Yleinen

5 hours in Manchester

maanantai, marraskuu 20, 2017

lempirakennukseni Manchesterissa + kaupungin symboli, worker bee

Viime viikon lopulla eli perjantaina 17.11. koitti koko syksyn kohokohta, eli Depeche Moden keikka Manchesterissa. Olin ostanut lipun jo iät ja ajat sitten, jopa niin varhain ettei minulla tuolloin ollut vielä varmuutta nykyisestä osoitteestani. Lipun tilasinkin lopulta Nickin ja Toryn osoitteeseen, josta Tory sen edeltävällä viikolla minulle pisti postissa eteenpäin. Junaliput oli hommattu ja koko loppuviikko vapaa. Silti meinasi käydä niinkin villisti, että koko keikka olisi mennyt viime metreillä ohi suun.

Alkuun vähän taustaa: olen kuunnellut Depeche Modea jostain 11–12-vuotiaasta lähtien, ja käynyt näiden keikoilla jo niin monta kertaa etten pysy laskuissa oikein mukana (parhaimmillaan olen saman kiertueen aikana käynyt sekä Suomen- että Englannin-keikoilla, sekä Englannin sisällä paitsi Manchesterin-, myös Lontoon-keikalla). Kyseessä onkin eräänlainen traditio, jossa käytän hyväksi kaikki mahdollisuudet kuulla livenä vanhoja lempibiisejäni – tuoreimpien levyjen kappaleet on yleensä tajuttu pitää hienovaraisesti sivumausteena, sillä 80-luvun alusta tahkonneiden bändien fanit nyt tuskin ensisijaisesti ostavat lippuja niitä kuullakseen. Depeche Moden keikat ovatkin noudattaneet viimeiset 5 vuotta aika samantyylistä kaavaa, jossa tietyt biisit toistuvat lievin variaatioin, ja niitä variaatioita saavun itse paikalle kuuntelemaan. Ei haittaa kuule yhtään kuunnella tuhannetta kertaa Enjoy the Silencea, jos encorena vedetään jokin 80-luvun alun tuntemattomampi jollotus (näistä odottamattomimpana muutaman vuoden takainen Martin Goren vetämä But Not Tonight).

Ehdottomasti useimmin olen käynyt katsomassa Depeche Modea nimenomaan Manchesterissa, jonka alinomaa nimeä vaihtava areena onkin tullut tutuksi myös monien muiden bändien keikoilta (2 x Duran Duran ja 2 x Fall Out Boy). Meninkin vähän sanattomaksi, kun toukokuussa Etelä-Koreassa ollessa maailmalta kantautui uutinen terrori-iskusta Ariana Granden keikan yhteydessä samaiselta areenalta. Hetkeäkään en toki epäröinyt areenalle palaamista; päinvastoin, suhtauduin ehkä turhankin huolettomasti iskun jälkeiseen aikaan lähtiessäni perjantaina kohti Manchesteria, sillä en etukäteen tarkistanut millaisia turvatoimia paikan päällä mahdollisesti nykyään olisi. Tämä vaikutti nimittäin varustautumiseeni: juna oli perillä jo viiden jälkeen iltapäivällä, ja olin suunnitellut kierteleväni muutamia kauppoja ja syöväni jossain ennen keikkaa. Takaisin Yorkiin lähtisin iltajunalla, joten jossain käsittämättömässä mielenhäiriössä matkavarusteeksi valikoitui reppu. Ei ollut fiksuin veto tämä, kuten tulin pari tuntia myöhemmin huomaamaan.

Alkuun kaikki toki meni ihan putkeen: Manchester on lempipaikkani koko maailmassa, ja pimeässä syysillassa palloilu ihan yhtä hauskaa kuin aina ennenkin. Kävin ostamassa Maijalle maailman dorkimman, vilkkuvaloja sisältävän jouluneuleen sekä itselleni ja Josukelle vähintään yhtä rumat lyhythihaiset paidat, sillä kun nyt kerran Englannissa ollaan niin otetaan kaikki irti paikallisista traditioista! Arndalesissa piipahdin Disney Storessa tarkoituksenani raportoida taas Katjalle tsumeista, mutten löytänyt yhtäkään??? Mitä pirua nyt. Aikaa tappaakseni poikkesin myös HMV:lle, josta sen sijaan löysin viiden punnan tarjouksella kaksi musiikkikirjaa. Oikeastaan halusin näistä vain toisen, mutta £3.99 yksikköhinnalla oli samantekevää ostaa kerralla kaksi. Oikeutin muutenkin kirjaostokset sillä, että olin vastikään saanut tutkinnon ohjaajaltamme tiedon musiikkikirjallisuuteen liittyvän ideani soveltumisesta dissertation-aiheeksi, joten TÄÄ ON NYT NIINKU VIRALLISESTI TAUSTATUTKIMUSTA HEI! Avaudun aiheesta tarkemmin kunhan tutkimuskysymys hieman rajautuu, mutta jotain voi päätellä siitä että mukaan tarttui HMV:stä sekä Sex Pistolsin Lesser Free Trade Hallin keikasta 1976 kertova kirja että jo omistamani Hookyn Hacienda-klubin historiikki. Joudun joululomalla kopioimaan käytännössä kaikki aiheeseen liittyvän kirjallisuuteni, joten tämä punnalla ostettu tuplakappale olkoot yksi kopiointiurakka vähemmän.

Piccadilly Gardensin valosuihkulähde | Halloween-lyhdyt vielä puissa lol

Ostosten jälkeen jonottelin aikani täyteen tupatussa Wagamamassa, jonka menusta olin etukäteen bongannut muutaman ihan kivan oloisen vegaanivaihtoehdon. Jälkikäteen ajateltuna olisi kannattanut valita ramen riisinuudeleiden sijaan, sillä mausteista vihreää currya ja tofua sisältävä annos ei osoittautunut ystäväksi seuraavan tunnin aikana, joka sisälsi aika paljon liikuntaa. Seiskan maissa lähdin nimittäin valumaan kohti areenaa (ovet auki seiskalta, keikka –eli lämppäri– kasilta), kunnes muun ihmismassan joukossa bongasin Victorian aseman puoleiselta sisäänkäynniltä kyltin: sisään ei mitään käsilaukkua isompaa, eikä ainakaan reppuja. JUUH JAAH JOOH. Tässä kohtaa tuli sellainen hetkellinen ”…hei ei tää nyt voi mennä näin” -fiilis, kun alitajuisesti vilkuilin jonkinlaisen säilytyslokeron perään. Nyt ei kuitenkaan olla Japanissa (jossa coin lockereita on lähes joka nurkassa), joten suunnitelma B piti muodostaa aika lailla lennosta. Googlettelin nopeasti, olisiko säilytyslokeroita mistään: no eipä tietenkään. Left luggage -säilytystoimisto Piccadillyn asemalta kuitenkin pitäisi kenties mahdollisesti ehkä löytyä, joten lähdin siltä seisomalta painelemaan takaisin 25 minsan päähän toiselle juna-asemalle.

Jälkikäteen kerrottuna tilanne tuntuu paljon suoraviivaisemmalta: laukku säilöön ja sillä selvä. Matkalla Piccadillylle en kuitenkaan tiennyt, olisiko säilytystoimisto avoinna, olisiko se avoinna kuinka myöhään tai olisiko sitä enää lainkaan olemassa. Keikan alkuun oli ehkä tunti aikaa, ja puolijuoksua Manchesterin keskustan läpi harppoessani jouduin rehellisesti pohtimaan myös sitä mahdollisuutta, että olen maksanut 80 puntaa keikasta, jolle en omaa typeryyttäni edes pääse. Hyvä puoli tällaisissa paniikkitilanteissa on kuitenkin se, etten osaa niissä oikein lamaantua; sen sijaan jäsentelen mahdollisuudet ja optiot ja suuntaan saman tien eteenpäin, koska jotain on pakko tehdä. Niin nytkin, kun ninjailin itseni ihmismassojen läpi pimeässä perjantai-illassa ja sain lyhennettyä matka-ajan 25 minuutista varttiin. Ha! Left luggage löytyi lopulta laiturialueelta, jonne lipuntarkastajat eivät onneksi blokanneet tietä (tai en tiedä, huikkasin vaan et JOO OON MENOSSA TONNE ENKÄ JUNAAN ja sniikkasin ohi). Left luggagen elämäänsä kyllästynyt työntekijä ilmoitti puljun menevän kiinni 22:45, mistä lyhyellä matikalla laskin ehtiväni olla keikalla noin varttia yli kymmeneen asti. Jos keikka alkaisi ysiltä, ehtisin nähdä setistä ainakin tunnin ja viisitoista minuuttia. Se riittäisi, sillä lyhennetty keikka on parempi kuin ei keikkaa ollenkaan.

Kuusi puntaa köyhempänä ja pelkkä keikkalippu ja kännykkä taskussa suuntasin siis lopulta takaisin kohti areenaa. Turvallisuushenkilökuntaa oli huomattavasti enemmän kuin aiemmilla kerroilla, ja rakennusten ympäristössä parveili myös poliiseja. Sisätiloihin siirtyessä piti myös kävellä metallinpaljastimien läpi. Mitenkään painostava tunnelma ei silti ollut, ja löysin paikkani katsomosta varmaan nopeammin kuin koskaan aiemmin. Sainkin lopulta perseeni penkkiin noin kello kahdeksan pintaan lämppärin vetäessä viimeisiään, ja huojennus oli tässä vaiheessa käsinkosketeltava. Tästäkin selvittiin taas, huh. Ehkä juuri huojennuksen vuoksi en jaksanut/osannut/viitsinyt ottaa lämpöä huomatessani taaemmalta riviltä löytyvän juuri niitä keski-ikäisiä ääliöitä, jotka ovat aiemmilla keikoilla mm. uittaneet takkiani punaviinissä… jo ennen keikan alkua joku potkaisi nurin parit olutpullot ja kuppia oli selvästi kaadettu jo ennen areenalle saapumista, mutta olin tosiaan kiitollinen ylipäätään päästyäni paikalle joten ihan sama. Plus että aika vaikea sitä on olla nihkeä oman lempibändin keikalla, kun tajuaa saaneensa kerrankin suoran näköyhteyden lavaan. Kiitti vaan lippuvalinnasta, menneisyyden minä!

sedät jaksaa heilua

Depeche Moden viimeisimmällä Spirit-levyllä on omaan makuuni muutama ihan jees kappale, muttei mitään älyttömän mieleenpainuvaa. Siksi olin huojentunut myös siitä, ettei bändi yrittänyt tälläkään kertaa forcettaa enempää kuin muutamaa uutta biisiä. Olisin vaihtanut Cover Me:n Scum:iin (jonka olisin mielelläni kuullut livenä), mutta sinkkulinjalla pysyteltiin odotetusti. Muutoin illan keikka oli yllättävänkin Ultra-painotteinen, sillä kyseiseltä levyltä esitettiin It’s No Good, Useless, Barrel of a Gun, Home sekä Insight! Ei sillä, Ultrasta on muodostunut yksi omia suosikkilevyjäni, joten tämä ei todellakaan harmittanut. Näiden lisäksi kuultiin myös mm. World In My Eyes, Stripped, Everything Counts, In Your Room ja tietysti se Enjoy the Silence, jonka aikana kello alkoi olla varttia yli kymmenen. Olin ihan hyvällä paikalla, mutta päätin silti sniikata hakemaan reppuani ETS:n outron myötä jotten vahingossakaan jäisi jumiin ihmismassojen keskelle. Mikäli vanhat ennusmerkit pitivät paikkansa, ETS:n jälkeen luvassa olisi ollut vielä jos ei nyt lisää biisejä niin ainakin pari encorea – yleensä keikoilla kuullaan vähintään Personal Jesus sekä Never Let Me Down Again, mutta koska bändi aloitti jo varttia vaille yhdeksän ja moni keikka kestää noin 1,5 h, uskoisin etten missannut paljoa.

Noin muutoin keikka oli tosi jees. Edestä sahaavat ihmiset ottivat vähän nuppiin ja joku mölysi takana Insightin aikana siihen malliin että kuppia oli tosiaan tullut otettua, mutta edes tämä tai bissen saaminen niskaan ei pilannut fiilistä. Joukkolaulannat (mm. Everything Counts) ovat Englannissa aina ihan eri maailmasta Suomen-keikkoihin verrattuna, eikä Manchester nyhväillyt tälläkään kertaa. Rutiinillahan nää sedät vetää vuodesta toiseen mutta mukana on myös sen verran rautaista ammattitaitoa ettei pettymyksiä tarvitse pelätä. Etenkin Gore lauloi yllättävän puhtaasti omat vokaalinsa, ja tämän vuoksi olisinkin halunnut jäädä kuulemaan sen iänikuisen Never Let Me Down Againin (joka on kuitenkin yksi lemppareistani)… mutta joo, realiteetit kutsuivat ja painelin armotta takaisin Piccadillyn asemalle, jossa olin lopulta ihan hyvin etuajassa ennen Left Luggagen sulkemisaikaa. Poimin reppuni, kävin ripeästi Sainsburysista jotain evästä ja jäin tunniksi odottamaan takaisin Yorkiin lähtevää junaa.

Kun juna lähemmäs kello kahtatoista sitten saapui, oli meno siellä aika veikeä. Victorian asemalta nousi kyytiin porukkaa jotka luukuttivat Depeche Modea, edempänä vaunussa porukka naisia puolestaan lauloi joululauluja. Edessäni istuva mieskaksikko kävi kiivaasti keskustelua aiheesta ”voiko naiset pelata jalkapalloa” vs ”toi on seksistinen ja stereotyyppinen näkemys ja oot urpo”, ja kun junan tarkastaja saapui tsekkaamaan liput, tällä oli päässään oranssinen paperikruunu. Että semmosta menoa. Yorkissa olin vähän puoli kahden jälkeen yöllä ja kaupunki oli vielä bilettävistä nuorista elossa, mutta itse hiihdin rivakasti takaisin asuntolalle tuntien oloni väsyneemmäksi kuin mitä oikeastaan varmaan olin. Vähän tämmöstä tunteiden vuoristorataa ja lempibändin aiheuttamia tutinoita, perussettiä. Mutta niinhän ne sanoo että musiikki mitä kuuntelet teini-ikäisenä jää johonkin luihin ja ytimiin ikuisiksi ajoiksi, joten syytän näistä tunnekuohuista sitten sitä. Vähän jäin kyllä miettimään, että niin se vaan olis hienoa joku päivä voida sanoa noillekin sedille että ”tiiätteks muuten miten monella tavalla ootte vuosien varrella muakin järjissäni pitäneet, vaikka oon vaan joku urpo ankka jostain jorpakosta”. Mut ehkä yhtä tärkeää on se, että tiedän sen itse.

Yleinen

Autumn Autumn Autumn

keskiviikko, marraskuu 15, 2017

kirjaa padista, nbd | El Pianon yhdistelmälautanen

Hommaa ja lukemista riittää, mutta yritetään kiriä tässä puolentoista viikon takaisia meininkejä ettei backlog kasva ihan älyttömäksi. En mene täyteen takuuseen kronologiasta ja kuvamateriaalikin on vähän mitä on, mutta yritetään! Viikko sitten maanantaina palasimme siis Yorkiin, ja alkuviikosta treffasin seminaarien ja esseehommien ohella iskää ja Merjaa iltaisin. Kävimme mm. tiistaina York Minsterissä eli kaupungin suurimmassa katedraalissa, jossa pidetään lähes päivittäin erilaisia jumalanpalveluksia. Ilta-viideltä alkavaan Evensongiin osallistuakseen ei tarvitse olla mitenkään uskovainen (mua ei ole edes kastettu, enkä silti saanut salamasta hartauden aikana), sillä paino on enemmänkin tunnelmassa: 45 minuuttia kestävän tilaisuuden aikana lausutaan muutama laulettu rukous, joiden vetonaula on eri-ikäisistä pojista ja miehistä koostuva kuoro. Myös rakennuksen arkkitehtuuri on tietysti vertaansa vailla, joten vaikka illat ovat Yorkissa jo pimeitä ja märkiä, oli ihan hauskaa päästä todistamaan tällaista livenä. Hartauteen toi oman lisänsä se, että tilaisuuteen oli voinut etukäteen pyytää rukousta esimerkiksi tietylle henkilölle tai tapahtumalle, mikä teki kuuntelemisesta jotenkin henkilökohtaisempaa. Lähtiessä ovelle oli lisäksi sijoitettu strategisesti pari itkettävän söpöä pikkupoikaa kolehtia keräämään, aika nilkki saa olla jos kykenee kävelemään tyhjin käsin ohi. : D

Viikolla pääsin tutustumaan myös muutamaan uuteen ravintolaan keskustassa, joista oleellisin itselleni oli jo etukäteen paljon hypetetty El Piano. Kyseessä on runsaasti palkittu vegaaniravintola, joka tarjoilee kasvisherkkuja espanjalaisella vivahteella. Koska menusta löytyi kolmelle hengelle soveltuva maistelumenu, tilasimme sen päästäkseni tsekkaamaan kaikkia pääruokia. Eikä kyllä ollut valittamista! Elämäni parhaat vegaaniravintolat olen yhä kokenut Sydneyssä, mutta El Piano upposi erinomaisesti koko seurueelle ja ymmärrän kyllä mistä palkinnot ovat sataneet. Ensi kerralla käydessä pitääkin miettiä, mikä annoksista oli sellainen että ottaisin sen mielelläni kokonaisena. Tai sitten pitää tilata uusi maistelumenu…

Porukat lähtivät Manchesteriin torstaina, ja vaikka olisin halunnut itsekin kovasti piipahtaa lempikaupungissani, esseenpalautus kolkutteli ovella ja siihenhän ne loppuviikon päivät hurahtivatkin vapaa-ajan osalta. Modernismisemmassa aiheena olivat John Berryman ja Delmore Schwartz, joiden häpeilemätön merkitysten tavoittelu ja itsensä kirjallisuuden kaanoniin ahtaminen tuntui jotenkin kovin sympaattiselta tuulahdukselta hieman biografisempaa luentaa. Pääsin pätemään musiikkitietoudellani, kun opettajamme mainitsi Delmore Schwartzin nousseen uudelleen tietoisuuteen Lou Reedin kuoleman jälkeen; kommentoin tämän olevan hyvin tyypillistä nimenomaan musiikista kirjoittaville, joilla on usein kova fiksaatio luoda yksityiskohtainen jäljennös tietystä aikalaisuuskokemuksesta ja siihen vaikuttaneista tekijöistä. Olenkin miettinyt viime aikoina yhä enenevissä määrin, voisinko sittenkin yhdistää musiikkikirjoittamisen (jota olen kahlannut viimeiset 10 vuotta antaumuksella) jotenkin tämänhetkisiin tutkimuskohteisiini, vaikkei se suoranaisesti fiktiivistä olekaan… pitänee olla piakkoin yhteydessä tuutoreihin, sillä päätösten ajat alkavat todella olla käsillä, etenkin mikäli mielii edes teoriassa jättää väikkärihakemusta tammikuun puolella.

meno aika Yorkshire kun kampuksen vierellä hevosia… | PLP-luento, jonka puhuja oli ihan huippu

Mutta ei mennä asioiden edelle, sanoi mummo napalmissa. Tällä viikolla aikatauluun on kuulunut Eimear McBridea (jota ajattelin yhdistää modernismikurssini Beckett-tulkintoihin vertailumielessä) sekä vähän lisää Beckettiä. Olin etukäteen vähän haavi auki saadessani sähköpostia ko. seminaarin maikalta, jonka ilmaisusta ”hyvin valmistautunut MA-opiskelija on lukenut ainakin tämän ja tämän verran taustamateriaalia seminaariin ja ottaa kaksi esimerkkikohtaa tunnilla keskusteltavaksi” jäi lähinnä fiilis, että olemme kädettömiä ja jalattomia apinoita. Etukäteen sain myös kuulla, että maikka tulisi olemaan 1:1 kopio Philip Seymour Hoffmanista Truman Capote -leffassa, mikä sai vähän kuumotukset pintaan. Mutta itse semma oli lopulta ihan sikahauska! Toki auttaa, että olen pyöritellyt Beckettiä niin paljon syksyn aikana että pystyin aika lonkalta keskustelemaan maikan kanssa tämän heittämistä aiheista, mutta pidin paljon myös tämän tavasta aidosti haastaa opiskelijoita. Parillakin jäbällä meni vähän metafyysiset filosofiat solmuun, kun maikka ihan pokkana vain kallisti päätään ja toisti, ”en mä tajua mitä sä yrität sanoa, selitä uusiks”. Huomasin lingvistiikka-taustastani olleen tässäkin hyötyä, kun hiffasin heti mitä maikka ajoi takaa tietyillä kieleen liittyvillä seikoilla – kuten tämä itse sanoi, Beckett on haastavaa, mutta toisaalta myös tasan niin vaikeaa kuin siitä itse haluaa tehdä.

Muina elämän erityispiirteinä piipahdin alkuviikosta näyttämässä passiani Student Hubissa syystä x (sain mailia aiheesta joten idk), ja olen mm. yrittänyt kuluttaa massiivista tofu-varastoani. Vedet olivat taas katki huoltoa varten tiistaina, mutta siinä missä viimeksi varasin katkon varalle kaksi litraa vettä, nyt olin vain että eh, ihan sama. Arki on siis sitä itseään, hyvää ja huonoa vaihtelevissa määrin, ja tämän hetken polttavin asia taitaakin olla saada kaksi 300–400-sivuista kirjaa luettua ensi viikon seminaareihin. Ok, valehtelen – tämän hetken oikeasti polttavin asia on jatko-opiskeluhommien miettiminen, sillä tämänpäiväisen PLP:n jäljiltä tajusin kuinka vähän aikaa oikeasti on käsillä, jos haluaisin jättää tammikuussa väikkärihakemuksen Yorkiin. Eniten tämä koskee konsultaatio-optioita, sillä olen koko joulukuun Suomessa. Aionkin pyhittää koko loppuviikon aikataulutukselle, taustatutkimukselle ja aiheriihelle, jotta saan edes semirealistisen kuvan siitä mikä on mahdollista ja mikä ei. Kertoo aika paljon, että PLP:ssä oli mukana väikkärihakemuksista kertova opiskelija, joka totesi itsekin hakeneensa vasta välivuoden jälkeen. Valtaosa muista luennolta poistuneista puhui samaa, vaikka teoriassa hakeminen on mahdollista. Mutta katsotaan, York on vain yksi mahdollisista paikoista ja maailma auki. Laiskuuden vuoksi en kuitenkaan halua mahdollisuuksia missata.

2,5 viikkoa ja olen siis Suomessa! Tässä ajassa pitäisi vielä tehdä paljon kaikenlaista, joten jos blogi on hiljaisempi, tarkoittaa se aiempaan tapaan etten tee mitään kovin ihmeellistä ja yritän keskittyä opiskeluhommiin. Tulevana perjantaina lähden kuitenkin (vihdoin!) Manchesteriin, sillä luvassa on Depeche Moden keikka Manchester Arenalla. Joo, sillä samalla missä se sekopää pommitti toukokuussa Ariana Granden keikalla teinejä, mutta en tiedä kuumottaako lopulta kuitenkaan. Olen ollut ko. areenalla ennenkin lukemattomia kertoja, ja Turun puukotus_hommat todistivat että kaikkea voi tapahtua ihan 10 min päässä sieltä missä asun. Elämä jatkuu. Samaa pidän mielessä, kun lähden viikon päästä Lontooseen viikonloppureissulle. Jos miettii ja stressaa opiskeluja, ei ehdi stressata maailman kauheuksia. Aika kauhun tasapainoa taitaa elämä välillä olla…

Yleinen

Whitby, Cleveland Way ja lähtö Robin Hood’s Baysta

perjantai, marraskuu 10, 2017

 

Jos nyt vihdoin ehtisi kirjata jotain rannikkoreissun lopusta ja kuluneesta viikosta, kun on toinenkin väliessee laitettu matkaan ja arki alkanut tasaantua! Robin Hood’s Bayhin asettumisen jälkeen lauantaina oli nimittäin luvassa Koitos isolla K:lla, kun lähdimme tarpomaan rantaviivaa myötäilevää maisemareittiä kohti Whitbya. Whitby on siis suht nimekäs rannikkokaupunki, jota paitsi namedropataan jo mainitussa Sydämen asialla (Heartbeat) -sarjassa, myös tunnetaan Bram Stokerin Dracula-kirjan innoittajana. Whitbystä löytyykin paitsi erilaisia Dracula-aiheisia turistirysiä, myös Whitby Abbey -luostarin rauniot, joiden rapistunut arkkitehtuuri saa auringonlaskussa varmasti kaikkien goottiromanttisten sydämet väpättämään. …Tai jotain, itsehän tästä en toki mitään tietäisi…

Tässä kohtaa lienee hyvä todeta, että kun puhun ”maisemareitistä”, en tarkoita samanlaista ”maisemareittiä” jonka kohtaisi vastaavan turistikaupungin yhteydessä esimerkiksi Japanissa. Cleveland Way -nimellä tunnettu polku on 8 kilometrin (5 mailia) mittainen patikointireitti Whitbystä Robin Hood’s Bayhin, joka pujottelee vaihtelevasti nummien ja kalliomuodostelmien läpi. Teoriassa kyse ei ole kovin pitkästä rykäyksestä, mutta tässä kohtaa peliin astuvat vanhat kunnon #brittifaktat, joita ovat siis seuraavat: a) mitään ei huolleta ja b) mudasta olemme syntyneet ja mudaksi olemme palaava, eli marraskuun alku ei ehkä ole se optimaalisin ajankohta tarpoa Englannin maaseudulla. Tämä konkretisoitui vahvasti aloittaessamme reitin juuri Robin Hood’s Baysta, jossa muutaman sadan metrin jälkeen polku alkoi vajota uraiseen mutaliejuun ja maa liukui alta kuin mustan jään peittämä asfaltti.

Suomalainen ei tietenkään luonnon edessä luovuta, joten etsimme nokkelina macgyvereina tasapainoapua mm. aidanseipäistä, aidan metallikehikon piikkilangattomista kohdista ja jokaisesta pläntistä ruohoa, joka suinkin esti jatkuvan luisumisen tietoisuuden tuolle puolen. Jäisillä kaduilla liukastelu on selvästi harjaannuttanut tasapainoa, sillä vaikka vähältä piti -tilanteita ilmeni tuon tuosta, en löytänyt kertaakaan itseäni jorpakosta. Yhteen piikkilankaan sain naarmutettua rannetta ja kengät olivat tietenkin koettelemuksen jäljiltä ihan järkyttävässä jamassa, mutta maisemat olivat myös kaiken arvoista! Matkan varrella tuli nähtyä niin lampaita, lehmiä kuin huikeita kallionkielekkeitä, ja viimeisen muutaman kilometrin aikana maasto itsessäänkin alkoi asettua. Loppumatka oli suht iisiä talsimista samassa aitauksessa märehtivien lehmien kanssa, ja olimmekin tyytyväisiä koettuamme reitin nimenomaan vaikeammasta helpompaan. Vastaan tuli nimittäin jos jonkinlaista sunnuntaikävelyseuruetta, joiden kohtaloa olen usein pohtinut jälkikäteen – puolivälissä dramaattisesti hankaloituva polku voi tulla Whitbyn päästä aloittaneille ikävänä yllätyksenä, eikä reitiltä noin vain kesken kaiken poistuta. Ainakin varhain Robin Hood’s Bayn päässä kohtaamamme reippailijatytöt olivat aika tuskaisen näköisiä…

Voittajafiilis oli siis kova, kun Whitby vihdoin siinsi edessä yhteensä kolmen tunnin patikoinnin jälkeen. Epätoivoisen kenkien putsauksen lomassa vilkaisimme myös Whitby Abbeyta, jonka muurien sisäpuolelle olisi pitänyt maksaa £8 arvoinen pääsylippu. Ei tällä kertaa! Onneksi vanha hautausmaa oli avoin kaikille kävijöille, ja kaiverrettujen kirjaimien uomiin pesiytynyt sammal ja merituulen hiomat hautakivet olivat hienon näköisiä nekin. Lähistöltä löytyi tosin kyltti, jossa kiellettiin hautakivien käyttö ”valokuvauselementtinä” – ei siis hautojen kuvaamista itsessään, vaan ilmeisesti tällä tarkoitetaan niiden päälle kiipeämistä, selfieitä yms. perseilyä. Perusturistimenoa… Itse Whitbyn kapeat kadut kuhisivatkin turisteja noin kymmenkertaisesti Robin Hood’s Bayhin verrattuna, joten sen kummempaa kiertelyä emme jaksaneet jäädä suorittamaan. Lounas naamaan ja ruokakauppaan riitti tällä erää Whitbyn osalta, ja paluu Robin Hood’s Bayhin kävi näppärästi taksilla. £10 maksu oli ihan inhimillinen, ainakin verrattuna kolmen tunnin kävelyrupeamaan!

Sunnuntai-aamuna kävimme aamiaisella Swell-nimisessä rantakahvilassa, jossa otin puolisokkona teacaken hillolla. Brittileivonnaiset ovat aina jonkinlainen mix ’n’ match joista en pysy 15 vuodenkaan jälkeen oikein perässä, ja tällä kertaa lautaselta löytyi rapeaksi paahdettu hedelmäleipä. Vaikka aamu oli valjennut aurinkoisena, pian jälkeen taivaalta alkoi tihuttaa vettä siihen malliin että päivän muuksi kohokohdaksi jäi esseen kirjoittaminen ja päiväunet. Sunnuntaina eli 5.11. oli myös jo aiemmin mainitsemani Bonfire Night, jonka ilotulitteiden missaamista harmittelin etukäteen. Robin Hood’s Bayssa turistit/paikalliset/idk pistivät paukuttelemaan jo perjantaista lähtien, joskin kyse olivat lähinnä kovaa ääntä pitävistä räjähteistä kuin mistään koko taivaan kattavista ilotulitteista. Sainkin pari kertaa slaagin esseetä tehdessäni, kun ulkoa kuului täysin varoittamatta jumalaton rytinä. Tiedä sitten olisiko mäen päältä löytynyt jotain kunnon valoshowta, mutta oman laiskuuden ja mukavuudenhalun vuoksi ne jäivät joka tapauksessa väliin.

Ylipäätään paikkojen tutkiminen jäi lopulta aika vähäiselle, sillä kylmä ja sade syövät äkkiä seikkailufiilistä. Koska aurinko laskee tätä nykyä jo viiden maissa, ei kovin montaa asiaa ehdi valoisan aikaan edes tekemään. Robin Hood’s Bayn kaltaiset paikat olisikin hauska nähdä nimenomaan rantasesongin aikana, jolloin oletettavasti Swellin edustalla näkynyt rantaviiva on hieman vähemmän karu… Vanhoissa ja hieman rupsahtaneissa pikkykylissä on toisaalta oma charminsa nimenomaan syksyllä tai talvella, ja pystyin hyvin kuvittelemaan miten idyllistä tällaisissa mökeissä olisi viettää esimerkiksi joulua. Oma kerrossänkyni olisi ehkä vähän nihkeä pitempiaikaiseen majoittumiseen (itse sängyssä ei ollut vikaa, mutta alapunkan valinneena huoneessa ei ollut missään tilaa ns. istua) ja työskentelytilaa kämpästä löytyi vain kellarikerroksen keittiöstä, mutta muuten kyseinen cottage oli oikein viihtyisä.

Maanantaina koitti siis lähtö kylästä, ja ajelimme aamubussilla takaisin Scarboroughin samaa reittiä jota olin tullutkin. Koska lähdimme varalta aiemmalla bussilla ehtiäksemme varmasti junaan, aamiainen hoitui rasvasta tirisevässä kuppilassa, jonka ilmoitustaululla esiteltiin ”vuosisadan bileitä” uuden vuoden aattona Scarborough Spa Grand Hallissa, missä joku tyyppi nimeltä Tony Skingle ilmeisesti imitoi Elvistä. En tiedä teistä, mutta tämä kuulostaa ehdottomasti parhaalta mahdolliselta tavalta viettää uutta vuotta. Harmi, että olen itse tuolloin Tokiossa, ja jää vuosisadan bileet kokematta. Mutta noin niin kuin vinkkinä kaikille, joilla ei ole vielä suunnitelmia tiedossa! Paluu Yorkiin kävi hieman arkisemmassa hengessä ja painelin käytännössä suoraan yliopistolle seminaariin, mutta turisteilu jatkui vielä viikolla Yorkissa porukoiden lähtiessä vasta torstaina. Siitä kuitenkin lisää seuraavassa merkinnässä.

Yleinen

Robin Hood’s Bay

lauantai, marraskuu 4, 2017

ekat näkymät Robin Hood’s Bayssa

Alkuviikosta joko tapahtui tai ei tapahtunut mitään merkittävää, kuvallista todistusaineistoa ei ainakaan ole kertynyt Reading Weekistä käytännössä ollenkaan. Keskiviikkona kävin kampuksella katsomassa muutaman lyhytelokuvan Unspeakable Bodiesiin, joista kolme oli joko suoria tai inspiraatioadaptaatioita Charlotte Perkinsin The Yellow Wallpaperista. Suht vähillä unilla nämä olivat vähän hapokasta katsottavaa, ja viimeistään tuoreimman taidekouluprojektiversion kohdalla aloin tipahdella siihen malliin että maikkani kysyi olenko ihan okei ::Df vastasin löytäneeni vihdoin Beckettin epäruumiillisuuden tason univajeesta jolloin suu todella puhuu ilman yhteyttä mieleen, sillä siltä kyseisellä hetkellä ainakin tuntui. Onneksi seuraavana yönä sain kirittyä univelat takaisin, vain lukeakseni to-pe yönä jälleen aivan liian pitkään mikä heitti taas unirytmin ympäri. Kyllä on jännää tämä opiskelijaelämä ja sen tuoma vapaus! Mikä impulssikontrolli jne

Skipataan siis suosiolla perjantaihin, jona lähdin Yorkista keskipäivän maissa kohti Robin Hood’s Bayta. Iskä ja Merja olivat siis vuokranneet täältä viikonlopuksi cottagen eli ns. kesämökkiasunnon, joita rannikolta löytyy turisteille pilvin pimein. Oma reittini kulki Yorkista ensin junalla Scarborough’iin, josta onnistuin bongaamaan itseni jopa oikeaan bussiin! Näitä kulkee vain kerran tunnissa, joten ihan hyvä että ehdin kyytiin. Kuski ei suostunut ottamaan vastaan 10 punnan seteliäni, mutta onneksi lompakosta löytyi kuin sattuman kaupalla kolikkoina vaaditut 5 puntaa 30 penceä. Aika nihkeetä menoa. 50 min juna + 40 min bussi itsessään oli onneksi ihan inhimillinen reissu rannikolle, etenkin kun bussilla pääsi noin kymmenen minuutin kävelymatkan päähän majoituksesta. Ja bussissa oli tosi ärhäkkä wifi! Että mikäs siinä mummojen kanssa körötellessä, varsinkin kun ääneen ilmoitetut bussipysäkit oli usein nimetty lähitienoiden nimekkäiden maamerkkien kuten pubien mukaan. Terveisiä vaan Three Jolly Sailorsille!

Yorkin juna-asema aina yhtä hehkeä, bussilla jossain skutsissa

jotain random yksityiskohtia

Olin lopulta ensimmäisenä perillä Robin Hood’s Bayssa, joten ehdin hortoilla hyvän tovin ympäriinsä paikkoja kuikuilemassa. Siitä on hetki kun olen käynyt viimeksi rannikolla Briteissä (Brightonissa muutama vuosi sitten), joten meri-ilmasto oli ihan tervetullutta vaihtelua. Rannikon kuuluisampi kaupunki Whitby (jonka lähitienoille sijoittuu Suomenkin töllöstä tuttu Sydämen asialla -sarja eli Heartbeat) on alle vartin ajomatkan päässä, joten Robin Hood’s Bayhin eksyy täältä rajatumpi virta maalaismaisemien ystäviä. Kapeilla kaduilla oli jos jonkinlaista rantalelumyymälää, eli oletettavasti kylä on kesäisin vieläkin vilkkaampi. Itse rannasta en nähnyt vielä vilaustakaan, mutta kylän kärjestäkin voi ajaa autonsa suoraan mereen jos automerihommat ovat sydäntä lähellä. Etelä-Koreassa vastaan tullut Eurwangni Beachin mystinen automeriramppi ikuisesti muistoissamme

Jostain syystä sain saapuessani myös omituisia Iwami-fläsäreitä, eli jokin Robin Hood’s Bayn yleisfiiliksessä muistutti eräästä japanilaisesta merenrantakylästä ja sen rauhanomaisesta tunnelmasta. Vaikka krääsäkauppoja löytyi, oli niiden vastapainona myös todella symppiksen oloisia kahviloita ja pubeja, joista kiistatta paras nimi oli Ye Dolphin -pubilla. Merenrantakylissä on aina jokin selkeä ominaistunnelmansa, sillä aaltojen iskiessä niin suoraan rantaan tulee väistämättä rauhallinen ja ajaton olo. Pysähtyneisyydestä ei kuitenkaan voi puhua; vaikka ihmisiä ei ollut liikenteessä mitenkään tungokseksi asti, näkyi joka puolella jonkinlaista elämää, eikä turisteja voinut suoraan erottaa paikallisista. Sain myös ihan rauhassa pyöriä sivukujilla ympyrää etsiessäni cottagea, eikä kukaan edes huudellut perään!

tääl ois joku tällanen siisti minimuseo kans

merimeininkejä ja illan pimeyttä

Itse cottagen löytäminen olikin aluksi haastavaa, sillä asuntoja on hurja määrä eri korkeusriveissä saman tien varrella. Jokaisella on ainoastaan [Nimi x] Cottage -nimellä varustettu ovi, joten saapumisohjeet tulivat tarpeeseen. Oma asuinsijamme osoittautui kolmikerroksiseksi, aika perinteiseksi brittitaloksi, jossa on loogisesti heti eteisestä oikealle sijoitettu kylpyamme. Muut saniteettitilat ovatkin sitten yläkerroksessa, ja alhaalla on ilmeisesti alle 180-senttimetrisille tarkoitettu keittiö. Vaikka alkuun hytisin kylmästä ja mietin millä hiilikasoilla ja orpolasten kyyneleillä asunnon saisi kokonaisuudessaan lämmitettyä, osoittautui kämppä yllättävän moderniksi patterien tehon puolesta. Kiitos jeesus ja buddha, tämä vuodenaika ei nimittäin näytä vetoisten brittitalojen parhaita puolia. Taidan tosin avautua tästä ns. aina, joten ehkä ennakkoluuloni ovat jo vähän aikansa eläneitä, etenkin kun yöllä lämmitys alkoi mennä enemmänkin asteikolle sauna.

Illan aktiviteetiksi jäi taloksi asettumisen jälkeen läheisessä pikkukaupassa asiointi ja yleinen katuhaahuilu, joka oli äkkiä pimenneessä kylässä aika villiä. Tuijottaako vaiko eikö suoraan jonkun olohuoneeseen? Pääsin muuten kerrankin todistamaan sellaista suoraan film noir -estetiikkakirjasta revittyä höyryävää roskista takakujalla, vaikka kyseessä olikin suomalaisittain tylsä biopömpeli. Koska olin tosiaan nukkunut edeltävänä yönä noin neljä tuntia, huomasin silmien lupsahtelevan aika nopeasti kiinni ja vetäydyin yöpuulle jo siinä yhdeksän maissa illalla. Sain nukkua tyylikkäästi kerrossängyssä, joskaan en samanaikaisesti molemmissa sängyissä. Ihan hyvät unet oli, ei siinä – paremmat olisi olleet, jos ei jotkut turistit/paikalliset olisi päättäneet pistää paukkunaksi jo kaksi päivää ennen virallista Bonfire Nightia. Pari melkein-sydäriä myöhemmin nukahdin ja nukuin kiitettävät 13 tuntia, mitkä varmasti kontribuuttasivat seuraavan päivän urheilukoitokseen eli Cleveland Way -maisemareitistä suoriutumiseen. Siitä kuitenkin lisää seuraavassa postauksessa, koska kuvia on jo nyt liikaa ja halusin lähinnä päästä purkamaan osaa etukäteen. Kerrankin näin päin!