Browsing Category

Yleinen

Yleinen

The mediator between the head and the hands must be the heart

keskiviikko, lokakuu 18, 2017

museon puisto

Ophelia-myrsky tuli ja meni, enkä nähnyt edes yhtään punaista kuuta. Luvattu lämpöaalto jäi lopulta aika maltilliseksi, vaikka sunnuntaina olikin tavanomaista leudompi sää. Sen johdosta lähdin siis tietoisesti ulos kävelylle. Olin katsellut netistä etukäteen erilaisia Yorkin tuntumassa sijaitsevia puutarhoja, mutta koska osa näistä vaatisi ihan kunnon ekskursioita pääsylippuineen päivineen, päädyin hortoilemaan museon puutarhojen tuntumaan. Matkalla koukkasin elokuvateatterin kautta ja ostin itselleni paitsi opiskelijajäsenyyden, myös lipun maanantaille Metropolis-leffan yksittäisnäytöstä varten. Jäsenyyden ehkä suurin hyöty on se, ettei netistä lippuja ostaessa tarvitse maksaa £1.50 käsittelymaksua… plus että sillä saa kaksi ilmaista leffalippua, joten £20 hintainen jäsenyys ei tunnu mitenkään riistolta. Uskon, että 10 minuutin päässä sijaitsevasta leffateatterista tuleekin vuoden aikana tuttu paikka, sillä opiskelijahintaiset leffat ovat arkena vain noin £7.50 kipale.

Matkalla museon puutarhaan lähes jokaisessa kadunkulmassa soi. Katumuusikoita löytyi niin 12-vuotiaasta Wonderwallia soittavasta kitarapojasta steel pan -rumpua soittavaan mieheen ja jopa kokonaiseen bändiin haitareineen ja kontrabassoineen. Kaupungilla oli paljon ihmisiä liikenteessä, sillä viikonloput vetävät Yorkissa paitsi turisteja, myös paikallisia ulos koloistaan. Museon puistoon olikin löytänyt paljon piknikkeilemään saapuneita pariskuntia ja seurueita, ja vähän harmitti, kun en itse muistanut ottaa kirjaa mukaan. Paikalla oli myös mm. pöllöjen konservaatiota harrastava järjestö, jotka esittelivät livenä lintuja. Metsäpolulla vastaan tuli orava, joka harmaaoraville tyypillisesti ei ollut ihmisistä millänsäkään… Muistan yhä kuinka hämmentynyt Nick oli bongatessaan Suomessa punaoravia, Briteissä näitä ei ilmeisesti aggressiivisempien harmaaoravien vuoksi juurikaan tapaa. Ihme nilkit.

Koska museo sijaitsee joen tuntumassa, siitä oli luonteva jatkaa jokivartta eteenpäin. Jokiranta itsessään yllätti mataluudella! Turussa olen tottunut jengin pannuttavan Aurajokeen kerran jos toisenkin, mutta Ouse-jokeen olisi voinut vähemmän dramaattisesti vain kävellä. Samassa tasossa joen kanssa kävely olikin aika hauskaa, etenkin kun vieressä lipui paikallisia hanhia. Maisemien alkaessa muistuttaa enemmän Tampereen Jankaa kuin idyllistä brittimaisemaa päätin lopulta kääntyä takaisin, mutta kiersin vielä keskustan kautta. Yorkin sokkeloiset kadut alkavat vähä vähältä tulla paremmin tutuksi, mikä tarkoittaa ilmansuuntien ymmärtämistä silloinkin, kun seisoo ”jossain tuollapäin”. Törmäsin myös kaktuksia ja muita pikkukasveja myyvään kojuun, jonne saatan kyllä vielä palata. Kaktukset on kivoja. Eikä niitä tarvitse pahemmin kastella. Olen saattanut tappaa menneisyydessäni huonekasvin jos toisenkin, joten tämä on aika hyvä yhdistelmä.

jokivarsi ja lintuja!

Maanantaina taivas oli (oletettavasti Ophelia-myrskyn ansiosta) aivan keltainen. Ruumiillisuuskurssilla keskustelimme Beckettistä ja kävin jälkikäteen taas Morrisonsissa, koska en edelleenkään ole tehnyt täyttä inventaariota kaupan antimista. Ja kannatti käydä! Löysin nimittäin ensimmäistä kertaa Yorkiin saavuttuani Violifen perusjuustoa 250 g pakkauksessa!! Oh boy oh boy oh boy. Maijan mulle antama juustohöylä pääsi vihdoin tosihommiin! Löysin ylipäätään Alpron perushyllyn, jossa eri maitojuomat ovat näköjään sattumanvaraisesti tarjouksessa eri päivinä. Olen siis päässyt testailemaan cashew- ja mantelimaitoja peruskauran (pun intended) sijaan, kun näitä on voinut lastata koriin pelkällä punnalla kappale. Kotona luulin lisäksi hallusinoivani kun kookoskermapaketin kyljessä luki tuotetiedoissa selvää suomea, mutta olinkin ostanut Blue Dragonia, joten ei ihme. Herkäksi veti silti.

Illaksi suuntasin edellä mainitusti katsomaan siis Metropolista, jota en ollut aiemmin nähnyt kokonaisena, saati isolta kankaalta. Ja koska elämäni on yksi vitsi, kuka muu kävelee ylös portaita samaan näytökseen kuin ruumiillisuuskurssini maikka tyttöystävineen?! Koska esityksessä oli numeroimattomat paikat, istuivat he sitten viereeni. Maikkani kommentoi tyttöystävälleen, että olen se tyyppi joka ”luki Sara Ahmedin kirjan kannesta kanteen ensimmäisellä viikolla”, eli varmaan jonkinlaisen vaikutuksen olen onnistunut tekemään 🤔 Vitsailin, että jos kirjoitan viikon 6 väliesseen Metropoliksesta, ainakin hän tietää miksi. ”Nyt sun on vähän niinkun välttämätöntä,” tuli yhtä vitsillä vastauksena, joten kai se sit täytyy! Onneksi leffa oli sellainen, josta voisin aidostikin kirjoittaa; 20-luvun mustavalkoiset mykkäfilmit eivät sovellu ehkä kaikille, mutta pidin aikanaan paljon Niagarassa näkemästäni Tri Caligarin kabinetista ja Metropolis jatkoi pitkälti samoissa huuruissa. En tiedä mitä sieniä nää saksalaiset on vedelleet mutta tykkään, paljon. A+, katsoisin uudestaan.

Melkein kolme tuntia myöhemmin leffan päätyttyä ulkona tuuli kovempaa kuin kertaakaan aiemmin. Myrskyn ansiosta esimerkiksi kadunpuoleiset, ohuet vesijohtoputket nitisivät liitoksissaan, ja vältin tietoisesti kävelemästä roikkuvien kukka-asetelmien alta. Tiistaina sää oli jo palannut normaaliin perustuuliseen tilaansa, mikä ei tosin tehnyt yliopistolle raahautumisesta yhtään sen helpompaa: tämänkertainen modernismisemma kun alkoi taas aamuyhdeksältä. Semman jälkeen olin tehokas opiskelija ja kävin kirjastolla lukemassa John Berrymanin runoja, kotona puolestaan jatkoin Casey Plettin kirjaa A Safe Girl to Love. En yhä oikein ymmärrä näiden lyhytnovellien obsessiota nänninvääntelyyn, mut ei kait siinä. Yksi seminaarien parhaista puolista onkin altistuminen kaikenlaiselle matskulle, sillä tässä vaiheessa huomaan ankarasti miettiväni jo primaarimateriaalia paitsi moduulien loppuesseitä, myös itse dissertaatiotani varten. Kuumottaa!!!

it is orava

Vähän kuumotti myös sähköposti, jonka sain eilen asuntolan ylläpidolta: siinä kommentoitiin tämän kerroksen käytävästä jo pidemmän aikaa kuulunutta möykkää, kun jotkut asukkaista takovat toistensa ovia, huutelevat niiden läpi ja juoksentelevat käytävällä. Mikäli tämä metelöinti ei lopu, mailissa sanottiin, voivat syypäät tulla jopa häädetyksi. Oletan mailin koskevan muutamaa tyyppiä joiden elämöintiä olen itsekin pariin otteeseen kuunnellut, mutta en tiennyt asian olevan ihan näin supervakava – metelistä on ilmeisesti valitettu toistamiseen, vaikka itse en pitänyt sitä sen kummoisempana kuin mihin olen opiskelijakämpissä yleensä tottunut. Toisaalta ihan hyvä, että varsinkin klo 23 jälkeen aiheutuvasta mökästä otetaan ns. nollatoleranssi, toisaalta… noh, tiedän ettei asia missään tapauksessa koske itseäni ja normaalit elämän äänet ovat täysin sallittuja, mutta toivottavasti naapurini eivät ole älyttömän heikkohermoisia niiden suhteen. Tai sitten olen vain ehdollistunut liikaa neljältä aamuyöllä bilettäville naapureilleni Turussa, sekin on mahdollista.

Tänään keskiviikkona olisi luvassa massaluento neljältä, mutta koska tyhmänä menin treenaamaan (lievästi!!) vähän flunssaisena, olo on nyt kuin rekan yliajama. Taitaapa jäädä välistä siis, mutta onneksi luento a) kuvataan nettiin ja b) Debarati lupasi infota, mikäli siellä kerrottaisiin jotain todella oleellista. Vaihtelemme nykyään moduulien ulkopuolella Whatsapp-viestejä, sillä olemme eri modernismitunneilla ja spoilaan aina etukäteen mitä tekstejä maikat kävivät läpi. Koin myös viime viikolla jonkinlaisen suuret hämisvoimat ja suuri vastuu -momentin, kun Debarati kertoi jääneensä miettimään ohimennen heitettyä kommenttiani aiheesta ”en maksanut opinnoista vain tullakseni tänne sluibailemaan”. Kuulemma tämä oli ollut hänelle ns. herätyksen paikka, sillä viikoittaiset lukemistot on helppo nähdä pakollisena pahana, ja unohtaa opiskelevansa itseään varten. Vaikka olosuhteemme ovat toki ihan erilaiset, on siis ihan hyvä potkia itseä välillä perseelle – samalla saattaa nimittäin epäsuorasti ravistella myös jotakuta toista.

Yleinen

Spider duck does whatever a spider duck does

sunnuntai, lokakuu 15, 2017

Joskus tulee niitä päiviä, että sanottavaa löytyy niin paljon ettei oikein tiedä mistä aloittaa. Tämä viikko ei ole pitänyt sisällään mitään massiivisen mullistavaa, mutta sitäkin enemmän pieniä, yksittäisiä hetkiä jotka ovat värittäneet hauskasti arkea. Katsotaan siis jos saisin niistä jotain tolkkua.

vasemmalla kalmokaakaota, oikealla häiritsevä pähkinämies

Keskiviikkona oli sateinen päivä. Sellainen, jona vilkaisee ulos ikkunasta, näkee puiden sojottavan vaakasuoraan tuulessa, ja ajatus sateenvarjon kanssa ulos sompailemisesta lievästi sanottuna kuumottaa. Sää onneksi tokeni kuin taikaiskusta siihen mennessä, kun piti lähteä iltapäivän massaluennolle. Harkitsin jo vakavasti sen skippaamista (kyseessä siis lähinnä MA-metodologiaa läpikäyvistä luennoista, jotka tulevat jälkikäteen nettiin), kunnes muistin sen jälkeen alkavan vierailevan luennoitsijan esityksen, josta olin ollut etukäteen todella kiinnostunut. Laiskuus hävisi, oikeus voitti, ja päädyin humanististen tieteiden auditorioon kiltisti ruumiillisuuskurssikavereideni porukkaan. Yksi näistä tosin feidasi heti kun paljastin kyseessä olevan videoitava luento, joten ehkä tässä kohtaa korjasin vahingossa universumin tasapainon laiskuuden ja panostuksen vaa’alla.

Luennon alussa saatiin kuulla pienet promopuheet opiskelijavaaliehdokkaista, joihin sisältyi myös pari kurssikaveriani. Miten nää ihmiset ees ehtii joka paikkaan?! Kävinkin päivän lopuksi äänestämässä netin kautta, vaikken rehellisesti sanottuna odota tuloksen vaikuttavan omaan elämääni millään tavalla. Mut kansalaisvelvollisuus jne jne, olen muutoksen ääni ja mitä näitä nyt on. Itse massaluento liikkui akselilla ”ajattele laatikon ulkopuolella, keskustele aiheestasi toisten kanssa, inspiroidu”, mutta informatiivisinta itselleni taisi olla se, että British Library ilmeisesti omistaa kopion kaikista Briteissä julkaistuista niteistä (?!). Auditoriossa oli järjettömän kuuma, johon joku (ilmeisesti Ben) vitsaili miesprofessorillemme että tämän pitäisi ottaa päällimmäinen paita pois. ”En voi ku tää on tarkkaan mietitty asukokonaisuus”, kuului vastaus.

Melanie ja Sam häipyivät massaluennon loputtua muihin menoihinsa. Heidän tilalleen valuvien setien ja tätien myötä alkoi auditorion keski-ikä hiljalleen nousta noin 30 vuodella. Kaikki olivat saapuneet paikalle siis seuraamaan kirjailija ja psykoanalyytikko Adam Phillipsin luentoa aiheesta häpeä ja huomio. Olin etukäteen ajatellut tehdä muistiinpanoja, mutta tajusin aika pian etten voisi keskittyä kirjoittamiseen ollenkaan joten lainasin kynäni omansa unohtaneelle Brantleylle. Jälkikäteen tämä sanoi luovuttaneensa niinikään muistiinpanojen suhteen puolessa välissä, kun itse matsku oli niin tiukkaa tavaraa :Dfh Tunnin aikana sai todella pitää korvansa ja mielensä kuulolla, kun luennoitsija kävi läpi häpeän käsitettä ja ilmenemismuotoja kirjallisuuden ja filosofian esimerkkien avulla.

keskustan teemanäyteikkunoita

Paljon varmasti meni ohi, mutta ehkä oleellisin käteen jäänyt asia oli tämä: häpeää tuntiessa usein unohtuu, kuinka performatiivista se lopulta on. Häpeämme ajatusta, että toinen näkee meidät sellaisena kuin ”todella” olemme, mutta myös sitä, ettemme oikeastaan koe/hyväksy olevamme tuo ihminen. Häpeä voi toki olla loistava moraalinen kompassi (”häpeä holokaustista osoittaa minun olevan hyvä ihminen, koska en ikinä hyväksyisi sellaisia tekoja”), mutta on joskus vain toisinto haitallisista normeista, joilla suojelemme julkista minäkuvaa (”homouteni on häpeällistä, koska se ei ole seurakunnassani hyväksyttyä”). Tämän vuoksi on syytä olla varovainen esimerkiksi siitä, millaisissa tilanteissa toiselle sanoo ”sinun pitäisi hävetä itseäsi”, joka siis kääntyy suoremmin muotoon ”haluan, että häpeät itsessäsi samoja asioita, joita minä koen häpeällisenä.”

Kotimatkalla koinkin jonkinlaisen valaistumisen, sillä tajusin tämän kapteeni itsestäänselvyyden auttavan kaikissa niissä pienissä tilanteissa, joissa itseään soimaa ns. turhan takia. Esimerkiksi sosiaalisen kömpelyyden tai inhimillisten mokailujen jälkeen voi aina kysyä itseltä: olenko / haluaisinko olla todella ihminen, jonka mielestä tässä on jotain hävettävää? Jos en, mitä sitten vaikka muut näkisivät minut sellaisena kuin olen? Se, mitä muut pitävät häpeällisenä ei ole minun ongelmani, niin kauan kuin en itse näitä normeja allekirjoita. Kun sitten tunnen todellista häpeää, voin olla varmempi että se juontuu omista, todellisista arvoistani – eikä esimerkiksi halustani miellyttää jonkun toisen arvoja.

Kevyitä aiheita! Vähän vähemmän diipisti voin avautua torstaista, jolloin yritin rekisteröityä lääkärille. Tämä kun ei mennyt ihan putkeen… Yleisen opiskelijaterveydenhuollon sijaan Englannissa pitää nimittäin erikseen rekisteröityä yksityiselle klinikalle, joista valkkasin kampuksella sijaitsevan. Täytin netissä etukäteisrekisteröinnin, klikkasin send, ja puuf! Sinne meni lomake, enkä saanut jälkikäteen mitään informaatiota että kuinkas tästä sitten eteenpäin. Laitoin mailia tuutorilleni (”onks tää ihan normaali käytäntö vai mitä hittoa, menikö se lomake ees perille vai pitääks mun soitella perään, yhyy life is hurd”), ja tämä kehottikin minua käymään ihan fyysisesti paikan päällä rekisteröitymässä toistamiseen. Ilmeisesti voisin rekisteröityä yhtä hyvin myös jollekin keskustan pikkuklinikalle, tosin näissäkin pitää käydä henkilökohtaisesti paikkoja kyselemässä… juuh jaah jooh. Lukemani mukaan omalääkäri määräytyy samoin esimerkiksi Tanskassa, mutta on tässä vähän säätöä YTHS:ään ja työterveyteen tottuneelle.

viikon ostokset + uudet vuodevaatteet

Torstaista muodostuikin lopulta vähän tatti otsassa -päivä, sillä lähdin nettisähläyksen jälkeen keskustaan – vain tajutakseni keskellä Bootsia, etteihän minulla ole rahaa! Pidän yleensä hyvin pieniä summia käyttötililläni, jonne siirrän sitten nettipankin välityksellä tarvittaessa enemmän. Mutta ei! Olin jo autuaasti unohtanut, että suoritin aamupäivästä operaatiota iMessagen cache helvettiin, eli tyhjensin 700 megan edestä puhelimen muistiin varastoituneita kuvia erillisen tietokoneohjelman avulla (koska iMessagen cachea ei muuten saa nollattua, kiitti vaan Apple). Tämä vaati lopuksi varmuuskopioinnin palautuksen, minkä johdosta lähes kaikki sovellukset kirjasivat minut ulos. Mukaanlukien verkkopankin aktivointitunniste, jolla ohjelmaan kirjaudutaan sisään. Ihan ymmärrettävää, mutta arvaa vaan muistinko tätä tarkistaa… joten ei muuta kuin takaisin kotiin ja soittelemaan Nordeaan, että joo tunnukset löytyy muttei keinoa niitä aktivoida. Fun fact: aktivointikoodin voi tilata myös itse netistä, mut kerrankos sitä pääsee oikeasti kivan asiakaspalvelijan kanssa juttelemaan, joten ei liikaa harmita.

Näiden suurten koettelemusten lisäksi sain melkein sydänkohtauksen, kun ympäri kääntyessä bongasin keittiön nurkasta ainakin kolme senttiä pitkän hämähäkin ::dfDf sanoin oikeasti ääneen ”JEESUS KRISTUS!!”, vaikka kuvittelin aina ihmisten tekevän niin vain leffoissa. Aika nopeasti tosin muistin etten enää pelkää hämähäkkejä (kiitos Darren Shan -kirjoille), joten heivasin ikkunan auki, kaivoin kaapista muoviläpyskän ja pakotin hämähäkin kiipeämään sen päälle. Sitten vaan hämähäkki ikkunasta ulos. Tarina ei kerro lensikö hämis kuolemaansa vai kenties spidermanitti itsensä uusiin seikkailuihin. Olen silti aika ylpeä itsestäni, koska nuoruudessa kohtaamiset hämähäkkien kanssa johtivat yleensä niiden viskomiseen kengällä. Mistähän hitosta se oikein on tänne kämppään edes tullut? Siitä samasta ikkunasta varmaan…

Kun vihdoin pääsin takaisin keskustaan, päätin palkita itseni vaihtovuodevaatteiden lisäksi uudella pipolla. Ja parilla muullakin käyttövaatteella, koska en omista esim. teknistä treenipaitaa. Petyin Halloween-aiheisten vaatteiden tarjontaan (lue: niitä ei ollut), mutta onneksi kaupungilla näkee kaikenlaisia koristeluja ja teemaherkkuja. Omia herkkujani kävin ostamassa jälleen perjantaina Morrisonsista, joskin koriin päätyi tällä kertaa lähinnä mausteita ja muuta perustavaraa. Olenkin tehnyt empiiristä tutkimusta jo mainitsemistani einesruoista, ja todennut ne olevan aika perseestä myös vegepuolella. Viikko sitten ostamani kevätrullat? Muuten ok, MUTTA MIKS NÄISSÄ ON KIINANKAALIA?! Vegetable baket? Muuten ok, MUTTA MIKS TOINEN NIISTÄ ALKOI NÄYTTÄÄ HOMEHTUMISEN MERKKEJÄ JÄÄKAAPISSA PÄIVÄ AVAAMISEN JÄLKEEN? Not today, Satan, not today.

uusi pipo + FFXV jota on tullut taas hakattua yömyöhään

Tärkeä yhteiskunnallinen huomio on myös se, että keksin vihdoin keinon päästä eroon pikkukolikoista. Riemukseni nimittäin itsepalvelukassat ottavat vastaan ihan jokaista kolikkomallia! Bootsilla maksoin melkein kahden punnan edestä kamaa yhden pennyn, kahden pencen ja viiden pencen kolikoilla. Tästedes olen voittamaton!!! Mutta nyt saa jäädä postaus tähän loppuhuipennukseen ja painelen pihalle, sillä ulkona paistaa aurinko ja seuraavaksi pariksi päiväksi on luvattu yli +20 astetta. Kiitti vaan Irlannin trooppinen myrsky! Palaillaan, jos ei molemmat saaret ajaudu tuulen voimasta keskelle Atlanttia.

Yleinen

Do androids dream of ducks

torstai, lokakuu 12, 2017

Koska kaikkia varmasti kiinnostaa seikkaperäinen selostus terveydentilastani, räkätaudiksi äitynyt flunssa on sittemmin näyttänyt hentoja mutta sitäkin päättäväisempiä päättymisen merkkejä. Voimme kiittää C-vitamiinia tai ahkeraa teenjuontia tai molempia. Osalla tunneista on käynyt opiskelijakatoa, mutta koska en edelleen tiedä a) saako tunneilta olla pois ja b) kuinka paljon, olen pyrkinyt noudattamaan Paikalle vaikka pää paketissa -mentaliteettia. Ei tässä kukaan jaksa loputtomiin neljän seinän sisällä jumittaa!

Liekö tosin tukkoisuuden tuomaa hitautta vai yleistä jääkaappilogiikkaa, mutta maanantain semmassa jäin jo toistamiseen pohtimaan kotimatkalla vasta-argumentteja tunnilla heitettyihin väitteisiin. Pari opiskelijaa kun väitteli mm. siitä, määrittääkö interaktio ja vastaanottaminen väistämättä kielen (language); kaikki eivät nimittäin mieltäneet edellisessä postauksessa mainitsemani autistisen naisen näennäisesti yksipuolista kommunikaatiota ”kieleksi”. Tämä oli mielestäni hieman ristiriitaista, ottaen huomioon kuinka osa oli jopa yksin ollessaan kokenut mahdottomaksi lausua ääneen erään mustan kirjailijan runonäytteen n-alkuisia sanoja. Kirjailija oli siis kommunikaatiossa lukijaansa, mutta lukija koki ilmeisesti myös olevansa kommunikaatiossa johonkin toistaessaan (tai jättäessään toistamatta) tämän sanoja – riippumatta siitä, oliko vastaanottajana pelkkä työpöytä ja teekuppi. Miksi autistisen naisen ”yksipuolinen” dialogi on tällöin vähempiarvoista, jos molemmissa keskiöön jää lopulta kommunikoijan oma kokemus viestistä ja sen sisällöstä? Jaa-a.

No joo, vähän vähemmän metafilosofisessa hengessä tein maanantaina ensimmäistä kertaa Kunnon Safkaa eli ei-pakasteista ja/tai puolivalmisteista väännettyä ruokaa. Pannulle päätyi sipulia, sieniä, tofua, pavunversoja ja kookoskermaa, sekä lautaselle täysjyväpastan kaveriksi vielä mm. pinaattia sisältävä salaattisekoitus. En tosiaan tiedä vielä löytyykö Englannista jotain spesifejä ruokakermankorvikkeita, joten kookoskermalla mennään siihen asti. Mut hyvää oli! Mausteita pitää silti käydä piakkoin ostamassa, sillä pelkällä soijakastikkeella ei kovin kummoisia makuyhdistelmiä loihdita. Jännää sinänsä huomata, mitä kaikkea Suomessa asuessaan on ehtinyt alkaa pitää jo itsestäänselvyytenä, kuten nyt vaikka sitä oman keittiön maustehyllyä.

Illaksi suuntasin ensimmäistä kertaa elokuvateatteriin, York Picturehouseen. Teatterissa taitaa pyöriä kerrallaan 4–5 elokuvaa, missä on vähän valtakunnalliseen Odeoniin tottuneelle nielemistä. Suomestakin löytyy toki paljon Finnkinoa paikallisempia teattereita, mutku Manchester ja Printworksin IMAX… nooh, ehkä tekee ihan hyvää eläytyä pienen paikkakunnan elokuvatarjontaan, etenkin kun viikonloppuisin lafka pyörittää myös vanhempia klassikoita: seuraavan kuukauden ajan luvassa on esimerkiksi kootut John Hughesin teinileffat. Itsehän suuntasin katsomaan tuoretta Blade Runner 2049 -rainaa, ja teatterin pehmeissä penkeissä hurahti helposti kolme tuntia niinikään metafilosofisten kysymysten parissa. Sulattelua vaativa ja visuaalisesti oikein komea leffa, jonka tunnelmaa ei pilannut edes viereeni istunut, vahvasti herrain tuoksuttimia päälleen lätrännyt mies.

Puoli yhdentoista maissa kotiin kävellessäni tajusin, että kyseessä oli ensimmäinen kertani Yorkin yössä. Keskusta oli maanantai-illaksi rauhallinen, vaikka ravintoloissa näkyi yhä elämää ja pubien avonaisista ovista kulkeutui elävää musiikkia. Tuossa hetkessä muistan ajatelleeni millaista olisi ollut jakaa se jonkun kanssa; ei siksi että kokisin oloani yksinäiseksi, vaan koska pitkästä aikaa tunsin että jaettuna kokemuksesta voisi saada vieläkin enemmän irti. Aika ironista ihmiseltä, joka on iloisesti tottunut viettämään valtaosan ajastaan yksin… tai no, ehkä nimenomaan siksi? Manchesterissa harvemmin kaipaan kenenkään seuraa, mutta kenties York on erilainen. Pehmeämpi. Vähemmän omaan identiteettiini kiedottu, enemmän vastaanottava. Idk en oo kännissä vaan syöny liikaa pavunversoja ja siksi haastan hempeitä, mutta siis kaunista oli. Ehkä jossain välissä pääsen näyttämään sen jollekin toiselle. Tai sitten en, ja se on merkityksellistä juuri siksi.

…Jjjoo. Tiistaina heräsin yliopistolle jo (!!) puoli kahdeksitoista. Ostin yliopiston hämmentävän isosta ruokakaupasta nenäliinapaketin, ja kassalla ollut nuorempi myyjä kehui lepakkoneulettani. Ilahdus muuttui äkkiä paniikiksi kun oikeaa luokkahuonetta ei meinannut millään löytyä, mutta en luovuttanut!! Hortoilu tuotti tulosta ja jopa ihan ajallaan, eli pääsin katsomaan ruumiillisuuskurssin kanssa puolentoista tunnin ajan filmatisointeja Samuel Beckettin näytelmistä Not IRockaby sekä Footfalls. Näistä varsinkin ensimmäinen on aika psykedeelistä seurattavaa, eritoten jos katsoo Youtubesta vuoden 1973 mustavalkoista versiota. Vertailun vuoksi mukana oli myös tuoreempi näyte, jossa kuvakulmilla kikkailu etäännytti mielestäni monologin vimmaisesta voimasta. Vaikka osa matskusta toki meni yli niin että humahti (katson sinua, Footfalls), sain irti paljon visuaalisista ratkaisuista ja yksityiskohdista. Olen toisaalta tottuneempi lukemaan kuin katsomaan Beckettiä, joten kyse voi olla myös harjaantumattomuudesta. Viihdyttävää joka tapauksessa!

Tiistain päätti aikaistettu modernismisemma, jota veti jälleen uusi ohjaaja. Harmaahiuksinen Haughton laski saapuessaan pöydälle metsänvihreän vintagefedoran ja alkoi puhua T.S. Eliotin runoudesta. Puolivälissä semmaa huomasin tämän neuleen kuluneen kyynärpäistä puhki. Ero kirjallisuudenprofessorin ja rantojen miehen välillä on joskus yllättävän häilyvä… Seminaarin aikana hän halusi kuulla enemmän omia näkemyksiämme kuin tuhlata aikaa teoriaan, ja pääsimme lausumaan ringissä Marianne Mooren Marriage’a; tunnin kohokohtani oli kun kuvasin Mooren Octopus-runoa kaleidoskoopiksi, jonka värit vaihtuvat joka käännöksellä, enkä koskaan oikeen saa kiinni kokonaiskuvasta. Eliotin ja Mooren alluusiot olivatkin semman pääpuheenaihe, ja tajusin tulleeni taas Eliotin trollaamaksi kun valitin tiiviimpien tekstien etäännyttävän minua muodollaan (form), saaden vastaukseksi vinon hymyn ja kommentin ”that’s because you are reacting to the form, not reacting in spite of it”. Toutse, Eliot, toutse.

Jottei postauksesta tulisi kuitenkaan ihan massiivista, parempi jättää horinat keskiviikosta seuraavaan päivitykseen (etenkin kun kävin katsomassa päivän lopuksi todella mielenkiintoisen vierailijaluennon). Seminaarien ulkopuolella olen paitsi pelannut FFXV:tä, myös haaveillut tulevista reissuista, joten avauduttavaa riittää myös niistä. Yhtään pidemmät matkat vaativat kuitenkin hieman suunnittelua, joten mitään tarkkaa en ole lyönyt lukkoon. Ostin ainoastaan junaliput Manchesteriin Depeche Moden keikalle ja takaisin, sekin kuumotti. Mistä mä tiedän missä oon kuukauden päästä perjantaina kello viis!! Maanantain semman jälkeen koko pihamaan halki perääni juossut Debarati kyseli myös olisinko kiinnostunut jossain välissä tsekkaamaan Yorkshiren alueen nähtävyyksiä, kuten Brontën siskosten kotikylää. Lähiseutumatkailukin voi siis tulla vielä ajankohtaiseksi. Mutta hei, mitä enemmän seikkailuja, sen parempi!

Yleinen

Food extravaganza!!

maanantai, lokakuu 9, 2017

maisemat kauppareitillä, ei harmita

Kuten edellisen postauksen väsyneestä ulosannista ehkä saattoi päätellä, flunssa ei vielä ole aivan hellittänyt – puhumattakaan siitä, että useamman päivän sisällä hengaus alkaa vähitellen koomauttaa entisestään. Koska lauantaina keskittymistilat olivat vielä tasoa piripiri chicken, päätin tankata lukemistoja alle ja siirtää ulkoilut sunnuntaihin. Olen muutamaan otteeseen todennut kavereille miten paljon miellyttävämpää on lukea matskuja kursseille, jotka eivät ole puhtaasti noppien (eli opintopisteiden) takia päntättyä tauhkaa aiheesta sivettikissojen elämä ja teot, mutta se ei tarkoita etteikö varsinkin kipeänä tekisi tiukkaa seurata teoreetikkojen järjenjuoksua. Sairastamisessa on siis ehdottomasti turhauttavinta se, miten vähän sen aikana saa tehtyä mitään järjellistä.

Siksi onkin hyvä, etteivät kaikki materiaalimme ole pelkkää kuivaa lukemista. Maanantain ruumiillisuuskurssin semmaan piti katsoa esimerkiksi Youtube-video, jolta odotin etukäteen kuivaa ääneenlausumista tai muuta pönötystä. Videolta paljastuikin keski-ikäinen täti mm. hieromassa naamaansa kansioon sekä hankaamassa tietokoneen näppäimistöä. Mitä pidemmälle videota katsoi, sitä enemmän tuntemukset muuttuivat kuitenkin wtf-reaktiosta ymmärrykseen: kyseessä oli nimittäin autistisen naisen omaehtoinen, useita eri aisteja käyttävä kuvaus siitä, millaista hänen ”luonnollinen kielensä” on. Tietokoneen vokalisaattorin kautta generoitu puhe haastoikin katsojaa miettimään uudelleen suhdettaan kieleen ja kommunikaatioon, sekä millaisia johtopäätöksiä vedämme ihmisistä, jotka eivät niitä valtaväestön ymmärtämällä tavalla käytä. Tähän verrattuna onkin ollut verrattain puuduttavaa kahlata läpi T.S. Eliotin runousoppia…

In other news, lauantai-iltana ulkoa kuului ilotulituksenomaista pauketta varmaan viitisen minuuttia, mutta ainakaan tästä kulmasta taivaalla ei näkynyt mitään. Yritin googletella mahdollisia tapahtumia keskustassa, mutta tapaus jäi silti mysteeriksi. Tästä tuli kuitenkin mieleen Bonfire Night, eli marraskuun alun juhlapyhä päivälle jona Guy Fawkes yritti pistää paukkuen Britannian ylähuoneessa; tätä ympäröivänä viikonloppuna järjestetään usein erilaisia ilotulituksia, joista esimerkiksi paikallinen York Mazen tapahtuma on jo ajat sitten loppuunmyyty. Itse matkustan kyseisenä viikonloppuna Robin Hood’s Bayhin porukoiden tullessa Englantiin lomalle, joten pitänee ottaa selvää onko nummilla jotain aktiviteettia. Ilotulitteet ;___; tahtoisin vain

Morrisonsista vähä kurpitsaa ja viunaa vähä

Mitä tulee kuunvaihteeseen itsessään, olen valmistautunut viettämään Halloweenia pyhässä yksinäisyydessäni ellei kaupungilta löydy aiheeseen liittyvää (tarpeeksi mielenkiintoista) aktiviteettia. Halloween ei ole Englannissa oikeastaan sen ihmeellisempi juttu kuin Suomessakaan, eli lähinnä tekosyy teemabileille ja krääsälle. Itse sen sijaan rakastan Halloweenia, paljolti esteettisistä syistä. Kaveriporukassani yritämmekin joka vuosi hyödyntää vuodenajan kauppoihin puskemat haamukoristeet ja pikkuhirviöt. Tänään löysin esimerkiksi Morrisonsin reissulta ihan hyvälaatuiset hämähäkkilasinaluset itselleni arkikäyttöön. Kunhan vielä hommaan patterit niihin Poundlandin haamuvaloihin, jättää sisustustietoisuuteni skandinaavisen minimalismin eittämättä varjoonsa.

Mutta Morrisonsista puheen ollen! Lauantaina voitti tuska ja väsymys, mutta sunnuntainen reissu supermarkettiin osoittautui lopulta koko viikonlopun kohokohdaksi (joo tiiän miten surulliselta tää kuulostaa mutta just roll with it). Ulkona oli loistava ilma, joten kaulaliinaan kääriytyneenä uskalsin vihdoin siis lähteä ruokaostoksille. Reitti oli vielä lyhyempi kuin olin luullut, sillä noin Citymarketin kokoinen, yhdeksi Britannian halvimmaksi ruokaketjuksi valittu Morrisons sijaitsee alle puolen kilometrin päässä kämpiltäni. Koska ilmeisesti puolet Yorkin keskustasta on suunniteltu Instagram-houkuttimeksi, kyseinen kauppareitti sijaitsee idyllisesti Foss-joen varrella. I win again!

Itse kaupassa olin tosin urpo, sillä kaappasin mukaani perinteisen sinkkukorin. Enhän mä tänne muuta siis ku ihan muutaman jutun tullu ostamaan… no enPÄ. Jo vihannes- ja hedelmäosastolta päästyäni ostoskori oli puolillaan, ja aika rivakkaan kamaa kertyi niin paljon että useamman kuukauden kuntosalitauko alkoi kaduttaa. Mutta ei oo mun vika!! En ollut varautunut siihen, että Morrisons kaikista varoitteluista huolimatta oikeasti toimittaisi näin hyvin. Pelkkiä omenoita oli laarissa varmaan kymmentä eri sorttia! Koriin lensi kaikkea aina pavunversoista herkkusieniin ja maustettuihin hummuksiin, sekä salaattia, satsumaa, sämpylää… Ainut paikantamani tofu oli hieman hintavaa verrattuna itämaisesta kaupasta ostamaani, mutta silti Suomen hintoihin verrattuna edullista. Morrisonsissa oli myös laaja valikoima mm. Alpron juomia, joista mantelipohjaiset olivat tarjouksessa £1 per litra. Siis oikeesti!! Vähän päälle euron per litra!! Mikä on tämä rinnakkaistodellisuus

sellasii tarttu mukaan

Selkä vääränä itsepalvelukassalle raahatun ostoskorin lopullinen hinta oli noin £20, johon lukeutui laskelmieni mukaan noin 19 eri tuotetta. Tiesin kyllä ruoan olevan Englannissa verrattain halvempaa, mutta parhaiten sen tajuaa vasta isossa supermarketissa ns. omaan arkiruokaan vertaamalla. Ankaraa hintavertailua tekemällä selviäisin varmasti vieläkin halvemmalla, sillä nytkin koriin sujahti muutama ylimääräinen tuote pelkkänä päähänpistona. Totesinkin reissun jälkeen olevani oikeastaan huojentunut, etten muuttanut omilleni Englantiin sekasyöjänä – entisen laiskan minäni tuntien ruokavalio olisi koostunut todennäköisesti eineksistä, sillä valikoima on niin massiivinen ettei ruoanlaitolle tule välttämättä koskaan tarvetta. Nyt sen sijaan fiilistelen pavunversoja, kurpitsoja ja laajaa sienivalikoimaa, ja haaveilen uuniperunasta. Odota vaan Morrisons, ihan näinä päivinä tarkastan nekin hyllyt joita en tällä kertaa jaksanut painavan korin kanssa syynätä!

Juuh jaah jooh, kuten yllä olevasta käy ilmi, villiä on elämäni ja villimmäksi varmasti muuttuva. Maanantaina tarkoitus olisi nimittäin käydä leffassa! Ok, huomenna alkaa myös kolmas viikko yliopistoa, jonka lopussa olen asunut Englannissa kuukauden. Aika vauhdilla on mennyt aika, mutta onneksi on 11 kuukautta jäljellä. Ehkä suurin henkinen taistelu täällä onkin samanaikaisesti sekä elää hetkessä että olla ottamatta paineita siitä, että jokaisen hetken pitäisi olla jotenkin poikkeuksellinen – joskus riittää, kun saa iskettyä Suomesta raahatun Pleikkari 4:n vihdoin kiinni seinään ja Final Fantasy XV:n pyörimään ruudulle. Ja että kun tarpeeksi monta päivää istuu kipeänä kotona, on hyvä potkia itsensä ulos vaikka sitten sinne supermarkettiin. Alkaa ne aivotkin vähitellen toimia. Ja voi saada pavunversoja!