Yleinen

Whitby, Cleveland Way ja lähtö Robin Hood’s Baysta

perjantai, marraskuu 10, 2017

 

Jos nyt vihdoin ehtisi kirjata jotain rannikkoreissun lopusta ja kuluneesta viikosta, kun on toinenkin väliessee laitettu matkaan ja arki alkanut tasaantua! Robin Hood’s Bayhin asettumisen jälkeen lauantaina oli nimittäin luvassa Koitos isolla K:lla, kun lähdimme tarpomaan rantaviivaa myötäilevää maisemareittiä kohti Whitbya. Whitby on siis suht nimekäs rannikkokaupunki, jota paitsi namedropataan jo mainitussa Sydämen asialla (Heartbeat) -sarjassa, myös tunnetaan Bram Stokerin Dracula-kirjan innoittajana. Whitbystä löytyykin paitsi erilaisia Dracula-aiheisia turistirysiä, myös Whitby Abbey -luostarin rauniot, joiden rapistunut arkkitehtuuri saa auringonlaskussa varmasti kaikkien goottiromanttisten sydämet väpättämään. …Tai jotain, itsehän tästä en toki mitään tietäisi…

Tässä kohtaa lienee hyvä todeta, että kun puhun ”maisemareitistä”, en tarkoita samanlaista ”maisemareittiä” jonka kohtaisi vastaavan turistikaupungin yhteydessä esimerkiksi Japanissa. Cleveland Way -nimellä tunnettu polku on 8 kilometrin (5 mailia) mittainen patikointireitti Whitbystä Robin Hood’s Bayhin, joka pujottelee vaihtelevasti nummien ja kalliomuodostelmien läpi. Teoriassa kyse ei ole kovin pitkästä rykäyksestä, mutta tässä kohtaa peliin astuvat vanhat kunnon #brittifaktat, joita ovat siis seuraavat: a) mitään ei huolleta ja b) mudasta olemme syntyneet ja mudaksi olemme palaava, eli marraskuun alku ei ehkä ole se optimaalisin ajankohta tarpoa Englannin maaseudulla. Tämä konkretisoitui vahvasti aloittaessamme reitin juuri Robin Hood’s Baysta, jossa muutaman sadan metrin jälkeen polku alkoi vajota uraiseen mutaliejuun ja maa liukui alta kuin mustan jään peittämä asfaltti.

Suomalainen ei tietenkään luonnon edessä luovuta, joten etsimme nokkelina macgyvereina tasapainoapua mm. aidanseipäistä, aidan metallikehikon piikkilangattomista kohdista ja jokaisesta pläntistä ruohoa, joka suinkin esti jatkuvan luisumisen tietoisuuden tuolle puolen. Jäisillä kaduilla liukastelu on selvästi harjaannuttanut tasapainoa, sillä vaikka vähältä piti -tilanteita ilmeni tuon tuosta, en löytänyt kertaakaan itseäni jorpakosta. Yhteen piikkilankaan sain naarmutettua rannetta ja kengät olivat tietenkin koettelemuksen jäljiltä ihan järkyttävässä jamassa, mutta maisemat olivat myös kaiken arvoista! Matkan varrella tuli nähtyä niin lampaita, lehmiä kuin huikeita kallionkielekkeitä, ja viimeisen muutaman kilometrin aikana maasto itsessäänkin alkoi asettua. Loppumatka oli suht iisiä talsimista samassa aitauksessa märehtivien lehmien kanssa, ja olimmekin tyytyväisiä koettuamme reitin nimenomaan vaikeammasta helpompaan. Vastaan tuli nimittäin jos jonkinlaista sunnuntaikävelyseuruetta, joiden kohtaloa olen usein pohtinut jälkikäteen – puolivälissä dramaattisesti hankaloituva polku voi tulla Whitbyn päästä aloittaneille ikävänä yllätyksenä, eikä reitiltä noin vain kesken kaiken poistuta. Ainakin varhain Robin Hood’s Bayn päässä kohtaamamme reippailijatytöt olivat aika tuskaisen näköisiä…

Voittajafiilis oli siis kova, kun Whitby vihdoin siinsi edessä yhteensä kolmen tunnin patikoinnin jälkeen. Epätoivoisen kenkien putsauksen lomassa vilkaisimme myös Whitby Abbeyta, jonka muurien sisäpuolelle olisi pitänyt maksaa £8 arvoinen pääsylippu. Ei tällä kertaa! Onneksi vanha hautausmaa oli avoin kaikille kävijöille, ja kaiverrettujen kirjaimien uomiin pesiytynyt sammal ja merituulen hiomat hautakivet olivat hienon näköisiä nekin. Lähistöltä löytyi tosin kyltti, jossa kiellettiin hautakivien käyttö ”valokuvauselementtinä” – ei siis hautojen kuvaamista itsessään, vaan ilmeisesti tällä tarkoitetaan niiden päälle kiipeämistä, selfieitä yms. perseilyä. Perusturistimenoa… Itse Whitbyn kapeat kadut kuhisivatkin turisteja noin kymmenkertaisesti Robin Hood’s Bayhin verrattuna, joten sen kummempaa kiertelyä emme jaksaneet jäädä suorittamaan. Lounas naamaan ja ruokakauppaan riitti tällä erää Whitbyn osalta, ja paluu Robin Hood’s Bayhin kävi näppärästi taksilla. £10 maksu oli ihan inhimillinen, ainakin verrattuna kolmen tunnin kävelyrupeamaan!

Sunnuntai-aamuna kävimme aamiaisella Swell-nimisessä rantakahvilassa, jossa otin puolisokkona teacaken hillolla. Brittileivonnaiset ovat aina jonkinlainen mix ’n’ match joista en pysy 15 vuodenkaan jälkeen oikein perässä, ja tällä kertaa lautaselta löytyi rapeaksi paahdettu hedelmäleipä. Vaikka aamu oli valjennut aurinkoisena, pian jälkeen taivaalta alkoi tihuttaa vettä siihen malliin että päivän muuksi kohokohdaksi jäi esseen kirjoittaminen ja päiväunet. Sunnuntaina eli 5.11. oli myös jo aiemmin mainitsemani Bonfire Night, jonka ilotulitteiden missaamista harmittelin etukäteen. Robin Hood’s Bayssa turistit/paikalliset/idk pistivät paukuttelemaan jo perjantaista lähtien, joskin kyse olivat lähinnä kovaa ääntä pitävistä räjähteistä kuin mistään koko taivaan kattavista ilotulitteista. Sainkin pari kertaa slaagin esseetä tehdessäni, kun ulkoa kuului täysin varoittamatta jumalaton rytinä. Tiedä sitten olisiko mäen päältä löytynyt jotain kunnon valoshowta, mutta oman laiskuuden ja mukavuudenhalun vuoksi ne jäivät joka tapauksessa väliin.

Ylipäätään paikkojen tutkiminen jäi lopulta aika vähäiselle, sillä kylmä ja sade syövät äkkiä seikkailufiilistä. Koska aurinko laskee tätä nykyä jo viiden maissa, ei kovin montaa asiaa ehdi valoisan aikaan edes tekemään. Robin Hood’s Bayn kaltaiset paikat olisikin hauska nähdä nimenomaan rantasesongin aikana, jolloin oletettavasti Swellin edustalla näkynyt rantaviiva on hieman vähemmän karu… Vanhoissa ja hieman rupsahtaneissa pikkykylissä on toisaalta oma charminsa nimenomaan syksyllä tai talvella, ja pystyin hyvin kuvittelemaan miten idyllistä tällaisissa mökeissä olisi viettää esimerkiksi joulua. Oma kerrossänkyni olisi ehkä vähän nihkeä pitempiaikaiseen majoittumiseen (itse sängyssä ei ollut vikaa, mutta alapunkan valinneena huoneessa ei ollut missään tilaa ns. istua) ja työskentelytilaa kämpästä löytyi vain kellarikerroksen keittiöstä, mutta muuten kyseinen cottage oli oikein viihtyisä.

Maanantaina koitti siis lähtö kylästä, ja ajelimme aamubussilla takaisin Scarboroughin samaa reittiä jota olin tullutkin. Koska lähdimme varalta aiemmalla bussilla ehtiäksemme varmasti junaan, aamiainen hoitui rasvasta tirisevässä kuppilassa, jonka ilmoitustaululla esiteltiin ”vuosisadan bileitä” uuden vuoden aattona Scarborough Spa Grand Hallissa, missä joku tyyppi nimeltä Tony Skingle ilmeisesti imitoi Elvistä. En tiedä teistä, mutta tämä kuulostaa ehdottomasti parhaalta mahdolliselta tavalta viettää uutta vuotta. Harmi, että olen itse tuolloin Tokiossa, ja jää vuosisadan bileet kokematta. Mutta noin niin kuin vinkkinä kaikille, joilla ei ole vielä suunnitelmia tiedossa! Paluu Yorkiin kävi hieman arkisemmassa hengessä ja painelin käytännössä suoraan yliopistolle seminaariin, mutta turisteilu jatkui vielä viikolla Yorkissa porukoiden lähtiessä vasta torstaina. Siitä kuitenkin lisää seuraavassa merkinnässä.

You Might Also Like

1 Comment

  • Reply susannamari4 torstai, marraskuu 16, 2017 at 07:32

    Hajoilin taas ihan huolella kun luin tätä tekstiä 😀 keep it up! Ja onpas aika kivannäkönen paikkakin vielä. #englantielämästähaaveileva

  • Leave a Reply