Kivoja juttuja ja kesälomakuumetta

Moikka! Playalle on saapunut hiostavan tuskastuttava kuumuus, ja tästä eteenpäin seuraavat viisi kuukautta melkein jokainen keskustelu aloitetaan lausahduksella ”vitsit, että on KUUMA!” tai sen tapaisella. Ei tähän ikinä vaan totu… Ylenpalttisesta hikoilusta huolimatta viime viikkoina on tapahtunut kaikenlaista mukavaa!

Ensinnäkin meillä oli ihkaensimmäinen Playan Suomalaisten tapaaminen. 😀 Facebookissa on olemassa sellainen ryhmä kuin ”Suomalaiset Meksikossa” ja siellä joku playalaisista alkoi kyselemään josko muita sinivalkoisia sieluja olisi täällä huudeilla. Mie tunsin aikaisemmin jo Johannan, sillä hänen miehensä on break dance-tanssija ja ollaan oltu aikoinaan samassa showbisnes-yrityksessä töissä. Johanna on aivan huikea supernainen, joka kolmen lapsen lisäksi pyörittää Playalla omaa menestyksekästä tanssikoulua ja siinä samalla vasemmalla kädellä hoitelee koreografioita Playan karnevaalien esiintyjille ja osallistuu mitä moninaisimpiin projekteihin. Johannan lisäksi tunsin Anun, jonka kanssa löydettiin vähän niinkuin Parrot-hässäkän takia toisemme facebookista ja käytiin kahvilla. Juttu luisti mie-murteella (Anu on Kouvolan suunnilta kotoisin) eikä meinannut millään loppua ja ystäviähän meistä tuli! Anukin on aivan mahtavan positiivinen ja valoisa, vaikka rohkeita päätöksiä on joutunut tekemään ja hyppäämään tuntemattomaan. Muita meidän kahdeksan hengen suomalais-porukasta en tuntenut, ja täytyy myöntää että aluksi meinasin jopa jättää välistä illanviettoon menemisen, kun ajattelin että mitä jos on vaivaantunutta tai tylsää mutta TODELLA hyvä että menin! Aivan älyttömän hauskoja ja mielenkiintoisia tyyppejä joka ikinen, nauraa sai koko illan. Ah, mitä elämäntarinoita…. Jokaisella aivan omanlaisensa mutta yhtä kiinnostava. Ollaankin mietitty, että pitäisi pitää säännöllisesti tälläisiä tapaamisia. Miulla tulee pieni tauko nyt suomi-kesäloman takia, mutta heti sen jälkeen aion kyllä mennä miittinkeihin ahkerasti mukaan. 🙂

Toinen viime aikojen kohokohdista on se, että aiemmassa postauksessa kertomani Bacalarin showkeissi oli ilmeisesti niin onnistunut ja meidät kutsuneet ystävämme niin tyytyväisiä, että halusivat uusintakierroksen. Tällä kertaa otimme vahvistukseksi mukaamme ystäväpariskunta Julion ja Naykarin. Perjantaina lähdettiin autolla köröttelemään n. neljän tunnin päähän Bacalariin, ja puolivälissä alkoi sataa niin rankasti, että oli pakko ajaa mummovauhtia sillä pyyhkijöistä huolimatta eteen ei nähnyt ollenkaan. Oli hauskan näköistä kun sadealueet oikeasti erottuivat tosi selkeinä sumuseininä, joiden kohdalla olisi voinut hyppiä puolelta toiselle; ”nyt sataa” , ”nyt ei sada”. Rakastan myös pikkukyliä jotka vilisevät ohi kun ajelee Bacalaria kohti, niissä on niin ihana pysähtynyt tunnelmansa. Ihmiset myyvät ananaksia tienposkessa, pieniin talonröttelöihin näkyy sisään, niissä köllötellään riippumatoissa, kyläläisillä ei ole kiire minnekkään, jäädään rupattelemaan tai vietetään vain aikaa katsellen ohi meneviä autoja. Sellaista rauhaa ei Playalla pääse kokemaan. Mielessä kutkuttelee idea, että jokin päivä tekisi sirkuskiertueen näihin kaikkiin kyliin, ja veisi paikallisille ilmaiseksi iloa ja hauskanpitoa.

Saavuttiin perille Bacalariin, kirjauduttiin sisään hotelliin ja lähdettin melkein samantien keikkapaikalle La Playita-ravintolaan tapaamaan viikonlopun isäntiämme. Sieltä suorinta tietä takaisin hotellille, meikkaus ja valmistautuminen ja taas takaisin La Playitaan. Ideana oli tehdä ns. häppeninkejä eli pieniä esityksiä pitkin iltaa. Tehtiin tulella pitkällä laiturilla, jonka takana mollotti kuu ja näkyi pelkkä kimaltelevan musta järvi. Tosi kaunista. Armando hoiti DJ-puolen. Illalla noin yhdentoista maissa lopeteltiin ja päästiin illallispöytään. Tilattiin kaikenlaista, pitsaa, currykookospataa, grillivihanneksia, salaattia, veneperunoita…NIIN herkullista! Seuraa meille piti isäntäpariskunnan kaksi pikkuista, Chloe eli Toye (hän ei vielä osaa sanoa omaa nimeään) ja Eloise. Heidän mielestään minä ja Naykari olemme laguunilta tulleita merenneito-keijukais-prinsessoja kimallemeikkeinemme ja valo-hulahulinemme. 😀

Lauantaina syötiin hotellilla rauhassa aamupala, ja lähdettiin laittamaan ilma-akrobatiajuttuja valmiiksi. Se olikin aikamoinen seikkailu, kun viime kerralla olleet pitkät tikkaat olivat hävinneet johonkin. Super-rigger Julio hoiti homman kuitenkin pienen tuumailun jälkeen. Päivällä meillä oli vähän aikaa chillata katsellen laguunia, käytiin juomassa kahvit Bacalarin pikkuruisessa keskustassa (hotellin aamupalan kahvi oli lievästi sanottuna sukkamehua), ja syömässä tosi kivassa Mango& Chile– nimisessä ravintolassa. Falafel-burgerit oli tosi maukkaita ja annokset isoja, mutta erityismaininnan vaatii paikan vegaaniset ja gluteenittomat donitsit. En oo koskaan eläissäni syönyt niin maukasta donitsia. Vieläkin vesi herahtaa kielelle kun niitä muistelee…

Syömisen jälkeen taas valmistautumaan ja ilta esiintymistä. Syötiin illallista saatuamme hommat hoidettua ja oli pakko tilata samaa pitsaa kuin edellisiltana; raakatonnikalaa, avokadoa, seesaminsiemeniä, soijakastiketta ja tuoreita herkkusieniä. Nautittiin ihanasta ruuasta, hämyisestä illasta laguunin äärellä ja hyvien ystävien seurasta. Hetkiä, jotka jäävät muistin aarrearkkuun. <3

Sunnuntaina aamupalan jälkeen laitettiin tavarat kasaan ja kohti kotia, koska illalla oli vielä keikka Playan suunnilla.

 

Kesälomasta sen verran, että tasan kolmen viikon päästä mie lähden kohti rakasta Suomea ja sen niin ihanaa suvea! Vaikka täälläkin on vaikka ja mitä kivaa, niin koti-ikävä alkaa olemaan taas sitä luokkaa, että alan laskemaan jo päiviä. Perhe ja ystävät, ruisleipä, lakritsi, salmiakki, sauna, mökki ja järvi, vihertävät koivut, valoisat yöt, hiljaisuus ja rauha, kirjasto, mustikat… Täältä mie pian tulen! Paluulippua ei vielä ole, kun lopulliset suunnitelmat on  auki ja rahatilanne myös mietityttää. Mutta aion nauttia joka hetkestä 🙂

 

Jottei ihan karkaisi mieli jo sinne kesälaitumille kirmaamaan, laitetaan tähän eilisen, sunnuntain, kuvia kun yhden meidän artistikaverin läksiäisiä vietettiin paikallisella beach-klubilla. Paikan nimi on Carmen Hotel, ja sen kattoterassilta aivan uskomattoman hienot maisemat. Kyllä kelpasi siemailla mansikka-moctailia ja rupatella kavereiden kanssa.

p.s Niin ja oon mie auttanut taas yhtä katukoiraa ja treenannutkin. Nekin on mukavia asioita! <3

Pieniä kevätretkiä

Mie oon yksin kotona piiiiiitkästä aikaa, Armis lähti keikalle toiselle puolelle Meksikoa, Oaxacan pääkaupunkiin eli Ciudad de Oaxacaan. Itseasiassa miunkin piti olla reissulla mukana, mutta muutama päivä ennen lähtöä päätin jäädä kuitenkin kotiin. Tuntuu, että viime aikoina on ollut niin paljon kaikkea kivaa tekemistä, ettei oikein ole ehtinyt kunnolla hengähtää ja miusta tuntuu että mitä vanhemmaksi sitä tulee, sitä herkempi miusta on tullut hulinalle. Tarvitsee paljon enemmän henkistä lepoa ja rauhottumista aina välissä. Varsinkin täällä Meksikossa, missä nyt aina on aikamoinen härdelli päällä. 😀 Ehkä sitä myös osaa kuunnella enemmän itseään, ja olla rehellisempi siitä mikä olisi juuri nyt parasta. Miulla on ollut hiukan kovempi treenikausi päällä, ja siitäkin syystä lepoa tuntuu tarvitsevan enemmän.

Meillä kävi noin kuukausi sitten ihania vieraita, yksi ystävä Italiasta asti ja toinen Meksikon Tyynenmeren rannikolta. Oli todella iloinen jälleennäkeminen! Käytiin porukalla Tulumissa telttailemassa ja cenotessa eli luonnonlaguunissa päiväreissulla. Syötiin hyvin, hengailtiin meillä jutellen ja jutellen tunteja, kahviteltiin ja vähän reenattiinkin yhessä. 🙂 Tosi kivat puoltoista viikkoa vanhojen ystävien kanssa. <3

Pakko tietenkin ottaa hulahulat mukaan cenoteen 😉

Toinen kohokohta viime aikoina oli, kun meiät Armiksen kanssa kutsuttiin meidän ystävien ravintolan laajennuksen kunniaksi järjestettyihin juhliin esiintymään. Tämä ravintola sijaitsee Bacalar-nimisessä kaupungissa, joka on kuuluisa seitsemän sinisen värisestä järvestään. Bussilla Playalta Bacalariin körötteli noin neljä tuntia, joten ei mikään paha matka. Armando soitti avajaisissa DJ-keikan, mie esiinnyin led-valohulalla ja toisena päivänä rengastrapetsilla. Tästä hyvästä saatiin hotelli kahdeksi yöksi järvinäkymällä, ruuat koko viikonlopun ajan ja matkakustannukset, sekä tietenkin tilaisuus nähdä ystäviä pitkästä pitkästä aikaa. Aika luksusta, ja oltiin ihan onnessamme tästä pienestä viikonloppu-”lomasta”. 🙂

Perjantaina saavuttiin iltapäivällä, käytiin tsekkaamassa esiintymispaikka, syötiin ravintolalla ja lähettiin valmistautumaan hotellille.  Myöhemmin illalla ravintolan kiinni menemisen jälkeen meille ystäville oli pieni juhlatilaisuus missä maisteltiin vaikka mitä ihania ruokia, vegaanijälkkäreitä, kuunneltiin musiikkia ja juteltiin. Lauantaina käytiin kajakoimassa ja uimassa sekä pienellä kierroksella kaupungin pienessä keskustassa. Sunnuntaina aamupalan jälkeen hyvästeltiin meiän ystävät, shoppailtiin koiravahdille pieni käsintehty unisieppari tuliaisiksi ja hypättiin bussiin kohti kotia. Huippureissu! 🙂

Jos joskus joku eksyy Bacalariin, suosittelen ehdottomasti järvenrantaravintolaa nimeltään La Playita, herkullista ruokaa ja listalta löytyy jokaiselle jotakin vauvasta vaariin ja lihaanista vegaaniin. 🙂

Helmikuun Hetkiä

Helmikuu hiihtelee jo melkein menneenä, ja tässä tulee sekalainen kuva-ryöpytys sen hauskimmista hetkistä… 🙂

Onnellinen koira <3

Onnellinen koira <3

Myöhän ostettiin elämämme ensimmäinen oma auto joulukuussa, valkoinen Jetta (kaikki mitä tiedän siitä) ja vasta nyt helmikuussa saimme itsemme ponkaistua ”pitemmälle reissulle” eli siis tuohon puolen tunnin ajomatkan päähän Puerto Morelosin kylään. Playan rannoille ei saa koiria enää viedä, mutta huomattavasti rauhallisempaan Puerto Morelosiin saa, joten ampaistiin sinne jotta Kaikukin pääsisi välillä nauttimaan näistä Karibialla asumisen eduista. Kuva kertoo varmastikin enemmän kuin tuhat sanaa mitä Kaiku oli mieltä tästä sunnuntain päiväreissusta. Eikä meilläkään ollut valittamista… Ainoa asia mitä joka kerta kirotaan, kun rannalle asti päästään, on se ettei näiden seitsemän vuoden aikana ole vielä muistettu ostaa aurinkovarjoa. Siellä paahtavan auringon alla kun kaikki palmujen antamat varjopaikat on jo varattu, se muistuu kyllä aika nopiastikin mieleen. Noh, maksettiin sitten 150 pesoa aurinkotuoleista varjoineen kun koiran kanssa varjo on aika must juttu. Onneksi sillä samalla summalla sai juoda ja syödä listalta mitä halusi, jolloin aurinkotuolin vuokra tuli ikään kuin kaupan päälle. Yleensä ollaan paikallisen palkan saajina liian nuukia tälläiseen luksukseen, mutta kieltämättä oli aika mukavaa loikoa tuolissa ja juoda kylmää limonadaa. 🙂

16930939_10210105580289652_1881953969_o

17016549_10210105579569634_1493340724_o

Yllätin myös ylläolevassa kuvassa olevan aviomieheni aivan täysin ja vedin vaimopisteet kotiin tekemällä jotakin, mitä Armando eniten Suomesta aina ikävöi ja kaihoten haaveilee – RIISIPIIRAKOITA! Ensimmäistä kertaa aikuisiällä ja aivan yksin (äiti antoi vinkkejä skypen välityksellä), ja niistä tuli niin maukkaita että hädin tuskin selvisivät seuraavaan päivään. Sisäinen karjalaiseukkoni myhäilee tyytyväisenä…

17016293_10210105579089622_376840522_o

Helmikuussa oli myös paljon ilma-akrokeikkoja, mikä oli ihan parasta! Ystävänpäivänä pukeuduttiin pirullisiksi enkeleiksi ja enkelimäisiksi piruiksi (en tiedä kuka keksi tämän teeman). Kivointa oli se, että en ollut koskaan ennen tavannut toista ilma-akrobaattityttöä mutta tultiin niin hyvin juttuun että jäätiin esitysten jälkeen vielä melkein tunniksi bäkkärille rupattelemaan. Taisin saada ystävänpäivänä uuden ystävän. 🙂

16936318_10210105578569609_425525561_o

Tälläiset näkymät oli Ystävänpäivän show-paikalta päivällä, kun mentiin ripustamaan rengasta. Harmi kun sitä ei voinut jäädä juomaan mojitoa, vaan oli lähdettävä reeneihin...

Tälläiset näkymät oli Ystävänpäivän show-paikalta päivällä, kun mentiin ripustamaan rengasta. Harmi kun sitä ei voinut jäädä juomaan mojitoa, vaan oli lähdettävä reeneihin…

Helmikuussa myö myös (TAAS) muutettiin! 😀 Ei näköjään osata paikoillaan pysyä, vaikka tällä kertaa muutto olikin vain alakerrasta yläkertaan. Oltiin jo pitkään Armandon kanssa pohdittu että olisi ihan kiva asua vihdoin vaan kahteelleen, kun ollaan melkein koko yhdessäolon ajan asuttu kimppakämpissä (lukuunottamatta Suomea). Kun meidän talon yläkerrasta sitten vapautui asunto, jota muutenkin oltiin jo kateltu sillä silmällä (ja vielä kaiken lisäksi ainoa häiriköivä naapuri oli se joka oli lähdössä) niin hommahan oli sillä selvä. Etsittiin yksissä tuumin meidän kämppikselle Valelle uusi asuinkumppani, jotta se ei jäisi pulaan vuokran kanssa ja sitten vaan muuttopuuhiin. Edellinen asukashan oli lievästi sanottuna erikoinen (oltiin annettu hänelle lempinimeksi Shamaani), joka soitteli psykedelistä trancea sunnuntai-aamuisin aamukuudelta ja johon ei saanut minkäänlaista puheyhteyttä vaan hän pakeni aina paikalta tai jätti vain vastaamatta katsoen muualle. Asunnon seinille oli raapusteltu vaikka mitä pyhästä kolminaisuudesta talon sääntöihin, joten päästiin Armandon kanssa maalauspuuhiin. Ai että miten raivostuttavaa hommaa tälläiselle kärsimättömälle ihmiselle niin kuin mie! 😀 Ja jos mietitte miksi vuokranantaja ei hoitanut maalaushommaa on vastauksena se, että silloin ei itse pääse valitsemaan värejä, ja meksikolaisten vuokranantajien lempivärit sijoittuvat aika pitkälti kirkuvaan oranssiin, tipunkeltaiseen tai myrkynvihreään.

Muuttoviinit

Muuttoviinit

 

Asunnosta ei vielä ole kuvia esiteltäväksi kun ei oo valmis, ja kerrankin meihin on iskenyt pieni sisustuskärpänen niin haluan että kaikki on sitten kaunista kuvissakin. 🙂 Asunto on kolmannessa kerroksessa, joten nyt jo hyväksi havaittuja puoli ovat aivan mahtava läpiveto, ja kauniit auringonlaskut. Meillä on avain myös katolle jonne pitää ainakin sitten täysikuuta mennä ihailemaan ja jokunen auringonlaskukin katsomaan.

ensimmäisen illan auringonlasku keittön parvekkeelta

ensimmäisen illan auringonlasku keittön parvekkeelta

Valentinan Chamchi-kissa tuli heti tarkastamaan paikat

Valentinan Chamchi-kissa tuli heti tarkastamaan paikat

 

Viimeiset pari päivää on mennyt hiukkasen negatiivisissa meiningeissä kun iski aivan kamala allergiakohtaus pari päivää sitten päälle. Miullahan aina tulee ja menee täällä nää allergiat, mutta aika hyvin on pysynyt kurissa kun löysin Suomessakin käyttämääni allergialääkettä täältä. No, torstaina ei auttanut kyllä mikään ja pieni epätoivo alkoi jo hiipiä. Päälle iski vielä sitten flunssainen olo (täällä on joku flunssavirus liikenteessä). Perjantaina mentiinkin sitten jo allergia-spesialistille ja sain piikkiä pyllyyn ja nenäsumutetta kotiin mukaan. Seuraavaksi ois sitten vuorossa allergia-testit ja nieluviljely. Nyt jo paljon parempi olo ja toivotaan että pysyykin näin. 🙂 Johan sitä lääkärille menoa olikin jo tarpeeksi pitkitetty, kun terveys on kyllä se asia mistä ei milloinkaan saisi tinkiä. Nyt aion parantaa tapani ja pitää itsestäni parempaa huolta. Aloitan siitä, että vain lepään tämän lauantai-illan ja huomisen päivän.

Hyvän olon viikonloppua kaikille 🙂 

17016303_10210105576849566_1237556010_o

Blue Parrotin ammuskelu

Kaikki kuvat by ystävämme Joakin Strada, Xpose Studio. 

Pari viikkoa sitten Playa nousi tapetille kansainvälisissä medioissa, kun paikallisessa yökerhossa Blue Parrotissa ammuskeltiin, ja sen seurauksena kahdeksan ihmistä menehtyi ja useita loukkaantui. Playalla oli silloin meneillään iso kanadalainen elektronisen musiikin festivaali nimeltään BPM, ja festareiden päätöspäivää vietettiin Blue Parrotissa.

Meidän hyvä ystävä oli juhlien ohjelmavastaavana, ja hän oli rakentanut kaikki lavastukset ja koristukset. Hänen kauttaan meitä oli sirkusporukasta n. 15 hlöä keikalla juhlissa, osa puujaloilla ja osa go-go-tanssijoina yleisön joukossa pukeutuneina hauskoiksi hahmoiksi. Ironista, juhlien teemana oli hipit, rakkaus ja rauha.

Captura de pantalla 2017-01-30 a la(s) 20.04.51

Meidän piti tehdä neljä kymmenen minuutin pituista settiä pitkin iltaa, ja oltiin juuri saatu setti numero kaksi päätökseen ja siirrytty back stagelle, kun kuultiin outoa pauketta. Hetkeksi kaikki hölmistyttiin ja jäätiin kuuntelemaan, että mitäköhän ihmettä tuo oli. Joku sanoi, että onkohan jollakin muka ilotulitusraketteja täällä juhlissa mukana. Yksi meidän porukasta heittääntyi back stagen ulkopuolella olevalta baaritiskiltä maahan kaikkine puujalkoineen ja alkoi ryömiä bäkkärille sisään ja huusi ”Laukauksia, laukauksia!”. Silloin reagoitiin sekunnissa kaikki ja työnnyttiin bäkkärin sisälle ja laitettiin äkkiä ovi kiinni. Mie ja miun kaveri Pio mentiin muutaman muun kanssa vessaan piiloon. Kaikki vaan katselivat kasvot valkoisina toisiaan ja kyseltiin, että mitä täällä tapahtuu. Oli niin outo olo, kun ei yhtään tiennyt mitä ulkopuolella seinän takana tapahtuu. Muutaman minuutin kuluttua kun oltiin jo varmoja että ne olivat vaan olleet ilotulituspaukkuja, ja oltiin jo lähdössä ulos huoneesta, yksi esiintyjistä tuli yökerhon puolelta ja vahvisti nähneensä ihmisiä maassa ammuttuina. Silloin iski todellinen paniikki, ryntäsimme takaisin sisään ja miehet hiilasivat huonekaluja oven eteen. Miljoona asiaa kävi mielessä kaikista mahdollisista kauhuskenaarioista toiseen vaikka periaatteessa meillähän ei ollut oikeasti mitään hätää kun kaaos oli ulkopuolella. Odoteltiin noin kymmenen minuuttia tietämättä mitä tehdä ja epätietoisina kuunnellen huutoa ja hässäkkää joka kuului ulkopuolelta. Emme halunneet lähteä ulos, mutta emme halunneet jäädä sinnekkään. Neljä meistä ei ollut ehtinyt bäkkärille asti ja he olivat joutuneet keskelle ammuskeluja. Ihmiset olivat juosseet paniikissa, yrittäneet kiivetä aidan yli rannan puolelle jotta pääsisivät sitä kautta karkuun, talloneet ja työntäneet toisiaan… Onneksi kaverit selvisivät muutamilla mustelmilla takaisin takatiloihin. Noin vartti tapahtuneesta uskalsimme kasata tärkeimmät tavaramme ja lähteä etsimään ulospääsyä, joka onneksi olikin heti bäkkärin takana. Yökerhon turvamiehet ohjasivat ihmisiä ulos ja juoksimme nopeasti kadulle ja tarpeeksi kauas tapahtumapaikasta. Poliisit eivät olleet vielä silloin saapuneet, mutta tulivat noin viisi minuuttia meidän lähtömme jälkeen.

Captura de pantalla 2017-01-30 a la(s) 19.34.28

Muutama päivä meni pienessä shokissa, puhuen ystävien kanssa uudelleen ja uudelleen tapahtumien kulusta ja kaikista yksityiskohdista. Kiitettiin yhdessä onnea ja universumia siitä että kenellekkään meistä ei sattunut mitään ja että olimme ehtineet takaisin bäkkärille. Jos puujalkailijat olisivat olleet siellä ihmisten keskellä kun kaaos alkoi niin tilanne olisi ollut todella vaarallinen. Kolmemetrisillä omiin jalkoihin sidotuilla kepeillä kun ei nousta ilman apua ylös jos joku sinut kaataa maahan. Tunnelma Playalla oli todella surumielinen uhrien puolesta sekä kireä ja jännittynyt. Huhuja liikkui ammuskelujen syystä mutta totuuttahan on tavallisen tallaajan vaikea tietää. Varmasti huumejengeillä on osuutensa asiassa. Lehtien antamaan tietoon ei Meksikossa voi todellakaan luottaa.

Captura de pantalla 2017-01-30 a la(s) 19.33.54

Seuraavana aamuna Playalle ilmestyivät ns. ”narcomantas” eli huumejärjestöjen jättämät ”viestilakanat”, joissa mainittiin BPM:n järjestäjän nimi ja puhuttiin hänen joutuneen maksamaan virheestään.

Onko Playa nyt siis vaarallinen paikka, jonne ei todellakaan kannata matkustaa? Onko tämäkin osa Meksikoa pian niin kuin Pohjois-Meksikon kaupungit, joissa kukaan ei uskalla illalla enää edes ulos lähteä ja huumesodan uhrit ovat jokapäiväistä elämää?

Itsestäkin tuntui turvattomalta vielä viikko tapahtumien jälkeen eikä tehnyt mieli liikkua missään. Asiaa ei parantanut se, että muutama päivä Blue Parrotin ammuskelujen jälkeen Cancunin poliisilaitokselle hyökättiin ja muutamia poliiseja sai surmansa välikohtauksessa. Taas huhuttiin huumerikollisten olleen asialla. (Tästä ei tietenkään uutisoitu kansainvälisissä medioissa, koska ulkomaalaisia uhreja ei ollut.) Alkoi huolestuttaa että onko pian muutto edessä… Mutta nyt täällä on ollut rauhallista, elämä jatkuu eteenpäin, halusimme tai emme. Tietenkin olemme olleet normaaleja varovaisempia, Armando peruutti DJ-keikkansa yökerhoissa, emmekä ole astuneet jalallammekaan baarikadulle missä hämärämmät tyypit ja hörhöt, niin kuin äiti aina sanoo, liikkuvat. Pelolle ei kuitenkaan saa antaa valtaa, sillä eihän niin voi elää. Me olimme  väärässä paikassa väärään aikaan. Kaikkien näiden seitsemän vuoden aikana tämä on ollut ainoa kerta kun olen ollut vaarassa Playalla huumejengien takia. Euroopassa tapahtuu terroristitekoja ja minun kotikaupunkini lähellä pienessä tuppukylässä Imatrallakin ammuskeltiin vähän aikaa sitten. Näitä asioita ei voi ennakoida eikä kotiin jääminen auta. Kuten suomalainen ystäväni hyvin sanoi, omaan kotiin kuolee kuitenkin eniten ihmisiä.

Captura de pantalla 2017-01-30 a la(s) 19.39.57

Playassa on vielä palasia siitä paratiisista mikä se vuosia sitten oli, toivotaan ettei se tuhoudu kokonaan.

I <3 Playa