Maisemavaellus Mijasissa

 

Juha heräsi tänä aamuna seitsemältä aamulla kännykän kilahdukseen: ”MYRSKYVAROITUS MALAGA”. Hetken Juha luuli jo, ettei tänään tarvitsekaan lähteä mihinkään, mutta väärin luuli. Katsoin Forecan ja ilmatieteen laitoksen sääennusteet, jotka lupailivat aamupäivällä pilvistä ja iltapäivällä jopa aurinkoista, avasin verhot ja vilkaisin pihalle. Lähdetään!

Jonkin ajan kuluttua olimme Mijasin kymmenkerroksisessa parkkitalossa, jonne saa pysäköidä eurolla koko päiväksi, tulimme hissillä ylös aukiolle, jolla pari bussilastillista aasialaisia turisteja otti selfieitä aasien kanssa, pudistelimme päätä ja valitsimme tien ylöspäin. Tämä kuva on yhdeltä aikaisemmalta aurinkoisemmalta päivältä. Vieressä olevasta turisti-infosta voi hakea reittikartan.

Näin kuuluu turisteja karttelevan vaeltajan tehdäkin, eikö vain?

Portaille, polulle, kauas pois ja pian. Polku vuoren rinteellä näkyvälle Ermitalle on jyrkkä ja kivinen. Juha sanoi, ettei ollenkaan muistanut, että näin jyrkkä.

Maisema alas alkoi jo olla upea.

Rinteellä on valkoinen Ermita, joka näkyy hyvin alas. Tämäkin iloinen ja aurinkoinen kuva on joltain edelliseltä käynniltä.

Ermita on hyvä maamerkki vuorille suunnistukseen. Se näkyy kylästä hyvin ja sen edestä lähtee reittejä moniin suuntiin Mijasin vuorille. Lähdimme seuraamaan punaisella merkittyä reittiä vuoren rinnettä ylöspäin.

Polku jatkui yhtä kivisenä ja jyrkkänä. Tässä kohdassa ei korkeanpaikankammoisen ollut helpointa edetä, mutta tämä kapein jyrkännekohta oli hyvin lyhyt.

Viimeksi Juhan matka jäi tähän. Joku  nuori pari oli jäänyt tuohon kivien reunalle istumaan ja heilutteli jalkojaan rinteen puolelle. Mielikuvista tuli liian paha olo, jalat eivät antaneet jatkaa.

Nyt kuitenkin jatkettiin yhdessä eteenpäin ja hetken päästä oltiin näin väljissä maisemissa.

Aurinkoisemmalla säällä täältä on huikeat näkymät alas.

Rinteillä kasvaa myös kivan näköistä pensasta, jossa on hupsut ryppyiset kukat. En tiedä nimeä, mutta tykkään. Tämäkin on kevätkuva.

Kännykän kilahdus oli sittenkin sisältänyt asiaa. Ei ollut sadetta, eipä ihan myrskyäkään, mutta tuuli alkoi yltyä niin valtavaksi, että emme nähneet enää turvalliseksi jatkaa.  Jos olisimme jatkaneet, polku olisi jatkunut näin ja tämän näköisenä.

Onneksi juuri näillä main näkyi alas olevan jonkinlainen väylä, ehkä jokin huoltotie ja lähdimme varovasti tulemaan sitä alas tietä kohti.

Maisemia samalla ihaillen tietysti.

Alhaalla odotti yllätys. Portti tielle oli viidellä lukolla kiinni ja aprikoimme hetken, pystyisikö sen yli kiipeämään. Ei pystynyt meidän taidoillamme eikä notkeudella, vaan valitsimme jonkinlaisen konttausmenetelmän portin sivulla olleen ojantapaisen kautta.

Ja sitten etenimme varovasti ajotien ja kallion välissä olevaa ojaa myöten kylää kohti.

Noin kymmenen minuutin hiipimisen jälkeen olimme jo näköalapaikalla, josta näki yli koko Mijasin.

Näköalapaikalta lähti alas portaat, joissa luki Calle Pilar. Jos jotain kutsutaan kaduksi, niin sitä pitkin varmaan voi vähintään kävellen edetä?

Meitä vastaan tuli toinen turistipariskunta, joka kyseli tietä Ermitalle. Valoimme heihin uudestaaan uskoa siihen, että portaat kyllä vielä johtavat johonkin, vaikka eivät siltä näytä.

Katu ja portaat päättyivät näin kutsuvan näköiseen kylttiin. Lisää näköaloja!

Vastaamme tuli useitakin suomalaisia turisteja, jotka katselivat rinteelle, ja ihmettelivät, kuinka hullu pitäisi olla yrittääkseen kiivetä sinne. Pari suomalaismiestä suunnitteli lähettävänsä sinne Tapparan pelaajat treeniin, kun eivät pelit näytä oikein kulkevan. Teki mieli näyttää voitonmerkkiä ja hihkua, että sieltä juuri olemme tulossa, mutta annoin olla leuhkimatta kumminkin ja hymyilin salaa suomalaiseen tapaan sisäänpäin. Olimme tehneet noin viiden kilometrin kiipeilyn tuolle rinteelle. Oli sitä kiva ihailla täältä alhaalta.

Niin moni tyytyy Mijasissa ihailemaan näitä näkymiä. Kivojahan ne, mutta me tykkäämme enemmän maisemista. Tai ainakin niistä myös.

Parkkitaloon palatessamme käännyimme vielä katsomaan rinteelle. Tuuli riepoi puista lehtiä ja vaikka reittimme oli jäänyt aiottua lyhyemmäksi onnittelimme itseämme järkevyydestä. Tulimme alas ennen kuin pinjat alkoivat kaatua päälle.

Tässä vielä summittainen kuva siitä, missä kävelimme. Itse Mijasin kylässä kävelty osuus puuttuu kartasta, laitoin Wikilocin jo pois päältä. Mutta periaattessa kävelimme katuja katsellen ensin parkkitalosta vuorelle ja sitten tuolta alhaalta Panoraamaterassilta taas parkkitaloon. Ihan helppo, ja välille mahtuu sekä putiikkeja että ruoka-, kahvi- ja jätskipaikkoja ihan riittämiin.

Lähivuorten vaeltajat – hienoa vapaaehtoistyötä Fuengirolassa

Tämän päivän kiitokset lähtevät Otolle, Jaakolle ja Jussille, jotka ovat jo vuosikausia vieneet tiistaiaamuisin vaeltajia Fuengirolasta lähivuorille. Kohteena ovat useimmiten olleet Mijasin vuorenrinteet, niin tänäänkin.

Ryhmä on helppo tunnistaa Fuengirolan bussiasemalla Mijasin bussin pysäkillä. Suomea puhuvilla retkeläisillä on reput ja useilla sauvat. Parikymmentä minuuttia myöhemmin astumme  ulos bussista Mijasin aukiolla ja lähdemme portaita pitkin rinteiden suuntaan. Etenemme sopivan verkkaisesti ja Jaakko kertoilee samalla paikoista ja esittelee kasveja. Rinteellä sijaitsevalle Ermitalle johtaa kivinen polku ja tänään sieltä avautuva maisema peittyy sumuun, jonka läpi aurinko kuultaa.

Kaivamme esiin ensimmäiset eväät repusta jo tässä ja katselemme hetken maisemaa.

Emme kaikki tunne toisiamme, ja osa on retkellä ensimmäistäkin kertaa, joku vain viikon lomamatkalla ja on kuullut tällaisesta mahdollisuudesta lähteä seurassa rinteille. Siitä huolimatta juttu luistaa heti ja tunnelma on mukava.

Sumu tekee maisemista tänään pehmeitä ja arvoituksellisia. Polku on kivikkoinen, juuri sopiva hitaaseen vaelteluun ja maisemien ihailuun. Kostea sää tuntuu kivalta iholle ja keuhkoille. Eikä ole kumminkaan kylmä. Riisun takin reppuun.

Jos olisin yksin liikkeellä, pysähtyisin tähän pitemmäksi toviksi, katselisin, zoomailisin, näppäilisin ja vain olisin.

Porukka etenee verkkaisesti. Pysähdellään, odotellaan hitaammat, katsellaan maisemia ihan muuten vain ja pidetään pari evästaukoa lisää.

Sumun rakosista näkyy alas Mijasin suuntaan. Mietin, tulisinko yksin takaisin jonain aurinkoisena päivänä.

Reilun kolmen tunnin vaelluksen jälkeen olemme  takaisin Mijasissa odottelemassa bussia alas.

En ollut Oton ja Jaakon mukana ensimmäistä kertaa. Joskus mukana on kymmenkunta vaelluskaveria, mutta oikein sopivalla säällä saattaa retkelle lähteä jopa 40 vaeltajaa. Vauhti sovitetaan aina lähtijöiden mukaan. Tässä porukassa ketään ei jätetä yksin. Toinen vetäjä kulkee edellä, toinen tulee viimeisenä, joten letka voi venyä ihan tarpeen mukaan.

Retki on aina omalla vastuulla ja omalla kustannuksella. Retket tehdään paikkoihin, jonne pääsee julkisilla liikennevälineillä. Matkakulunsa jokainen maksaa itse, mutta vetäjät toimivat vapaaehtoisina, eikä opastus maksa mitään.  Mukaan otetaan omat eväät, ja joskus voidaan sopivassa paikassa retken jälkeen pistäytyä yhdessä kahvilla tai lounaalla.

Retkikohteet vaihtelevat. Mijasin vuorenrinteillä kuljetaan usein, mutta niiden lisäksi on käyty esim Pizarrassa, Malagan kasvitieteellisessä puutarhassa, Paloma-puistossa Benalmadenassa ja  Calahondan lankkupoluilla ja rinteillä.

Ensimmänen kerta Mijasin rinteellä oli huikea. Nousimmeko me todellakin ihan omin jaloin tähän maisemaan!

Paloma puistossa Benalmadenassa olemme kävelleet myös omin päin moneen kertaan.

Malagan kasvitieteelliseen puutarhaan pääsee bussilla Maria Zembranon asemalta.

Fuengirolasta Marbellaan menevillä busseilla pääsee Cabopinoon. Tätä suosittelen erityisesti auringonlaskun seuraamiseen. Täällä on helppo kulkea myös rollaattoreilla ja lastenvaunuilla.

Jos jää bussista pois jo Calahondan kohdalla ja kävelee rantaan, siellä pääsee näille siisteille lankkupoluille. Lankkupolkua rakennetaan koko ajan lisää. Senda Litoral on Espanjan Aurinkorannikolla tärkeä kehittämiskohde.

Tämä kuva ei ole tiistaiaamun retkeltä. Kun oppii porukassa paikat, niille voi palata vaikka ihailemaan auringonlaskua.

Calahondan maisemista voi nousta myös ylös vuorille. Kiva mennä porukassa, kun mukana on joku, joka tietää, mihin menee.

Yleensä retket ovat olleet tiistaiaamuisin. Tiedot ja retkikohteet löytyvät Aurinkorannikon suomalaisen seurakunnan nettisivuilta pienryhmästä Pyhiinvaellus ja Facebookista seurakunnan sivulta.  Huonolla säällä ei lähdetä matkaan, eikä lämpimimpinä kuukausina vaelleta ollenkaan.

Tänään näin seurakuntakodilla ilmoituksen ensi tiistain retkestä juuri tuonne Calahondaan, josta edellinen kuva on. Tavataanko siellä? Toivotaan, että sää on niin hyvä, että matkaan päästään.

Casarabonela – Andalusian valkoinen kylä vuoren rinteellä

Juha tökkäsi umpimähkään etusormensa kartalle ja syötti navigaattorille läheltä löytämänsä hauskan nimen: Casarabonela. Siinä oli riittävästi vokaaleja ja hyvä rytmi. Jälkeen päin Juha harmitteli, ettei tullut tarkistaneeksi korkeuseroja samalla.

Navigaattorin ohjeet veivät meidät suomalaisittain katsoen umpikujaan. Tuolta alhaalta tultiin ja ohje oli kääntyä ylös vasemmalle. Juha sahasi niin kauan, että pystyi kääntymään takaisin alas ja luovutti.

Jätimme auton kylän laitamille aika alas parkkiin ja lähdimme kapuamaan portaita ylös siihen suuntaan, jossa piti olla keskusaukio ja turisti-info. Aikalailla saikin portaita kiivetä. Mutta nättejä olivat kadut ja mikäs tässä oli mennessä, kun ei ollut kiirettä taaskaan mihinkään.

Osa kaduista oli hauskoja portaitten ja autoteitten yhdistelmiä. Portaat keskellä, autojen renkaat kulkivat niiden molemmin puolin.

 

Seinien yksityiskohdillekin oli aikaa.

Harmitti, että kirkkojen ovet olivat kiinni. Tämä fasadi kuuluu kirkolle, joka on rakennettu moskeijan tilalle tai sen pohjalta.

Lopulta olimme täällä. Komean Pyhän Apostolin kirkon vieressä.

Saimme käyttää opiskelemiamme espanjan fraaseja löytääksemme turisti-infon. Donde esta… aqui… gracias… Ja loput viittomin.

Infossa oli nuori ystävällinen kaveri, joka osasi englantia yhtä vähän kuin me espanjaa, joten tultiin auttavasti toimeen. Saimme kartan ja kuulimme, että kylässä on kauniita kirkkoja, kaktuspuutarha, pyhien esineiden museo ja linnan rauniot. Itse aukio nimi on Buena vista ja siitä on kaiteen vierestä hienot näkymät.

Kaveri tuli ystävällisesti vielä läheiselle aukiolle näyttämään meille suunnat ja kysyi, haluaisimmeko, että hän tulee mukanamme vielä pitemmälle. Lupasimme selvitä itse kartan kanssa, mutta kysyimme vielä, minne kannattaisi lähteä, jos haluaisimme patikoida vuorilla. Nuori mies mittaili meitä päästä varpaisiin ja silmät pyöristyivät, kun näytin hänelle kännykän näytöltä muutaman reitin, jotka olin Wikilocin sovelluksesta löytänyt. Joko hän ei uskonut patikointitaitoihimme tai ei ollut koskaan nähnyt yli kuusikymppisen naisen käyttävän kännykän reittisovelluksia. Lopulta hän näytti yhtä reiteistä ja sanoi, että se voisi sopia meille. Camino de la Dehesa, 12,33 km. Easy.

Kirkot ja museot olivat lauantaisena iltapäivänä jo kiinni, joten lähdimme linnan raunioiden suuntaan. Ei ollut ollenkaan huono valinta. Vielä oli portaita kiipeämättä.

Arabilinnoituksesta ei tässä kalkkikivimaailmassa ollut kovin paljon jäljellä.

Mutta sinne, missä linna aikanaan oli ollut, oli rakennettu kaiteet näköalapaikan reunoille ja tuotu penkkejä, joten meillä oli hyvin mukavat, kotoisat ja ilmavat paikat kaivella esille päiväkahvit ja muut eväät.

Ja näitä maisemia ihaillen sitten istuimme penkillä kahvejamme juoden.

Ja vieläkin menimme vähän korkeammalle.

Paikallisen uima-altaan terassilta oli lisää näkymiä yli koko Casarabonelan.

Portaat alkoivat jo loppua, mutta kiipesin vielä rinteelle katsomaan, paranisivatko maisemat. Tässä vaiheessa Juha jo lopetti kiipeämisen, eli tämä on päivän ”Tuolla se taas menee” -kuva.

Ja olivathan ne rinteet sieltä vielä mielenkiintoisemman näköiset.

Auringon laskiessa sain vielä itsestäni mukavan selfie-varjokuvankin vasten kaunista ja avaraa maisemaa.

Alas laskeutuessa kuvattavaa riitti.

Alas kävellessämme etsimme vielä kaupungin portin.

Sen edessä oli näköalatasanne jälleen kohti auringon laskua ja vuoria.

Patikointi vuoren rinteille jäi tältä lauantailta, mutta palasimme maanantaina.

Tällä kertaa tiesimme ajaa auton Calle Lobon parkkipaikalle eksymättä kylän sokkeloihin.

Availin kännykästäni Wikilocin reittikarttaa, kun tuosta aidan vierestä mies huikkasi englanniksi ja kysyi, tarvitsemmeko apua. Hän sitten kuvaili tarkalleen, minne menemme ja millaista siellä on. Lopuksi hän toivotti hyvää matkaa ja sanoi, että jos hän näkee isojen lintujen kaartelevan vuoren päällä, hän tietää, että me emme selvinneet. Kiitimme, mutta ajatus tuosta mahdollisuudesta vähän mietitytti kyllä.

Päätimme nauttia ja ottaa rennosti ja nappasin ekan kuvan heti seuraavasta portista.

Hetken päästä katsoimme taaksepäin ja otimme vielä kuvan autosta ja parkkipaikasta. Nämä ovat niitä kuvia, joita tulee otettua ”siltä varalta, jos…” Yksi käytännöllinen ajatus on myös se, että kuvaa voi näyttää jollekin paikalliselle, jos sattuu eksymään, eikä löydä autolle takaisin. Näitä meillä on aina.

Rinteelle vievä väylä oli nimeltään Roomalainen tie.

Puolivälissä oli ensimmäinen evästauon paikka. Juha istahti selin rinteeseen, ettei korkeanpaikankammoisen eväshetki menisi pilalle. Kuvasta hän sitten näki, kuinka hienoissa maisemissa oltiin.

Korkean paikan kammoon voi ilmeisesti jonkin verran itseään myös siedättää. Myöhemmin siihen tarjoutui hyviä mahdollisuuksia. Eikö olekin hyvä yritys jo?

 

Parisen tuntia oli noustu, vanha roomalainen tie näytti edelleen tältä, ja Juhan ilmekin on vähän huolestunut.

Päivä oli aika sumuinen. Sumuinen maisema oli silti vaikuttava.

Kylä oli kaukana alhaalla.

Noin kolmen kilometrin nousun jälkeen kivikko loppui ja vuoren rinteellä kiemurteli näin helppo tie. Sillä tuli vastaan jopa muutaman moottoripyörän letka. Kaikki hymyilivät ja tervehtivät meitä. Muita ihmisiä emme sitten koko matkalla nähneetkään. Vähän yllättävääkin, koska reitti oli todella hieno ja sää hyvä.

Tältä kohdalta tehtiin kylttien mukaan jotain base-hyppyjä laskuvarjolla. Huh!

Kun näimme reittiprofiilista, että olimme saavuttaneet reitin korkeimman kohdan, oli selfien aika. Juha kyllä kyseenalaisti koko homman. Olisi kuulemma helpompiakin paikkoja, joissa voisi kuvia ottaa.

Oli myös syytä juhlia ja kaivaa esille suomalaiset konvehdit.

Maisemaa olisi voinut katsoa kauan, kauan, kauan.

Tuliko juhlittua liian aikaisin?

Hyvältä tieltä piti poiketa alas pienelle kiviselle polulle, joka veisi noin kolmisen kilometriä alas takaisin kylään.

Näissä maisemissa aloimme jo sääliä toistemme nilkkoja ja polvia ja tulimme varsin varovaisesti ja hitaasti alas.

Juha lainasi minulle jo toista sauvaansa pahimmissa kohdissa.

Pientä painetta alkoi aiheuttaa se, että aurinko alkoi jo olla alempana. Emme halunneet olla kivisellä polulla keskellä metsää enää pimeässä. Näitä maisemia olisi muuten voinut pysähtyä katselemaan pitemmäksikin ajaksi.

Ennen kylään tuloa oli reitin varrella kuitenkin vielä kiva näköalapaikka. Uskomatonta, mutta vielä tässä vaiheessa päivää melkein juoksin ottamaan sieltä vielä pari kuvaa. Hämärä alkoi olla uhkaavaa.

Ja niin siinä sitten kävi, että kun lopulta tulimme autotien varteen, oli jo näin pimeä. Viime hetkellä tulimme ulos metsästä.  Meiltä oli mennyt matkaan noin seitsemän tuntia. Alun perin reittisuunnitelma oli 12,33 km, mutta tehtyämme pienen reittimuutoksen helpommalla tiellä, kokonaismatka oli lähes 15 km. 

Vielä parikymmentä minuuttia kylän toiselle puolelle autolle ja kännykän ruutua katsoessa oli jonkinlainen voittajafiilis. Me teimme sen! Näimme, että meidät aamulla parkkipaikalta matkaan neuvonut mies hääräili viereisen ravintolan tiskillä. Minä olisin mielelläni käynyt kiittämässä ja ilmoittamassa, että jos hän näkee korppikotkia vuorilla, ne eivät ole vaanimassa meidän jäännöksiämme, mutta mies näytti niin kiireiseltä, että emme sitten menneet.

Sormen tökkäyksestä alkanut seikkailumme on nyt siinä vaiheessa, että kaksi kivaa päivää Casarabonelassa on vietetty. Jos menemme takaisin, käymme ainakin siinä kaktuspuistossa ja viemme automme parkkiin vähän keskemmälle, esimerkiksi Buena vista aukion laidalle lähelle kaupungintaloa. Siellä oli muitakin.

Vielä Wikilocin sivulta kartta toteutuneesta reitistämme.

Mitä maksoi automatka Baltian läpi Montenegroon

Ajoimme syksyllä 2018 Baltian, Puolan, Unkarin, Kroatian ja Bosnia-Hertzegovinan läpi Montenegroon ja takaisin. Vähän idempää sinne, vähän lännempää takaisin. Matkaa tuli noin 6000 km, yöpymisiä 37. Lähdimme elokuun lopulla ja tulimme lokakuun alussa takaisin, joten matka ajoittui ihan terävimmän lomasesongin ulkopuolelle, mikä jonkin verran vaikutti jo yöpymishintoihin.

Pidin kirjaa kuluista.

Suurin menoerä olivat yöpymiset. Me valitsemme järjestelmällisesti paikkoja, joiden saamat arvioinnit ovat hyvät. Haluamme parkkipaikan, wifin ja oman suihkun ja vessan. Ihan keskustan kaduilla paikan ei tarvitse olla, kävelyetäisyys on yleensä ihan kiva. Persoonallisuutta ja mukavuutta etsimme ja tälläkin kertaa kaikki onnistui. Useimmat paikat olivat pieniä paikallisia majoituksia, jotka varasimme Booking.comin kautta. Majoituskulut olivat kahdelta 17 – 52€, keskihinta vähän yli 30€. Kalleimmat yöpymiset olivat ne kaksi, joihin halusimme pesukoneen. Pitäähän tuon pituisella matkalla jo huoltaa varusteitakin. Useimmiten hintaan kuului myös aamiainen, eikä kohdallemme osunut yhtään huonoa, ennemminkin moni oli yllättävänkin tasokas. Meille ei ole mikään ongelma myöskään valmistaa aamiaista itse, jos vain se on mahdollista. Aika moni majapaikkamme olikin huone tai huoneisto, jossa oli keittiö. Samalla oli helppo laittaa päivän matkaa varten eväät.

Majoituksen kulut olivat yhteensä 1237€

Toinen iso menoerä tulee automatkalla tietysti liikenteestä. Huoltoasemille maksoimme noin 800€. Huoltoasemien laskuihin kuuluu myös vähän tuulilasinpesunestettä ja auton pesu kerran.

Laivamatkat Tallinnan ja Helsingin välillä maksoivat 186€. Mennessä nukuimme yön laivassa ja tullessakin varasimme hytin.

Pysäköintikuluja ei tullut  kolmea kymppiä enempää. Vain kahden yöpymispaikan pysäköinti maksoi erikseen. 30€

Tiemaksut olivat Kroatiassa, Tsekissä ja Unkarissa yhteensä 45€

Ruoka oli se kuluerä, johon käytimme rahaa melko vähän. Vähemmän kuin kotona. Söimme ravintolaruokaa koko matkan aikana seitsemän kertaa. Halvin oli kahdelta 9€, kallein 29€. Joitakin kertoja istuimme kahvikupilliselle tai ostimme joltain huoltoasemalta tms jätskit, banaanin tai jotain juotavaa ihan vain vessakäynnin verran. Suurimmaksi osaksi ostimme tavallisista ruokakaupoista helppoa autojääkaapissa mukana kuljetettavaa evästä: leipää, juustoa, leikkeleitä, munia, hedelmiä, juotavaa, jogurttia, vihanneksia. Jos meillä oli keittiö käytössä, laitoimme itse kevyttä perusruokaa esim. munakkaita, kanaa ja vihanneksia ja muuta samantyyppistä. Ruokakulut koko matkalta olivat keskimäärin noin 10€/päivä kahdelta eli yhteensä 365€. Tässä on mukana vähän muutakin, mitä nyt ruokakaupasta ostetaan, pesuaineita, talouspapereita yms.

Erilaisia pääsymaksuja emme kaihda. Jos haluamme jonnekin ja se maksaa, maksamme ja menemme, eli tämä ei ole mikään valittu säästökohde. Näissä maissa mikään ei maksanut kuitenkaan kovin paljoa ja välillä saimme eläkeläisalennuksenkin, eli yhteensä näihin kului 120€. Ja tuostakin neljänneksen tuhlasin vaijeriliukuuni Tara-kanjonin yli.

Muut ostokset olivat aika vähäisiä. Talouspaperit, pesuaineet yms näkyvät ruokakaupan laskuissa mukana, joten niitä en ole eritellyt. Muutaman kartan ostimme. Lastenlapset saivat tuliaiskarkkinsa ja  lasten perheet hunajapurkkinsa ja leipämaistiaisensa, yksi sai Wroclavista oppaita, pari kummityttöä piirustuskansiot, äiti auringonkukan siemeniä linnuilleen, shampoota ja silmätippoja – me olemme hyvin käytännöllisiä tämäntyyppisissä jutuissa. Itsellemme emme ostaneet mitään muuta kuin Juha jotkut sukat tarpeeseen. Pari kertaa asioimme apteekissa, silmätippoja, särkylääkettä tms,. ja olen nyt laskenut nekin tähän, vaikka Suomessa meille olisi tullut ihan samat menot näistä. Kun katson loppusummaa, 163€, alan jo epäillä itsekin, olenko kirjannut kaiken.

Ylimääräinen kulu tuli reissupaketista, joka piti ostaa Montenegron puhelin- ja nettikäyttöä varten. Se maksoi 24€. Bosnia-Hertzegovinaan sitä ei saanut, ja meille tuli 62€ kuluja. Eli yhteensä 86€.

Saan loppusummaksi koko matkan ajalta 3036€

Ihan kokonaan en osaa tuotakaan mieltää matkan aiheuttamiksi ylimääräisiksi kuluiksi kuitenkaan. Jos olisimme olleet Suomessa, autoa olisi kyllä käytetty silloinkin, ei toki noin paljon, mutta jonkin verran. Ja ruokaan olisimme käyttäneet kotona enemmän. Vähän tuota ruokaan mennyttä summaa toki hämärtää se, että majoitukseen kuului usein hyvä aamiainen, jonka nyt olen laskenut majoituskuluihin. Kun olemme kotona, meillä on hyvin usein muitakin syöjiä kuin me, eli senkin takia ruokakulut jonkin verran nousevat kotona. Ja noissa maissa tavallisessa ruokakaupassa asioiminen on useimmiten hämmästyttävän halpaa.

Eli päivää kohti kulutimme matkallamme keskimäärin vähän alle 80€ päivässä. Yhteensä.

Juha teki oman tekstin majapaikoistamme, niiden kulut voi lukea sieltäkin.

Käy tykkäämässä Facebook sivustostamme Espanjaan, Espanjassa, Espanjasta, niin saat tiedot uusista teksteistä. Seuraavat tekstit tulevat tutusti Espanjasta jälleen. Tykkäysnappula löytyy sekä ala- että sivupalkista.


Find us on Facebook