Mul oli ikävä mua

Juulia – Mul oli ikävä mua: https://open.spotify.com/track/4mjFzwPhJwT14UiuFThozg
Heipähei stressaajatoverit! Tässä vaiheessa tosiaan muutamat mun läheisimmistä kavereista voi poistua paikalta, ootte varmaan ihan tarpeeksi jo kuullut mun stressivalitteluita eh..! Mutta halusin silti jakaa mun fiiliksiä, koska tiedän etten ole ainut niitten kanssa, ja tiiän että usein lohduttavana olkapäänä toimii parhaiten joku, joka oikeasti tietää miltä susta tuntuu, ja minä kyllä tiedän.
Olen ollut kova stressaaja niin pitkään kuin muistan. Miksi? En tosiaan tiedä! Järkevästi ajateltuna eihän siinä olekaan mitään järkeä! Stressaamisesta ei aidon oikeasti ole mitään hyötyä, ennemminkin vaan kasa haittaa. Mutta vaikka stressigeeni olisikin valitettava osa DNA:tani enkä siitä koskaan pääsisi kokonaan eroon, ajattelin nyt vihdoin ainakin helpottaa sitä jonkun verran. Mulla on ollu ihan älyttömän rankka vuosi. Ja yhtenä superselviytyjistä, tajusin sen vasta jälkikäteen. Kävin koulua sitä vauhtia (38 kurssia, en tosiaan suosittele kenellekään!) että periaatteessa pääsisin sieltä nyt jo pois vaikka on vielä vuosi aikaa, harrastin siinä samassa viittä eri harrastusta ja kävin kolmesti viikossa töissä, tein paria vapaaehtoishommaa, suoritin ajokortin ja vapaa-ajallani yritin viettää kavereiden kanssa mahdollisimman paljon aikaa. Nautin kyllä kaikesta tuosta (noh, opiskelusta en ehkä niinkään heh), mutta liika on liikaa! Jostain syystä minun on hankala tajuta se, mutta muistan sen sitten aina kun alkaa olla jo pikkuisen liian myöhäistä. Olen suorittaja, ja muumioituisin jo varmaan yhdessä päivässä jos minulla ei olisi mitään tekemistä. Mutta silti, ei tämä näinkään toimi. Mummin kanssa jutellessa sanoin ohi mennen että on kiva päästä arjesta pois töihin pariinkin paikkaan ulkomaille, ja mummi fiksuna naisena kysyi sitten ”pakeneteko sinä jotain, Anna?”. En sitä varmaan siinä vaiheessa tiennyt tai ainakaan itselleni myötänyt, mutta kyllä; pakenen. nimittäin vähän etäisyyttä, että järkiinnyin kunnolla taas – toivottavasti ainakin. Tarvitsin Kotiarjessani on jotain (itse aiheutettua suurimmalta osin) niin stressaavaa, että en saa kunnolla nukuttua edes vapaapäivinäni. Niin minä kuin moni muukin elämme oravan pyörässä, joka Haloo Helsingin sanojen mukaan ”pyörii muttei matkaa enää edistä”. Ja se pyörii sitä vauhtia ettei edes maisemia kerkeä katsoa. Anteeksi, missä vaiheessa näin kävi?! Maisemat ovat nimittäin sen verran upeat, että niitä ei kannattaisi stressihöyryissä missata. Olen itkenyt loppukeväästä vartin autossa kotipihalla vähintään pari kertaa viikossa ihan vaan sen takia, että energiani on ollut ihan nollassa, enkä ole edes jaksanut kävellä autosta ulos saatika omaan huoneeseen nukkumaan. Ja olen 19-vuotias, haloo!! Äiti kyllä yrittää koko ajan tuota haloota päähäni koputtaa, mutta sekin jää stressihöyryissä aikalailla kokonaan huomiotta. Ei stressi tee kenellekään hyvää, eikä aikuistenkaan pitäisi siitä kärsiä, mutta meidän alle kaksikymppisten ei pitäisi edes tietää mitä se on. Joten miksi siis stressaamme?
Olisi niin helppoa vaan sanoa itselle että hei; nyt loppu stressaaminen! Mutta kun siitä on tullut ikävä tapa, siitä on hankala päästä eroon. Se alkaa kuitenkin pienillä askelilla. Hengitetään syvään, katsotaan hetki ympärillemme ja halataan itseämme tiukasti. Juulia laulaa laulussaan Mulla oli ikävä mua koko stressaajan tarinan (vaikka tosiasisaassa puhuukin masennuksestaan, mutta paha stressi liippaa jo vaarallisen läheltä) aivan loistavasti, ja jokaisen pitäisi kuunnella sitä aina kun tuntuu siltä että tarvitsee muistutuksen siitä kuka oikein on. Ja laulun jälkeen kuuntelun jälkeen minä yritän, niin kuin muutkin voivat, muistuttaa itseäni näistä pienistä vinkeistä;– sano ei enemmän. Vaikka kuinka haluaisit, kaikkea ei voi tehdä kerralla. Sitä paitsi miksi tarvitsisikaan? Eihän tässä mikään kiire ole.
– uskalla sanoa, että nyt sattuu. Positiivisuus auttaa aina ja sitä voi teeskennellä myös itselleen niin kuin minäkin usein teen, mutta joskus se pinnan alle kerääntynyt väsymys pitää päästää ulos.
– nuku kunnolla.
– vältä puhelimen käyttöä.
– älä kuuntele niitä joka puolelta tulevia vaatimuksia; yritä parhaasi vain itseäsi varten.
– palkitse itsesi aina välillä.
– löydä oma pakopaikkasi; ehkä omasta huoneesta, ehkä metsästä tai ehkä ulkomailta? Ja anna itsesi mennä sinne silloin, kun siltä tuntuu. Jaksamiseen pakottamisesta ei ole mitään hyötyä, pakotettuna et tee kuitenkaan mitään kunnolla.
– ole kuitenkin positiivinen. Oman surkeutensa surkuttelu ei asiaa auta, vaan mieluummin tee ongelmalle jotain!Minulla, sinulla ja ihan jokaisella meistä on vielä elämä edessä. Ja elämä ympärillämme! Joten pliis, ei käytetä sitä sairaana sängyssä makaamiseen, kun olemme ajaneet itsemme stressaamalla jo siihen pisteeseen. Vaan ei ajeta itseämme siihen. Se ei ole sen arvoista. Äidin kuuluisien sanojen mukaan älä vaadi itseltäsi liikoja, ja vaikka joskus epäonnistuisitkin, niin mitä sitten?? Kerkeät onnistua vielä monta kertaa uudelleen.

Täällä minä nyt istuskelen bilsan kirja nenän edessä ja kyyneleet silmissä Brysselissä, nauttien elämästä. En ehkä juuri tällä sekunnilla, koska noiden pahimpien stressipäivien muistelu ei tosiaankaan saa minua hymyilemään. Mutta nyt on loma (ainakin koulusta, vaikka töissä ollaankin), ja olen nauttinut sen jokaisesta päivästä ihan olan takaa. Tänään sataa mutta jossain tuolla pilvien takana paistaa se sama aurinko, joka nauratti vielä toissapäivänä ja muistutti minua ihastelemaan näitä upeita rakennuksia kaikkialla ympärilläni. Vaikka aurinko ei sitä tänään teekkään, aion ehkä ostaa ihanaa tuoretta appelsiinimehua ja sen avulla muistuttaa itse itseäni. Nyt menen tanssimaan Mul oli ikävä mua – biisin tahtiin, ja sitten palaan bilsan opiskeluun – stressaamatta siitä. Kyllä tästä vielä hyvä tulee! Mutta samaan en kyllä ryhdy, sen olen luvannut itselleni. Ensi vuodesta ei tule näin stressaavaa. Miten olisi yhteinen lupaus samasta aiheesta? Pikkusormet ristiin ja pussaa omaa nyrkkiäsi, ja pikkurilli lupauksiahan ei sitten rikota. Kuulostan ihan hullulta naiselta joka tätä kirjoittelee, mutta hulluksihan tässä jo melkein tultiin. Mutta onneksi vain melkein, nyt on loistava aika tehdä tiukka U-käännös. Ei enää ikinä enää, nyt on aika taas olla onnellinen ja olihan jo aikakin ilmaantua takaisin! Isot halit sinne, tsemppiä ja pusut poskelle ja samalla kuiskaus korvaan, että jos et enää millään jaksa niin sitten älä enää tänään tee. Olet ihana, ja haluan että pysyt ihanan terveenä itsenäsi <3

 
Previous Post Next Post

No Comments

Leave a Reply