja, joista kiistatta paras nimi oli Ye Dolphin -pubilla. Merenrantakylissä on aina jokin selkeä ominaistunnelmansa, sillä aaltojen iskiessä niin suoraan rantaan tulee väistämättä rauhallinen ja ajaton olo. Pysähtyneisyydestä ei kuitenkaan voi puhua; vaikka ihmisiä ei ollut liikenteessä mitenkään tungokseksi asti, näkyi joka puolella jonkinlaista elämää, eikä turisteja voinut suoraan erottaa paikallisista. Sain myös ihan rauhassa pyöriä sivukujilla ympyrää etsiessäni cottagea, eikä kukaan edes huudellut perään!

tääl ois joku tällanen siisti minimuseo kans

merimeininkejä ja illan pimeyttä

Itse cottagen löytäminen olikin aluksi haastavaa, sillä asuntoja on hurja määrä eri korkeusriveissä saman tien varrella. Jokaisella on ainoastaan [Nimi x] Cottage -nimellä varustettu ovi, joten saapumisohjeet tulivat tarpeeseen. Oma asuinsijamme osoittautui kolmikerroksiseksi, aika perinteiseksi brittitaloksi, jossa on loogisesti heti eteisestä oikealle sijoitettu kylpyamme. Muut saniteettitilat ovatkin sitten yläkerroksessa, ja alhaalla on ilmeisesti alle 180-senttimetrisille tarkoitettu keittiö. Vaikka alkuun hytisin kylmästä ja mietin millä hiilikasoilla ja orpolasten kyyneleillä asunnon saisi kokonaisuudessaan lämmitettyä, osoittautui kämppä yllättävän moderniksi patterien tehon puolesta. Kiitos jeesus ja buddha, tämä vuodenaika ei nimittäin näytä vetoisten brittitalojen parhaita puolia. Taidan tosin avautua tästä ns. aina, joten ehkä ennakkoluuloni ovat jo vähän aikansa eläneitä, etenkin kun yöllä lämmitys alkoi mennä enemmänkin asteikolle sauna.

Illan aktiviteetiksi jäi taloksi asettumisen jälkeen läheisessä pikkukaupassa asiointi ja yleinen katuhaahuilu, joka oli äkkiä pimenneessä kylässä aika villiä. Tuijottaako vaiko eikö suoraan jonkun olohuoneeseen? Pääsin muuten kerrankin todistamaan sellaista suoraan film noir -estetiikkakirjasta revittyä höyryävää roskista takakujalla, vaikka kyseessä olikin suomalaisittain tylsä biopömpeli. Koska olin tosiaan nukkunut edeltävänä yönä noin neljä tuntia, huomasin silmien lupsahtelevan aika nopeasti kiinni ja vetäydyin yöpuulle jo siinä yhdeksän maissa illalla. Sain nukkua tyylikkäästi kerrossängyssä, joskaan en samanaikaisesti molemmissa sängyissä. Ihan hyvät unet oli, ei siinä – paremmat olisi olleet, jos ei jotkut turistit/paikalliset olisi päättäneet pistää paukkunaksi jo kaksi päivää ennen virallista Bonfire Nightia. Pari melkein-sydäriä myöhemmin nukahdin ja nukuin kiitettävät 13 tuntia, mitkä varmasti kontribuuttasivat seuraavan päivän urheilukoitokseen eli Cleveland Way -maisemareitistä suoriutumiseen. Siitä kuitenkin lisää seuraavassa postauksessa, koska kuvia on jo nyt liikaa ja halusin lähinnä päästä purkamaan osaa etukäteen. Kerrankin näin päin!

Yleinen

Halloween fever

maanantai, lokakuu 30, 2017

student castlen respassa ollaan juhlatunnelmassa

Huhhuhhuh viimeiset päivät ovat olleet vähän haipakkaa, siinä positiivisemmassa mielessä onneksi! Tiivistettynä voisi sanoa että Halloween pienehkössä opiskelijoiden täyttämässä kaupungissa on aika Kokemus, sillä jenkkijuhla tai ei, kaikki ovat enemmän kuin messissä tekosyihin bilettää ankarasti. Virallisesti Halloween on toki vasta tiistaina, mutta York on syleillyt juhlaa avosydämin jo viikkotolkulla. Kulunut viikonloppu oli tietysti monelle se paras hetki heittää viihteelle, ja se kyllä näkyi ja kuului. Mutta siitä lisää aivan kohta!

Torstaina kävin siis suunnitelmien mukaisesti katsomassa The Death of Stalin -leffan yhdessä Debaratin kanssa, ja en kyllä muista koska olisin nauranut yhtä spontaanisti ääneen elokuvissa (aidosti siis, jotain Valerianin ”mitä aktuaalista viddua” -naurupyrähdyksiä ei lasketa). Kyseessä on tosiaan musta komedia Stalinin kuolemaa seuranneesta ajanjaksosta Neuvosto-Venäjällä, jossa läjä valtionmiehiä suhmuroi minkä kerkeää päästäkseen vallankahvaan. Pääosista löytyy niin jenkki- kuin brittinäyttelijöitä ja kaikki puhuvat rehdisti englantia, mutta kerrankin voi sanoa että roolitus on maantieteellisestä epätarkkuudesta huolimatta mennyt nappiin: Steve Buscemi Hruštšovina, Jeffrey Tambor Georgi Malenkovina tai Jason Isaacs Georgi Žukovina olivat ihan hillittömiä. Neuvostovallan kauheuksia ei kaunisteltu tippaakaan, dialogi oli komedialliselta ajoitukseltaan onnistunutta ja satiirina pätkä toimi mielestäni loistavasti. Suosittelen siis mikäli pikimusta huumori uppoaa tai historialliset tapahtumat ovat sydäntä lähellä.

Illan aikana ehdimme jutella Debaratin kanssa myös monenlaisista muista historiaan ja ylipäätään kulttuureihin liittyvistä asioista. Hän oli hyvin kiinnostunut Suomen ja sen naapurimaiden politiikasta, koska intialaisena kokee ettei monikaan britti tunnu välittävän ymmärtää oman maansa ulkopuolisista asioista tai valtasuhteista. Itse puolestani opin paljon mielenkiintoisia asioita nyky-Intian sisäisestä meiningistä, kuten esimerkiksi että 1,3 miljardin ihmisen valtiossa ei ole kuin kourallinen taideaineita opettavia korkeakouluja. Muistan myös Debaratin ja Neeman aiemmin kertoneen, että mm. seksuaalivähemmistöt kriminalisoitiin Intiassa alkujaan kolonialismin seurauksena; laista sittemmin poistuttuaan kyseinen pykälä palautettiin kuitenkin käytäntöön itsenäisen valtiovallan aikana. Koska Intiassa on siis yhä/taas rikollista olla homo, yksi Debaratin kaveri joutui lähtemään Floridaan asti tutkimaan kotimaansa seksuaalivähemmistökirjailijoita.

Mielenkiintoisen Intian kolonialismitaustasta tekee myös se, että siinä missä ruotsia opetetaan näennäisesti virallisena toisena kielenä Suomen kouluissa, Intiassa englanti on oikeasti virallinen kieli. Kaikki eivät välttämättä sitä puhu, mutta hallinnollisesti se voi olla ainoa kieli jolla esimerkiksi omat viralliset dokumenttinsa saa kaupungintalolta ulos. Koulut käydään pääasiassa englanniksi, ja Debarati sanoikin kokevansa tästä toisinaan kummallista identiteetti-ristiriitaa: hänen äidinkielensä on kotona puhuttu bengali, mutta käytännössä kaikki muu kommunikaatio ja kirjoittaminen luonnistuu häneltä paremmin englanniksi eli ”vieraalla” kielellä. Ilmiö on toki yleinen maahanmuuttajataustaisissa perheissä tai eri maiden kielivähemmistöjen keskuudessa, mutta ns. valtaintialainen Intiassa voi yhtä helposti kokea vieraantuneisuutta ”laiminlyödessään” todellista kulttuuriaan. Maassa on lisäksi paljon alueellisia eroja siinä, miten paljon paikallisia kieliä tuetaan mm. kirjallisuudessa, mikä varmasti entisestään sekoittaa omaa identiteettiä. Aika lievältä tuntuu pakkoruotsi tähän verrattuna…

aesthetics_meininki

Perjantaina …öö, keskityin oletettavasti kirjoittamaan esseetäni, tai ainakin olettaisin näin. Sää oli pitkästä aikaa todella aurinkoinen ja piipahdinkin keskustassa paitsi kirjastossa, myös hakemassa teatterilippuni lauantaita varten. Postauksen kuvat ovatkin satoa kaupungin näyteikkunoista ja muusta estetiikasta! Keskustassa oli taas ihan älyttömästi katusoittajia, ja lauhkeassa syysperjantaissa Suomen räntäsateet tuntuivat aika kaukaisilta. Ikävä ei niitä ole. Ikävä on sen sijaan kunnon unirytmiä, joka yliopistovertaistuen ja animumaratoonaamisen ansiosta on vetänyt vähän ympäri. Helpotusta tähän ei tuonut lauantai, jolloin siis lähdin Rosien kutsumana katsomaan jo aiemmin mainittua interaktiivista teatteri-kaupunkikierros-Halloween-hybridiä, ja päädyin kotiin vasta kahden jälkeen yöllä. Että sellasta!

Ennen esitystä kävimme The Attic -nimisessä ullakkokahvilassa välipalalla ja vaihdoimme kuulumisia ja kirjallisuusavautumista. En ollut jotenkin osannut ajatella, että Yorkin kapeilla kaduilla voisi toimia Japanista tuttu ”osa mestoista on piilossa korkeammissa kerroksissa” -periaate, mutta ihan järkeenkäypäähän tuo on – pitäisikin rohkeasti nostaa katse katutasosta ja etsiä tunnelmallisia paikkoja. Itse esitystä varten keräännyimme puoli seiskan maissa erään keskustan pubin eteen odottelemaan, ja tuuli oli tässä vaiheessa jo niin navakka että Rosien piti kiinnittää piponsa pinneillä hiuksiin… Hansikkaille olisi kierroksen aikana ollut ehdottomasti tarvetta, mutta kierrokseen sisältyi onneksi sen verran paikasta toiseen liikkumista ettei jäätymiskuolemasta ollut pelkoa. Peloista puheen ollen, olin etukäteen pohtinut kuinka jumpscareksi meno interaktiivisen esityksen aikana saattaisi äityä. Huoli oli lopulta täysin turha, sillä pääpaino oli säikyttelyn sijaan tunnelmalla.

Esitys rakentui siis fiktiivisen aikamatkustajatarinan ympärille, lainaten reippaasti Dr Whosta mutta muunneltuna omilla elementeillä. Yleisö seurasi näyttelijöiden perässä keskustan pikkukaduille ja nähtävyyksille, missä hahmot esittelivät erilaisia Yorkin historiaan liittyviä kauheuksia. Osaan tarinoista otettiin vapaaehtoisia tapahtumia havainnollistamaan, ja porukka olikin ilahduttavan spontaanisti messissä näissä tilanteissa. Esityksen alussa kaikille jaettiin lisäksi pienet avaimenperä-taskulamput, joilla saimme kierroksen aikana hätistellä kauemmas perässä seuraavia zombeja. Näitä piilotteli nokkelasti Yorkin pikkukujilla ja kadunsyvennyksissä, ja he onnistuivat pariin otteeseen aidosti yllättämään käymättä kuitenkaan aidosti käsiksi. Päänäyttelijöitä sen sijaan oli vain muutama, mutta he vetivät kaikki roolinsa täysillä eläytyen hahmoihinsa aikamatkustusministeriön agentteina.

Tunnelmaa söi valitettavasti hieman yleisön koko (kuulemma näin isoa, n. 30–40 hengen porukkaa ei ollut aiemmilla esityskerroilla mukana), kun kaupungin läpi ”pakenemisen” momentum typistyi usein verkkaiseen tallusteluun ja päiden yli sai välillä kuikuilla ihan urakalla. Hurja tuuli loi aika postapokalyptisen fiiliksen, mutta vaikeutti toisaalta myös kuulemista. Kokonaisuudesta olisikin saanut ehkä intiimimmän ja täten kuumottavamman pienemmällä ryhmällä, mutta näyttelijät ottivat kiitettävästi kontaktia yleisöön myös siirtymätilanteissa, jutellen mm. nuoremmille osanottajille ja heittämällä vitsiä. Kaiken kaikkiaan esitys oli siis oikein viihdyttävä, ja opin tietysti kaikenlaista myös kaupungin historiasta! Näin vanhana kaupunkina niitä verisiä tarinoita tosiaan riittää, joten menisin ihan mielelläni jollekin paikallisista kummituskierroksista – joskin oppaan valinnassa kannattaa olla tarkkana, kuten tulin illan aikana vielä oppimaan.

baarikierroksen hämyisät todistusaineistot

Ilta ei nimittäin ollut kierroksen loputtua kuin vasta alkamassa! Esityksen päänäyttelijänä toiminut Damien on nimittäin Rosien kaveri, jonka kanssa olimme sopineet menevämme ”yksille”. ”Yhdet” muuntui lopulta muotoon ”6 tuntia ja 4 baaria”, jonka aikana pääsin todistamaan paitsi Yorkin yöelämää, myös edellä mainittua Halloween-hurmosta. Alkuun menimme odottelemaan Damienia läheiseen pubiin, joka osoittautui tupaten täydeksi naisten nyrkkeilyä katsovista tyypeistä; ehdimme jutella yksien juomien verran Rosien kanssa kunnes Damien ilmestyi paikalle ilmoittamaan että olimme eksyneet yhteen Yorkin huonomaineisimmista baareista :DDfdf ”Eihän toi nyt niin pahalta vaikuttanu” protestoimme kuorossa, mutta kuulemma lafkan pokeilla on kaikilla poliisin numero pikavalinnassa ja veri lentää tuon tuosta. Oletan että kuvauksessa oli vähän värikynää käytetty, mutta siirryimme suosiolla seuraavaan paikkaan viereiselle kujalle.

Seuraavien tuntien aikana opinkin elokuviin, kirjoihin ja muuhun nörtteilyyn liittyvän keskustelun lisäksi mm. seuraavia elämän totuuksia:

1) Yorkin kaupunkikierroksiin ei tarvita välttämättä erillistä lupaa, mistä johtuen yksi oppaista on tuomittu seksirikollinen 🤔🤔🤔 Eräs toinen opas joutui luopumaan käyttämästään silinterihatusta välttääkseen sekoittumasta kyseiseen sankariin, oli kuulemma saanut joskus turpaansakin väärinkäsityksen vuoksi…

2) Juomat Yorkissa ovat aika halpoja Suomen tasoon verrattuna, esimerkiksi kolmannessa baarissa oli erilaisia 2 for £6 tai 2 for £8 -tarjouksia. Verisiksi klovneiksi maskeeratut baarimikot freehandasivat viinaa surutta lasiin, mutta tästä huolimatta sokeripitoisuus oli juomissa kova. It is a mystery!

3) Liikenteessä oli paljon Halloweenin kunniaksi pukeutuneita. Siis Paljon. Vastaan tuli todella hienojakin asuja, eli Clairesin kissankorvapannalla voitoon -pukuilijat olivat vähemmistössä. Toki osa jengistä oli heittänyt niskaansa Primarkin dinosaurus-onesien tai muuta vastaavaa, mutta tunsin kaupungilla itseni enemmän joukosta poikkeavaksi koska en ollut millään lailla ehostautunut.

4) Näin kadulla liikkuvan auton katolla makaavan jäbän. Nyt ollaan selvästi Yorkshiressa.

5) Vikassa baarissa törmäsimme Damienin kavereihin, joista yhden tyttöystävä oli optikko ja halusi välttämättä testata kaikkien silmälaseja arvioidakseen linssien hiontaa. Humalatilalla saattoi olla vaikutusta asiaan, sillä ollaan edelleen Yorkshiressa.

6) Ketään ei kiinnosta jos painelet vahingossa miestenhuoneeseen, ihmettelet aikasi rikkinäistä lukkoa vessassa ja tajuat sitten kulman takana olevan naistenvessan. Vieläkin Yorkshiressa.

7) Kesken baarikierroksen on Yorkissa helppo ostaa halvat ranut ja juoda illan päätteeksi pelkkää vettä ilman että kukaan katsoo sinua vinoon, joten darratta on teoriassa mahdollista selvitä. Juon tosin nykyään niin vähän alkoholia, että sunnuntai-aamun minimaalinen kalma tuntui sekin luojan armolta. Yleinen kooma kestikin sitten koko päivän ja taisin nousta sängystä ja JoJo’s Bizarre Adventuren parista lähinnä laittamaan ruokaa, mutta ei harmita! Sain käytännössä ns. crash coursen Yorkin baareihin hyvässä seurassa, ja illan lopuksi Rosie varmisteli vielä erikseen että pääsin turvallisesti kotiin. Helppo toisaalta päästäkin, kun asun noin 10 minsan päässä yhtään mistään ja York tuntuu kaikessa kompaktiudessaan enemmänkin omalta taskulta.

Tähän lienee hyvä päättää tältä erää, ensimmäinen väliessee on 90 % valmis ja muutaman tunnin päästä pidämme varjo-Halloweenit Maijan kanssa Skypen välityksellä. Tällä viikolla on Reading Week eli seminaareja ei ole ollenkaan, joten toivotaan ettei unirytmini vedä täysin ympäri opiskelija_laiffin tuhottua täysin impulssikontrollin. Onneksi on vielä se toinen essee jäljellä, eli normiaikatauluun pitää kohta palata. Onneksi ’kohta’ voi olla myös huomenna…