Monthly Archives

lokakuu 2017

Yleinen

Halloween fever

maanantai, lokakuu 30, 2017

student castlen respassa ollaan juhlatunnelmassa

Huhhuhhuh viimeiset päivät ovat olleet vähän haipakkaa, siinä positiivisemmassa mielessä onneksi! Tiivistettynä voisi sanoa että Halloween pienehkössä opiskelijoiden täyttämässä kaupungissa on aika Kokemus, sillä jenkkijuhla tai ei, kaikki ovat enemmän kuin messissä tekosyihin bilettää ankarasti. Virallisesti Halloween on toki vasta tiistaina, mutta York on syleillyt juhlaa avosydämin jo viikkotolkulla. Kulunut viikonloppu oli tietysti monelle se paras hetki heittää viihteelle, ja se kyllä näkyi ja kuului. Mutta siitä lisää aivan kohta!

Torstaina kävin siis suunnitelmien mukaisesti katsomassa The Death of Stalin -leffan yhdessä Debaratin kanssa, ja en kyllä muista koska olisin nauranut yhtä spontaanisti ääneen elokuvissa (aidosti siis, jotain Valerianin ”mitä aktuaalista viddua” -naurupyrähdyksiä ei lasketa). Kyseessä on tosiaan musta komedia Stalinin kuolemaa seuranneesta ajanjaksosta Neuvosto-Venäjällä, jossa läjä valtionmiehiä suhmuroi minkä kerkeää päästäkseen vallankahvaan. Pääosista löytyy niin jenkki- kuin brittinäyttelijöitä ja kaikki puhuvat rehdisti englantia, mutta kerrankin voi sanoa että roolitus on maantieteellisestä epätarkkuudesta huolimatta mennyt nappiin: Steve Buscemi Hruštšovina, Jeffrey Tambor Georgi Malenkovina tai Jason Isaacs Georgi Žukovina olivat ihan hillittömiä. Neuvostovallan kauheuksia ei kaunisteltu tippaakaan, dialogi oli komedialliselta ajoitukseltaan onnistunutta ja satiirina pätkä toimi mielestäni loistavasti. Suosittelen siis mikäli pikimusta huumori uppoaa tai historialliset tapahtumat ovat sydäntä lähellä.

Illan aikana ehdimme jutella Debaratin kanssa myös monenlaisista muista historiaan ja ylipäätään kulttuureihin liittyvistä asioista. Hän oli hyvin kiinnostunut Suomen ja sen naapurimaiden politiikasta, koska intialaisena kokee ettei monikaan britti tunnu välittävän ymmärtää oman maansa ulkopuolisista asioista tai valtasuhteista. Itse puolestani opin paljon mielenkiintoisia asioita nyky-Intian sisäisestä meiningistä, kuten esimerkiksi että 1,3 miljardin ihmisen valtiossa ei ole kuin kourallinen taideaineita opettavia korkeakouluja. Muistan myös Debaratin ja Neeman aiemmin kertoneen, että mm. seksuaalivähemmistöt kriminalisoitiin Intiassa alkujaan kolonialismin seurauksena; laista sittemmin poistuttuaan kyseinen pykälä palautettiin kuitenkin käytäntöön itsenäisen valtiovallan aikana. Koska Intiassa on siis yhä/taas rikollista olla homo, yksi Debaratin kaveri joutui lähtemään Floridaan asti tutkimaan kotimaansa seksuaalivähemmistökirjailijoita.

Mielenkiintoisen Intian kolonialismitaustasta tekee myös se, että siinä missä ruotsia opetetaan näennäisesti virallisena toisena kielenä Suomen kouluissa, Intiassa englanti on oikeasti virallinen kieli. Kaikki eivät välttämättä sitä puhu, mutta hallinnollisesti se voi olla ainoa kieli jolla esimerkiksi omat viralliset dokumenttinsa saa kaupungintalolta ulos. Koulut käydään pääasiassa englanniksi, ja Debarati sanoikin kokevansa tästä toisinaan kummallista identiteetti-ristiriitaa: hänen äidinkielensä on kotona puhuttu bengali, mutta käytännössä kaikki muu kommunikaatio ja kirjoittaminen luonnistuu häneltä paremmin englanniksi eli ”vieraalla” kielellä. Ilmiö on toki yleinen maahanmuuttajataustaisissa perheissä tai eri maiden kielivähemmistöjen keskuudessa, mutta ns. valtaintialainen Intiassa voi yhtä helposti kokea vieraantuneisuutta ”laiminlyödessään” todellista kulttuuriaan. Maassa on lisäksi paljon alueellisia eroja siinä, miten paljon paikallisia kieliä tuetaan mm. kirjallisuudessa, mikä varmasti entisestään sekoittaa omaa identiteettiä. Aika lievältä tuntuu pakkoruotsi tähän verrattuna…

aesthetics_meininki

Perjantaina …öö, keskityin oletettavasti kirjoittamaan esseetäni, tai ainakin olettaisin näin. Sää oli pitkästä aikaa todella aurinkoinen ja piipahdinkin keskustassa paitsi kirjastossa, myös hakemassa teatterilippuni lauantaita varten. Postauksen kuvat ovatkin satoa kaupungin näyteikkunoista ja muusta estetiikasta! Keskustassa oli taas ihan älyttömästi katusoittajia, ja lauhkeassa syysperjantaissa Suomen räntäsateet tuntuivat aika kaukaisilta. Ikävä ei niitä ole. Ikävä on sen sijaan kunnon unirytmiä, joka yliopistovertaistuen ja animumaratoonaamisen ansiosta on vetänyt vähän ympäri. Helpotusta tähän ei tuonut lauantai, jolloin siis lähdin Rosien kutsumana katsomaan jo aiemmin mainittua interaktiivista teatteri-kaupunkikierros-Halloween-hybridiä, ja päädyin kotiin vasta kahden jälkeen yöllä. Että sellasta!

Ennen esitystä kävimme The Attic -nimisessä ullakkokahvilassa välipalalla ja vaihdoimme kuulumisia ja kirjallisuusavautumista. En ollut jotenkin osannut ajatella, että Yorkin kapeilla kaduilla voisi toimia Japanista tuttu ”osa mestoista on piilossa korkeammissa kerroksissa” -periaate, mutta ihan järkeenkäypäähän tuo on – pitäisikin rohkeasti nostaa katse katutasosta ja etsiä tunnelmallisia paikkoja. Itse esitystä varten keräännyimme puoli seiskan maissa erään keskustan pubin eteen odottelemaan, ja tuuli oli tässä vaiheessa jo niin navakka että Rosien piti kiinnittää piponsa pinneillä hiuksiin… Hansikkaille olisi kierroksen aikana ollut ehdottomasti tarvetta, mutta kierrokseen sisältyi onneksi sen verran paikasta toiseen liikkumista ettei jäätymiskuolemasta ollut pelkoa. Peloista puheen ollen, olin etukäteen pohtinut kuinka jumpscareksi meno interaktiivisen esityksen aikana saattaisi äityä. Huoli oli lopulta täysin turha, sillä pääpaino oli säikyttelyn sijaan tunnelmalla.

Esitys rakentui siis fiktiivisen aikamatkustajatarinan ympärille, lainaten reippaasti Dr Whosta mutta muunneltuna omilla elementeillä. Yleisö seurasi näyttelijöiden perässä keskustan pikkukaduille ja nähtävyyksille, missä hahmot esittelivät erilaisia Yorkin historiaan liittyviä kauheuksia. Osaan tarinoista otettiin vapaaehtoisia tapahtumia havainnollistamaan, ja porukka olikin ilahduttavan spontaanisti messissä näissä tilanteissa. Esityksen alussa kaikille jaettiin lisäksi pienet avaimenperä-taskulamput, joilla saimme kierroksen aikana hätistellä kauemmas perässä seuraavia zombeja. Näitä piilotteli nokkelasti Yorkin pikkukujilla ja kadunsyvennyksissä, ja he onnistuivat pariin otteeseen aidosti yllättämään käymättä kuitenkaan aidosti käsiksi. Päänäyttelijöitä sen sijaan oli vain muutama, mutta he vetivät kaikki roolinsa täysillä eläytyen hahmoihinsa aikamatkustusministeriön agentteina.

Tunnelmaa söi valitettavasti hieman yleisön koko (kuulemma näin isoa, n. 30–40 hengen porukkaa ei ollut aiemmilla esityskerroilla mukana), kun kaupungin läpi ”pakenemisen” momentum typistyi usein verkkaiseen tallusteluun ja päiden yli sai välillä kuikuilla ihan urakalla. Hurja tuuli loi aika postapokalyptisen fiiliksen, mutta vaikeutti toisaalta myös kuulemista. Kokonaisuudesta olisikin saanut ehkä intiimimmän ja täten kuumottavamman pienemmällä ryhmällä, mutta näyttelijät ottivat kiitettävästi kontaktia yleisöön myös siirtymätilanteissa, jutellen mm. nuoremmille osanottajille ja heittämällä vitsiä. Kaiken kaikkiaan esitys oli siis oikein viihdyttävä, ja opin tietysti kaikenlaista myös kaupungin historiasta! Näin vanhana kaupunkina niitä verisiä tarinoita tosiaan riittää, joten menisin ihan mielelläni jollekin paikallisista kummituskierroksista – joskin oppaan valinnassa kannattaa olla tarkkana, kuten tulin illan aikana vielä oppimaan.

baarikierroksen hämyisät todistusaineistot

Ilta ei nimittäin ollut kierroksen loputtua kuin vasta alkamassa! Esityksen päänäyttelijänä toiminut Damien on nimittäin Rosien kaveri, jonka kanssa olimme sopineet menevämme ”yksille”. ”Yhdet” muuntui lopulta muotoon ”6 tuntia ja 4 baaria”, jonka aikana pääsin todistamaan paitsi Yorkin yöelämää, myös edellä mainittua Halloween-hurmosta. Alkuun menimme odottelemaan Damienia läheiseen pubiin, joka osoittautui tupaten täydeksi naisten nyrkkeilyä katsovista tyypeistä; ehdimme jutella yksien juomien verran Rosien kanssa kunnes Damien ilmestyi paikalle ilmoittamaan että olimme eksyneet yhteen Yorkin huonomaineisimmista baareista :DDfdf ”Eihän toi nyt niin pahalta vaikuttanu” protestoimme kuorossa, mutta kuulemma lafkan pokeilla on kaikilla poliisin numero pikavalinnassa ja veri lentää tuon tuosta. Oletan että kuvauksessa oli vähän värikynää käytetty, mutta siirryimme suosiolla seuraavaan paikkaan viereiselle kujalle.

Seuraavien tuntien aikana opinkin elokuviin, kirjoihin ja muuhun nörtteilyyn liittyvän keskustelun lisäksi mm. seuraavia elämän totuuksia:

1) Yorkin kaupunkikierroksiin ei tarvita välttämättä erillistä lupaa, mistä johtuen yksi oppaista on tuomittu seksirikollinen 🤔🤔🤔 Eräs toinen opas joutui luopumaan käyttämästään silinterihatusta välttääkseen sekoittumasta kyseiseen sankariin, oli kuulemma saanut joskus turpaansakin väärinkäsityksen vuoksi…

2) Juomat Yorkissa ovat aika halpoja Suomen tasoon verrattuna, esimerkiksi kolmannessa baarissa oli erilaisia 2 for £6 tai 2 for £8 -tarjouksia. Verisiksi klovneiksi maskeeratut baarimikot freehandasivat viinaa surutta lasiin, mutta tästä huolimatta sokeripitoisuus oli juomissa kova. It is a mystery!

3) Liikenteessä oli paljon Halloweenin kunniaksi pukeutuneita. Siis Paljon. Vastaan tuli todella hienojakin asuja, eli Clairesin kissankorvapannalla voitoon -pukuilijat olivat vähemmistössä. Toki osa jengistä oli heittänyt niskaansa Primarkin dinosaurus-onesien tai muuta vastaavaa, mutta tunsin kaupungilla itseni enemmän joukosta poikkeavaksi koska en ollut millään lailla ehostautunut.

4) Näin kadulla liikkuvan auton katolla makaavan jäbän. Nyt ollaan selvästi Yorkshiressa.

5) Vikassa baarissa törmäsimme Damienin kavereihin, joista yhden tyttöystävä oli optikko ja halusi välttämättä testata kaikkien silmälaseja arvioidakseen linssien hiontaa. Humalatilalla saattoi olla vaikutusta asiaan, sillä ollaan edelleen Yorkshiressa.

6) Ketään ei kiinnosta jos painelet vahingossa miestenhuoneeseen, ihmettelet aikasi rikkinäistä lukkoa vessassa ja tajuat sitten kulman takana olevan naistenvessan. Vieläkin Yorkshiressa.

7) Kesken baarikierroksen on Yorkissa helppo ostaa halvat ranut ja juoda illan päätteeksi pelkkää vettä ilman että kukaan katsoo sinua vinoon, joten darratta on teoriassa mahdollista selvitä. Juon tosin nykyään niin vähän alkoholia, että sunnuntai-aamun minimaalinen kalma tuntui sekin luojan armolta. Yleinen kooma kestikin sitten koko päivän ja taisin nousta sängystä ja JoJo’s Bizarre Adventuren parista lähinnä laittamaan ruokaa, mutta ei harmita! Sain käytännössä ns. crash coursen Yorkin baareihin hyvässä seurassa, ja illan lopuksi Rosie varmisteli vielä erikseen että pääsin turvallisesti kotiin. Helppo toisaalta päästäkin, kun asun noin 10 minsan päässä yhtään mistään ja York tuntuu kaikessa kompaktiudessaan enemmänkin omalta taskulta.

Tähän lienee hyvä päättää tältä erää, ensimmäinen väliessee on 90 % valmis ja muutaman tunnin päästä pidämme varjo-Halloweenit Maijan kanssa Skypen välityksellä. Tällä viikolla on Reading Week eli seminaareja ei ole ollenkaan, joten toivotaan ettei unirytmini vedä täysin ympäri opiskelija_laiffin tuhottua täysin impulssikontrollin. Onneksi on vielä se toinen essee jäljellä, eli normiaikatauluun pitää kohta palata. Onneksi ’kohta’ voi olla myös huomenna…

Yleinen

Saderintaman silmässä

torstai, lokakuu 26, 2017

mieltäylentävä sade-aamu yliopistolla. oikealla Jumbo pohtii syksyn sanomaa

Eilisillan ykkösaihe kotoa kantautuneissa viesteissä oli räntä/lumirintaman vyöryminen Turusta Tampereelle. Yorkissa sen sijaan jatketaan +14 asteella ja epävakaalla säällä, kun päivän aikana voi sataa ämpärikaupalla, paistaa aurinko, sitten sataa uudelleen. Tiistai-aamu olikin mieltäylentävä raahautuessani kaatosateessa kampukselle Turnitin-softan opastusta varten, joka oli ohitse noin puolessa tunnissa. Nooh tulipahan lähdettyä ajoissa liikenteeseen, ja sainkin käytettyä seuraavat neljä tuntia esseen parissa ennen iltapäiväsemmaa. Aiemman merkinnän juhlimiset aikataulussa olemisesta ottivat nimittäin semisti takapakkia, kun selvisi että väliesseitä on kuin onkin luvassa kaksi! On kieltämättä hieman harhaanjohtavaa ensin saada mailia että ”joo huhuista poiketen teidän tarttee kirjoittaa vaan yks läpyskä” ja heti maanantaina kuulla ohimennen sivulauseessa että niin joo kyllä tolle toisellekin kurssille pitää sellanen vääntää 🤔🤔🤔 Kyseessä oli siis laitoksen kollektiivinen väärinkäsitys, sillä jokaiselle moduulille ei automaattisesti vaadita väliesseetä. Omiini ne kuitenkin kuuluvat, mistä kompromissina ruumiillisuuskurssini maikka viivästytti palautus-deadlinea viikolla. Eihän tuo 2000 sanaa oikeasti ole määrä eikä mikään, mutta eleenä silti ihan mukava mikäli joku ei vielä ole aihettaan edes ehtinyt miettimään.

Mitään sen ihmeellisempää ei tämän viikon alkupuolelle ole sitten tapahtunutkaan. Postissa saapui vihdoin vahvistus lääkärirekisteröinnistäni, eli informaatiokatveesta huolimatta tein jotain oikein! Kaupungilta sain puolestaan sähköpostia, että kuntaverosotkuni on nyt selvityksessä, ja postissa pitäisi tulla aikanaan uusi kirje aiheesta. Näiden kiehtovien arjen mittelöiden jatkoksi mainittakoon, että myös maanantain ensimmäinen pyykkikokeilu onnistui tyyristä hintaa lukuun ottamatta (£2.50–£3 per pesu ohjelman vahvuudesta riippuen, £1.30 kuivausrumpu) juuri kuten suunniteltua. En ole koskaan käyttänyt pesukonetta jossa pesuaine kaadetaan suoraan rumpuun, joten aluksi olin hieman ??? koko homman ryssimisestä. Suht puhtaan oloisina rytkyt tulivat kuitenkin ulos koneesta, joten ilmeisesti en onnistunut konetta ainakaan rikkomaan. Kyllä on jännittävät elämänhallinnan hetket mulla täällä käynnissä, huhhuh

Keskiviikkona oli luvassa jo aiemmassa kirjoituksessani mainitsema essay workshop, joka… noh, oli ja ei ollut hyödyllinen. Toisten opiskelijoiden satunnaisen 500 sanan arvioiminen tuntuu vähän väkinäiseltä, kun et tiedä mihin kokonaisuuteen se on tarkoitus lopulta liittää. Sain tunnilta kuitenkin lisää varmuutta omien vaistojeni seuraamisesta (lue: olin tehnyt pari muutosta introon Turnitin-softan yhteydessä esiteltyjen esimerkkien perusteella, vain kuullakseni että alkuperäinen ratkaisuni oli parempi) ja toinen ohjaajista typotti projektorikoneella kuin känninen käki, joten ihan turha ei sessio ollut. Sain taas kehuja valashai-kansiostani, ja matkalla yliopistolle joku random jäbä kehui pipoani. Tiistaina kerroin puolestaan itse yhdelle kurssikaverilleni, että tämän nimi tarkoittaa ruotsiksi ankkaa, ja vaikka raja kevyen jutustelun ja hiippariuden välillä voi olla häilyvä, ilmeisesti kommentti ilahdutti enemmän kuin hämmensi. ”Nyt mulla on jotain mitä kertoa bileissä hauskana nippelitietona itsestäni”, sanoi Anka sen jälkeen kun ilmaisin olevani hänen nimestään hyvin kateellinen.

Tämä merkintä jääneekin vähän lyhyenlaiseksi, koska esseiden ja niiden puimisen lisäksi mulla ei yksinkertaisesti ole mitään kovin erityistä raportoitavaa :Ddd tiedän tekeväni liikaa hommia 2000 sanan eteen, mutta tavoitteena on myös muuntaa tämä väliessee moduulin loppuesseeksi, joten on ihan ok lähteä hakemaan kirjastosta erikseen sitä varten varattua teosta. Törmäsin nimittäin täydelliseen tekstinpätkään, joka oli kuitenkin kolmannen välikäden lainaus (Beckettin kirje Schneiderille, joka oli kirjattu Harmonin teokseen, joka oli lainattu Mauden artikkeliin); alkuun kiroilin ajatusta alkuperäisteoksen metsästämisestä vain yhden lainauksen vuoksi, mutta nyt ei kuulkaas ollakaan Suomessa! Epätoivoisten viiden sivun previkkanäytteiden tai 300 dollarin ebay-metsästyksen sijaan kokeilin iskeä teoksen nimen kirjaston tietokantaan, ja sieltähän se löytyi – sekä pitkänä että 4 h lainana. Valitsin näistä tuon pidemmän lainan, mikäli kirjalle tulisi loppuesseen yhteydessä tarvetta. Flexible loan -lainoja voi nimittäin 8 viikon peruslaina-ajan jälkeen hillota niin kauan kunnes joku sattuu kirjan varaamaan. Jos kirjalle sen sijaan ilmestyy ennen tuota 8 viikkoa muita varauksia, tulee se yleensä palauttaa viikon sisällä. 4 h -lainat puolestaan ovat suosittujen tekstien lyhärilainaversioita, millä voi varmistaa teoksen saatavuuden melkein justnytheti. Ihan kätevä systeemi, jonka ansiosta oman kurssilukemiston tai tutkimuksen työstäminen ei ole pelkästä ajoituksesta kiinni!

Tähän onkin hyvä päättää tältä erää ja lähteä King’s Manoriin hakemaan kyseistä nidettä, sitten käydä pitkästä aikaa kaupassa ja jatkaa esseetä. Kuudelta on luvassa The Death of Stalin -leffa. Haluaisin myös ehtiä viimeistään huomenna tsekata vihdoin asuntolan kuntosalin; olen tehnyt kevyitä kotitreenejä siihen malliin ettei flunssan jälkitaudeista pitäisi olla enää vaaraa, ja aamuisin olen usein kammennut itseäni niin jähmeänä ylös sängystä että lisäenergialle olisi tilausta. Ok, se jähmeys voi johtua myös siitä että valvoo kahteen aamulla tekemässä Josuken kanssa taustatutkimusta ihan täysin aivan todella hypoteettisesta Kazakstanin matkailusta (adjhfsdjh joo älkää kysykö ::DDDD), mutta liikunta rytmittää aina paremmin arkea kuin …. no, ei-liikunta. Loppuun tekisi mieli myös liekehtiä hieman Nickin mahdollisesta ulkomaankomennuksesta ja mahdollisuuksista lähteä vierailemaan kyseiseen maahan tammi-heinäkuun välissä, mutta ei mennä asioiden edelle! Jos ne esseet saisi ensin rykäistyä alta, niin siinä on jo ihan tarpeeksi tulevaisuudensuunnitelmia tähän hetkeen.

Yleinen

Mennään alas bisneksiin

sunnuntai, lokakuu 22, 2017

muualla on pilvenpiirtäjiä, täällä katedraaleja. oikealla kaktuksia, ne on kivoja

Tässähän alkaa vähitellen tuntea itsensä ihan oikeaksi opiskelijaksi! Kuluneet päivät ovat nimittäin menneet paljolti tutkimushengessä, sillä osana käytännön jatko-opiskeluopintoja tulemme käymään väliesseen työstämistä läpi jo ensi keskiviikkona. Tämä tarkoittaa sitä, että 2000 sanan esseestä pitäisi tuupata tarkasteltavaksi 500 sanan mittainen pätkä tulevaan workshopiin. Sinänsä idea on ihan hyvä: jos akateeminen kirjoittaminen on vielä hieman hakusessa, ainakin siitä saa palautetta jo nyt eikä vasta loppuesseen yhteydessä. Itsestäni tuntuu toki hieman teennäiseltä kirjoitella tällaisia lyhäriesseitä lähinnä näön vuoksi, mutta hyvää referointiharjoitusta (kuinkas nää lähteet merkittiinkään?) se on joka tapauksessa. Workshopiin mennessä olen todennäköisesti vääntänyt kasaan jo tarvittavat 2000 sanaa, joten mikäs tässä alustavia deadlineja hyödyntäessä. Tuleepahan ainakin aikaansaanut olo!

Hieman on viime päivinä silti nostanut päätään myös tuttu ja turvallinen opiskelutuska – tajusin nimittäin, että vaikka kirjoittaminen sinänsä ei aiheuta paineita, itse aiheiden keksiminen voi olla työn takana. Mistä aloittaa, kun ei ole mitään erityistä sanottavaa? Olin etukäteen ajatellut kirjoittavani reteästi ruumiillisuuskurssin teemoista, mutta keskiviikkoisen (skippaamani) massaluennon vanavedessä saapunut sähköposti muistutti pakollisena aiheena olevan modernismi. No niin justiinsa. Onneksi moduulit overlappaavat jännittävin seurauksin, joten vaihdoin lennosta suunnitelmat molemmissa käsiteltyyn Beckettiin. Not I jäi takaraivoon nimenomaan ruumiillisuuskurssin puitteissa, joten pöllin surutta teoriat kummaltakin kurssilta ja aloin kirjoitella kyseisen näytelmän kertojasta. Haastavaksi onkin osoittautunut aiheen tiivistäminen 2000 sanaan, sillä lähteitä ja näkökulmia todella riittäisi joka sormelle. Luulen, että suurin haasteeni kurssitöissä tuleekin olemaan liika kunnianhimoisuus (sekä tästä seuraava stressi), sillä gradusta on vaikea pakittaa takaisin ympäripyöreisiin esseisiin. Onneksi osaan nykyään myös paremmin hahmottaa mikä toimii missäkin kontekstissa, joten liiallisilla metafilosofisilla pohdinnoilla voi viskata vesilintua.

Toisenlainen ahdistusbingobonus ilmestyi elämääni torstaina, kun löysin postilaatikosta vihdoin kirjeen. Enkä ihan mitä tahansa kirjettä, vaan laskun! Yorkin kaupungilta! Vaatien minulta yli 500 puntaa tulevan vuoden kuntaveroa. Voi pojat! Tämä oli poikkeuksellisen villiä sikäli, että jo ensimmäisenä muuttopäivänäni olin täyttänyt netissä annettujen ohjeiden mukaan lomakkeen, jonka oli tarkoitus vapauttaa minut täysaikaisena opiskelijana kyseisestä verosta. Iskinkin saman tien laskussa näkyvään sähköpostiosoitteeseen viestiä, jossa utelin mitä tälle lomakkeelle on mahdollisesti tapahtunut. Sitten keskityin olemaan hyperventiloimatta. Onneksi sain keskusteltua asiasta pian Nickin kanssa, joka yhdessä Toryn kanssa rauhoitteli kyseessä olevan todennäköisesti puhdas hallintovirhe. Opiskelijana minun ei nimittäin kuuluisi kyseistä veroa todellakaan maksaa, ja verkkohistoria todistaa hakemuksen täytetyn muutto-ohjeissa mainitun aikarajan sisällä. ”Tää on se kulttuurishokki, kun oot pohjoismaalaisena tottunut edes jotenkin järkevään ja luotettavaan hallintobyrokratiaan”, totesi Tory empaattisena, ”Täällä kunnat on vaan yksi iso sekasotku, eikä mitään kannata itsestäänselväksi olettaa.”

Vastausta ei sähköpostiin ole vielä (viikonlopun vuoksi) kuulunut, mutta en suostu stressaamaan aiheesta toistaiseksi enempää. Esseen kirjoittaminen onkin osoittautunut hyväksi distraktioksi FFXV:n ohella. Olen könynnyt siinä läpi nyt lähes jokaisen luolaston, hirviönmetsästystehtävän sekä ajellut fiktiivisellä tienraitilla ojentelemassa autonkorjaustarvikkeita kulpavolkkarinsa teloneille tyypeille. Täydellistä aivojen nollausta siis! On tässä onneksi hieman sosiaalisempaakin elämää luvassa, sillä ostin marraskuun viimeiselle viikonlopulle junaliput Lontooseen. Tarkoituksena on hengata ihan ajan kanssa Nickin, Toryn ja Nathanin luona, ja kenties yrittää leipoa ja/tai laittaa ruokaa. Mietin korvapuusteja, jos tällä kertaa pullataikina myös haluaisi nousta… Koska viikonloppuisin junien hinnat ovat aivan älyttömiä, ostin paluumatkalle sunnuntaiksi lipun National Expressiltä. Viis ja puol tuntia bussissa! Viideltä aamulla perillä Yorkissa! Ei tunnu missään! Ok, aika harvoin nykyään vedän enää budjettilinjalla jos vaihtoehtona on puolet lyhyempi matka, mutta £5 vs £40 erotuksella nuokun ihan mieluusti siellä bussissa, kun ei aamulla ole kiire mihinkään.

Samaan saumaan voisin muuten mainostaa, että tiedän nyt koska tulen jälleen Suomeen! Pyysin tosiaan synttärilahjan verukkeella jo toukokuussa Nickiä kysymään bisnesmies-isältään, liikenisikö tämän frequent flier -lentopisteistä ilmaiset lennot Helsinkiin. Idea tuli siitä, kun eräällä takavuosien reissullani Nick tätä itse ehdotti. Ja kannatti kysyä! Nyt on nimittäin lennot 2.12. Heathrowlta Helsinkiin sekä 9.1. takaisin Englantiin. Paluulento on päivä sen jälkeen kun saavumme Josuken ja Maijan kanssa Tokiosta, eli aika metropoliittia elämää pääsen taas larppaamaan. Siirtymiset Yorkista Lontooseen ja takaisin vaativat jälleen hieman suunnittelua, mutta tajusin hyödyntää uudelleen tuota National Expressin suoraa yöbussia. Mikäli bussissa ei saa nukuttua ja olo on Lontooseen saavuttaessa kuin kalman jäljiltä, voin kuulemma kompuroida Belsize Parkiin päiväunille… Pitää kyllä oikeasti tuoda noin kymmenen kiloa tuliaisia Suomesta ja Japanista, sillä en muuten osaa mitenkään kiittää Nickiä ja Torya kaikesta arjessa saamastani avusta! Huh huh.

Nyt kun kerran päästiin vauhtiin suunnitelmien suhteen, löytyy niitä toki lyhyemmällekin aikavälille. Debarati kysyi minua mukaansa katsomaan The Death of Stalin’ia elokuvateatteriin ensi viikolle, ja itse ajattelin käydä tsekkaamassa mahdollisimman pian myös tuoreen Thor-leffan. Halloweenia edeltävälle viikonlopulle sain mielekästä tekemistä puolivahingossa, kun Nick vinkkasi Rosien olevan tulossa kaupunkiin katsomaan The Hallows Gate: The Eyes of Time -nimistä interaktiivista teatteriesitystä. Olen nähnyt Rosien viimeksi vuosia sitten, mutta tämä oli innostunut kuullessaan minun muuttaneen Yorkiin ja pyysi itse minua seuraksi. Meillä oli viimeksi todella hauskaa yhdessä, joten odotan paitsi teatteriesitystä (kauhua! historiaa! sci-fiä!), myös hengaamista Rosien sekä mahdollisesti tämän paikallisten kaverien seurassa. Yksi näistä esiintyy itse esityksessä, joten on varmasti todella mielenkiintoista päästä kuulemaan itse produktiosta. Plus päästä ensimmäistä kertaa johonkin Yorkin baareista!

Halloweenin jälkeen luvassa on vähän chillimpi viikonloppu (ainakin toivottavasti), kun lähden iskän ja Merjan kanssa Whitbyn hoodseille Robin Hood’s Bayhin. En tiedä yhtään mitä odottaa, mutta mukaan voisin ottaa ainakin jonkin kirjan. Ehkä sieltä myös irtoaa jotain mielekästä kuvamateriaalia, Yorkissa kun on taas satanut aika lailla ja tämänkin postauksen kuvat ovat viikko sitten otettuja… Tänään tosin yritin ninjailla itseni pyykkitupaan, mutta kaikki koneet olivat käytössä vaikka vielä ennen lähtöä pyykinpesu-app oli väittänyt niitä vapaiksi! Satan666! Eihän tässä voi enää mihinkään luottaa. Paitsi ehkä siihen, että maanantai-aamuna klo 9 tuskin on kovin moni pyykkäämässä, joten yritetään uudestaan silloin. Sormet ristiin, että mulla on ehjiä vaatteita vielä tuon pyykkäämisen jälkeenkin. Kyllä mulla on jännittävä elämä!

Yleinen

The mediator between the head and the hands must be the heart

keskiviikko, lokakuu 18, 2017

museon puisto

Ophelia-myrsky tuli ja meni, enkä nähnyt edes yhtään punaista kuuta. Luvattu lämpöaalto jäi lopulta aika maltilliseksi, vaikka sunnuntaina olikin tavanomaista leudompi sää. Sen johdosta lähdin siis tietoisesti ulos kävelylle. Olin katsellut netistä etukäteen erilaisia Yorkin tuntumassa sijaitsevia puutarhoja, mutta koska osa näistä vaatisi ihan kunnon ekskursioita pääsylippuineen päivineen, päädyin hortoilemaan museon puutarhojen tuntumaan. Matkalla koukkasin elokuvateatterin kautta ja ostin itselleni paitsi opiskelijajäsenyyden, myös lipun maanantaille Metropolis-leffan yksittäisnäytöstä varten. Jäsenyyden ehkä suurin hyöty on se, ettei netistä lippuja ostaessa tarvitse maksaa £1.50 käsittelymaksua… plus että sillä saa kaksi ilmaista leffalippua, joten £20 hintainen jäsenyys ei tunnu mitenkään riistolta. Uskon, että 10 minuutin päässä sijaitsevasta leffateatterista tuleekin vuoden aikana tuttu paikka, sillä opiskelijahintaiset leffat ovat arkena vain noin £7.50 kipale.

Matkalla museon puutarhaan lähes jokaisessa kadunkulmassa soi. Katumuusikoita löytyi niin 12-vuotiaasta Wonderwallia soittavasta kitarapojasta steel pan -rumpua soittavaan mieheen ja jopa kokonaiseen bändiin haitareineen ja kontrabassoineen. Kaupungilla oli paljon ihmisiä liikenteessä, sillä viikonloput vetävät Yorkissa paitsi turisteja, myös paikallisia ulos koloistaan. Museon puistoon olikin löytänyt paljon piknikkeilemään saapuneita pariskuntia ja seurueita, ja vähän harmitti, kun en itse muistanut ottaa kirjaa mukaan. Paikalla oli myös mm. pöllöjen konservaatiota harrastava järjestö, jotka esittelivät livenä lintuja. Metsäpolulla vastaan tuli orava, joka harmaaoraville tyypillisesti ei ollut ihmisistä millänsäkään… Muistan yhä kuinka hämmentynyt Nick oli bongatessaan Suomessa punaoravia, Briteissä näitä ei ilmeisesti aggressiivisempien harmaaoravien vuoksi juurikaan tapaa. Ihme nilkit.

Koska museo sijaitsee joen tuntumassa, siitä oli luonteva jatkaa jokivartta eteenpäin. Jokiranta itsessään yllätti mataluudella! Turussa olen tottunut jengin pannuttavan Aurajokeen kerran jos toisenkin, mutta Ouse-jokeen olisi voinut vähemmän dramaattisesti vain kävellä. Samassa tasossa joen kanssa kävely olikin aika hauskaa, etenkin kun vieressä lipui paikallisia hanhia. Maisemien alkaessa muistuttaa enemmän Tampereen Jankaa kuin idyllistä brittimaisemaa päätin lopulta kääntyä takaisin, mutta kiersin vielä keskustan kautta. Yorkin sokkeloiset kadut alkavat vähä vähältä tulla paremmin tutuksi, mikä tarkoittaa ilmansuuntien ymmärtämistä silloinkin, kun seisoo ”jossain tuollapäin”. Törmäsin myös kaktuksia ja muita pikkukasveja myyvään kojuun, jonne saatan kyllä vielä palata. Kaktukset on kivoja. Eikä niitä tarvitse pahemmin kastella. Olen saattanut tappaa menneisyydessäni huonekasvin jos toisenkin, joten tämä on aika hyvä yhdistelmä.

jokivarsi ja lintuja!

Maanantaina taivas oli (oletettavasti Ophelia-myrskyn ansiosta) aivan keltainen. Ruumiillisuuskurssilla keskustelimme Beckettistä ja kävin jälkikäteen taas Morrisonsissa, koska en edelleenkään ole tehnyt täyttä inventaariota kaupan antimista. Ja kannatti käydä! Löysin nimittäin ensimmäistä kertaa Yorkiin saavuttuani Violifen perusjuustoa 250 g pakkauksessa!! Oh boy oh boy oh boy. Maijan mulle antama juustohöylä pääsi vihdoin tosihommiin! Löysin ylipäätään Alpron perushyllyn, jossa eri maitojuomat ovat näköjään sattumanvaraisesti tarjouksessa eri päivinä. Olen siis päässyt testailemaan cashew- ja mantelimaitoja peruskauran (pun intended) sijaan, kun näitä on voinut lastata koriin pelkällä punnalla kappale. Kotona luulin lisäksi hallusinoivani kun kookoskermapaketin kyljessä luki tuotetiedoissa selvää suomea, mutta olinkin ostanut Blue Dragonia, joten ei ihme. Herkäksi veti silti.

Illaksi suuntasin edellä mainitusti katsomaan siis Metropolista, jota en ollut aiemmin nähnyt kokonaisena, saati isolta kankaalta. Ja koska elämäni on yksi vitsi, kuka muu kävelee ylös portaita samaan näytökseen kuin ruumiillisuuskurssini maikka tyttöystävineen?! Koska esityksessä oli numeroimattomat paikat, istuivat he sitten viereeni. Maikkani kommentoi tyttöystävälleen, että olen se tyyppi joka ”luki Sara Ahmedin kirjan kannesta kanteen ensimmäisellä viikolla”, eli varmaan jonkinlaisen vaikutuksen olen onnistunut tekemään 🤔 Vitsailin, että jos kirjoitan viikon 6 väliesseen Metropoliksesta, ainakin hän tietää miksi. ”Nyt sun on vähän niinkun välttämätöntä,” tuli yhtä vitsillä vastauksena, joten kai se sit täytyy! Onneksi leffa oli sellainen, josta voisin aidostikin kirjoittaa; 20-luvun mustavalkoiset mykkäfilmit eivät sovellu ehkä kaikille, mutta pidin aikanaan paljon Niagarassa näkemästäni Tri Caligarin kabinetista ja Metropolis jatkoi pitkälti samoissa huuruissa. En tiedä mitä sieniä nää saksalaiset on vedelleet mutta tykkään, paljon. A+, katsoisin uudestaan.

Melkein kolme tuntia myöhemmin leffan päätyttyä ulkona tuuli kovempaa kuin kertaakaan aiemmin. Myrskyn ansiosta esimerkiksi kadunpuoleiset, ohuet vesijohtoputket nitisivät liitoksissaan, ja vältin tietoisesti kävelemästä roikkuvien kukka-asetelmien alta. Tiistaina sää oli jo palannut normaaliin perustuuliseen tilaansa, mikä ei tosin tehnyt yliopistolle raahautumisesta yhtään sen helpompaa: tämänkertainen modernismisemma kun alkoi taas aamuyhdeksältä. Semman jälkeen olin tehokas opiskelija ja kävin kirjastolla lukemassa John Berrymanin runoja, kotona puolestaan jatkoin Casey Plettin kirjaa A Safe Girl to Love. En yhä oikein ymmärrä näiden lyhytnovellien obsessiota nänninvääntelyyn, mut ei kait siinä. Yksi seminaarien parhaista puolista onkin altistuminen kaikenlaiselle matskulle, sillä tässä vaiheessa huomaan ankarasti miettiväni jo primaarimateriaalia paitsi moduulien loppuesseitä, myös itse dissertaatiotani varten. Kuumottaa!!!

it is orava

Vähän kuumotti myös sähköposti, jonka sain eilen asuntolan ylläpidolta: siinä kommentoitiin tämän kerroksen käytävästä jo pidemmän aikaa kuulunutta möykkää, kun jotkut asukkaista takovat toistensa ovia, huutelevat niiden läpi ja juoksentelevat käytävällä. Mikäli tämä metelöinti ei lopu, mailissa sanottiin, voivat syypäät tulla jopa häädetyksi. Oletan mailin koskevan muutamaa tyyppiä joiden elämöintiä olen itsekin pariin otteeseen kuunnellut, mutta en tiennyt asian olevan ihan näin supervakava – metelistä on ilmeisesti valitettu toistamiseen, vaikka itse en pitänyt sitä sen kummoisempana kuin mihin olen opiskelijakämpissä yleensä tottunut. Toisaalta ihan hyvä, että varsinkin klo 23 jälkeen aiheutuvasta mökästä otetaan ns. nollatoleranssi, toisaalta… noh, tiedän ettei asia missään tapauksessa koske itseäni ja normaalit elämän äänet ovat täysin sallittuja, mutta toivottavasti naapurini eivät ole älyttömän heikkohermoisia niiden suhteen. Tai sitten olen vain ehdollistunut liikaa neljältä aamuyöllä bilettäville naapureilleni Turussa, sekin on mahdollista.

Tänään keskiviikkona olisi luvassa massaluento neljältä, mutta koska tyhmänä menin treenaamaan (lievästi!!) vähän flunssaisena, olo on nyt kuin rekan yliajama. Taitaapa jäädä välistä siis, mutta onneksi luento a) kuvataan nettiin ja b) Debarati lupasi infota, mikäli siellä kerrottaisiin jotain todella oleellista. Vaihtelemme nykyään moduulien ulkopuolella Whatsapp-viestejä, sillä olemme eri modernismitunneilla ja spoilaan aina etukäteen mitä tekstejä maikat kävivät läpi. Koin myös viime viikolla jonkinlaisen suuret hämisvoimat ja suuri vastuu -momentin, kun Debarati kertoi jääneensä miettimään ohimennen heitettyä kommenttiani aiheesta ”en maksanut opinnoista vain tullakseni tänne sluibailemaan”. Kuulemma tämä oli ollut hänelle ns. herätyksen paikka, sillä viikoittaiset lukemistot on helppo nähdä pakollisena pahana, ja unohtaa opiskelevansa itseään varten. Vaikka olosuhteemme ovat toki ihan erilaiset, on siis ihan hyvä potkia itseä välillä perseelle – samalla saattaa nimittäin epäsuorasti ravistella myös jotakuta toista.