Yleinen

Social burrito

maanantai, syyskuu 25, 2017

Lauantaina heräsin varhain laittautumaan ihmisen näköiseksi, sillä olin vakaasti päättänyt ottaa osaa edes yhteen Welcome Weekin aktiviteettiin. Welcome Weekin aikana kampuksella on tapahtunut yhtä ja toista, missä ihmisiä kannustetaan tutustumaan toisiinsa erilaisten verukkeiden avulla. Valtaosa näistä liittyy tietysti alkomahooliin, mutta koska kännissä huojuvat britit eivät jostain syystä ole oman hengauslistani yläpäässä, valikoitui listalleni lauantai-aamupäivän LGBTQ social. Kavereita minulta Briteistä kyllä jo löytyy (puhumattakaan netin välityksellä ylläpidettävistä ihmissuhteista), joten en suoranaisesti ollut menossa paikalle yksinäisyyden ajamana; sen sijaan toivon yliopistokokemukselta mahdollisuuden verkostoitua samanhenkisten akateemikkojen kanssa, mutta jos ei koskaan mene minnekään, ei niitä ihmisiäkään voi tavata. Plus siellä luvattiin ilmaisia nachoja.

Etukäteen toki kuumotti ns. ihan pirusti, koska mulla ei ole käytännössä hajuakaan miten vastaavat sosiaaliset tilaisuudet täällä toimivat. Reippailin silti rohkeana paikalle yhdeksitoista aamulla, tai siis hortoilin aikani ympyrää väistellen reggaetonia luukuttavia fukseja kunnes löysin perille. Kyseisen kampusbaarin aulassa pällistellessäni törmäsinkin toiseen osanottajaan eli amerikkalaiseen Samiin, joka niinikään yritti etsiä tapaamispaikkaa. Mikään ei yhdistä ihmisiä kuin hämmennys, joten päädyimme lopulta viettämään koko kaksituntisen samassa nurkassa jutellen muille lähimaastoon parkkeeranneille opiskelijoille.

ollaanko oikeassa kuvassa Turun yo-kylässä vai Yorkissa, we just don’t know

Sieltä nurkasta ei hevillä sitten siirryttykään: baariin saapui lopulta ainakin kolmekymmentä ihmistä, mikä loosimaiseen rakenteeseen yhdistettynä aiheutti väistämättä pienempiä kuppikuntia. Vaikka kyseessä oli kampusjärjestön organisoima eli siten ”virallinen” tilaisuus, jäi otantani lähinnä ihmisiin joiden ääntä kykenin melun yli kuulemaan. Onneksi vierustoverini olivat sosiaalisia ja mukavia, joskin myös hyvin nuoria – vähemmästäkin käy kuumottamaan, kun muiden ikähaitari huitelee akselilla 21 – 24 ja itse ilmoitat olevasi 30… Noooh, ainakin sain päivän egoboostit tutuista ”siis mitä, en ois koskaan arvannu!!” huudahduksista heti tämän seiskatasoisen paljastuksen vanavedessä.

Sattuneesta syystä en viitsi tarkemmin juttukavereideni henkilöllisyyksistä avautua, mutta joukkoon mahtui todella mielenkiintoisia pääaineita aina keskiaikatutkimuksesta (no, Yorkissa sitä on ymmärrettävästi hyvä harrastaa) psykologiaan ja naistutkimuksen kautta kemiaan. Nopealla vilkaisulla paikalla oli kirjava joukko ihmisiä eri taustoista: esimerkiksi vastapäätä pöytääni istui väitöskirjaansa Yorkissa aloitteleva brasilialaismies, joka innostui kuullessaan olleeni Brasiliassa vuosituhannen vaihtuessa. Pääsin selostamaan itse yksityiskohtia suomalaisuudesta ja vaihtamaan ajatuksia Student Castlesta ja Yorkiin totuttelusta, mutta keskustelunaiheet noin yleensä pysyivät niin ympäripyöreinä kuin satunnaisesti yhteen heitetyiltä ihmisiltä nyt voi odottaa.

Vaikka jutustelu eteni lopulta ihan luontevasti, jäin myös kaipaamaan hieman organisoidumpaa tutustumista. Näin pienellä otannalla oli nimittäin mahdotonta sanoa löytyisikö porukasta paitsi samanikäisempiä, myös selvemmin omia mielenkiinnonkohteitani jakavia ihmisiä. Jonkinlainen järjestön edustajien vetämä pääaineine-bongaus olisikin auttanut löytämään esimerkiksi muita kirjallisuusopiskelijoita, ison ihmislauman joukosta kun on vähän vaivaannuttava näitä yrittää huudella (etenkin omasta pöydänkulmastani käsin, josta karkaaminen vaati lopussa aika luovaa akrobatiaa :D). Ehkä tätä mikromanagerointia on tarkoitus harrastaa jälkikäteen Facebookissa, mutta koska en itse naamakirjaa omista, tuskin tulen jatkossa ainakaan tämänkaltaisia tapaamisia seulomaan sen yhden hypoteettisen kollegan toivossa. Järjestö toisaalta organisoi myös erilaisia retkiä ja aktiviteetteja, mihin näen kyllä ihan mahdollisena osallistua (jos siis mailini joskus löytää sähköpostilistalle, ks. edellä Facebook-rajoittuneisuus). Toiminnan ohessa solmitut tuttavuudet on usein niitä parhaita!

random kuvituskuvaa mun hienosta mäyrä-keittiöpyyhkeestä ja linssi-tofusopasta

Reissulla kampukselle oli myös toinen tarkoitusperä, kun kävin testaamassa kirjaston printtereitä. Print Plus on lopulta aika hauska vekotin, eli masiina jolla omalle opiskelijakortille ladataan rahaa tulostamiseen. Oman dokumentin voi lähettää mille tahansa printtereistä, jotka korttia höyläämällä sitten hakevat ja tulostavat tiedoston yhteisestä pilvipalvelusta. Toki oma ensikertani printterin parissa kävi vähän pidemmän kaavan kautta, kun yritin tunkea Print Plus -laitteeseen 50 pencen kolikkoa vaikka kone ei ota puntaa pienempää. Ystävällinen tukihenkilö vaihtoi minulle lennosta rahaa ja opasti printterin käytössä, minkä jälkeen en kehdannut enää pyytää uusiksi apua kun yritin noin viisi minuuttia keksiä mistä käyttäjäprofiili logataan ulos :dDsffd Oikea namiska löytyi onneksi lopulta ihan omatoimisesti ja uutuuttaan printattu bussilippu taskussa kävelin kirjastosta ulos. Technologically impaired duck prevails again!

Ennen sosialisointia kävin myös kampuksen kaupassa ostamassa itselleni sen aiemmin mainitsemani nolon York-hupparin ja huivin. Päädyin lopulta viininpunaiseen huppariin ja musta-harmaaseen huiviin, sillä ne mätsäävät hyvin yhteen ja muistuttavat etäisesti erään krokon koripallon Touou-tiimistä, eli great success. Kotona kieritin Jumbon kaulaliinaan ja kömmin uudessa hupparissani sänkyyn jatkamaan Sara Ahmedin jorinoita, mutta huppari osoittautui niin lämpimäksi ja pehmeäksi että nukahdin saman tien päiväunille. On se rankkaa se sosialisoiminen… Loppuilta katsottiinkin Maijan kanssa jaetulta näytöltä Step Up 5:sta jossa ei ollut oikein muuta mielenkiintoista kuin kiharakaveri, tungin tomaatti-basilikakeittooni Tescon tofua ja mietin, miten oossomin ensivaikutelman olisin voinut päivän tapaamisessa tehdä mikäli jokainen olisi pistetty kertomaan yksi jännä fakta itsestään koko porukalle. (Mun fakta: oon syntynyt samana päivänä kuin Bob Dylan ja Osomatsu-sanin Matsu-veljekset. Jos tällä ei olis löytynyt samanhenkistä seuraa niin oisin voinut droppaa koko tilaisuuden saman tien.)

muodin edelläkävijä: yliopistohuppari, lepakkolegut ja psyduck-sukat

Tänään nukuin taas vähän liian pitkään, luin Sara Ahmedin loppuun, lueskelin Josuken tulevia gradumatskuja sekä tilttailin vähän rahasta, minkä ekstensiona opettelin käyttämään kirjaston lainausjärjestelmää. Yritän kovasti olla menemättä samaan hysteeriseen McGyver-moodiin mitä aikanaan Tampereella harrastin stressikäyrien kustannuksella, mutta yritän silti etsiä kaikki maksuttomat (tai vähintään digitaaliset) keinot Beckettien ja kumppanien haalimiseen – ainakin ennen kuin maksan kymmenen puntaa per nide kirjoista, joita en koskaan tule takaisin Suomeen raahaamaan. Yliopiston persein puoli onkin se, että kirjoihin tarvitaan aina joko rahaa (jota ei ole) tai aikaa (jota ei ole), mutta yrittänyttä ei laiteta. Raportoin jatkossa ninjailustani, joka joko tulee toimimaan tai sitten ei.

Nokkelana ankkana iskinkin maanantaille aamuyhdeksäksi varauksen Merleau-Pontyn jorinoista, jotka saa kirjastolta lainaan vain neljäksi tunniksi kerrallaan. Lähiaikoina pääsen myös testaamaan King’s Manorin lainausta, eli otetaan nyt kaikki kirjastonörtteilyt kerralla haltuun kun kerran tälle tielle on lähdetty. King’s Manor on siis keskiaikatutkimuksen yksi kampusyksikkö, joka sijaitsee Yorkin keskustassa; samassa läjässä on myös yksi kirjaston haara, enkä kuollaksenikaan tiedä ovatko niteeni jo noudettavissa vai ei. Joka päivä on uusi seikkailu!!! Seikkailua on myös sen arpominen, saapuvatko keittiökamani huomenna vai ei. Saako ankka pian lämmintä ruokaa? Miltä maistuvat Linda McCartneyn makkarat? Stay tuned for these exciting twists!!!

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply