All Posts By

airinpie

Yleinen

End of Term

perjantai, joulukuu 1, 2017

toi taaimmainen petteri ei taida voida ihan hyvin

Niin vain kävi että syksy mennä hurahti, ja perjantain ja lauantain välisenä yönä matka jatkuu Lontoon kautta takaisin Suomeen joululomia viettämään. Vaikka lomasta nyt suoranaisesti en voi puhua, sillä heti 4.12. maanantaina on herätys kuudelta aamuvuoroon, ja seuraavat kolmisen viikkoa kuluvatkin täysipäiväisesti töissä. Tämän ohella pitäisi vielä saada valmiiksi kaksi loppuesseetä, ja joulupyhien jälkeen 27.12. lennämme tosiaan Japaniin Maijan ja Jossen kanssa. Tokiossa tarkoitus olisi keskittyä muuhun kuin koulustressiin, joten toivon mukaan aamuvuorojen jälkeiset kirjastosessiot tuottavat esseiden osalta tulosta. Yorkiin palaan jälleen tammikuun toisella viikolla, ja siitä pyörähtääkin käyntiin kevätlukukausi, jossa on luvassa kylmän sodan aikaisia elokuvia ja maagista realismia. Kiirettä tulee pitämään, sillä jälkimmäiselle kurssille on luvassa romaani per viikko! Olen onneksi etsinyt käsiini näistä jo 7/8, joten lomien ja matkustelujen aikana voisi yrittää kiriä myös lukemistoja hyvissä ajoin etukäteen.

Syyslukukauden viimeinen viikko sujui hyvissä tunnelmissa. UB:n viimeisessä semmassa käsittelimme Casey Plettin lyhytnovelleja, kutsuin TERF:ejä nimellä dumpster fire sekä pääsin tiivistämään koko kurssin Trish Salashin runoon Where Skin Breaks:

Semman jälkeen kurssilaiset vannottivat että kaikkien pitää mennä porukalla uudestaan hengaamaan, laitoksen aulassa oli valtava joulukuusi ja Nic halusi välttämättä halata minua ja Melanieta samanaikaisesti. Aivoni olivat Lontoon-bussimatkasta vielä ihan tiltissä ja kotona nukahdin tahattomille päiväunille käytyäni kirjastossa sekä ostamassa Marks & Spenceriltä aivan liian kalliin kolmioleivän, sillä jostain syystä himoitsin kolmioleipiä enemmän kuin oikeaa ruokaa.

York viideltä aamulla

Tiistaina tarkoitus oli mennä tekemään yliopistolle esseetä, mutta päiväunien vuoksi nukahdin joskus kello saapas ja heräsin vasta lähempänä yhtätoista. Ennen modernismisemmaa kävin kuitenkin kirjastolla selaamassa läpi päivän loput lukemistot koskien New Orleansia ja hurrikaani Katrinaa, ja sovin tapaavani Debaratin pikaisesti vielä ennen semmaa. Tämä halusi jostain syystä nähdä minut vielä ennen lähtöäni Suomeen, ja syy paljastui tämän pamahtaessa semmarakennuksen aulaan: sain joululahjan!!!11 Olin aika pöllämystynyt, joskaan en täysin yllättynyt tästä käänteestä, sillä olemme syksyn aikana tosiaan viestitelleet paljon seminaarien ulkopuolella ja käyneet yhdessä elokuvissa. Itse en jähmeänä suomalaisena toki osannut ennakoida lahjojenvaihtoa, mitä Debarati ei tietysti odottanutkaan; totesi vain, että olen yksi mukavimpia hänen Englannissa tapaamiaan ihmisiä, joten hän oli halunnut hommata minulle siitä kiitokseksi lahjan. Lupasin tuoda Japanista ja/tai Suomesta vastalahjaksi tuliaisia, minkä haluan tehdä kyllä ihan vilpittömästikin. Esimerkiksi pyhäköiltä ostettavia onnenamuletteja olen harkinnut ostavani esimerkiksi tutorilleni Nicolettalle sekä toiselle kurssikaverilleni Melanielle ihan vain koska voin.

Itse modernismisemma oli yksi syksyn hauskimmista, sillä sitä vetävä ohjaaja oli liekeissä paitsi Mary Robinsoninista, myös hurrikaani Katrinan jälkeisistä poliittisista geimeistä, ja tarjoili koko ryhmälle karkkia. Vauhtia ja jännitystä viimeiseen tapaamiseen toi myös se, että primaarimateriaaliksi valikoitunut kirja (One D.O.A, One On The Way) oli mystisesti kadonnut kirjastosta päivää ennen seminaaria… Kuulemma opiskelijat toisinaan piilottavat niteitä omiin jemmoihinsa mm. hyllyjen päälle, mikä on aika reilu veto teokselle, jonka laina-aika on neljä tuntia. Toinen villi yksityiskohta semmassa oli Brantleyn naama, joka silmää ympäröivästä, jo paranemassa olevasta ruhjeesta päätellen oli ottanut hittiä sitten viime näkemän. En viitsinyt lähteä utelemaan oliko tämä kenties saanut turpaansa vai kävellyt kaksi metriä korkealla olevaan ovenkahvaan, sillä kuka tietää millaisissa seikkailuissa tämä amerikkalaisvahvistuksemme on viime viikkoina rypenyt.

Keskiviikko käynnistyi tuskalla, kun olin sopinut tuutoritapaamisen Nicolettan kanssa yhdeksäksi aamulla. Taivaalta tuli vaihtelevasti tihkua ja kunnon kaatosadetta, mutta troopperoin silti yliopistolle asti. Tapaamisessa kävimme läpi väliesseen palautetta, joka oli paperilla vaikuttanut paljon todellisuutta tiukemmalta: Nicoletta itse kun kehui tekelettäni, kommentoiden kuitenkin osuvasti myös kehitystä kaipaavia kohtia loppuesseetä ajatellen. Yksi selkeä ero Suomen ja Englannin välillä tuntuukin olevan argumentoinnin vahvuus, joka paikallisessa yliopistossa on suomalaista, hieman kokeilevaa lähestysmistapaa aggressiivisempi. Omia näkökulmia saa siis painottaa rohkeasti, panostaa kielelliseen luovuuteen ja ylipäätään mukaansatempaavaan luettavuuteen. Kävimme läpi sekä ideoitani loppuesseeseen että vastikään keksimääni dissertation-aihetta, joista Nicoletta oli kummastakin oikein innostunut. Ironista kyllä, tämä kertoi erään laitoksen opettajista tietävän niinikään paljon Manchesterista – juuri sen samaisen, jonka seminaarissa koko idea alun perin heräsi. Pitääkin laittaa tälle sähköpostia jossain vaiheessa, sillä aion käyttää tämän yhteensattuman ehdottomasti hyväksi.

Jumbo ja tyylikäs joulumuoti

Loppuviikko onkin sitten mennyt aika lailla sluibaamiseen, sillä päätin rehdisti hyödyntää viimeiset päivät ennen töiden alkamista kaikenlaisen epähyödyllisen kuten videopelien, tv-sarjojen ja yleisen koomauksen parissa. Tämä saattaa kostautua esseiden kanssa myöhemmin, mutta olkoot. Sain kuitenkin myös siivottua, sillä ilmeisesti asuntolalla pidetään lähempänä joulua jonkinlainen tupatarkastus – oletettavasti sen tarkistamiseksi, etteivät paikat ole syksyn jäljiltä ihan kaaoksessa ja auki revitty. Tämän suhteen itselläni siis tuskin on huolta, mutta tarkastus toimi ihan hyvänä tekosyynä tehdä suurimurointi, vessan pesu ja lakanoiden vaihto yms. On sitten kivempi palata kotiinkin tammikuussa, kun vastassa ei odota ihan kamala läävä.

Kaiken kaikkiaan tuntuu, että syksy on hujahtanut ohi ihan älyttömän nopeasti, ja samalla tuntuu että olen ollut täällä aina. Onkin jännä seurata miten fiilikset muuttuvat –tai eivät muutu– kevään aikana, sillä näillä näkymin en ole tulossa Suomeen (ainakaan pidemmäksi aikaa) ennen ensi syksyä. Onneksi Yorkin suuntaan on tulossa keväällä tuttu jos toinen, joten opiskeluihin keskittyminen pitäisi sujua ilman hirvittävää koti-ikävää. Ei sillä, että olen sellaista oikeastaan maailmalla koskaan kokenutkaan.

Kuten aiemmin taisin mainita, blogi tulee siis Yorkin osalta hiljenemään useammaksi viikoksi, joskin saatan palailla fiiliksen mukaan kirjoittelemaan silloin kun huvittaa. Japanista kirjaan varmaan jälkikäteen jotain päällimmäisiä meininkejä, mutta elämä jatkuu jälleen tammikuussa. Kiitos siis lukemisesta kaikille jotka ovat tähän mennessä random perseilyäni seuranneet, ja palaillaan viimeistään ensi vuoden puolella!

Yleinen

Lontooseen ja takaisin

maanantai, marraskuu 27, 2017

Koska arkeen eli syyslukukauden viimeisiin viikkoihin on kuulunut lähinnä intensiivistä virtuaalikalastusta ja lukemistoja, hyppään ihan surutta ohi päivistä joista ei ole kertynyt sen enempää kuvamateriaalia kuin anekdoottejakaan. Alkuviikosta lähinnä vain jäsentelin tulevia esseitäni ja yritin itsesuggestiolla nitistää Manchesterin jälkeistä lievää lämmönnousua, sillä halusin olla täydessä vedossa viikonloppua varten. Olin siis sopinut lähteväni 25.–26.11. Lontooseen, sillä enimmäkseen lentokenttävaihtojen yhteydessä tapahtuvien pikavisiittien sijaan halusin ehtiä hengaamaan Nickin, Toryn ja kummipoikani Nathanin kanssa ihan ajatuksella. Idea oli sikälikin hyvä, että tammikuun lopussa Nick perheineen suuntaa useammaksi kuukaudeksi työn puolesta Kanadaan ja tapaamismahdollisuudet hupenevat entisestään… En ole vielä päättänyt yrittääkö suunnata kylään Kanadaan vaiko loppuvuodesta ilmeisesti siintävään Australian Melbourneen, molemmat kun kuumottelis! Mutta katsotaan mihin aikataulut ja rahatilanne taipuvat kun päätösten aika on, kyllä on kumma kun ei noi parhaat ystävät pysy yhdessä maassa vaikka muuttaisit sinne itse.

Perjantaina pakkasin siis reppuni ja suuntasin junalla kohti Lontoota. Arjen realiteetit olivat jälleen läsnä, kun pari tuntia ennen lähtöä tuli tieto jonkinlaisesta uhkaavasta härdelistä Oxford Streetin luona. Alkujaan ammuskeluun liittyneet huhut paljastuivat lopulta vääräksi hälytykseksi, mutta jonkinlaista paniikkia tilanne sai silti paikan päällä aikaan ja pari metroasemaa taisi olla hetken kiinni. Kun itse pääsin vihdoin King’s Crossin asemalle, oli koko touhu onneksi jo laantunut. En tiedä olenko jotenkin liian turtunut jo kaikkiin näihin potentiaalisiin ja vähän todennäköisempiinkin selkkauksiin, mutten oikein jaksanut edes kuumotella asiaa etukäteen. Kuumottavampaa (vaiko kylmöttävämpää?) olikin lopulta junamatka Lontooseen, kun junan ilmastointi puhalsi kahden tunnin ajan kylmää yöilmaa suoraan jalkoihin. Metrotunnelien tunkkainen ilma oli tähän verrattuna melkein helpotus, ja Northern Line aina yhtä huojentavan tuttu linja.

Viikonlopun aktiviteettisuunnitelma oli yksinkertainen mutta toimiva: lauantaiksi olimme sopineet menevämme Toryn kanssa kiertelemään pieniä kauppoja ja illalla näkisin Lontoossa jo pitkään asunutta ystävääni Annaa. Sunnuntaiksi olin puolestaan luvannut sekä laittaa ruoaksi okonomiyakia että leipoa korvapuusteja, koska halusin jotenkin kompensoida ainaista iilimatoiluani 😀 Ok, tiedän ettei tästä oikeasti tarvitse stressata, mutta Tory hemmottelee minua aina niin älyttömästi etten tiedä miten päin olla. Lauantaina heräsinkin paitsi minulle tehtyyn mantelikaakaoon, myös jutustelemaan nelikuisen kummipoikani kanssa, joka on jo Oikean Vauvan näköinen ja kokoinen! Nathan on varmaan yksi rauhallisimmista ja hyväntuulisimmista vauvoista joihin olen koskaan törmännyt, sillä esimerkiksi koko viikonlopun aikana kuullut itkut voi laskea yhden käden sormilla. Kaveri on kova hymyilemään kun tälle ilmeilee ja hyppyyttää, enkä malta odottaa tämän kasvua – Nathanin vanhemmat tuntien kaverista kun kasvaa varmasti todella omaperäinen ja persoonallinen tyyppi, jolla on kummivanhempiakin kolmesta eri maasta!

Keskipäivän maissa lähdimme tosiaan Toryn ja Nathanin kanssa liikenteeseen. Unohdin jo kyseisen ostosalueen nimen, mutta se on lähellä samaa virastotaloa, jossa Nick ja Tory muutama vuosi sitten vihittiin. Löysimme lopulta etsimämme pienestä sisustustarvikkeita ja lastentavaroita myyvästä putiikista, jonka valikoimat olisin halunnut ostaa tyhjäksi. Ulvoimme Toryn kanssa kuorossa kaikille ihanille tavaroille ja leluille, jollaisista olisin itse skidinä unelmoinut. Ostin lopulta veljenpojalleni kaksi lahjaa (vaikka ois kuinka syntynyt lähellä joulua, voi saada synttärilahjan!!), joista toinen oli käytännöllisempi ja toinen pitkäkestoinen lelu, mutta spoilerivaaran vuoksi en lähde niitä tässä tarkemmin kuvaamaan. Kaupasta tarttui mukaan myös muita joululahjoja, joten kaiken kaikkiaan visiitti oli oikein onnistunut! £50 kertarysäys vähän hirvitti, mutta kuten Tory asian muotoili, ”vähemmän sulla tossa rahaa menee kuin jos ostaisit yhen £15-20 lahjan tuolta ja toisen tuolta”. Ainoa turhempi päähänpisto oli ehkä minikokoiset Christmas crackerit, jotka oikeutin kuitenkin sillä että ne vievät matkalaukusta normaaleja crackereita vähemmän tilaa. (Nää on hei tärkeitä asioita, kun pitäisi taas kohta sulloa puoli elämää yhteen laukkuun joululoman ajaksi…)

Lounasaikaan kaupungilta palattuamme teimme kaikkea perinteistä: käytännössä avaudun aina niin kauan että Nickiä alkaa naurattaa, pelaamme videopelejä ja puhumme videopeleistä ja katsomme videoita videopeleistä. Tällä kertaa framilla oli Uncharted 4 (vaikeimmalla vaikeustasolla tietysti) ja tuorein Zelda eli Breath of the Wild, jossa yhdistelin eri ruoka-aineita FFXV:n kokkailuista hyvin inspiroituneena. Taisin itse asiassa pistää Nickin katsomaan 12 minuuttista videota kaikista FFXV:n ruoista, koska miksipäs ei. Kellon lähestyessä kuutta piti kuitenkin vihdoin jalkautua sohvalta, sillä olin luvannut tapaavani Annan tämän töiden jälkeen. Tie vei kohti Waterloota ja South Bankia, jossa oli aikamoiset ihmismassat lauantai-illan kunniaksi liikenteessä. Annaa odotellessani piipahdin johonkin random design-liikkeeseen, joka tietysti tuurillani möi skandinaavista (…ja suomalaista) designia. No näitä Marimekkojahan mä tänne tulinkin tuijottelemaan! Ehkä mussa on joku pohjoismaa-magneetti, mene ja tiedä. Ainakaan ei tarvinnut pelätä että mukaan tarttuisi jotain, vaikka pingviini-piparkakut tosi söpöjä olivatkin. £4:n yksikköhinnalla tosin aika vahva ei.

Seuraavat kolme tuntia hurahtivatkin South Bakin Yo!Sushissa kuulumisia ja kirjallisuushorinoita vaihtaessa. Olen jo pidempään vilkuillut Yo!Sushi-ketjun ravintoloita kaukaa, sillä ne muistuttavat japanilaisia liukuhihnasushimestoja. Yo!Sushista löytyi muutamia tosi hyviä annoksia, joskin hinnat saavat vähän itkemään: 100 jenin lautasiin verrattuna on aika kuumottavaa maksaa £3.80 parista palasta leivitettyä kurpitsaa (vaikka se ihan sikahyvää onkin)… Poikkeustilanteissa ei Lontoo-lisä onneksi harmita, ja olin juuri syönyt etukäteen joten vihaisena tai nälkäisenä ei tarvinnut poistua. Hirveä kuumotus tuli kyllä taas liukuhihnasushimestoihin, vaikken tiedä löytyykö näistä Japanista enää itselleni erityisemmin syötävää. Ilta oli joka tapauksessa todella hauska, etenkin kun ei livenä ole tullut hetkeen suomeksi jauhettua. South Bankista löytyi myös monenlaisia jouluvaloja, joten vähän turistifiilistäkin sai pintaan isoja joulukuusia ihailemalla!

Sunnuntain kuumotus oli tosiaan kovat lupaukseni ruoanlaitosta ja leivonnasta. Totuushan on se, että aina kun yrittää tehdä yhtään mitään toisia varten, lopputulos on jotain geenimuunnellun sohvan ja ameeban välillä. Yrittänyttä ei kuitenkaan laiteta ja lupaukset on pidettävä, vaikka pääsimme ruokaostoksille lopulta joskus iltapäivästä (olin nukkunut lähes yhteentoista kolmen paksun vällyn alla, eikä burrito-elämää saa hätyytellä!!). Nick kokeili ensimmäistä kertaa pukea vauvankantoreppua ja nämä näyttivät lähinnä sirkusvaljailta. Jotenkin nämä saatiin lopulta ylle ”sun pitää hymyillä ku puet ne, se jäbä siinä ohjevideollakin hymyili maanisesti!!” -kommenttien siivittämänä. Palattuamme Tory syötti minulle jotain älyhyvää inkiväärisuklaata ja laittoi lisää kaakaota, joten tällä sokerihumalalla oli hyvä lähteä pilkkomaan yhtä maanisesti kaalia okonomiyakiin. Käytin tällä kertaa punakaalia, sillä sitä löytyi kaapeista valmiiksi, ja lisäsin seokseen porkkanaa, kevätsipulia ja Nickin toiveesta vielä sieniä. Jännäilin kaasulieden kanssa lätyn paistamista, mutta ensimmäisen testiversion feilaamisen jälkeen touhu alkoi luonnistua. Kastikkeet eivät olleet ihan optimaaliset ja olisin halunnut lisätä päälle bonito-hiutaleita, mutta lätyt upposivat hyvin ja Tory kertoi aikovansa tehdä niitä äitinsä vieraillessa uudelleen, joten great success! Okonomiyaki onkin suhteellisen helppo ruokalaji, kunhan kärsivällisyys vain riittää kaikkeen siihen vihannesten pilkkomiseen.

Huomattavasti riskialttiimpi tapaus oli korvapuustit, joita olin luvannut leipoa. En itse asiasssa edes tiedä, koska olen viimeksi tehnyt korvapuusteja (ehkä joskus köksäntunnilla yläasteella???), ja viimeiset kaksi yritystäni leipoa pullaa ovat päättyneet hiivan epätoivoiseen itsemurhaan. Eli miksi valitsin korvapuustit? Jaa-a. Nickin toiveesta varmaan. Riskilistalla oli myös mm. englantilainen kuivahiiva ja sen reagointi yhtään mihinkään, mutta päätin mennä ns. balls to the wall ja vetää täysillä lopputuloksesta riippumatta. Mantelimaidon lämmittäminen uunissa todennäköisesti auttoi lopputuloksen onnistumisessa eniten, sillä taikina nousi kuin nousikin sähläilystäni huolimatta. Murskasin jopa kardemummat itse!!! (Fun fact: en oo koskaan aiemmin nähnyt kardemummaa ns. luonnontilassa, ja tuijotin ensin kuivattuja hedelmiä ilmeellä ”mitä nää on ja mitä näille on tarkoitus tehdä?”) Vaikka jälkikäteen ajateltuna olisin voinut lisätä täytettä huomattavasti ronskimmin, oli lopputulos oikein onnistunut ja Nick ja Tory ainakin kehuivat puusteja kilpaa, joten great success!! Ehkä tällä parit karmapisteet taas saatiin kerättyä.

Ruoanlaittoon ja leivontaan humahti sen verran paljon aikaa, että loppuillan ehdin lähinnä katsoa vierestä kun Nick aloitteli tälle lainaamaani Persona 5:sta. Puoli yhdentoista maissa matka kun vei kohti Victorian bussiasemaa, josta lähtisi tuntia myöhemmin yöbussi takaisin Yorkiin. Viiden punnan hinnalla mitä vaan… Yllätyin aika lailla kun bussi osoittautui lopulta täyteen tupatuksi: olin paikalla varttia ennen lähtöä, eikä ikkunapaikkoja ollut enää vapaana. Myös draamaa päästiin kokemaan, kun eräs mamma ei ollut ostanut lippua kahdelle pienelle lapselleen… Sama seurue sai aikaan häslinkiä myös muutamaa tuntia myöhemmin pois jäädessään, kun ilmeisesti lapsia alettiin herätellä vasta bussin saavuttua pysäkille. Vieressäni istunut mies oli kyllä niin kypsä koko touhuun että sääliksi kävi 😀 Itse sain yllättävää kyllä nukuttua ensimmäiset kolme tuntia hämmentävän systemaattisissa pätkissä (heräsin tunnin välein ilman minkäänlaista kelloa), ja valvottua tuli vasta taukopaikalla. Bussi pysähtyi siis kolmen maissa jonnekin random rest stopille puoleksi tunniksi, minkä ymmärrän sikäli että 5,5 h matka Yorkiin ei ollut edes päätepysäkki. Itse olin Yorkissa siis viideltä aamulla, ja matka keskustan läpi oli hiljaisempi kuin koskaan aiemmin. Ilmeisesti jopa opiskelijakaupungin bileet päättyvät tähän maagiseen kellonaikaan, jolloin jouluvaloista voi ottaa kuvia ilman turistien vaaraa.

Summa summarum: viikonloppu oli tosi jees, yöbussi ei lainkaan paha, joskus leipominen onnistuu kun sitä vähiten odottaa. Tämän viikon aikana pitäisi sitten pistää opiskeluja pakettiin, sillä perjantaina on luvassa toinen yöbussi takaisin Lontooseen ja sieltä matka jatkuu Suomeen. Blogi varmaankin hiljenee Suomen-loman ajaksi, sillä töitä tehdessä ja esseitä kirjoittaessa tuskin on mitään ihmeellistä sanottavaa Englannin suhteen. Katsotaan kuitenkin jos tulisi jotain päiviteltävää tässä ennen Suomeen lähtöä, etten ihan laiskistu arjen dokumentoinnissa!

Yleinen

5 hours in Manchester

maanantai, marraskuu 20, 2017

lempirakennukseni Manchesterissa + kaupungin symboli, worker bee

Viime viikon lopulla eli perjantaina 17.11. koitti koko syksyn kohokohta, eli Depeche Moden keikka Manchesterissa. Olin ostanut lipun jo iät ja ajat sitten, jopa niin varhain ettei minulla tuolloin ollut vielä varmuutta nykyisestä osoitteestani. Lipun tilasinkin lopulta Nickin ja Toryn osoitteeseen, josta Tory sen edeltävällä viikolla minulle pisti postissa eteenpäin. Junaliput oli hommattu ja koko loppuviikko vapaa. Silti meinasi käydä niinkin villisti, että koko keikka olisi mennyt viime metreillä ohi suun.

Alkuun vähän taustaa: olen kuunnellut Depeche Modea jostain 11–12-vuotiaasta lähtien, ja käynyt näiden keikoilla jo niin monta kertaa etten pysy laskuissa oikein mukana (parhaimmillaan olen saman kiertueen aikana käynyt sekä Suomen- että Englannin-keikoilla, sekä Englannin sisällä paitsi Manchesterin-, myös Lontoon-keikalla). Kyseessä onkin eräänlainen traditio, jossa käytän hyväksi kaikki mahdollisuudet kuulla livenä vanhoja lempibiisejäni – tuoreimpien levyjen kappaleet on yleensä tajuttu pitää hienovaraisesti sivumausteena, sillä 80-luvun alusta tahkonneiden bändien fanit nyt tuskin ensisijaisesti ostavat lippuja niitä kuullakseen. Depeche Moden keikat ovatkin noudattaneet viimeiset 5 vuotta aika samantyylistä kaavaa, jossa tietyt biisit toistuvat lievin variaatioin, ja niitä variaatioita saavun itse paikalle kuuntelemaan. Ei haittaa kuule yhtään kuunnella tuhannetta kertaa Enjoy the Silencea, jos encorena vedetään jokin 80-luvun alun tuntemattomampi jollotus (näistä odottamattomimpana muutaman vuoden takainen Martin Goren vetämä But Not Tonight).

Ehdottomasti useimmin olen käynyt katsomassa Depeche Modea nimenomaan Manchesterissa, jonka alinomaa nimeä vaihtava areena onkin tullut tutuksi myös monien muiden bändien keikoilta (2 x Duran Duran ja 2 x Fall Out Boy). Meninkin vähän sanattomaksi, kun toukokuussa Etelä-Koreassa ollessa maailmalta kantautui uutinen terrori-iskusta Ariana Granden keikan yhteydessä samaiselta areenalta. Hetkeäkään en toki epäröinyt areenalle palaamista; päinvastoin, suhtauduin ehkä turhankin huolettomasti iskun jälkeiseen aikaan lähtiessäni perjantaina kohti Manchesteria, sillä en etukäteen tarkistanut millaisia turvatoimia paikan päällä mahdollisesti nykyään olisi. Tämä vaikutti nimittäin varustautumiseeni: juna oli perillä jo viiden jälkeen iltapäivällä, ja olin suunnitellut kierteleväni muutamia kauppoja ja syöväni jossain ennen keikkaa. Takaisin Yorkiin lähtisin iltajunalla, joten jossain käsittämättömässä mielenhäiriössä matkavarusteeksi valikoitui reppu. Ei ollut fiksuin veto tämä, kuten tulin pari tuntia myöhemmin huomaamaan.

Alkuun kaikki toki meni ihan putkeen: Manchester on lempipaikkani koko maailmassa, ja pimeässä syysillassa palloilu ihan yhtä hauskaa kuin aina ennenkin. Kävin ostamassa Maijalle maailman dorkimman, vilkkuvaloja sisältävän jouluneuleen sekä itselleni ja Josukelle vähintään yhtä rumat lyhythihaiset paidat, sillä kun nyt kerran Englannissa ollaan niin otetaan kaikki irti paikallisista traditioista! Arndalesissa piipahdin Disney Storessa tarkoituksenani raportoida taas Katjalle tsumeista, mutten löytänyt yhtäkään??? Mitä pirua nyt. Aikaa tappaakseni poikkesin myös HMV:lle, josta sen sijaan löysin viiden punnan tarjouksella kaksi musiikkikirjaa. Oikeastaan halusin näistä vain toisen, mutta £3.99 yksikköhinnalla oli samantekevää ostaa kerralla kaksi. Oikeutin muutenkin kirjaostokset sillä, että olin vastikään saanut tutkinnon ohjaajaltamme tiedon musiikkikirjallisuuteen liittyvän ideani soveltumisesta dissertation-aiheeksi, joten TÄÄ ON NYT NIINKU VIRALLISESTI TAUSTATUTKIMUSTA HEI! Avaudun aiheesta tarkemmin kunhan tutkimuskysymys hieman rajautuu, mutta jotain voi päätellä siitä että mukaan tarttui HMV:stä sekä Sex Pistolsin Lesser Free Trade Hallin keikasta 1976 kertova kirja että jo omistamani Hookyn Hacienda-klubin historiikki. Joudun joululomalla kopioimaan käytännössä kaikki aiheeseen liittyvän kirjallisuuteni, joten tämä punnalla ostettu tuplakappale olkoot yksi kopiointiurakka vähemmän.

Piccadilly Gardensin valosuihkulähde | Halloween-lyhdyt vielä puissa lol

Ostosten jälkeen jonottelin aikani täyteen tupatussa Wagamamassa, jonka menusta olin etukäteen bongannut muutaman ihan kivan oloisen vegaanivaihtoehdon. Jälkikäteen ajateltuna olisi kannattanut valita ramen riisinuudeleiden sijaan, sillä mausteista vihreää currya ja tofua sisältävä annos ei osoittautunut ystäväksi seuraavan tunnin aikana, joka sisälsi aika paljon liikuntaa. Seiskan maissa lähdin nimittäin valumaan kohti areenaa (ovet auki seiskalta, keikka –eli lämppäri– kasilta), kunnes muun ihmismassan joukossa bongasin Victorian aseman puoleiselta sisäänkäynniltä kyltin: sisään ei mitään käsilaukkua isompaa, eikä ainakaan reppuja. JUUH JAAH JOOH. Tässä kohtaa tuli sellainen hetkellinen ”…hei ei tää nyt voi mennä näin” -fiilis, kun alitajuisesti vilkuilin jonkinlaisen säilytyslokeron perään. Nyt ei kuitenkaan olla Japanissa (jossa coin lockereita on lähes joka nurkassa), joten suunnitelma B piti muodostaa aika lailla lennosta. Googlettelin nopeasti, olisiko säilytyslokeroita mistään: no eipä tietenkään. Left luggage -säilytystoimisto Piccadillyn asemalta kuitenkin pitäisi kenties mahdollisesti ehkä löytyä, joten lähdin siltä seisomalta painelemaan takaisin 25 minsan päähän toiselle juna-asemalle.

Jälkikäteen kerrottuna tilanne tuntuu paljon suoraviivaisemmalta: laukku säilöön ja sillä selvä. Matkalla Piccadillylle en kuitenkaan tiennyt, olisiko säilytystoimisto avoinna, olisiko se avoinna kuinka myöhään tai olisiko sitä enää lainkaan olemassa. Keikan alkuun oli ehkä tunti aikaa, ja puolijuoksua Manchesterin keskustan läpi harppoessani jouduin rehellisesti pohtimaan myös sitä mahdollisuutta, että olen maksanut 80 puntaa keikasta, jolle en omaa typeryyttäni edes pääse. Hyvä puoli tällaisissa paniikkitilanteissa on kuitenkin se, etten osaa niissä oikein lamaantua; sen sijaan jäsentelen mahdollisuudet ja optiot ja suuntaan saman tien eteenpäin, koska jotain on pakko tehdä. Niin nytkin, kun ninjailin itseni ihmismassojen läpi pimeässä perjantai-illassa ja sain lyhennettyä matka-ajan 25 minuutista varttiin. Ha! Left luggage löytyi lopulta laiturialueelta, jonne lipuntarkastajat eivät onneksi blokanneet tietä (tai en tiedä, huikkasin vaan et JOO OON MENOSSA TONNE ENKÄ JUNAAN ja sniikkasin ohi). Left luggagen elämäänsä kyllästynyt työntekijä ilmoitti puljun menevän kiinni 22:45, mistä lyhyellä matikalla laskin ehtiväni olla keikalla noin varttia yli kymmeneen asti. Jos keikka alkaisi ysiltä, ehtisin nähdä setistä ainakin tunnin ja viisitoista minuuttia. Se riittäisi, sillä lyhennetty keikka on parempi kuin ei keikkaa ollenkaan.

Kuusi puntaa köyhempänä ja pelkkä keikkalippu ja kännykkä taskussa suuntasin siis lopulta takaisin kohti areenaa. Turvallisuushenkilökuntaa oli huomattavasti enemmän kuin aiemmilla kerroilla, ja rakennusten ympäristössä parveili myös poliiseja. Sisätiloihin siirtyessä piti myös kävellä metallinpaljastimien läpi. Mitenkään painostava tunnelma ei silti ollut, ja löysin paikkani katsomosta varmaan nopeammin kuin koskaan aiemmin. Sainkin lopulta perseeni penkkiin noin kello kahdeksan pintaan lämppärin vetäessä viimeisiään, ja huojennus oli tässä vaiheessa käsinkosketeltava. Tästäkin selvittiin taas, huh. Ehkä juuri huojennuksen vuoksi en jaksanut/osannut/viitsinyt ottaa lämpöä huomatessani taaemmalta riviltä löytyvän juuri niitä keski-ikäisiä ääliöitä, jotka ovat aiemmilla keikoilla mm. uittaneet takkiani punaviinissä… jo ennen keikan alkua joku potkaisi nurin parit olutpullot ja kuppia oli selvästi kaadettu jo ennen areenalle saapumista, mutta olin tosiaan kiitollinen ylipäätään päästyäni paikalle joten ihan sama. Plus että aika vaikea sitä on olla nihkeä oman lempibändin keikalla, kun tajuaa saaneensa kerrankin suoran näköyhteyden lavaan. Kiitti vaan lippuvalinnasta, menneisyyden minä!

sedät jaksaa heilua

Depeche Moden viimeisimmällä Spirit-levyllä on omaan makuuni muutama ihan jees kappale, muttei mitään älyttömän mieleenpainuvaa. Siksi olin huojentunut myös siitä, ettei bändi yrittänyt tälläkään kertaa forcettaa enempää kuin muutamaa uutta biisiä. Olisin vaihtanut Cover Me:n Scum:iin (jonka olisin mielelläni kuullut livenä), mutta sinkkulinjalla pysyteltiin odotetusti. Muutoin illan keikka oli yllättävänkin Ultra-painotteinen, sillä kyseiseltä levyltä esitettiin It’s No Good, Useless, Barrel of a Gun, Home sekä Insight! Ei sillä, Ultrasta on muodostunut yksi omia suosikkilevyjäni, joten tämä ei todellakaan harmittanut. Näiden lisäksi kuultiin myös mm. World In My Eyes, Stripped, Everything Counts, In Your Room ja tietysti se Enjoy the Silence, jonka aikana kello alkoi olla varttia yli kymmenen. Olin ihan hyvällä paikalla, mutta päätin silti sniikata hakemaan reppuani ETS:n outron myötä jotten vahingossakaan jäisi jumiin ihmismassojen keskelle. Mikäli vanhat ennusmerkit pitivät paikkansa, ETS:n jälkeen luvassa olisi ollut vielä jos ei nyt lisää biisejä niin ainakin pari encorea – yleensä keikoilla kuullaan vähintään Personal Jesus sekä Never Let Me Down Again, mutta koska bändi aloitti jo varttia vaille yhdeksän ja moni keikka kestää noin 1,5 h, uskoisin etten missannut paljoa.

Noin muutoin keikka oli tosi jees. Edestä sahaavat ihmiset ottivat vähän nuppiin ja joku mölysi takana Insightin aikana siihen malliin että kuppia oli tosiaan tullut otettua, mutta edes tämä tai bissen saaminen niskaan ei pilannut fiilistä. Joukkolaulannat (mm. Everything Counts) ovat Englannissa aina ihan eri maailmasta Suomen-keikkoihin verrattuna, eikä Manchester nyhväillyt tälläkään kertaa. Rutiinillahan nää sedät vetää vuodesta toiseen mutta mukana on myös sen verran rautaista ammattitaitoa ettei pettymyksiä tarvitse pelätä. Etenkin Gore lauloi yllättävän puhtaasti omat vokaalinsa, ja tämän vuoksi olisinkin halunnut jäädä kuulemaan sen iänikuisen Never Let Me Down Againin (joka on kuitenkin yksi lemppareistani)… mutta joo, realiteetit kutsuivat ja painelin armotta takaisin Piccadillyn asemalle, jossa olin lopulta ihan hyvin etuajassa ennen Left Luggagen sulkemisaikaa. Poimin reppuni, kävin ripeästi Sainsburysista jotain evästä ja jäin tunniksi odottamaan takaisin Yorkiin lähtevää junaa.

Kun juna lähemmäs kello kahtatoista sitten saapui, oli meno siellä aika veikeä. Victorian asemalta nousi kyytiin porukkaa jotka luukuttivat Depeche Modea, edempänä vaunussa porukka naisia puolestaan lauloi joululauluja. Edessäni istuva mieskaksikko kävi kiivaasti keskustelua aiheesta ”voiko naiset pelata jalkapalloa” vs ”toi on seksistinen ja stereotyyppinen näkemys ja oot urpo”, ja kun junan tarkastaja saapui tsekkaamaan liput, tällä oli päässään oranssinen paperikruunu. Että semmosta menoa. Yorkissa olin vähän puoli kahden jälkeen yöllä ja kaupunki oli vielä bilettävistä nuorista elossa, mutta itse hiihdin rivakasti takaisin asuntolalle tuntien oloni väsyneemmäksi kuin mitä oikeastaan varmaan olin. Vähän tämmöstä tunteiden vuoristorataa ja lempibändin aiheuttamia tutinoita, perussettiä. Mutta niinhän ne sanoo että musiikki mitä kuuntelet teini-ikäisenä jää johonkin luihin ja ytimiin ikuisiksi ajoiksi, joten syytän näistä tunnekuohuista sitten sitä. Vähän jäin kyllä miettimään, että niin se vaan olis hienoa joku päivä voida sanoa noillekin sedille että ”tiiätteks muuten miten monella tavalla ootte vuosien varrella muakin järjissäni pitäneet, vaikka oon vaan joku urpo ankka jostain jorpakosta”. Mut ehkä yhtä tärkeää on se, että tiedän sen itse.

Yleinen

Autumn Autumn Autumn

keskiviikko, marraskuu 15, 2017

kirjaa padista, nbd | El Pianon yhdistelmälautanen

Hommaa ja lukemista riittää, mutta yritetään kiriä tässä puolentoista viikon takaisia meininkejä ettei backlog kasva ihan älyttömäksi. En mene täyteen takuuseen kronologiasta ja kuvamateriaalikin on vähän mitä on, mutta yritetään! Viikko sitten maanantaina palasimme siis Yorkiin, ja alkuviikosta treffasin seminaarien ja esseehommien ohella iskää ja Merjaa iltaisin. Kävimme mm. tiistaina York Minsterissä eli kaupungin suurimmassa katedraalissa, jossa pidetään lähes päivittäin erilaisia jumalanpalveluksia. Ilta-viideltä alkavaan Evensongiin osallistuakseen ei tarvitse olla mitenkään uskovainen (mua ei ole edes kastettu, enkä silti saanut salamasta hartauden aikana), sillä paino on enemmänkin tunnelmassa: 45 minuuttia kestävän tilaisuuden aikana lausutaan muutama laulettu rukous, joiden vetonaula on eri-ikäisistä pojista ja miehistä koostuva kuoro. Myös rakennuksen arkkitehtuuri on tietysti vertaansa vailla, joten vaikka illat ovat Yorkissa jo pimeitä ja märkiä, oli ihan hauskaa päästä todistamaan tällaista livenä. Hartauteen toi oman lisänsä se, että tilaisuuteen oli voinut etukäteen pyytää rukousta esimerkiksi tietylle henkilölle tai tapahtumalle, mikä teki kuuntelemisesta jotenkin henkilökohtaisempaa. Lähtiessä ovelle oli lisäksi sijoitettu strategisesti pari itkettävän söpöä pikkupoikaa kolehtia keräämään, aika nilkki saa olla jos kykenee kävelemään tyhjin käsin ohi. : D

Viikolla pääsin tutustumaan myös muutamaan uuteen ravintolaan keskustassa, joista oleellisin itselleni oli jo etukäteen paljon hypetetty El Piano. Kyseessä on runsaasti palkittu vegaaniravintola, joka tarjoilee kasvisherkkuja espanjalaisella vivahteella. Koska menusta löytyi kolmelle hengelle soveltuva maistelumenu, tilasimme sen päästäkseni tsekkaamaan kaikkia pääruokia. Eikä kyllä ollut valittamista! Elämäni parhaat vegaaniravintolat olen yhä kokenut Sydneyssä, mutta El Piano upposi erinomaisesti koko seurueelle ja ymmärrän kyllä mistä palkinnot ovat sataneet. Ensi kerralla käydessä pitääkin miettiä, mikä annoksista oli sellainen että ottaisin sen mielelläni kokonaisena. Tai sitten pitää tilata uusi maistelumenu…

Porukat lähtivät Manchesteriin torstaina, ja vaikka olisin halunnut itsekin kovasti piipahtaa lempikaupungissani, esseenpalautus kolkutteli ovella ja siihenhän ne loppuviikon päivät hurahtivatkin vapaa-ajan osalta. Modernismisemmassa aiheena olivat John Berryman ja Delmore Schwartz, joiden häpeilemätön merkitysten tavoittelu ja itsensä kirjallisuuden kaanoniin ahtaminen tuntui jotenkin kovin sympaattiselta tuulahdukselta hieman biografisempaa luentaa. Pääsin pätemään musiikkitietoudellani, kun opettajamme mainitsi Delmore Schwartzin nousseen uudelleen tietoisuuteen Lou Reedin kuoleman jälkeen; kommentoin tämän olevan hyvin tyypillistä nimenomaan musiikista kirjoittaville, joilla on usein kova fiksaatio luoda yksityiskohtainen jäljennös tietystä aikalaisuuskokemuksesta ja siihen vaikuttaneista tekijöistä. Olenkin miettinyt viime aikoina yhä enenevissä määrin, voisinko sittenkin yhdistää musiikkikirjoittamisen (jota olen kahlannut viimeiset 10 vuotta antaumuksella) jotenkin tämänhetkisiin tutkimuskohteisiini, vaikkei se suoranaisesti fiktiivistä olekaan… pitänee olla piakkoin yhteydessä tuutoreihin, sillä päätösten ajat alkavat todella olla käsillä, etenkin mikäli mielii edes teoriassa jättää väikkärihakemusta tammikuun puolella.

meno aika Yorkshire kun kampuksen vierellä hevosia… | PLP-luento, jonka puhuja oli ihan huippu

Mutta ei mennä asioiden edelle, sanoi mummo napalmissa. Tällä viikolla aikatauluun on kuulunut Eimear McBridea (jota ajattelin yhdistää modernismikurssini Beckett-tulkintoihin vertailumielessä) sekä vähän lisää Beckettiä. Olin etukäteen vähän haavi auki saadessani sähköpostia ko. seminaarin maikalta, jonka ilmaisusta ”hyvin valmistautunut MA-opiskelija on lukenut ainakin tämän ja tämän verran taustamateriaalia seminaariin ja ottaa kaksi esimerkkikohtaa tunnilla keskusteltavaksi” jäi lähinnä fiilis, että olemme kädettömiä ja jalattomia apinoita. Etukäteen sain myös kuulla, että maikka tulisi olemaan 1:1 kopio Philip Seymour Hoffmanista Truman Capote -leffassa, mikä sai vähän kuumotukset pintaan. Mutta itse semma oli lopulta ihan sikahauska! Toki auttaa, että olen pyöritellyt Beckettiä niin paljon syksyn aikana että pystyin aika lonkalta keskustelemaan maikan kanssa tämän heittämistä aiheista, mutta pidin paljon myös tämän tavasta aidosti haastaa opiskelijoita. Parillakin jäbällä meni vähän metafyysiset filosofiat solmuun, kun maikka ihan pokkana vain kallisti päätään ja toisti, ”en mä tajua mitä sä yrität sanoa, selitä uusiks”. Huomasin lingvistiikka-taustastani olleen tässäkin hyötyä, kun hiffasin heti mitä maikka ajoi takaa tietyillä kieleen liittyvillä seikoilla – kuten tämä itse sanoi, Beckett on haastavaa, mutta toisaalta myös tasan niin vaikeaa kuin siitä itse haluaa tehdä.

Muina elämän erityispiirteinä piipahdin alkuviikosta näyttämässä passiani Student Hubissa syystä x (sain mailia aiheesta joten idk), ja olen mm. yrittänyt kuluttaa massiivista tofu-varastoani. Vedet olivat taas katki huoltoa varten tiistaina, mutta siinä missä viimeksi varasin katkon varalle kaksi litraa vettä, nyt olin vain että eh, ihan sama. Arki on siis sitä itseään, hyvää ja huonoa vaihtelevissa määrin, ja tämän hetken polttavin asia taitaakin olla saada kaksi 300–400-sivuista kirjaa luettua ensi viikon seminaareihin. Ok, valehtelen – tämän hetken oikeasti polttavin asia on jatko-opiskeluhommien miettiminen, sillä tämänpäiväisen PLP:n jäljiltä tajusin kuinka vähän aikaa oikeasti on käsillä, jos haluaisin jättää tammikuussa väikkärihakemuksen Yorkiin. Eniten tämä koskee konsultaatio-optioita, sillä olen koko joulukuun Suomessa. Aionkin pyhittää koko loppuviikon aikataulutukselle, taustatutkimukselle ja aiheriihelle, jotta saan edes semirealistisen kuvan siitä mikä on mahdollista ja mikä ei. Kertoo aika paljon, että PLP:ssä oli mukana väikkärihakemuksista kertova opiskelija, joka totesi itsekin hakeneensa vasta välivuoden jälkeen. Valtaosa muista luennolta poistuneista puhui samaa, vaikka teoriassa hakeminen on mahdollista. Mutta katsotaan, York on vain yksi mahdollisista paikoista ja maailma auki. Laiskuuden vuoksi en kuitenkaan halua mahdollisuuksia missata.

2,5 viikkoa ja olen siis Suomessa! Tässä ajassa pitäisi vielä tehdä paljon kaikenlaista, joten jos blogi on hiljaisempi, tarkoittaa se aiempaan tapaan etten tee mitään kovin ihmeellistä ja yritän keskittyä opiskeluhommiin. Tulevana perjantaina lähden kuitenkin (vihdoin!) Manchesteriin, sillä luvassa on Depeche Moden keikka Manchester Arenalla. Joo, sillä samalla missä se sekopää pommitti toukokuussa Ariana Granden keikalla teinejä, mutta en tiedä kuumottaako lopulta kuitenkaan. Olen ollut ko. areenalla ennenkin lukemattomia kertoja, ja Turun puukotus_hommat todistivat että kaikkea voi tapahtua ihan 10 min päässä sieltä missä asun. Elämä jatkuu. Samaa pidän mielessä, kun lähden viikon päästä Lontooseen viikonloppureissulle. Jos miettii ja stressaa opiskeluja, ei ehdi stressata maailman kauheuksia. Aika kauhun tasapainoa taitaa elämä välillä olla…