Pari päivää Granadassa. Alhambra ja Albaicin.

 

Granadan matka tarjoutui meille, kun olimme vierailulla Marbellalaisessa koulussa ja yksi opettajista kysyi, haluaisimmeko lähteä hänen kanssaan viikonlopuksi Granadaan. Totta kai halusimme! Ja perjantaina koulun jälkeen istuimme Lolan autossa ja ihailimme vuoristomaisemia.

Parin tunnin ajon jälkeen Lola petasi meille kodissaan sängyn, latoi jääkaapin täyteen, kävelytti ystävättärensä kanssa bussiaseman turisti-infoon, lähti  hänen kanssaan jonnekin muualle ja toivotti hyvää viikonloppua. Meillä oli käytössämme pariksi päiväksi ihana koti ja hyvät vihjeet Granadaan tutustumiseen.

Turisti-infon tyttö oli neuvonut, että Alhambraan myydään kyllä lippuja vielä samalle päivälle, mutta jonossa kannattaa olla silloin, kun lipunmyynti aukeaa, eli kahdeksalta. Emmepä ole kai kertaakaan tällä matkalla olleet virittäneet kelloa soimaan kuudelta, mutta niin vain nyt lähdimme liikkeelle ennen auringon nousua.

Espanjalaisten ystävällisyys yllätti bussipysäkillä uudelleen. Siihen tullut nainen kysyi, olemmeko Alhambraan menossa ja ymmärsimme vastata ”Si.” Sen jälkeen hän varmisti, että nousimme oikeaan bussiin, vaihdoimme oikealla pysäkillä seuraavaan, leimasimme oikein lippumme siirtoa varten ja näytti vielä senkin, mistä kolmas bussi (eli C3 Alhambran portille) lähtee. Eli kolmella bussilla opastettuna suoraan Alhambran portille. Onneksi osasimme edes sanan ”Gracias.”

Eikä ollut mitään ongelmaa saada lippuakaan, eikä se ollut edes kallis, eläkeläiset eivät paljon yli kympin näinkään hienosta nähtävyydestä täällä maksa. Palacios Nazaries sisäänkäynti olisi meille tasan klo 9:00 ja muuten saisimme kierrellä alueella 8:30 – 14. Ensin siis kiertelimme puistoa ja jonkun kirkon kellon kumahdellessa yhdeksän kertaa palatsin vartiomies alkoi leimailla kello yhdeksän ryhmän lippuja. Sekunnilleen!

Alhambra on 1300-luvulla rakennettu kuninkaanlinna ja linnoitus. Alun perin jo 800-luvulla paikalla oli Alcazaba-linnoitus. 14 hehtaarin alueella on asunut 40000 ihmistä, siellä on ollut moskeija, eläintarha, kauppoja ja kuusi erillistä palatsia.  Alhambra oli maurien eli muslimien hallussa 1400-luvun loppuun asti.  1600-luvulta lähtien Alhambra oli rikollisten asuttama, se löydettiin uudestaan 1800-luvulla ja nyt se on Unescon maailmanperintöluettelossa ja on maailman ainoa säilynyt keskiaikainen muslimipalatsi. Historia löytyy monista matkailuesitteistä niin perusteellisena, että en sitä tähän tämän enempää kirjoittele. Onhan Alhambra koko Espanjan ykkösnähtävyys kävijöiden määrällä mitattuna. Eikä syyttä, sen totesimme mekin.

(Historiaa ja Alhambran kuvaus esim. täältä https://www.espanja-loma.fi/Granada-kaupunki/artikkelit/alhambra-granadan-ylpeys-ja-maamerkki)

Palatsille kävely ei ollut kovin nopeaa, jo matkalla löytyi kuvauskohteita. Aika mahtava käytävä tämäkin.

Syksyiset pensaat olivat  viehättäviä väreineen.

Joka paikassa oli kylttejä, joissa sanottiin, että kasvien suhteen on linja: ”No tocar” – älä koske, mutta kyllä joku näytti koskeneen.

Kuvia täytyy joskus ottaa muustakin kuin siitä, mikä on nähtävyydeksi tarkoitettu. Onkohan tuo ihan oikea? Juhan vaatetuksesta muuten näkee, että Granada on sen verran korkeammalla, että teepaidassa ei marraskuussa enää tarkene, vaikka Aurinkorannikolla olimmekin kulkeneet ilman takkia. Oli onneksi hanskatkin mukana. Semmoinen Suomen syyskuun alun fiilis sään puolesta.

Palatsiin päästyä niitä kuvia sitten alkoi kertyä.

Olipa hieno! Tässä ensin näytteitä pelkistä seinistä ja koristeluista.

Ja sitten kuvia kaarista, ikkunoista, pylväistä… Kuvaaminen oli niin kiihkeää, että välillä johonkin kuvauskohteeseen syntyi aivan jono. Mutta eipä tuo tuntunut ketään haittaavan. Hetket ja näkymät tuntuivat niin ainutlaatuisilta.

Kaikenlaisia aukioita, ja joka aukosta aukeni uusia näkymiä.

Tämä oli yksi niistä kuvauspaikoista, joihin oli jono. Kukin vuorollaan astui tähän, ja altaan toisessa päässä odottanut kuvaaja nappasi kuvan tai pari. Tämmöistä turistitouhua.

¨

 

Ihan uusi elämysmaailma odotti Alcazaban linnoituksen puolella, jossa mielenkiintoisin katsottava oli muurien ulkopuolella. Oli muutama torni kiivettäviksi ja näkymät yli kaupungin ja Sierra Nevadan lumihuippuiseen vuoristoon.

 

Näkymät ja mahdollisuudet olivat niin hienoja, että Juha taas kerran uskaltautui ihan hetkeksi kaiteen viereen tärisemään. Pikkuisen on fiiliksissä kontrastia. Siinä missä Juha ottaa tukea muurista, kaikenlaiset ryhmät keikkuva selfieitä ottamassa pitkin kaiteita ja kulmauksia. Nuo selfietikut ovat ahkerassa käytössä ja aika huvittavia. Meillä ei (vielä?) ole.

Ei tuu, millä sitten pitää kiinni kaiteesta tai lipputangosta?

Juha lähtikin aika nopeasti takaisin alas ”ottamaan minusta kuvan muurin kaiteella”. Tässä se on. Olen tuo punainen piste keskellä kuvaa.

Ja tässä minun kuvani tuosta tornista alas linnanpihalle ja maisemaan.

Granadassa on kolme must-nähtävyyttä. Alhambran jälkeen kävelimme lounaan kautta siihen toiseen, eli vanhan kaupungin keskellä olevaan vaaaaaltavan isoon katedraaliin. Sinnittelimme lounaan ulkona, mutta olipa tuo kaasulämmitin tarpeellinen.

Katedraali on huikean iso ja keskellä ahtaita kortteleita, joten siitä ei millään saa ulkoa päin kokonaista kuvaa. Kadulla ylöspäin katsellen näkee yksittäisiä seiniä ja torneja.

Ja turistin näkökenttään ohjataan paljon muuta värikästä…

Alaspäinkin kannattaa katsella. Katukäytävät ovat pikkukivikuvioituja ihan kauttaaltaan.

Sisätilat niksauttavat niskanikamat. Upea kirkko. Jotenkin muistelen, että tämä on toiseksi suurin, minkä olemme nähneet. Se suurin on Vatikaanissa. Erityisesti kirkon korkeus on vaikuttava.

Lähdimme ihan summassa kiertelemään katuja. Oli yllättäen vähän kylmä. Oikeastaan siinä kävellessämme tajusimme, miten paljon koko marraskuun matkamme onnistumiseen oli vaikuttanut jatkuva lämpö ja aurinko. Ennen tätä Espanjan matkaa olimme juuri viikon sateisessa Berliinissä, ja siellä valojuhlista huolimatta ei fiilis noussut Espanjan viikkojen veroiseksi hetkeksikään. Eipä tuon kylmyyden kyllä olisi pitänyt yllättää. Ruskan keskelle oli jo viritelty jouluvalot.

Sattumakahvila tutustutti taas yhteen ilmiöön. Kahvila oli melkein täynnä, laskimme, että suunnilleen vähän alle kaksi luokallista ihmisiä. Aikuisia, moni varmaan meidän ikäinen. Mutta se melu! Desibelitaso oli paljon yli sen, mihin koko täysinäinen kouluruokala ikinä Suomessa pystyy. Kahvi ja leivos olivat hyviä.

Kävelimme päämäärää vailla, ihan vain katuja, kaupatkin alkoivat olla lauantaina jo kiinni.

Tietämättämme olimme tulleet kadulle, jonka vasemmalla puolella oli Frederico Garcia Lorcan puisto. Jos aurinko ei olisi juuri laskenut, siellä olisi voinut hyvinkin vaellella.

Lorca teloitettiin Francon aikana 1936. Yhtymäkohtia Juhan elämäänkin kaverilla oli, opiskeli sekä oikeustiedettä, kirjallisuutta että sävellystä. Ammatti ei sentään matsannut. Lorca oli runoilija, näyttämötaiteilija, pianisti ja säveltäjä. Seurakin taisi olla vähän pimeetä, Salvador Dali, Luis Bunuel ja Manuel de Falla kuuluivat surrealistiseen tuttavapiirin.

.

Satuimme näkemään S2-bussin, jonka pysäkki oli lähellä meidän asuntoamme. Kun vielä keksimme, kumpaan suuntaan menevään bussiin kannattaisi astua, bussiin pääsy tuntui hyvältä ratkaisulta. Edessä oli matkamme toinen sateinen ilta. Oli kiva olla sisällä ja kuunnella sateen ropinaa. Avasimme emäntämme meille jättämän punaviinipullon ja nautimme elämästä tässä nätissä granadalaiskodissa. Emäntä oli poissa, mutta ei hypitty lasipöydälle eikä sotkettu muutenkaan.

 

Sunnuntai 21.11. Albaicin

Granadan kolmas must-nähtävyys on Albaicinin sokkeloinen arabikaupunginosa ja siellä oleva Mirador de Saint Nicolas, jolta on kuvattu ne postikorteissa näkyvät hienot Alhambranäkymät. Piti tehdä valinta: Kävellä ylös näköalapaikalle tai mennä sinnekin sokkeloihin erikoistuneella C1-kaupunkibussilla. Sinne olisi päässyt myös turistijunan kylmässä kyydissä. (Siis sen pienen avojunan, jolla turisteja joka paikassa kierrätetään.) Valinta ei ollut kovin vaikea. Kun käveli, reitin varrella oli myös nätti joki ja aktiivisuusmittariin kerääntyi niitä tuiki tärkeitä askeleita. Täytyy kyllä sanoa, että Juhalle valinta oli vaikeampi, sen niittasi lopulta se, että bussi ei tullut, vaikka pysäkille pysähdyttiinkin hetkeksi.

Plaza Nuevalta koilliseen on kiva joenrannan kävelykatu Carrera el Darro. Pikkuputiikeista voi päätellä, että tämä on paikka, joka turistien myös pitää suorittaa. Ja jos ei välitä putiikeista ja kaikenlaisesta artesaanitarjonnasta, voi hyvin ottaa selfiet sillanpielessä ja tähtäillä etuviistoon ylös Alhambran muureja. Juuri niin kuin kaikki muutkin. Ainoa ongelma tuossa kohdassa saattaa muodostua siitä, että kävelykadulta tuntuva pikkukatu ei ole kävelykatu, vaan sillä kulkee myös ajoneuvoja, mukaan lukien pikkubussit, eivätkä kaikki malta ajella ihan kävelyvauhtia. Joka tapauksessa tämä on ihan kiva reitti lähteä tutustumaan Albaicinin kujiin ja St Nicolasin näköalapaikan suuntaan.

Carrera el Darron lopussa on Paseo de los Tristes (=Surun katu), joka on saanut nimensä siitä, että siellä näkyi usein hautajaiskulkueita. Ei ollut mitenkään surullisen oloinen paikka nyt. Kivat näkymät Alhambraan ja terasseja turisteille.

Ihan kauhea paikka: vasemmalla oli kitaristi, joka soitti klassisia kitarakappaleita ja oikeassa reunassa trio vetopasuuna, tuuba ja rummut, musiikkina eurohumppaa. Eihän semmoista kestä, pakko oli lähteä bussipysäkiltä kävelemään mäkeä ylös. Aktiivisuusrannekkeen tärinän odottelu oli sivuseikka. (Nämä kursiivikommentit ovat siis Juhalta, joka katselee ja kuuntelee maailmaa tietyn seulan läpi.)

Ilme kertoo, että tätä kadunpätkää Juha ei enää itse valinnut, eikä kokenut sillä olevan mitään nähtävää. Mentävä se kuitenkin oli, kun piti ylös päästä. Periaatteessa karttaan oli merkitty, että tästä kulkisi linja C1, mutta pysäkille sellaista ei tullut, joten säästyttiin velttoilulta ja reipas kuntoilulinja jatkui.

Turistien näköalapaikat ovat aina tämmöisiä: Kamala väentungos, aurinko paistaa vastaan ja kauppiaat ovat levittäytyneet pitkin mäkeä. Lähde siinä sitten nauttimaan näköaloista. Totuus ja postikortit ovat aina eri asia. Joka tapauksessa totuuskin oli täällä hieno!

Pieni hetki asettautumista ja odottelua, niin olin itse siinä matalan muurin reunalla jäljittelemässä niitä kaikkia alakaupungissa myytäviä täältä otettuja Alhambra-postikortteja. Täältähän ne on otettu. Harmi, että ei enää ollut aikaa tulla ottamaan iltakuvia.

Onneksi ehdin ottaa kaikki postikorttikuvani ennen kuin parin kaupustelijan välillä alkoi rähinä ja nyrkkitappelu. Teki mieli ottaa etäisyyttä. Olimme muutenkin juuri lähdössä.

Alaspäin valitsimme sitten toisen reitin. Matkaoppaat suosittelevat eksymään alarinteeseen. Emme me varsinaisesti eksyneet, vaikka suunta oli koko ajan vain ”alaspäin”. Sillä orientaatiolla ei voinut kovin harhaan mennä, ja joka tapauksessa pikkukaduilla ja aukioilla oli kaikenlaista rosoista idylliä ihan joka kulman takana. Juha voi kommentoida taas katusoiton tason.

Monenlaista yrittäjää oli. Olis edes kitara voinut olla vireessä, kun odottaa ohikulkijoiden lantteja C ja Am -kiertoon. Siis koko ajan. Ei laulua. Aika tyly meininki. Oli kyllä portaissa tosi hyviäkin muusikoita, Pohjois-Haagan Kuparikulman karaokeillan väliajalle koska vaan keikalle.

Tätä sokkeloreittiä olisi voinut tulla ylöspäinkin alun perin, mutta minusta meidän Carreo del Darron reitti oli mielekkäämpi ja selkeämpi.

Alaspäin menon taktiikalla olimme ennen pitkää niin täysillä kaduilla, että tiesimme olevamme siellä, missä turistin pitikin olla.

Vanhan kaupungin pikkuputiikeissa kaikki ei suinkaan ole aitoa espanjalaista. Ihan hyvin voi haksahtaa ostamaan pienen kiinalaisen tarjottimen, jossa on kaunis maisemakuva Alhambrasta tai  Ale-Hop -kaupasta vastustamattomat pöllömukit, jossa valmistusmaa on PRC (Public Republic of China).

Kadultakin olisi taas saanut lämmikettä. Hassua, mistä varastosta nämä mustat myyjät aina löytävät lakanoilleen sitä, mitä kyseiseen säähän tarvitaan. Sateella sateenvarjoja, tuulella villakaulaliinoja.

 

Lyhyt vierailumme Granadaan alkoi loppua. Joukkoliikenne toi meidät takaisin kämpällemme ja muut matkustavaiset taas auliisti neuvoivat tietämätöntä, joka ei osannut ostaa oikeasta automaatista lippua oikeaan bussiin. Emme me vieläkään tiedä, missä bussissa voi maksaa kuljettajalle, missä ei, mutta ainakin LAC bussiin piti ostaa laiturilta automaattilippu, S2-bussissa taas voi maksaa kuskille. Kummallakin lipulla voi vaihtaa kumpaankin. Kaupungiltakin oli kivoja näkymiä Sierra Nevadan suuntaan

Joukkoliikenne oli vierailumme aikaan juuri ottamassa ison edistysaskeleen.  Kymmenen vuotta on kuulemma rakennettu raitiotietä ja hieno se on. Raiteiden välit ovat tekonurmea. Hauskaa ja siistiä. Vierailumme  hetkellä kaupunkilaiset kävelivät näitä. Tietysti, eihän ollut pelkoa ratikoista.

Asuntomme oli ihan normaalissa kerrostalossa.

Hetken päästä paikalla oli täsmälleen muutamaa minuttia ennen sovittua aikaa myös emäntämme Lola (oik) ystävättärensä kanssa ja kotimatkamme voi alkaa.

Hieno matka, vaikkakin aika hiljainen parituntinen. Päätin lujasti, että ensi kerralla, kun tulen Espanjaan, osaan varmasti sen verran kieltä, että pystyn pari tuntia puhumaan paikallisen opettajan kanssa.  Voi vitsi, miten monta kysymystä keksin, enkä osannut kysyä! Näissä mietteissä otin iltaruskokuvan Marbellalaiselta parvekkeelta Gibraltarin suuntaan.

(Nyt yli kaksi vuotta tämän kirjoituksen jälkeen olemme jo vierailleet toisenkin kerran Granadassa ja opiskelleet lukion lyhyen espanjan kurssit. Kävimme Lolan luona illallisella ja aika monella fraasilla osasimme jo kehua herkullista ruokaa.)

 

Bussilla Marbellasta Rondaan

Jos lähdet Aurinkorannikolle ja kysyt kivoja päiväretkikohteita, et luultavasti välty kuulemasta sanaa Ronda. Se näyttää olevan yksi Andalusian pakollinen kohde. Sinne pääsee mukavasti bussilla Marbellasta, jossa oma tukikohtamme oli. Ajo vuoriston yli kestää reilun tunnin, eikä busseja mene kovin usein. Lähdimme matkaan siis jo varsin aikaisin näin lomalaisen mielestä, yhdeksän maissa.

Jos olisimme olleet liikkeellä omalla autolla, olisi matka saattanut kestää kauemminkin, niin hienoja maisemia vilahteli ohi. Tosi harmi, että bussin ikkunasta joutui laukomaan vähän mitä sattui, että edes jotain jäisi muistoksi. Valokuvaaja minussa halveksii lennossa otettuja kuvia, mutta onneksi taiteilijaminäni on niin vähäinen, että dokumentointihalu menee taiteellisen vaikutelman ja tekniikkapisteiden edelle, eikä estä edes huiskittujen otosten julkaisemista. Lukija voi kuvitella itsensä istumaan bussin ikkunapaikalle samalla kun nämä vilahtelevat ohi.

 

Rondan bussiasemalta löytyi kioski, jossa auliisti myytiin turistille neljän euron kartta ja yhtä auliisti asiakaspalvelija ruksasi siihen kolme suoritettavaa kohtaa: Turisti-info, härkätaisteluareena ja uusi silta. Turisti-infosta olisi varmaan saanut saman kartan ilmaiseksi, mutta se piti löytää ensin muutaman korttelin päästä, eli hyvä näin.

Kyllä me kävellessämme löysimme sitten kaikkea sellaistakin, mitä ei ollut karttaan ruksattu. Ensimmäiseksi tämä kirkko ja komea palmu sen edessä. Juha tykkää niin muistella palmuja meidän lomilta, että laitan kuvan tähän siitäkin. Yksi nuorempi lähisuvun edustaja totesi kerran, että kirkot, museot ja muut nähtävyydet on aina samoja ja aina siellä, eivät ne ole mitenkään mielenkiintoisia. Paljon mielenkiintoisempia ovat esimerkiksi ruokakaupan hyllyt ja lastenvaatekauppojen näyteikkunat, eli enpä sitten laita tähän sisäkuvaa, vaikka sisällä käytiin kyllä. Eikä tämä kirkko ollut mikään erityinen. Valotkin lähes sammuksissa, joten kuvani ei ole kovin hyvä. Palmu sen edessä oli Juhalle tärkeä.

Sen sijaan puistojen värit vaihtuvat jatkuvasti. Eli näytän ennemmin tämän valoisan ja aurinkoisen puiston. Juha oli jo menossa pitkälle katua alas ja oli ihan missaamassa tämän, kun se seurasi vain kioskin tädin antaman kartan turisti-inforuksia. Mies on aina tommonen. Sivuilleen vilkuilematta paikasta A paikkaan B. Lyhintä reittiä, nopein askelin. Mitä meidän matkakuvista ja seikkailuista tulisikaan, jos kartta olisi minulla, enkä minäkään katsoisi ympärilleni? Viittoilin siis Juhan takaisin ja lähdettiin poispäin siitä turisti-infosta. Yleensä mennään suoraan uuden paikkakunnan infoon, kysytään 1) karttaa, 2) sitä, mitä pitäisi täällä nähdä ja 3) mahdollisisa konsertteja. Ei siis nyt ollut yleensä.

Puiston takana meitä sitten odottivatkin ihan huikeat näkymät. Useita opastettuja turistiryhmiä oli kiertämässä näitä näkymiä, ja olipa joku opettajakin tuonut luokkansa tänne rotkojen reunoille kurkistelemaan. Sanomattakin on tietysti selvää, että kuvia on kymmeniä, toivottavasti tässä ovat ne oikeat.

Juhalle on annettava tunnustusta siitä, että aina joskus se yrittää edes valokuvan verran astua ulos mukavuusalueeltaan. Ilmeestäkin kyllä näkee, että nyt on astuttu kauas, ja aika monta lausetta Juha keksi ihmetelläkseen, miten tämmöiseen paikkaan jollekin on edes tullut mieleen rakentaa. Kyllä kai turistikin olisi helpommalla kahvikuppinsa ansainnut.

Opastettujen ryhmien seuraava kohde näytti olevan Härkätaisteluareena. Maksoimme siis seitsemän euron pääsymaksu sinne mekin, että päästäisiin edes kerran sellaisella käymään.

Sanoisin kyllä, että ylihinnoiteltu antiin nähden. Mielenkiintoista kyllä ajatella, että täällä noita kiisteltyjä taisteluja on käyty.

Juha punaisissa farkuissaan olisi hyvin käynyt härkätaistelijasta.

Näitä käytäviä aggressiivisiksi ärsytetyt härät ryntäsivät areenalle.

Areenaa kiertävien seinäkkeiden takana turistit ottivat selfieitä.

Turisteja oli ajateltu muutenkin. Matkamuistomyymälästä sai ostaa muitakin espanjalaisia aihepiirejä kuin härkiä, esimerkiksi erilaisia seimiasetelmia. Miltähän tällainen pylväskuutio näyttäisi minun kaappini päällä?

Turistit ohjattiin ulos pääsisäänkäynnin puolelta. Nurinkurista, mutta ehkä se sitten jonkin logiikan mukaan toimii näinkin. Eli siksi kuvatkin näin epäloogisesti, sisäänkäyntikuvat  viimeisinä.

Seuraavasta suoritettavasta kohteesta olivat sitten sekä turistiryhmien oppaat että meidän karttamme ruksit yhtä mieltä: Rotkon yli menevä ”uusi” silta veti massat luokseen. 1700-luvulla rakennettu silta oli kyllä sellainen, että tarkkaan katsoin, milloin sen voi ylittää. Rekan kanssa yhtaikaa en sillalla ollut, enkä muutenkaan turhaan siellä aikaani viettänyt. Ei siellä rekkoja näkynyt muutenkaan, niitä turhaan aikaansa viettäviä kyllä pilvin pimein.

Osa porukasta keikkui tällaisella ulokkeella saadakseen sillasta parhaat kuvat. Vahingossa näin tämän kuvan ennen matkaa jossain esitteessä ja sanoin, että tuonne en sitten mene. Enkä mennyt.. Eikä kyllä mennyt Ailakaan. Se on aika tyhjän päällä, vaikka kuvasta voisi luulla, että vai pieni pudotus puskiin…

Ulokkeelta olisi varmaan saanut vielä dramaattisempia kuvia näistä rotkon reunoista. Näitä katsellessa ihmettelee varmaan monikin, miksi joku on keksinyt näiden rotkojen reunoille alkaa rakentaa. Ronda on ollut merkittävä tavarankuljetuksen ja liikenteen solmukohta maurien aikaan. Mereltä on tuotu tänne tarpeellista tavaraa ja täältä se on kuljetettu pienempiin kyliin.

Sillan toisella puolella alkoi vanha kaupunki. Valkoisia pikkukujia, turistikauppoja ja -kuppiloita, pari komeaa kirkkoa. Kuulimme parinkin ryhmän oppaan sanovan ryhmälleen, että katedraali ei ole mitenkään erityinen sisältä. ”Jos on nähnyt muita espanjalaisia kirkkoja, niin ei ole välttämätöntä maksaa pääsymaksua tänne” -tyylisesti kommentoitiin. Eipä sitten menty mekään.

Matkamuistolautasistakin otettiin vain kuvia.

Käytiin vielä katsomassa, miltä näyttää Ronda turistireittien takana. Rinteeltä näkyi lisää valkoisia taloja vieri vieressä, mutta ilmeisesti ilman noita matkamuistokeramiikan myymälöitä.

Takaisin tullessa piti vielä käydä tutkimassa rotkon pohja. Ja niinhän se aina menee, että toinen meistä kiipeilee rinteitä ylös ja alas ja toinen jotenkin vain istahtaa penkille.

Uudella puolella oli kauppakujia ja kaunis tori terasseineen. Kivaa kierreltävää sekin oli, ennen kuin suunnistettiin takaisin bussiasemalle.

Bussiin mennessä huomasimme, että meille oli myyty matkan lisäksi myös paikkaliput. Tästä. Ei oo todellista! Olimme jopa vähän noloja, kun sanottiin siinä istuville, että meille on myyty paikat tästä. Mutta ei oikein viitsitty mennä muuallekaan, kun ajateltiin, että muillekin olisi myyty paikkoja (vaikka ilmeisesti ei ollut).

Bussimatka oli hurjempi kuin tullessa. Ainakin tuntui siltä. Olisikohan vauhtia ollut enemmän? Napsin taas kuvia, vaikka tällä kertaa harmitti myös likapisarainen ikkuna. Ainakin vastavalossa se häiritsi kuvia. Mutta lukija voi kuvitella taas itsensä tuohon ikkunan viereen, eikä anna pikku heijastusten häiritä.

Sitten homma vasta jännittäväksi meni, kun tultiin sellaiseen korkeuteen, että vuorenrinteet peittikin sankka sumu. Bussin vauhti ei kyllä hiljentynyt. Ehkä kuski osasi reitin ja tiesi, että vastaantulijat pysyvät omalla kaistallaan, eikä juuri tänään kukaan ole pysäköinyt ajoväylälle.

Melkein teki mieli taputtaa, kun selvittiin Marbellan bussiasemalle asti, mutta taisin vain ristiä käteni ja lähettää hiljaisen kiitoksen ylöspäin.

Marbellan luksus tavislenkkariversiona

Kun ensimmäisen kerran menimme Marbellaan, törmäsin matkailusivustoilla tällaisiin luonnehdintoihin:

”Marbella on kansainvälinen ja tyylikäs lomakaupunki. Se on Espanjan Aurinkorannikon hienostunein kaupunki ja luksuskohteena tunnettu kohde, jossa lomakassan saa halutessaan kevenemään hetkessä.  Rikkaat ja kuuluisat ovat jo vuosikymmeniä suunnanneet ylellistä elämäntyyliä henkivään Marbellaan turistien seuratessa esimerkkiä. Eloisa Marbella hurmaa matkailijan – tepasteli tämä sitten Paseo Maritimo -rantabulevardilla tai vanhankaupungin kujilla valkoisiksi rapattujen talojen keskellä. Budjettimatkaajan kannattaa suosiolla suunnata johonkin toiseen Costa del Solin kohteeseen.”

Näillä tiedoilla lähdimme vähän summassakin kävelemään kaupungille, eli niille vanhankaupungin kujille ensin. Totta, valkoisiksi rapattuja taloja, kukkia, viihtyisiä kahviloita ja kaikkea sitä näkyi, mitä oli luvattukin. Marbella on myös mukavan pieni. Turismi on maltillista ja selvästikin siistiä ja vähän elitististä ja vakiasukkaita on vain 130 000. Juha ei lähtenyt shortseissa, kun en antanut. Jospa suomalaiset urheilushortsit eivät olisi olleet tarpeeksi hienostuneet.

Kuten vähän uumoilinkin, matkailupalstoilla luodaan yleensä äärimielikuvia. Olemme ihan tavismatkailijoita, ennemminkin sillä budjettipuolella, mutta vietimme Marbellassa lähes kuukauden ja tallustimme moneen otteeseen paikkoja jopa urheilushortseissa, ja tavislenkkareissa.  Budjettiin auttoi toki ”ilmainen” majoitus. Olimme vaihtaneet kotia kahden marbellalaisen kanssa. He olivat meillä Helsingissä ja me heillä Marbellassa.

Kodissa asuminen antoi meille myös ihanan luksusnäkymän parvekkeelta yli koko Marbellan.

 

”Mikä olisi kivointa, mitä vielä voisi tehdä Marbellassa? ” kysyi meistä jompikumpi viimeisen lomapäivämme aamuna. ”Jos vaikka joku puolimaraton rannalla”, heitti toinen, ja siitä se lähti.

Ei kumminkaan ollut mitään kiirettä yhtään mihinkään. Lähdimme liikkeelle suunnilleen Marbellan bussiaseman paikkeilta, ylempää rinteestä. Bussiasema oli tullut meille hyvinkin tutuksi, olimmehan reissussa ilman autoa. Sieltä lähti kivasti busseja kaikkialle. Malagaan, Torremolinosiin, Fuengirolaan, Ojeniin, Rondaan, Esteponaan. Tapasimme käydä katsomassa aikataulut ja määränpäät edellisenä päivänä ja sitten vain lähteä matkaan lippuluukun kautta. Aurinkorannikolla Malagasta Fuengirolaan on juna tosi kätevä, mutta pitkästä suunnittelusta huolimatta junayhteys Marbellaan odottaa aikaa parempaa.

Vähän alempana poikkesimme rauhassa pieneen puistoon. Suomessa vietettiin hiljaista hetkeä Pariisin terrori-iskujen kauhujen edessä. Me olimme minuutin hiljaa täällä.

Puistosta on mukavat näköalat takaisin rinteille ja vuorille.

Siellä on myös pieni kappeli ja katoliseen tapaan Kristuksen kärsimystietä esittelevät taulut.

 

Mäen rinteessä on moderni kirkko.

Ihan lähellä on Marbellan kauppahalli, jonka alakerroksissa on sopivasti myös parkkitalo, jos olet autolla liikkeellä. Ihan tavallisten ihmisten syötäviä tomaatteja siellä myydään, joskin ehkä vähän enemmän näytti olevan tarjolla myös luomua ja lähiruokaa.

Ja vaikka kuinka olisi menossa rannalle tai ihan Puerto Banukseen asti, vanhan kaupungin pikkukatujen kiertämiseen on aina aikaa. Kukkaruukkukuvistani huomaan, että tavallisten turistikauppojen lisäksi täällä on jonkin verran tavallista enemmän merkkiliikkeitä. Tuossakin kulmassa olen muutaman kerran kuolannut Catiminin lastenvaatteita.

Pikkukadut ovat siis aivan ihania täälläkin.

Varsinainen turistirysä lienee Plaza de Naranjos kahviloineen ja ravintoloineen. Sillä sijaitseva turisti-info ei saa minulta pisteitä ollenkaan. Olen siitä aikanaan kirjoittanut näin:

”Matkailusivulla todetaan myös, että Marbella on helposti haltuun otettavissa jalkaisin. Kaupungin virallinen matkailuinfo oli samoilla linjoilla. Tiskin takana oleva tyyppi vastasi varsin nenäkkäästi, että kyllä hän voi neuvoa, jos tiedän, mihin haluan mennä, mutta sellaiseen yleiseen kysymykseen kuin kysymykseen bussien reittikartasta hän heitti tiskille lähinnä epäystävällisen mulkauksen. Eikä ottanut todesta ollenkaan sellaista tarkennusta, että tarvitsisin tietoa kaupungin sisäisistä linjoista, enkä ollenkaan ollut matkustamassa Marbellasta pois. Jaa – vai olivatko meidän habitus ja asuvalinta sittenkin riittämättömät tähän eliittikaupunkiin? Ainakin jäätiin totaalisesti vailla vastauksia, eikä tule mieleenkään mennä takaisin kysymään. Jälkeen päin olemme itse bussipysäkkejä tarkkailemalla hahmottaneet, millä linjalla mahdollisesti sateen tai väsyn sattuessa voisi päästä paikasta toiseen. On käynyt myös mielessä, että jos bussit ajavat samaa reittiä eri päivinä, siitä voisi tehdä kartan. Istuttaisiin bussissa ja merkittäisiin samalla reitti kartalle. Tehtäisiin palvelus Marbellalle!”

Seuraava etappi reitillemme oli kävellä Alamedan puiston läpi rantakadulle. Puistossa on nättejä penkkejä, komea suihkulähde ja Dalin taidetta.

Aurinkoinen rantakatu on aina viihtyisä. Suunnilleen tämän opastaulun kohdalla on rannalla myös turisti-info, joka saa pisteeni ystävällisestä asiakaspalvelusta.

Tässä kohtaa puolimaratonimme eteni aika mukavasti.

Juuri ennen kuin rantapaseo muuttuu hiekkatieksi, on Cafe Cappuchino. Ihan turistipaikka, turistihinnat, mutta sopiva ja siisti vessaetappi ennen rantatietä, enkä moiti paikan juustotorttuakaan. Turistiravintolaksi sen oivaltaa erityisesti kyltistä, jossa sanotaan, että ruokaa saa milloin vain. Espanjassa ei välttämättä saa, jos ei ole ruoka-aika. Naisten vessan ovessa on Marilynin kuva ja Juha väittää, että taustamusiikki on aivan luokatonta. Ei minusta, jos vessassa yleensä ON taustamusiikkia.

Jos tästä kohdasta siirtyy vielä kaupungin puolelle pois rannasta, voi käyttää hetken näiden näkymien katselemiseen. Vihreää ja kukkaa riittää.

Cafe Cappuccinon nurkalta alkaa sitten Via Verde, jolle Senda Litoral -viitat ohjaavat myös.

Puente Romanos -ravintolan kohdalla on tällainen mereen pistävä laituri, jonne on kiva poiketa. Auringonlaskun uhatessa se näkyy täältä hyvin.

Rantareitilläkin luksus jatkuu.

Tällaisissa näkymissä tallustetaan. Tätä kohtaa Marbellan ja Puerto Banuksen välillä kutsutaan kultaiseksi mailiksi. Tuossa oikealla on alue, jolta niitä luksusasuntoja voi ostaa. Tirkistelyyn tämä reitti ei sovi, aika hyvin ranta-asunnot ovat katselijoilta piilossa aitojen ja istutusten takana, eli sellaista on turha odottaa.

Hiukan ennen Puerto Banusta hiekkatie muuttuu taas laatoitetuksi rantakaduksi.

Jollain matkailusivustolla neuvottiin myös olemaan yrittämättä paikallisiin hienoihin kahviloihin. Ja höpö höpö. Istuttiin ja juotiin kahvit. Maisemat olivat samat meille kuin luksushotellin asukkaille ja kolikoilla maksettiin. Budjettiin olisi kyllä mahtunut pullakin, jos emme olisi uskoneet niitä varoituksia.

Varsinainen öky paikassa näkyy erityisesti satamassa. Jotkut varmaan omistavat nämä veneet ja ne, jotka eivät omista, käyvät ottamassa itsestään kuvia veneiden vieressä ja lähettelevät niitä kavereilleen ja someen. Näin arvelimme. Sataman vieressä on myös katu, jolla oikeasti voi laittaa garderoobinsa ja korunsa uusiksi ja menettää niihin koko omaisuutensa, mutta me olimme vain omalla puolimaraton-lenkillämme, joten mitäpä noista.

Jos ei ole tarvetta mitata itselleen puolimaratonsaavutusta, voi palata myös katamaraanilla takaisin Marbellan satamaan. Me teimme edellisellä kerralla niin. Oli ihan kiva idea. 8,5€ maksoi, ja rannan ja vuorten yhdistelmä mereltä oli vaikuttava.

Satamassa oltiin sitten taas kävelyetäisyydellä Marbellan vanhasta kaupungista.

Mutta me palasimme kävellen. Sitä ennen istahdimme vähän Puerto Banuksen ulkopuolella rantaravintolaan, joka jälleen tarjosi espanjalaisille epätyypilliseen aikaan paellaa kahdelle. Espanjalainen ystävämme ihmetteli, syömmekö myöhäistä lounasta vai aikaista päivällistä, mutta me totesimme vain syövämme paellaa, kun oli nälkä. Aika hiljaista paikassa oli kyllä, joten ehkä turisteja oli kovin vähän tai he olivat oppineet syömään kuten espanjalaiset.

Paluumatkalla aurinko alkoi tulla valaistuksen kannalta mielenkiintoisemmasta suunnasta.

Ja kun ei ollut kiirettä mihinkään, oli mukava leikkiä kameralla.

Enimmäkseen Senegalista kotoisin olevat laukkukauppiaat jaksoivat sinnikkäästi odottaa turisteja, jotka tulisivat vasta oikeaan aikaan päivälliselle.

Ja kun meilläkään ei ollut kiirettä mihinkään, viihdyimme rannalla kameran kanssa.

Auringonlasku oli erikoisen hieno. Oikealla ja vasemmalla loistavat halot.

Alamedan puiston kautta takaisin. Samat Dalit iltavalaistuksessa.

Ja vanhan kaupungin tunnelmavalojen kautta kävely antoi hyvän päätöksen puolimaratonillemme.

Omalta parvekkeelta sitten zoomailin takaisin keskustan iltavaloja.

Tähän pyrittiin! Puolimaraton Marbella – Puerto Banus – Marbella. Jotkut juoksee näitä, me peukutamme jo sille, että jaksamme tuon verran kävellen.

Laitoin karttoihin lähtökohdaksi keskustan bussipysäkin, vaikka itse lähdimme bussiasemalta paljon korkeammalta.

Lähivuorten vaeltajat – upeaa vapaaehtoistyötä Fuengirolassa

Tämän päivän kiitokset lähtevät Otolle ja Jaakolle, jotka ovat jo vuosikausia vieneet tiistaiaamuisin vaeltajia Fuengirolasta lähivuorille. Kohteena ovat useimmiten Mijasin vuorenrinteet, niin tänäänkin.

Ryhmä on helppo tunnistaa Fuengirolan bussiasemalla Mijasin bussin pysäkillä. Suomea puhuvilla retkeläisillä on reput ja useilla sauvat. Parikymmentä minuuttia myöhemmin astumme  ulos bussista Mijasin aukiolla ja lähdemme portaita pitkin rinteiden suuntaan. Etenemme sopivan verkkaisesti ja Jaakko kertoilee samalla paikoista ja esittelee kasveja. Rinteellä sijaitsevalle Ermitalle johtaa kivinen polku ja tänään sieltä avautuva maisema peittyy sumuun, jonka läpi aurinko kuultaa.

Kaivamme esiin ensimmäiset eväät repusta jo tässä ja katselemme hetken maisemaa.

Emme kaikki tunne toisiamme, ja osa on retkellä ensimmäistäkin kertaa, joku vain viikon lomamatkalla ja on kuullut tällaisesta mahdollisuudesta lähteä seurassa rinteille. Siitä huolimatta juttu luistaa heti ja tunnelma on mukava.

Sumu tekee maisemista tänään pehmeitä ja arvoituksellisia. Polku on kivikkoinen, juuri sopiva hitaaseen vaelteluun ja maisemien ihailuun. Kostea sää tuntuu kivalta iholle ja keuhkoille. Eikä ole kumminkaan kylmä. Riisun takin reppuun.

Jos olisin yksin liikkeellä, pysähtyisin tähän pitemmäksi toviksi, katselisin, zoomailisin, näppäilisin ja vain olisin.

Porukka etenee verkkaisesti. Pysähdellään, odotellaan hitaammat, katsellaan maisemia ihan muuten vain ja pidetään pari evästaukoa lisää.

Sumun rakosista näkyy alas Mijasin suuntaan. Mietin, tulisinko yksin takaisin jonain aurinkoisena päivänä.

Reilun kolmen tunnin vaelluksen jälkeen olemme  takaisin Mijasissa odottelemassa bussia alas.

En ollut Oton ja Jaakon mukana ensimmäistä kertaa. Joskus mukana on kymmenkunta vaelluskaveria, mutta oikein sopivalla säällä saattaa retkelle lähteä jopa 40 vaeltajaa. Vauhti sovitetaan aina lähtijöiden mukaan. Tässä porukassa ketään ei jätetä yksin. Toinen vetäjä kulkee edellä, toinen tulee viimeisenä, joten letka voi venyä ihan tarpeen mukaan.

Retki on aina omalla vastuulla ja omalla kustannuksella. Retket tehdään paikkoihin, jonne pääsee julkisilla liikennevälineillä. Matkakulunsa jokainen maksaa itse, mutta vetäjät toimivat vapaaehtoisina, eikä opastus maksa mitään.  Mukaan otetaan omat eväät, ja joskus voidaan sopivassa paikassa retken jälkeen pistäytyä yhdessä kahvilla tai lounaalla.

Retkikohteet vaihtelevat. Mijasin vuorenrinteillä kuljetaan usein, mutta niiden lisäksi on käyty esim Pizarrassa, Malagan kasvitieteellisessä puutarhassa, Paloma-puistossa Benalmadenassa ja  Calahondan lankkupoluilla ja rinteillä.

Ensimmänen kerta Mijasin rinteellä oli huikea. Nousimmeko me todellakin ihan omin jaloin tähän maisemaan!

Paloma puistossa Benalmadenassa olemme kävelleet myös omin päin moneen kertaan.

Malagan kasvitieteelliseen puutarhaan pääsee bussilla Maria Zembranon asemalta.

Fuengirolasta Marbellaan menevillä busseilla pääsee Cabopinoon. Suosittelen erityisesti auringonlaskun seuraamiseen.

Jos jää bussista pois jo Calahondan kohdalla ja kävelee rantaan, siellä pääsee näille siisteille lankkupoluille.

Calahondan maisemista voi nousta myös ylös vuorille. Kiva mennä porukassa.

Yleensä retket ovat olleet tiistaiaamuisin. Tiedot ja retkikohteet löytyvät Aurinkorannikon suomalaisen seurakunnan nettisivuilta pienryhmästä Pyhiinvaellus.  Huonolla säällä ei lähdetä matkaan, eikä lämpimimpinä kuukausina vaelleta ollenkaan.

 


Find us on Facebook