Yleinen

Do androids dream of ducks

torstai, lokakuu 12, 2017

Koska kaikkia varmasti kiinnostaa seikkaperäinen selostus terveydentilastani, räkätaudiksi äitynyt flunssa on sittemmin näyttänyt hentoja mutta sitäkin päättäväisempiä päättymisen merkkejä. Voimme kiittää C-vitamiinia tai ahkeraa teenjuontia tai molempia. Osalla tunneista on käynyt opiskelijakatoa, mutta koska en edelleen tiedä a) saako tunneilta olla pois ja b) kuinka paljon, olen pyrkinyt noudattamaan Paikalle vaikka pää paketissa -mentaliteettia. Ei tässä kukaan jaksa loputtomiin neljän seinän sisällä jumittaa!

Liekö tosin tukkoisuuden tuomaa hitautta vai yleistä jääkaappilogiikkaa, mutta maanantain semmassa jäin jo toistamiseen pohtimaan kotimatkalla vasta-argumentteja tunnilla heitettyihin väitteisiin. Pari opiskelijaa kun väitteli mm. siitä, määrittääkö interaktio ja vastaanottaminen väistämättä kielen (language); kaikki eivät nimittäin mieltäneet edellisessä postauksessa mainitsemani autistisen naisen näennäisesti yksipuolista kommunikaatiota ”kieleksi”. Tämä oli mielestäni hieman ristiriitaista, ottaen huomioon kuinka osa oli jopa yksin ollessaan kokenut mahdottomaksi lausua ääneen erään mustan kirjailijan runonäytteen n-alkuisia sanoja. Kirjailija oli siis kommunikaatiossa lukijaansa, mutta lukija koki ilmeisesti myös olevansa kommunikaatiossa johonkin toistaessaan (tai jättäessään toistamatta) tämän sanoja – riippumatta siitä, oliko vastaanottajana pelkkä työpöytä ja teekuppi. Miksi autistisen naisen ”yksipuolinen” dialogi on tällöin vähempiarvoista, jos molemmissa keskiöön jää lopulta kommunikoijan oma kokemus viestistä ja sen sisällöstä? Jaa-a.

No joo, vähän vähemmän metafilosofisessa hengessä tein maanantaina ensimmäistä kertaa Kunnon Safkaa eli ei-pakasteista ja/tai puolivalmisteista väännettyä ruokaa. Pannulle päätyi sipulia, sieniä, tofua, pavunversoja ja kookoskermaa, sekä lautaselle täysjyväpastan kaveriksi vielä mm. pinaattia sisältävä salaattisekoitus. En tosiaan tiedä vielä löytyykö Englannista jotain spesifejä ruokakermankorvikkeita, joten kookoskermalla mennään siihen asti. Mut hyvää oli! Mausteita pitää silti käydä piakkoin ostamassa, sillä pelkällä soijakastikkeella ei kovin kummoisia makuyhdistelmiä loihdita. Jännää sinänsä huomata, mitä kaikkea Suomessa asuessaan on ehtinyt alkaa pitää jo itsestäänselvyytenä, kuten nyt vaikka sitä oman keittiön maustehyllyä.

Illaksi suuntasin ensimmäistä kertaa elokuvateatteriin, York Picturehouseen. Teatterissa taitaa pyöriä kerrallaan 4–5 elokuvaa, missä on vähän valtakunnalliseen Odeoniin tottuneelle nielemistä. Suomestakin löytyy toki paljon Finnkinoa paikallisempia teattereita, mutku Manchester ja Printworksin IMAX… nooh, ehkä tekee ihan hyvää eläytyä pienen paikkakunnan elokuvatarjontaan, etenkin kun viikonloppuisin lafka pyörittää myös vanhempia klassikoita: seuraavan kuukauden ajan luvassa on esimerkiksi kootut John Hughesin teinileffat. Itsehän suuntasin katsomaan tuoretta Blade Runner 2049 -rainaa, ja teatterin pehmeissä penkeissä hurahti helposti kolme tuntia niinikään metafilosofisten kysymysten parissa. Sulattelua vaativa ja visuaalisesti oikein komea leffa, jonka tunnelmaa ei pilannut edes viereeni istunut, vahvasti herrain tuoksuttimia päälleen lätrännyt mies.

Puoli yhdentoista maissa kotiin kävellessäni tajusin, että kyseessä oli ensimmäinen kertani Yorkin yössä. Keskusta oli maanantai-illaksi rauhallinen, vaikka ravintoloissa näkyi yhä elämää ja pubien avonaisista ovista kulkeutui elävää musiikkia. Tuossa hetkessä muistan ajatelleeni millaista olisi ollut jakaa se jonkun kanssa; ei siksi että kokisin oloani yksinäiseksi, vaan koska pitkästä aikaa tunsin että jaettuna kokemuksesta voisi saada vieläkin enemmän irti. Aika ironista ihmiseltä, joka on iloisesti tottunut viettämään valtaosan ajastaan yksin… tai no, ehkä nimenomaan siksi? Manchesterissa harvemmin kaipaan kenenkään seuraa, mutta kenties York on erilainen. Pehmeämpi. Vähemmän omaan identiteettiini kiedottu, enemmän vastaanottava. Idk en oo kännissä vaan syöny liikaa pavunversoja ja siksi haastan hempeitä, mutta siis kaunista oli. Ehkä jossain välissä pääsen näyttämään sen jollekin toiselle. Tai sitten en, ja se on merkityksellistä juuri siksi.

…Jjjoo. Tiistaina heräsin yliopistolle jo (!!) puoli kahdeksitoista. Ostin yliopiston hämmentävän isosta ruokakaupasta nenäliinapaketin, ja kassalla ollut nuorempi myyjä kehui lepakkoneulettani. Ilahdus muuttui äkkiä paniikiksi kun oikeaa luokkahuonetta ei meinannut millään löytyä, mutta en luovuttanut!! Hortoilu tuotti tulosta ja jopa ihan ajallaan, eli pääsin katsomaan ruumiillisuuskurssin kanssa puolentoista tunnin ajan filmatisointeja Samuel Beckettin näytelmistä Not IRockaby sekä Footfalls. Näistä varsinkin ensimmäinen on aika psykedeelistä seurattavaa, eritoten jos katsoo Youtubesta vuoden 1973 mustavalkoista versiota. Vertailun vuoksi mukana oli myös tuoreempi näyte, jossa kuvakulmilla kikkailu etäännytti mielestäni monologin vimmaisesta voimasta. Vaikka osa matskusta toki meni yli niin että humahti (katson sinua, Footfalls), sain irti paljon visuaalisista ratkaisuista ja yksityiskohdista. Olen toisaalta tottuneempi lukemaan kuin katsomaan Beckettiä, joten kyse voi olla myös harjaantumattomuudesta. Viihdyttävää joka tapauksessa!

Tiistain päätti aikaistettu modernismisemma, jota veti jälleen uusi ohjaaja. Harmaahiuksinen Haughton laski saapuessaan pöydälle metsänvihreän vintagefedoran ja alkoi puhua T.S. Eliotin runoudesta. Puolivälissä semmaa huomasin tämän neuleen kuluneen kyynärpäistä puhki. Ero kirjallisuudenprofessorin ja rantojen miehen välillä on joskus yllättävän häilyvä… Seminaarin aikana hän halusi kuulla enemmän omia näkemyksiämme kuin tuhlata aikaa teoriaan, ja pääsimme lausumaan ringissä Marianne Mooren Marriage’a; tunnin kohokohtani oli kun kuvasin Mooren Octopus-runoa kaleidoskoopiksi, jonka värit vaihtuvat joka käännöksellä, enkä koskaan oikeen saa kiinni kokonaiskuvasta. Eliotin ja Mooren alluusiot olivatkin semman pääpuheenaihe, ja tajusin tulleeni taas Eliotin trollaamaksi kun valitin tiiviimpien tekstien etäännyttävän minua muodollaan (form), saaden vastaukseksi vinon hymyn ja kommentin ”that’s because you are reacting to the form, not reacting in spite of it”. Toutse, Eliot, toutse.

Jottei postauksesta tulisi kuitenkaan ihan massiivista, parempi jättää horinat keskiviikosta seuraavaan päivitykseen (etenkin kun kävin katsomassa päivän lopuksi todella mielenkiintoisen vierailijaluennon). Seminaarien ulkopuolella olen paitsi pelannut FFXV:tä, myös haaveillut tulevista reissuista, joten avauduttavaa riittää myös niistä. Yhtään pidemmät matkat vaativat kuitenkin hieman suunnittelua, joten mitään tarkkaa en ole lyönyt lukkoon. Ostin ainoastaan junaliput Manchesteriin Depeche Moden keikalle ja takaisin, sekin kuumotti. Mistä mä tiedän missä oon kuukauden päästä perjantaina kello viis!! Maanantain semman jälkeen koko pihamaan halki perääni juossut Debarati kyseli myös olisinko kiinnostunut jossain välissä tsekkaamaan Yorkshiren alueen nähtävyyksiä, kuten Brontën siskosten kotikylää. Lähiseutumatkailukin voi siis tulla vielä ajankohtaiseksi. Mutta hei, mitä enemmän seikkailuja, sen parempi!

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply